Nuorten Luonto

Ekofashionistan aarreaitta on isoäidin vintillä

Nelli Turunen, 22, kiinnostui eettisestä muodista modistiksi opiskellessaan. Samalla syntyi ekomuotia ja kierrätystä käsittelevä greenfashionfreak-blogi.

– Blogi oli samalla haaste ottaa asioista paremmin selvää, Turunen kertoo.

Omaa tyyliään hän kuvailee harkitsemattomaksi. – En pyri olemaan missään tietyssä genressä, vaan yhdistelen vapaasti.

Kierrätysompelua harrastava bloggaaja innostuu 80- ja 90-lukujen muodista, tosin ”ilman olkatoppauksia”.

– Tyypillisesti löydän äidin tai isoäidin varastoista hieman humoristisen näköisen vaatteen, jossa on hyvä materiaali. Sen jälkeen muokkaan vaatteen omannäköiseksi.

Parhaimmat löydöt Turunen tekeekin isoäitinsä vintillä. Muita aarreaittoja ovat kirpparit, joille ahkera bloggaaja on puuhannut omat nettisivut.

Kierrätysmuodin hyviksi puoliksi Turunen listaa ekologisuuden ja eettisyyden ohella yksilöllisyyden. Saman ovat huomanneet myös suuret vaateketjut.

– Harmittaa, kun ketjuliikkeistä on alkanut saada vaatteita, jotka näyttävät kirpparilöydöiltä. Kaikille nuorille ei ehkä ole selvää, että vintageksi mainostettu tuote ei olekaan aidosti vanha.

Nellin yllä:

Paitatoppi tädin vanha, ruskeat ruutuhousut asukasyhdistyksen kirpputori, vyöksi sidottu huivi isoäidin vanha, kegät El Naturalista, avainkorvakorut itsetehdyt kierrätysmateriaalista, riipus ystävän tekemä kierrätysmetallista, kihlasormus kierrätetty, laukku blogikaverilta, hattu Valtterin kirpputori.

Nahkahame Valtterin kirpputori, huivi sukulaisen vanha, rannekorut eettinen verkkokauppa Moral, riipus isoäidin vanha, hiuskoriste itsetehty.

Harmaat farkut ja toppi Valtterin kirpputori, silkkihuivi roskiksesta, takki asukasyhdistyksen kirpputori, lintukoristeinen laukku itsetehty jätenahasta, korvakorut Luonto-Liiton kierrätyspöydältä.

Kuvauksissa käytetyt meikki- ja hiustuotteet ovat luomukosmetiikkaa.

Teksti Liisa-Maija Aukia

Kuvat Eero Astala

(lisää…)

Kulutan, siis olen

Ajattelen mielelläni olevani harkitsevainen kuluttaja: ostan kestävää, korjaan ja kierrätän vanhaa. En tee impulssiostoksia enkä sorru turhakkeisiin. Ekomarketissa homma saattaa silti lähteä käsistä: Ostoslistan tempehin ja bulgurin lisäksi koriin eksyy aina jotain pientä kivaa, ”kun nyt kerran täällä ollaan”.

Kotinikin on jo saumaton osa kulutusyhteiskuntaa: Netistä saa kätevästi vaikkapa luonnonkosmetiikkaa, joten päätettäväksi jää enää, käyttäisinkö rahani tällä kertaa neitsytkookosöljyyn vai mineraalimeikkeihin.

Pakko kai se on tunnustaa: Saan hyvää mieltä eettisestä kuluttamisesta, tai ainakaan siitä ei tule huono omatunto – kulutuskrapula – kuten halpatuontiturhakkeiden hallitsemattomasta shoppailusta tulisi. Jos korvaan sikanaudan soijarouheella tai ostan hajonneiden kenkien tilalle uudet tällä kertaa keinonahkaisina, en aiheuta kummempaa lisävahinkoa ympäristölle.

Mutta kyse ei ole pelkästään huonojen valintojen korvaamisesta paremmilla: kulutuskeskeisyys on onnistunut ujuttautumaan ekoajatteluunkin. Välillä tuntuu siltä, että kuuluakseen ympäristötietoisten kuluttajien joukkoon (ja kaikkihan me haluamme olla hyvisten puolella!) suorastaan täytyy ostaa ekotuotteita.

Nettipalstoilla vertaillaan vegaanisten kenkien kestävyyttä ja kuukuppien värisävyjä. Kemikaalicocktailin kaltaiset, ympäristötietoisten suosimat blogit muistuttavat kyllä kestokassien käytön tärkeydestä ja vanhojen tavaroiden käyttökelpoiseksi tuunaamisesta, mutta ovat toisaalta täynnä houkuttelevia ekotuote-esittelyjä.



