Nuorten Luonto

Kulutus.fi: Saisinko lainata koiraasi?

Tavaroiden lainailu ja yhteisomistaminen on trendikästä. Netin lainaus- ja vuokrauspalvelut mahdollistavat vaikkapa uuden harrastuksen kokeilemisen ilman, että välineitä tarvitsee ostaa omaksi. Vaatteitakin voi nykyään lainata vaatelainaamosta. Tiesitkö, että kirjastosta voi lainata lautapelejä? Netin lainauspalveluiden ongelmana on, että tavaran tarve pitäisi yleensä tietää etukäteen, jotta saadaan sovittua tapaamisaika tavaran omistajan kanssa. Spontaaniin lainaushaluun en edelleenkään keksi parempaa ratkaisua kuin naapurin ovikellon soittaminen. Löytyisiköhän naapurustosta koira, jota voisin lainata lenkkikaveriksi? Tai mitä jos lainaisin naapurin muksun pulkkaa ja lähtisin laskemaan mäkeä? En ole vielä toistaiseksi uskaltautunut naapurien ovelle. Pulkka jäisi kyllä muutenkin lainaamatta, lainattu tavara kun ei missään nimessä saisi rikkoutua käytössä. Ehkä on parempi lainata lumilapio ja auttaa lasten vanhempia autojensa esiin kaivamisessa!

Lue tuoreimmat kulutuskriittiset pohdinnat osoitteesta Kulutus.fi!

Teksti: Nelli Heinimo

Ensimmäisellä kartoitusreissulla

Osallistuin viime syyskuussa Luonto-Liiton metsälähettiläskoulutukseen, sillä halusin alkaa tehdä jotakin metsiemme puolesta. Antoisan koulutuspäivän jälkeen meidät toivotettiin tervetulleiksi myös Luonto-Liiton metsäryhmän kokoukseen, jossa käsiteltiin muun muassa tulevaa kartoitusretkeä Etelä-Savoon Haarikko-järven alueelle. Haarikossa kuvatun Metsän tarina -dokumentin nähneenä sukat pyörivät jaloissani, kun kuulin, että voisin lähteä mukaan kartoittamaan metsiä tuolle kuukkelien viimeiselle eteläiselle asuinsijalle.

Lokakuussa koitti odotettu reissu, ja perillä odotti iloinen joukko metsäryhmäläisiä, jotka opastivat minut metsän kartoitukseen. Pääsin kahden konkarin mukaan Rakovuorille, joista osa oli jo UPM:n suunnitelmissa suojeltavina luontokohteina.

Opin ensimmäisen kartoituspäiväni aikana muutamia kääpälajeja, koetin arvioida metsän ikää, tyyppiä sekä lahopuun määrä ja räpsin kuvia. Ja voi sitä riemun tunnetta, kun kaatuneen kuusen juurakosta löytyi vanhan metsän lajeihin kuuluva aarnisammal (Schistostega pennata)! Illalla majapaikkaamme palattuamme saimme kuulla iloisia uutisia myös toiselta ryhmältä, sillä he olivat nähneet liito-oravan papanoita sekä kuukkeliparin.

Seuraavana inventointipäivänä saimme oppaaksemme alueen läpikotaisin tuntevan luontokuvaaja Hannu Siitosen, joka on yksi Metsän tarina -dokumentin tekijöistä. Hannu näytti meille viime kesänä salamasta syttyneen metsäpaloalueen. Mustaksi palanut maa ja puunrungot olivat maagisen kauniita ja lähistöltä kuului makupaloja palaneen puunkuoren alta etsivän pohjantikan varoittelua.

Päätehakkuiden vertaaminen metsän luonnolliseen uudistumiseen metsäpalon kautta tuntui absurdimmalta kuin koskaan, kun kuljimme tuossa kauniissa, uutta voimaa huokuvassa metsässä. Tapasimme myös kuukkeliparin, joka uteliaana lähestyi meitä puusta toisen lennähdellen.

Loppupäivän kartoitimme kahta pienempää aluetta, mahdollista liito-orava-metsikköä sekä ilmakuvien perusteella lupaavan näköistä metsälaikkua. Menin jälkimmäisen ryhmän mukana, mutta maisema ei paikan päällä ollutkaan aivan se, mitä odotimme ja toivoimme. Siinä missä meidän kartoissamme oli metsää, oli nyt heinikoitunut hakkuuaukea. Näky oli surullinen, mutta vakuutti minut siitä, että metsien kartoitusta on tehtävä niin paljon kuin mahdollista, jotta sama ei toistu muualla.

Hanna Jauhiainen merkitsee muistiin konkelolla kasvavan vanhan metsän indikaattorilaji punahäivekäävän.

Teksti: Pihla Salminen

Kuva: Lauri Kajander

Jatkuuko Metsän tarina?

Metsäryhmäläiset jalkautuivat Metsän tarina -elokuvan kuvauspaikalle keskelle Etelä-Karjalan hienointa vanhaa metsää. Aluetta ei ole vieläkään suojeltu pysyvästi, joten työ metsien säilyttämisen puolesta jatkuu.

Luonto-Liiton metsäryhmän lokakuinen kartoitusretki suuntautui metsäyhtiöiden sydänmaille, Etelä-Karjalan ja Etelä-Savon rajaseudulle metsään, jossa jo lähes 100 000 suomalaista on vieraillut. Kyseessä ei kuitenkaan ole kansallispuisto tai muu tunnettu retkeilyalue, vaan valtaisan suosion saavuttaneen Metsän tarina -dokumenttielokuvan keskeinen kuvauspaikka, Haarikko.

Haarikon alue on maakunnallisesti arvokas luontokohde, jolle leimallista ovat rannoiltaan koskemattomien järvien ja lampien täplittämä maasto sekä vanhat lahopuustoiset metsät luonnontilaisina solisevine puroineen ja maasta pulppuavine lähteineen. Haarikon monipuoliseen pesimälajistoon kuuluvat esimerkiksi Metsän tarina -elokuvassakin esiintyneet kaakkuri, liito-orava, kanahaukka, varpuspöllö ja Etelä-Suomesta muuten jo lähes kadonnut kuukkeli.

Vuosi sitten, Metsän tarinan kerätessä edelleen elokuvateattereiden saleja täyteen joka puolella Suomea, ilo näistä hienoista metsistä vaihtui kuitenkin huoleksi ja suuttumukseksi, kun metsäyhtiö UPM:n suunnitelma Haarikon rantojen kaavoittamisesta mökkitonteiksi tuli julkisuuteen.

Rantojen täyttäminen mökeillä tarkoittaisi sekä alueen erämaisuuden, rauhan ja hiljaisuuden menettämistä että tähän asti eteläkarjalalaisittain harvinaisen yhtenäisinä säilyneiden arvokkaiden metsien pirstomista teillä. Yhtiön suunnitelmat saatiin kuitenkin onneksi jäädytettyä luontojärjestöjen ja yksittäisten kansalaisten aktiivisen työn ansiosta: julkisuuden seurauksena UPM lupasi pidättäytyä toistaiseksi tonttien myynnistä. Myös alueelle suunniteltuja metsän hakkuita on saatu lykättyä.

Alueen pysyvään suojeluun UPM ei kuitenkaan ole myöntynyt, ja työ alueen säilymisen puolesta jatkuu yhä. Tästä syystä Luonto-Liiton metsäryhmä päätti jalkautua lokakuiseksi viikonlopuksi Haarikon metsiin ja kerätä lisätietoa alueen metsistä ja lajistosta luontojärjestöjen tekemän suojeluesityksen tueksi.

Mukaan lähti yhdeksän innokkaan kartoittajan joukko, joka koostui niin kokeneista konkareista kuin kartoitusta vasta opettelevista uusista metsäryhmäläisistä. Yksi uusista oli 22-vuotias Pihla Salminen, joka kirjoitti Nuorten Luonnolle kokemuksistaan kartoitustöissä.