Markkinoinnin nokkelat ammattilaiset ovat huomanneet, että vastuulliset kuluttajat ovat kasvava kohderyhmä ja ekotuotteet iso bisnes. Moni suuri ja hyvin menestyvä vaateketju on alkanut ottaa valikoimiinsa luomupuuvillavaatteita ja muita ekotuotteita. Niillä toisaalta houkutellaan ympäristötietoisia kuluttajia shoppailemaan, toisaalta tarjotaan merkin vakiokuluttajille tunnetta siitä, että yksittäisellä helpolla, mutta hyvällä valinnalla hekin ovat mukana pelastamassa maailmaa. Hyvää omaatuntoa hedonismista tinkimättä – voiko olla ihanampaa ajatusta?

Ehkäpä se, että maailmanparantaminen voi olla vieläkin helpompaa. Ei tarvitse ostaa mitään – ei edes ekoa!

Teksti Hemi Malkki

Ihanat naiset historiassa

Suuret rinnat, kapea vyötärö, tiukka takapuoli. Paksu tukka, pitkät sääret ja täyteläiset huulet. Virheetön ja tasaisesti ruskettunut iho. Niistäkö on täydelliset naiset tehty?

Nykyinen kauneusihanne on kohtalaisen tuore tuotos. Länsimaisen naisen ruumiiseen on kautta aikojen kohdistettu erilaisia odotuksia, jotka samalla kertovat omasta ajastaan.

Tavoitellaan mahdotonta

Yhteistä eri aikakausien kauneusihanteille on niiden vaikea saavutettavuus.

Vaikeina aikoina naisissa on arvostettu rehevyyttä, joka kertoo vauraudesta ja hyvinvoinnista. Välillä muodikkaan kapean vyötärön saavuttaminen on vaatinut vuosia kestäviä korsettioperaatioita, joissa naisparka on määrätietoisesti kuristettu luonnottoman malliseksi.

Nykyisin, kun arjesta on tullut fyysisesti kevyttä, arvostetaan liikunnallista kroppaa, jonka saavuttaminen vaatii säännöllistä hikoilua kuntosalilla ja pururadalla.

Ruskettunut, ulkoilmasta nauttinut iho on ollut muodissa vasta suhteellisen vähän aikaa. Silloin kun maaseudulla asuva työväki painoi pitkiä päiviä auringon alla, arvostettiin yläluokkaista kalvakkaa hipiää.

Tilanne muuttui teollistumisen myötä, jolloin duunarit siirtyivät tehtaisiin. Rusketus kertoi ulkoilun ja joutilaisuuden mahdollisuuksista, ja oli siksi tavoiteltua. Nykyisinkin etelän rannoilta hankittu rusketus kertoo omaa kieltään varakkuudesta ja menestyksestä.

Kauneudessa on riskinsä

Kauneuden uskotaan tuovan uusia mahdollisuuksia hyvään elämään niin vakaasti, että sen vuoksi ollaan valmiita uhraamaan jopa terveys.

Monissa Aasian ja Afrikan maissa naiset valkaisevat ihoaan vaarallisilla voiteilla, jotka sisältävät muun muassa sikiöitä vaurioittavaa elohopeaa. Ihanteena oleva vaaleus on esimerkiksi työmarkkinoilla arvostettava ominaisuus ja tie parempaan tulevaisuuteen.

Ilmiö ei ole tuntematon nykypäivän Suomessakaan. Vai mitä sanotte botoxista, lamauttavasta hermomyrkystä, joka vähentää ryppyjä? Tai silikoneista, jotka ollaan valmiita hankkimaan leikkaukseen liittyvistä riskeistä huolimatta pelkästään rintavarustuksen ryhdistämisen takia?

Hoikkuusihannetta perustellaan terveydellä

Ristiriitaista kyllä, tämänhetkistä vartaloihannetta perustellaan terveyssyillä. Hoikkuus yhdistetään liikunnallisuuteen ja kurinalaisuuteen perustuvaan syömiseen. Lihavaa syyllistetäänkin jatkuvasti siitä, ettei hän huolehdi itsestään ja on taakaksi yhteiskunnalle.

Useat lihavuustutkijat ovat kuitenkin esittäneet, ettei lievästä ylipainosta ole osoitettavissa niin kovia terveyshaittoja kuin mitä uutisointi antaisi meidän ymmärtää. Myös pullukka voi esimerkiksi valita tupakoimattomuuden, josta on kiistatonta terveysetua. Tämä ei kuitenkaan näy ulospäin tai riitä herkästi tuomitsevalle ympäristölle. Pyrkimys normaalilukemiin voikin käynnistää laihduttamiskierteen. Loppupeleissä kalorinlaskennan hallitsemasta elämästä hyötyy ainoastaan laihdutusteollisuus.

Ulkonäön hallinta on bluffia

Nykyisin omaa ruumiinkuvaa on mahdollista muokata dramaattisestikin. Hiusten väriä ja muotoa voi vaihdella melkeinpä miten tahansa, ja silmien värin pystyy muuttamaan piilolinsseillä. Sopivalla treenillä voi trimmata käsivarret madonnamalliin. Kauneuskirurgiaakin mainostetaan uuden auton tapaan.