Vanhat metsät käyneet vähiin Etelä-Karjalassa

Metsän tarina -elokuvassa on tarkoituksella kuvattu vain vanhoja luonnonmetsiä, eikä kuvista juuri löydy merkkejä ihmistoiminnasta. Elokuvan hieno tunnelma mystisine metsänasukkaineen perustuukin suurelta osin juuri tähän: Metsän tarina on harvinaisen kaunis kuvaus suomalaisista metsistä vailla dramaattisia kuvia metsäkoneen alta pakenevista eläimistä tai tien varteen pinotuista kilpikaarnaisista ikimännyistä. Siksi on irvokasta ja yllättävääkin että yksi elokuvan pääkuvauspaikoista sijaitsee alueella, jossa metsäfirmat ovat jo pitkään huolehtineet tehokkaasti siitä että muu maisema koostuu lähes pelkästään yksipuoleisista talousmetsistä ja rujoista avohakkuuaukeista.

Etelä-Karjalan metsistä on suojeltu vain puoli prosenttia, joten vanhan metsän lajien säilymiselle on äärimmäisen tärkeää saada jokainen alueella vielä jäljellä oleva suojelullisesti arvokas metsä nopeasti turvaan. On käsittämätöntä että julkisuudessa ympäristöasioissa vastuullisena esiintyvä, FSC-sertifikaatin noudattamiseen sitoutunut ja Etelä-Suomen Kuukkeli-yhteistyöverkosto -hankkeeseenkin osallistunut UPM on nyt valmis hävittämään tämän upean luontokokonaisuuden kaikkein tärkeimmät arvot; koskemattomat rannat ja yhtenäiset vanhan metsän alueet.

Luonto-Liitto jatkaa yhdessä muiden luontojärjestöjen kanssa kamppailua Haarikon metsän tarinan jatkumisen puolesta. Tavoitteena on saada UPM luopumaan lopullisesti hakkuu- ja mökkisuunnitelmistaan ja antaa tulevillekin sukupolville mahdollisuus retkeillä Haarikon rakentamattomilla rannoilla, kuulla kaakkurin huuto kesäyössä ja kohdata sielunlinnuiksikin kutsutuiden kuukkeleiden uteliaat silmäparit keskellä vanhaa kuusikkoa.

Teksti: Kukka Kyrö & Pihla Salminen

Kuvat: Lauri Kajander & Kukka Kyrö

Omituiset otukset: Kääpiövirtahepo

Kääpiövirtahepo (Hexaprotodon liberiensis) muistuttaa sukulaistaan virtahepoa, mutta on sitä huomattavasti pienempi. Nimestään huolimatta kääpiövirtahepokin on varsin suurikokoinen eläin. Suurimmat lajin yksilöt voivat painaa yli kaksisataa kiloa, ja niiden vartalon pituus voi olla lähes kaksi metriä.

Kääpiövirtahepoja esiintyy luonnossa Länsi-Afrikassa. Nykyisin näitä uhanalaisia eläimiä elää enää Guineassa, Sierra Leonessa, Norsunluurannikolla ja Liberiassa. Kuten lajin tieteellinen nimikin kertoo, suurin osa populaatiosta on keskittynyt Liberiaan.

Kääpiövirtahepojen elinympäristöjä ovat metsäiset tai soiset alueet vesistöjen, kuten purojen, jokien, lampien ja järvien lähellä. Ne eivät viihdy avoimilla paikoilla, vaan viettävät suurimman osan ajastaan vedessä, tai maalla tiheän kasvillisuuden suojissa liikkuen. Riittävä kosteus on välttämätöntä, jotta otusten herkkä iho ei kuivuisi.

Toisin kuin sosiaaliset sukulaisensa virtahevot, kääpiövirtahevot ovat yksineläjiä. Lisääntymisaikaa ja poikasten hoitoa lukuunottamatta ne välttelevät lajikumppaneidensa seuraa.

Enimmäkseen öiseen aikaan aktiiviset kääpiövirtahevot ovat kasvissyöjiä. Niiden ruokavalio koostuu lehdistä, ruohosta, juurista ja erilaisista kasveista.

Kääpiövirtahepojen määrä luonnossa on vähentynyt jyrkästi ja vähenee yhä metsästyksen ja elinympäristöjen katoamisen seurauksena. Lajin kasvatus eläintarhoissa lienee sen tulevaisuuden toivo.

Teksti: Tuuli Turtola

Kuvitus: Eero Astala

Suomen uhanalaiset

Jääleinikki (Ranunculus glacialis)

Jääleinikki on ankarien arktisten olojen, tunturien ja vuorten kasvi, joka kasvaa siellä missä moni muu ei selviä hengissä. Jääleinikin levinneisyysalue on hajanainen: sitä kasvaa Grönlannissa, Alaskassa ja Siperiassa sekä Euroopassa monilla vuoristoalueilla. Se tunnetaan Euroopan korkeimmalla kasvavana putkilokasvina ja pärjää Alpeilla jopa yli 4300 metrin korkeudessa. Myös maailman pohjoisimmat tunnetut kukat Itä-Grönlannissa, 1300 kilometrin päässä pohjoisnavasta, kuuluvat jääleinikille. Suomessa jääleinikkiä kasvaa ainoastaan yhden kunnan alueella, Enontekiöllä Käsivarren Lapissa. Sielläkin sitä on ainoastaan Kilpisjärven alueen suurtuntureilla, “Suomi-neidon kämmenellä”.

Jääleinikki vaatii kasvupaikaltaan paljon kosteutta. Se kasvaa usein purojen varsilla ja lumenviipymien reunoilla eli lähellä kohtia, joista hanget sulavat viimeisenä. Jääleinikin kukinta alkaa jo pari päivää lumen sulamisen jälkeen. Tämä on mahdollista, koska kasvi on monivuotinen ja suuri osa sen biomassasta on aina varastoituneena juuriin. Se pystyy kasvattamaan itselleen nuput valmiiksi lumen suojissa. Siemenestä itävä uusi jääleinikkiyksilö puolestaan ei kasvata heti kukkia. Suomessa jääleinikki kukkii heinä-elokuussa.

Suomen lajiston uhanalaisarvioinnissa 2010 jääleinikin esiintymien alarajan todettiin siirtyneen entistä korkeammalle tunturiin. Sen uhanalaisstatus Suomessa on nyt silmälläpidettävä. Se on myös rauhoitettu luonnonsuojelulailla. Jääleinikki on yksi lajeista, joita ilmastonmuutos uhkaa: se pärjää viileämmissä ja lumisemmissa paikoissa kuin monet muut kasvit, mutta on huono kilpailemaan muita lajeja vastaan niiden levittäytyessä sen kasvupaikoille olosuhteiden muututtua. Se tarvitsee kasvupaikaltaan avointa ympäristöä.

Teksti: Sofia VIrtanen

Kuvitus: Laura Mitrunen

Luonto puhuu, hiljaa – Kuunteletko sinä?

Lumeton talvipäivä Uutelan luonnonsuojelualueella 11.1.2014.

Rannalla hento tuulenvire heiluttaa korsia ja kaisloja. Taivas on tasaisen pilvimassan peitossa, päivänvaloa ei ole juuri nimeksikään. Pysähdyn. On niin hiljaista, että kuulen oman hengitykseni, oksien rapinan ja tuulen huminan kaislojen lomassa.

Siirtyessäni lähemmäs rantaa, huomaan aivan pienenpieniä kuplivia jäälauttamuodostumia. Vesi on niin kirkasta, että pohjan kivet kuultavat kauniin värisinä. Pienet aallot kuljettavat hiljalleen jäähileistä vettä. Ääni on heleä. Matalikolla on myös pikkuaalloista muodostuneita pyörteitä, joissa vesi solisee rauhoittavasti.
Kävellessäni takaisin huomaan, että pitkospuiden väliin jäävillä alueilla on runsaasti tulvavettä – vai onko se sadevettä kuukausia jatkuneiden sateiden vuoksi? Pysähdyn kuvaamaan. Jäähän on muodostunut kauniita kuvioita sen jäädyttyä vaiheittain. Jää ritisee hieman, kun hiljennyn kuuntelemaan.