Muokkaamisella on kuitenkin rajansa. Meille on luotu illuusio, että pystyisimme hallitsemaan omaa ruumistamme. Ulkonäköämme kuitenkin säätelevät perimä sekä erilaiset elämäntavat ja -tilanteet, ja harva meistä on luonnostaan täydellinen myyttiseen ihanteeseen verrattuna. Yhden hampaat eivät asetu siistiin riviin ilman kallista hammashoitoa, toinen ei kerta kaikkiaan ehdi säännöllisesti lenkille ja kolmas tuskailee muuten vaan, kun takalisto on vaatestandardissa eri paria yläkropan kanssa.

Aitous on kaunista

Mainosten tai television naisihanteisiin ei ehkä kannata edes pyrkiä – energiaa voi käyttää hyödyllisempiinkin asioihin. Täydellisyys kaikilla elämänalueilla on muutenkin mahdotonta, ja omien virheiden hyväksyminen helpottaa kovasti elämää. Oli kyse sisäisistä tai ulkoisista kauneusvirheistä.

Meissä kaikissa on kauneutta, jota voi tukea omalla persoonallaan. Keskittymällä omiin vahvuuksiin ja suhtautumalla rennosti heikkoihin puoliin voi kuka tahansa olla aidosti upea. Vanha sanonta pitää paikkansa, kauneus on ensisijaisesti katsojan silmässä – ja ehkä myös omien korvien välissä.

Teksti Hanna-Kaisa Hellsten

Kuva Heidi Kettunen

(lisää…)

Dowshifting – vähemmän kulutusta, enemmän elämää

Mikä kumman downshifting? Ilmiölle ei ole vakiintunutta suomenkielistä termiä, mutta voidaan puhua kohtuullistamisesta, hidastamisesta tai leppoistamisesta.

Downshifting tarkoittaa elämäntapaa, jonka ideana on koko elämäntyyliin yksinkertaistaminen ja oman kulutustason vapaaehtoinen madaltaminen vastakohtana urakeskeisyydelle, kuluttamiselle ja kiireelle.

Käytännössä se tarkoittaa esimerkiksi matkustelun ja turhien tavaroiden ostamisen vähentämistä sekä lähiruoan ja -tuotteiden suosimista, jolloin samalla ekologinen jalanjälkikin pienenee.

Hidas elämäntapa ei tarkoita hidastelua vaan asioiden tekemistä tarkoituksenmukaisella tempolla pakonomaisen kiireen sijaan.

Leila Simonen on kirjailija, yrittäjä ja kouluttaja, koulutukseltaan yhteiskuntatieteiden tohtori ja sosiaalipolitiikan dosentti, ja perehtynyt omakohtaisestikin downshiftaamiseen.

– Downshifting ilmiönä näyttää olevan trendi niin uransa jättäneiden kuin ekologisten nuorten elämässä. Moni rahakkaan ja hektisen uran tehnyt menestyjä haluaisi vähentää kierroksia, keskittyä perheeseen ja elää hitaampaa elämää, Simonen kuvailee.

– Pätkätöissä ollut nuori taas voi miettiä, mistä vähentää koska ei ole nousujohteisella työuralla koskaan ollutkaan. Mutta kumpikin kaipaa vapautta ja omannäköistä elämää itselleen.

Downshiftaaja luopuu tavarasta

Yhteiskunnan elintasoa mitataan kansantuotteella, ja länsimaissa on yksilötasolla totuttu ”näyttämään” naapurille omaa elintasoa tavaralla.

– Asunto, auto, vaatteet ja lomamatkat ovat symboleja, joilla kilpaillaan ja esitellään yhteisössä omaa asemaa ja arvoa. Kun saa palkankorotuksen, elintason nousun pitää näkyä kulutuksessa – näin moni ajattelee ja toimii, Simonen sanoo.

Simosen mukaan länsimaissa on tapahtumassa arvomuutos, johon pakottavat globaali lama ja maapallon ekologinen tilanne. Kansantaloudelle tarvitaan kipeästi muita mittareita kuin raha. Myös yksittäiset ihmiset haluavat kyseenalaistaa kulutustottumuksiaan. Jos mittaa elintasoa tavaroilla, on päättymättömässä kilpavarustelussa.

Monet nuoret haluavat samoja asioita ja tavaroita kuin kavereillakin on. Harva nauttii siitä mitä hänellä jo on, vaan stressaa siitä, mitä vielä pitäisi saada lisää.

Kuinka tälläisiltä sosiaalisilta paineilta voisi välttyä?

– Moni tottuu jo lapsena tavaramereen kotona ja jatkaa kuluttamisen radalla aikuisenakin. Vaatii sisäistä vahvuutta olla hankkimatta tavaroita, joita ”kaikilla on”. Kuluttamatta jättäminen vaatii itsetuntoa ja opettelua, se on vaikeaa, Leila Simonen sanoo.

Miten vähentää kulutusta?