Metsässä ei tuule lainkaan. Aivan kuin luonto olisi pysähtynyt tai hiljentynyt kokonaan. Pieniä lumihiutaleita alkaa leijailla hiljakseen. On tullut vihdoinkin talvi.

Teksti ja kuvat: Hanna Heikkilä

Elämä eläinten kielellä

Rehvastelevaa viheltelyä, varoittelevaa piipitystä, uhoavaa suhahtelua. Tyytyväistä yninää, säikäyttävää mörinää, vahingoniloista kääkätystä. Eläinten äänten levylautasella pyörii jos jonkinlaista murretta. Luontomme piilottelijoiden tarjoamaan kielikylpyyn uppoutuvalle sanakirja olisi tarpeen. Mitä ne oikein sanovat? Osaisinko sanoa saman?

Kun korvansa avaa luonnon asukkien äänille, huomaa ääntelyssä tarkemmin kuunneltuaan monenlaisia sävyjä. Maailmansa saa avartumaan, kun hyppää äidinkielestään vieraalle alueelle, ja kokeilee jotain uutta kieltä. Myös eläinten puheen taitavan maailma muuttuu. Vaikka kieli on eri, voi luonnon asukkien keskusteluun silti yhtyä.

Metsästysseurojen rivistöissä ympäri Suomea on yllättävän paljon matkimisen osaajia. Vaikka taitajia tuntuu löytyvän, oppi matkimiseen ei niin vain olekaan kaikkien saatavilla. Mestarillisen kutsumisen salatiedettä varjellaan, mutta taitoa myös siirretään varttuneilta osaajilta nuorelle polvelle.

Perusteet voi jokainen harjoitella itsekseen, mutta suvereeniin imitoimiseen tarvitsee osaavan neuvojan. Opastaja tosin voi olla joko ihminen tai eläin.

Tuleeko sieltä hirvi vai karhu?

Ranualainen Mika Väärälä on kutsunut hirviä jo noin kymmenen vuoden ajan. Metsästystä harrastavalla Väärälällä on kutsumalla tehtyjä kaatojakin kertynyt jo toistakymmentä.

– Innostuin matkimisesta, kun näin kaverin saavan hirven kutsumalla aivan muutaman metrin päähän. Sen jälkeen olen itse kokeilemalla opetellut naaraan äänellä kutsumista, kertoo Väärälä.

Matkiminen voi olla sekä kutsumista että eläimen puheeseen vastaamista. Kutsuminen on useimmiten helpoin tapa saada utelias metsän eläjä höynäytetyksi. Lahjakas, liikkumaton ja rauhallinen imitaattori voi saada hirven, ketun tai jopa karhun tulemaan ihan kosketusetäisyydelle. Malttia sekä etenkin harjoittelua ääntelyn taitaminen kuitenkin vaatii:

– Yleensä riittää, kun kuuntelee, miten eläimet ääntelevät, ja matkii sitten ääntelyä. Matkimisessa tietää onnistuneensa, kun eläimen saa näköetäisyydelle. Eikä eläintä tarvitse tietenkään kutsua vain metsästyksen vuoksi, vaan taidollaan voi myös huvitella.

– Aina homma ei tietenkään onnistu. Hirveä jos kutsuu, niin sieltä voi tulla karhukin. Eläimet myös keskustelevat. Jos sellaista sattuu kuulemaan, niin voi kokeilla päästä väliin, Väärälä vinkkaa.

Miten sitten päästä alkuun? Väärälän mukaan on hyvä mennä ensin nettiin, sitten metsään. Internetissä on tarjolla eri eläinten ääninäytteitä ja ohjeita matkimiseen, joista on hyvä ottaa perusteet haltuun. Helpoimmin puhe lähtee kuitenkin luonnistumaan, kun kielioppia harjoittelee luonnossa parityönä.