Tavarasta luopumisessa auttaa vain itsekuri. Simonen neuvoo kysymään kaupassa tavaraa hipelöidessäsi itseltäsi: Tarvitsenko tätä todella vai haluanko vain? Onko minulla tälle paikka kotona? Mistä luovun, kun hankin tämän itselleni?

– Pidän itse toisinaan kulutusselibaattiviikon, jolloin ostan vain tarpeellisen ruoan, Simonen kertoo.

– Kannattaa kokeilla, sillä vapaus kuluttamisen ajattelemisesta tuo valtavasti aikaa ja energiaa. Kuluttamisen tilalle tulee silloin itse tekeminen: esimerkiksi valmisruoan sijasta kokataan itse.

Kun lähtee kaupungille ilman luotto- tai pankkikorttia ja käteistä rahaa, saa hyvää harjoitusta itsetuntemukseen. Tunnenko itseni arvottomaksi ilman rahaa? Ahdistaako jos en voikaan tehdä heräteostosta?

– Mielenrauhaa ostamalla ei saa, Simonen muistuttaa.


Teksti Tuuli Turtola

Vintage-elektroniikka vaatii paljon, mutta antaa enemmän

Vanhojen äänentoistolaitteiden osto- ja myyntiliikkeessä Classic Audiossa Helsingin Punavuoressa huokuu nostalgia. Ovi käy tuon tuosta, kun uteliaat ja alan harrastajat tulevat tiedustelemaan laitteista ja hieromaan kauppoja.

Kello käy verkkaiseen tahtiin: kaupungin kiire unohtuu liikkeen ovien ulkopuolille. Nykymaailman hektinen elämänrytmi ei kaikkia miellytä.

– Nykyään mihinkään ei ole aikaa. Kaiken pitää olla helppoa ja vaivatonta. Ihmiset ovat kauhean hätäisiä. Kun vanha laite hajoaa, ostetaan samantien uusi, liikkeen omistaja Hannu Metsola toruu.

Hitaamman elämäntyylin puolesta kampanjoi muun muassa kansainvälistynyt slow-liike. Liikkeen tavoittelema yksinkertaisen elämän malli ja luonnollinen hitaus sopivat hyvin yhteen vanhan ja kestävän elektroniikan kanssa.

Vanhassa vara parempi, pohtii myös väitöskirjaa kestävän kulutuksen ja tuotannon edelläkävijöistä valmisteleva tutkija Annukka Berg.

– Vanhemman elektroniikan suosiminen säästää omaa aikaa. Sitä voi miettiä, kannattaako olla jatkuvasti online ja surffata kaikilla sektoreilla samanaikaisesti.

Slow-liikkeen tapaan myös vintage-elektroniikka voisi edistää henkistä, sosiaalista ja ekologista tasapainoa. Ainakin kauppias Metsolaa vinyylien soittaminen rentouttaa.

– Fiilistelemällä vanhoja levyjä pääsen hetkeksi irti hektisestä maailmasta.


Vintagebuumia odotellessa

Vanhat laitteet ovat Metsolan mukaan taitavasti tehtyjä ja niin hyvännäköisiä, että voisi puhua jo designista.

Tyylitietoisessa Punavuoressa liikettään pitävä Metsola tietää, että designille on ystävänsä.

– Aina on ihmisiä, jotka osaavat arvostaa hyvää designia ja vanhoja laitteita. Vintage-elektroniikan harrastaminen on kuitenkin edelleen marginaali-ilmiö.

Vintage on jo tovin ollut viileää vaatteissa, esineissä ja huonekaluissa. Uusia muotituulia haeskellaan kirpputoreilta ja kierrätyskeskuksista. Olisiko myös vintage-elektroniikasta valtavirran trendiksi?

Suomen luonnonsuojeluliiton ilmastovastaava Leo Stranius uskoo, että kohta vintage-elektroniikka on jo pop.

– Vintage-elektroniikka tulee muotiin. Trendikäskään vintage-elektroniikka ei kuitenkaan tule vähentämään uusien laitteiden kulutusta, Stranius povaa. Hyötyä buumista voisi silti olla:

– Elektroniikan ympäristövaikutukset ovat ihan eri luokkaa kuin esimerkiksi vaatteiden.

Kestävää hifistelyä

Kyllä sitä ennen osattiin. Äänentoistolaitteet Metsolan osto- ja myyntiliikkeessä ovat soittaneet musiikkia jo vuosikymmeniä.

– Uudet laitteet on tehty hajoamaan, vanhat kestämään, Metsola toteaa.

Uusi elektroniikka ei tunnu kestävän käytössä. Myös Bergin mukaan vanhentuminen on sisäänrakennettu uusiin laitteisiin.

– Nykyinen kulutuselektroniikka ei kestä aikaa.

– Kustannuspaineiden takia laitteiden valmistuksessa haetaan halvimmat ratkaisut. Ei ole tarvetta panostaa kestävyyteen, täydentää Stranius.

Vanha vaatii tuunausta

Vanhan elektroniikan ostajaa ja käyttäjää voi huolettaa laitteen korjaus. Uuden laitteen ostaminen voi tuntua selkeästi vaivattomammalta vaihtoehdolta.

– Ammattinsa osaavia korjaajia löytyy vielä, vakuuttaa Metsola. Vanhat laitteet ovat sitä paitsi usein uusia helpommin korjattavissa.

Myös nykyteknologia on helpottanut vintage-elektroniikan harrastajia.

– Internet on mullistanut vanhan elektroniikan markkinat. Verkon kautta löytyy paljon varaosia ja laitteita, jotka saa kotiin parissa päivässä, Metsola kertoo.

Vanhan laitteen korjaaminen vie tosin vaivaa ja aikaa, joka tuntuu olevan jo katoava luonnonvara.

– Ollaan muka liian kiireisiä touhuamaan vanhojen laitteiden parissa, Metsola kummastelee.

Tunteen ja ympäristön puolesta

Vaivaa vaativalla vintage-elektroniikalla on kuitenkin kestävyyden ja kauneuden ohella myös muita merkittäviä etuja.

Eniten kiittää ympäristö.

Elektroniikkateollisuus kuluttaa yhä kasvavan osan luonnonvaroja. Samalla kasvavat jätevuoret.

– Kulutuselektroniikan valmistuksessa käytetään usein harvinaisia metalleja. Iso osa raaka-aineista on myös haitallisuutensa vuoksi vaikeasti kierrätettävissä, Berg kertoo.

Elektroniikkateollisuuden tarvitsemia metalleja louhitaan köyhissä maissa avolouhoksissa, vaarallisissa olosuhteissa. Työntekijöiden ohella myös ympäristö kärsii.

– Kaivostyön ympäristöongelmat ovat erittäin suuria. Louhokset pirstovat sademetsiä ja levittävät ympäristömyrkkyjä, Berg toteaa.

Vintage-elektroniikassa vetää myös fiilis.

– Kyse ei ole vain äänentoistosta. On ihan oma fiiliksensä kuunnella Launtain toivottuja mökillä vanhasta matkaradiosta kuin uudesta mp3-soittimesta, Metsola kertoo.

Teksti Inka Reijonen

Kuva Hannu Metsola

(lisää…)

Elokuva muuttaa maailmaa

Nina Nordström laittoi itsensä likoon ja teki dokumenttielokuvan oppiretkestään roskisdyykkauksen maailmaan.

Hansikkaat käteen, suunnistajan lamppu otsalle ja kansi auki. Roskiksesta pilkistää esiin hedelmiä ja pari leipäpussia. Tänään herkutellaan!

Elokuva-alaa opiskelevan Nina Nordströmin aihe löytyi sananmukaisesti roskiksesta. Hän oli jo pitkään ollut varovaisen kiinnostunut roskisdyykkauksesta, muttei tiennyt varsinaisesti, kuka sitä tekee ja miten.

– Elokuvan tekeminen oli minulle hyvä tekosyy ottaa yhteyttä dyykkaaviin ihmisiin ja kysellä asiasta. Löysin lopulta tuttavien kautta kommuunin, jonka asukkaat dyykkaavat ruokansa. Kommuunin jäsenet ottivat minut avokätisesti vastaan asumaan sohvallansa ja osallistumaan porukan toimiin.

Koti kommuunin sohvalla

Vihreästä sohvasta tulikin Nina Nordströmin koti parin viikon ajaksi, kun hän opetteli dyykkausta kommuunilaisten ohjauksessa ja kuvasi samalla päiväkirjamaista dokumenttiaan.

– Olen aina tykännyt kokeilla asioita itse, mutten ole aiemmin ollut päähenkilönä omassa dokumentissani. Ajattelin kuitenkin, että se antaisi elokuvalle kiinnostavamman näkökulman. Kun kuvattava asia on päähenkilölle vieras ja uusi, myös katsojat voivat samaistua aiheeseen paremmin.

Kuvausjaksosta tuli rankka. Nina joutui olemaan jatkuvasti kameran edessä ja samalla omaksumaan täysin uuden elämäntavan. Sohvakin oli suuren osan ajasta muiden vierailijoiden käytössä, sillä kommuunin väki oli värikästä ja vaihtui tiuhaan.

Lisäksi kaikki Ninan tapaamat dyykkaajat eivät suhtautuneet innokkaasti dokumenttiprojektiin.

– He pelkäsivät, että aiheen tuominen julkisuuteen tekee hallaa dyykkaukselle ja lisää roskisten lukitsemista.

Elokuvaa ympäristön puolesta

Nina päätyi opiskelemaan elokuva-alaa lähes vahingossa. Axxell City on pieni ruotsinkielinen kansanopisto keskellä vilkkainta Helsinkiä, eikä Nina ollut kuullutkaan paikasta, ennen kuin sattui poikkeamaan koulun vessassa kaverin johdattamana.