Metsissäkin jutellaan

Homma toimii myös toisin päin. Suomalaisistakin metsistä löytyy meidän omia papukaijojamme,ihmisiä matkivia eläimiä.

Varislinnut ovat järkisakkia, ja esimerkiksi kesylle korpille voi opettaa sanoja. Suuria tunteita opetetuissa sanoissa ei kuitenkaan ole, sillä kielen ymmärrys puuttuu. Jos ihminen neuvoo korpille jonkin sanan tai korppi saa ihmisen sanomaan klonk, sanat jäävät sanoiksi. Eleet kertovat enemmän.

Taitava houkuttelija ei siis vain matki, vaan myös kommunikoi eläinten kanssa. Isoista metsiemme asukeista etenkin karhulla ja sudella on melkoinen sanavarasto.

Karhun puheesta voi löytää sen kaikki tunteet: karhuemo jutustelee pentueensa kanssa, ärjähtää jos joku ärsyttää, viheltää jos jossain tuoksuu kummalle ja murahtelee kun on mukavaa.

Karhua tuskin kannattaa lähteä kyselemään kaverikseen ensimmäisenä, mutta sopivassa paikassa voi kokeilla vihellellä vierelleen pikkulinnun tai ketun.

Oikea paikka, oikeat välineet

Eläinten imitoimiseen voi hankkia myös apuvälineitä, joten aloittelijankaan ei tarvitse olla pelkästään oman äänensä varassa. Erilaisilla pilleillä voi saada kaverikseen sorsia, pyyn tai ketun.

Pillityskin vaatii kuitenkin osaamista, sillä eläimelle ominainen kommunikointi on osattava ennen kuin töräyttimeen tai piipittimeen lähtee puhaltelemaan. Myös ympäröivän luonnon on oltava oikeanlaista – pyytä ruovikossa houkutteleva tai sinisorsaa sekametsässä viekotteleva joutunee tyytymään yksinpuheluun.

Ääntelyn taitajat tuntuvat varjelevan osaamistaan, mutta jakavat myös sopivasti neuvoja alkuun pääsemiseen. Jokaisen on kuitenkin tehtävä omat harjoituksensa, omassa rauhassa ja oikeassa metsässä. Miten sitten oppia uusi kieli?

– Ääniä on hyvä harjoitella ensin itsekseen, mutta vasta luonnossa taidon todella oppii, Väärälä neuvoo.

Saisinkohan itse villieläimestä kaverin?

Teksti: Risto Ukkonen

Kuvitus: Rakel Halmesvaara

Tulevaisuudenkuvia ekologisella näkökulmalla

Novellikokoelma: Saara Henriksson ja Erkka Leppänen (toim.): Huomenna tuulet voimistuvat, Osuuskumma,

212 s.

Millaisessa maailmassa elämme tulevaisuudessa? Entä millainen on luontosuhteemme? Saara Henrikssonin ja Erkka Leppäsen toimittamassa novellikokoelmassa Huomenna tuulet voimistuvat yksitoista kirjailijaa on kuvitellut tulevaa. Kokoelmassa ekoscifin kautta käsitellään ruoan ja luonnonvarojen riittävyyttä, luonnosta vieraantumista, ilmastonmuutoksen seurauksia, ekoterrorismia ja yhteiskunnan konsensushakuisuutta. Jotkut novellit maalaavat dystopioita, toiset ovat arkisempia ja henkilöt yrittävät pitää kiinni luonnosta, joka on osa heidän inhimillisyyttään. Lukukokemuksena tämä kokoelma oli kiinnostava ja tuore, joskin paikoin epätasainen. Suosikikseni nousi Jussi Katajalan Mare Nostrum, jossa meri tekee iskun saasteita, liikakalastusta ja melua vastaan. Tulevaisuuden kuvat muuttuvat käsin kosketeltaviksi ja kuten Risto Isomäki esipuheessa toteaa: ”Sinun kannattaisi alkaa uskoa science fiction –tarinoihin. Elät sellaisessa.”

Hanna Aho