Kaunis rakennus teki vaikutuksen ja Nina Nordström aloitti opinnot dokumenttielokuvan linjalla heti seuraavana syksynä – ja totesi saman tien löytäneensä täydellisen ilmaisukanavan aatteilleen ja mielipiteilleen.

– Suurin osa kouluaikaisista esseistäni käsitteli ympäristöaiheita, ja olen aina pyrkinyt herättämään keskustelua minulle tärkeistä aiheista. Elokuvan kautta pystyn kuitenkin ilmaisemaan itseäni parhaiten. Uskon, että erilaisiin ihmisiin vetoavat erilaiset keinot, Nordström pohtii.

Arkipäivän seikkailua

Dokumentin kuvausten edetessä Nina innostui dyykkauksesta niin, että kommuunin asukkaat joutuivat jopa hillitsemään liian innokasta hamstraajaa. Kirjoittamaton sääntö kun on, ettei kukaan ota yli oman tarpeen.

Öisistä roskisreissuista tuli Ninalle arkipäivän seikkailuja, jolloin koskaan ei tiedä etukäteen mitä löytää.

– Dyykkaus on paljon hauskempaa kuin kauppaan meneminen, Nina sanoo.

Kommuunin asukkaat dyykkaavat lähinnä eettisistä ja ekologisista syistä. Joukkoon mahtuu myös niitä, jotka haluavat säästää ruokakustannuksissa ja käyvät siksi roskiksilla.

Nina halusi dokumentissaan korostaa, etteivät dyykkaajat ole automaattisesti pummeja, joilla ei ole varaa käydä kaupassa. Dyykkaus voi olla elämäntapa ja ekologinen kannanotto.

Lukot tuhoeläinten varalta

Ninasta oli hurjaa nähdä, miten paljon ruokaa kaupat heittävät pois päivittäin. Hän kävi taustatutkimuksena haastattelemassa markettien edustajia ja sai samalla toisen näkökulman ristiriitoja nostattavaan aiheeseen.
Myymälöillä on syynsä valikoiman tuoreena pitämiseen ja jopa roskalaatikoiden lukitsemiseen, vaikka niitä toisinaan onkin hankala ymmärtää.

Jätteet ovat myymälän omaisuutta vielä roskalaatikossakin ja näin ollen kauppa joutuu vastuuseen, jos ruokia syönyt dyykkaaja sairastuu. Roskisten lukitseminen ehkäisee myös tuhoeläinongelmia ja estää sivullisia tuomasta omia jätteitään kaupan keräysastioihin.

Myymälöiden edustajat uskovat, että lukittuna jätesäilytystilat pysyvät todennäköisemmin siisteinä. Dyykkausetikettiin tosin kuuluu, ettei jätteitä levitellä ympäriinsä vaan roskalaatikoita pyritään penkomaan hillitysti.

Vaihtoehtoelämä kiinnostaa katsojia

Kun Fregan Fröjdiksi eli ”fregaanihuumaksi” nimetty dokumenttielokuva valmistui keväällä 2008, Nina oli jo kokenut dyykkaaja. Hän on jatkanut harrastusta edelleen ja tuonut myös aiheesta kiinnostuneita ystäviään uuden elämäntavan pariin.

Toistaiseksi dokumentti on ollut saatavissa vain omakustanteena, mutta Ninan tarkoituksena on viedä se laajempaankin levitykseen televisioon.

– Halusin näyttää konkreettisen esimerkin ihmisistä, jotka elävät vaihtoehtoista elämää. Luulen, että aihe on herättänyt ajatuksia, ehkä jopa rohkaissut jotakuta uuden harrastuksen pariin!

Teksti Nelli Turunen

Kuva Nina Nordström

Lisää elokuvia, jotka saavat ajattelemaan:

– The Age of Stupid (maailmanensi-ilta 21.9.2009). Tulevaisuudenkuva ilmastonmuutoksessa tuhoutuneesta maailmasta.

– Katastrofin aineksia (2008). Suomalaisen perheenisän John Websterin päiväkirja yrityksestä elää vuoden verran ilman öljyä.

– Fuel (2008) etsii vaihtoehtoa öljynkulutukselle tieteellisemmältä taustalta.

– Home (2009) valottaa maapallon ongelmia toisiinsa linkittyvänä kokonaisuutena.

– An Inconvenient Truth (2006) seuraa Al Goren mahtipontista ilmastokampanjaa.

– Surplus – Terrorized Into Being Consumers (2003). Kulutuskriittinen ruotsalaisdokumentti.

– The Yes Men -ryhmän tempaukset (videopätkiä löytyy You Tubesta). Astetta radikaalimpi tapa vaikuttaa maailman tilaan ja herättää ihmisiä ajattelemaan.

NINA SUOSITTELEE:

SVT:n Planeten-sarja. ”Sairaan hyvä ja hieno!”

Kaupunkikasvimaat tulevat!

Puoli vuotta sitten tämä oli vain ratapihan joutomaata. Silloin ei olisi arvannut, mikä keidas paikasta kuoriutuu. Nyt tomaatti kasvaa kahvisäkeissä, peruna kurkottelee autonrengastorneissa ja punajuuri komeilee laareissa.

Koristekasveja ja nurmikkoa suomalaiskaupungeissa piisaa, mutta syötäviä kasveja on harvassa. Toisinkin voisi olla:

– Kaupungeissa on paljon tiloja, joita voi käyttää ruoan viljelyyn. Pietarissa babuskat hoitavat kasveja kerrostalojen katoilla ja Lontoossa tyhjiä tontteja vallataan kasvimaiksi, sanoo ympäristöjärjestö Dodon puutarha-aktiivi Salla Kuuluvainen.

Kehitysmaiden kaupungeissa ihmiset viljelevät missä ikinä voivat. Etenkin ilmastonmuutoksen vuoksi urbaanin ruoantuotannon tarve nousee pintaan myös länsimaissa. Ei salaatteja kannata kuljettaa satoja kilometrejä, kun ne voi kasvattaa ihan naapurissa.

Dodolaiset perustivat esimerkkikasvimaan Pasilaan viime keväänä. Tarkoituksena on ollut edistää paitsi ekologista lähiruoantuotantoa, myös yhteisöllisyyttä. Julkisen tilan pitäisi olla yhteistä tilaa, jossa saa puuhastella.

Salla on hankkeeseen tyytyväinen:

– Usein sitä ihastelee, että kylläpä jossain ulkomailla tehdään siistejä juttuja. Nyt tästä tuli totta omassa kotikaupungissanikin. Tämä on ollut tosi voimauttava kokemus.

Pelkkiä kehuja


Viljelystä innostunut porukka aloitti puutarhan suunnittelun hyvissä ajoin talvella. Kaikki rakenteet tehtiin kierrätystavarasta, joiden haalimisessa oli työtä.

– Haasteellisinta meille on ollut kasteluveden saaminen. Pitää yrittää miettiä, miten sadevettä voisi kerätä talteen.

Puutarhan sijainniksi valittiin tarkoituksella kohde, joka näkyy kaikille junan ikkunasta. Etukäteen jännitystä aiheuttivat maanomistajan reaktiot. Annetaanko kasvimaan olla, vai häädetäänkö se?

Vastaanotto on ollut suopeaa:

– Ratapihan VR:n miehet ovat auttaneetkin meitä. Mitään negatiivista palautetta ei ole tullut, media on suorastaan rakastanut tätä hanketta. Ilkivaltaa puutarhalle ei ole tehty, Salla kertoo.

Ryhmän jäsenet harrastivat luovaa kaupunkitilan haltuunottoa tekemällä pieniä ruokaistutuksia myös Helsingin ydinkeskustaan. Lisäksi aktiivit kasvattivat keväällä herneenversoja ja jakoivat niitä festareilla ihmisille, innostaakseen heitä puutarhuroimaan. Esimerkiksi taloyhtiöiden pihoihin viljelmiä olisi helppo saada pystyyn.

Seuraavaksi puistot ja golfkentätkin?

Salla luottaa kaupunkiviljelyn yleistymiseen. Ihmiset eivät ole niin vieraantuneita ruoasta ja luonnosta kuin usein pelätään. Monella on vähintään basilika ikkunalaudalla sekä halu syödä laaturuokaa:

– Kosketus agraariyhteiskuntaan on vielä olemassa, joten kyllä monet haluavat viljellä, vaikka ei ole pakkokaan. Kaupungin puutarhapalstoja ei tällä hetkellä riitä kaikille halukkaille.

Miten pian nähdään golfkenttien väistyvän kaupunkipuutarhojen tieltä? Viimeksi meillä viljeltiin ja pidettiin pienkarjaa kaupunkilaisittain mittavasti 1940-luvun sotavuosina. Maailmalla ruokapula synnytti kaupunginosapuutarhat kuubalaiskaupunkeihin 1990-luvulla ja tänä vuonna kasvimaa otti paikkansa Valkoisen talon pihassa. Esteenä ovat kai lähinnä asenteet, kun yhteisiä marjapensaita ja omenapuita ei vielä istuteta puistoihin.

Lähiviljelyn puolesta puhuu myös ravinteiden järkevä kierrätys. Dodolaistenkin kasvit kasvavat Helsingin vesilaitoksen jalostamassa muhevassa kompostissa.

– Tietysti pitää miettiä, miten kaukaa puhdasta maata kannattaa siirtää. Saastunutta kaupunkimaata voidaan puhdistaa esimerkiksi sienien tai auringonkukkien avulla, mutta niistä kasveista tulee sitten ongelmajätettä, jolle pitäisi tehdä jotain.

Viljapeltoja kaupunkeihin tuskin on mielekästä perustaa, joten niiden ruokahuolto on varmasti jatkossakin pitkälti riippuvaista maaseudusta:

– Vaikea sanoa, miten suuriksi ruoantuotannon volyymit voivat tiiviin rakentamisen alueilla nousta. Kuitenkin pienikin hyvin suunniteltu puutarha voi tuottaa paljon ruokaa, Salla pohtii lopuksi.

Teksti Päivi Mattila

Kuva Dodo ry

Lähteet:

http://globaalipiknik.wordpress.com ja http://megapolis2024.org 


Uraaniteollisuus uhkaa Lappia

Ydinvoiman usein unohdettu alkuperä on uraanikaivoksissa. Raaka-aineen perässä alan teollisuus on levittäytymässä kohti Pohjois-Eurooppaa.

Ranuan ja Rovaniemen uraanirikas kallioperä houkuttelee monikansallista kaivosyhtiö Arevaa.

Uraanikaivoksen perustamista havitteleva yhtiö haluaa tehdä koeporauksia alueella, joka on pinta-alaltaan yli 100 neliökilometria. Jos Areva saa tahtonsa läpi Ranualla, avautuu tie muillekin louhoksille.

Paikallisten kritiikki on ollut ankaraa, kertoo tamperelainen ympäristöaktivisti Leea Parhiala.

– Ranualaiset keräsivät yli tuhannen kuntalaisen adressin kaivosta vastaan, järjestivät tiedotustilaisuuksia ja kirjoittivat lehtiin. Siitäkin huolimatta Ranuan kunnan kanta Arevan valtaushakemukseen oli myönteinen.

Kansanliikkeitä vastassa on uraanivoimateollisuuden massiivinen lobbauskoneisto ja valtion energiapolitiikka, joka suosii kaivosteollisuutta Pohjois-Suomessa.

Tervolassa järjestettiin heinäkuussa ydinvoimanvastainen leiri, jonne kokoontui sekä paikallisia että muualta Suomesta ja Keski-Euroopasta tulleita aktivisteja. Leirille saapui myös ranualaisia, jotka esittivät huolensa Arevan toiminnasta. Yhteistoimin luotiin Ranua Rescue -verkosto pitämään asiaa esillä.

– Enpä ole ennen kuullut kenenkään tavallisen keski-ikäisen miehen huoahtavan, että missä se Greenpeace oikein viipyy, toteaa leirille osallistunut Anna Lyra.

Säteilyä maalta merelle

Leea Parhialan mukaan Areva odottaa nyt työ- ja elinkeinoministeriön lupaa koeporausten aloittamiseen. Ranua sijaitsee kaukana Helsingistä, jossa päätökset tehdään. Päättäjät taas eivät tunnu ajattelevan kovin syvällisesti, mitä radioaktiivinen jäte tarkoittaa.

Koeporaukset saattavat jäädä koeporauksiksi, ellei malmipitoisuus ole riittävän korkea kaivostoiminnan aloittamiseen. Pohjavedet vaarantuvat jo niistäkin.

– Ranuan valtausalueella on useita soita ja vesistöjä. Pohjaveden kautta radioaktiivista saastetta voi levitä Simojokeen ja sitä kautta laajalle Etelä-Lappiin aina Perämerelle asti, Leea Parhiala sanoo.

Elokuun puolivälissä Ranua Rescue -verkosto kokosi mielenosoitukset koolle Helsinkiin, Tampereelle, Jyväskylään sekä kahteen saksalaiskaupunkiin. Leea ja Anna järjestivät Tampereen tapahtumaa, jossa peltipurkkirummut soivat ja uraaninkeltaiset viirit heiluivat. Toimintaa jatketaan eri paikkakunnilla talven mittaan.

Anna Lyra muistuttaa, että uraanibisnes on kytköksissä myös globaaliin aseteollisuuteen.

– Katson asiaa radikaalipasifistin näkökulmasta. Köyhdytettyä uraania voi käyttää ydinaseissa ja ydinvoimala itsessään on valmis pommi.

Jätevuoria ja syöpäpölyä

Lappilaiset ovat tottuneet lapion ja vaskoolin kanssa heiluviin kullankaivajiin. Uraanin saamiseksi seutua arpeutettaisiin valtavilla avokaivoksilla. Syntyy noin 300 000 tonnin jätevuori, jotta louhos tuottaisi ydinpolttoainetta 33 tonnia eli voimalan vuosikulutuksen verran.

Jätekivet säilyvät radioaktiivisina satoja tuhansia vuosia. Ennen pitkää myrkylliset aineet saastuttavat laajasti ympäristöä. Kaivosyhtiöillä ei ole varaa maksaa matala-aktiivisen jätteen valvontaa edes yhden sukupolven ajaksi, eikä lainsäädäntökään sitä vaadi.

Uraanipöly on uhka terveydelle. Kaivosten läheisyydessä ihmisten on todettu kärsivän keuhko- ja ihosyövästä, leukemiasta ja sikiövaurioista.

Areva on vastuussa laajoista ympäristötuhoista ja viranomaisten määräysten rikkomisista muun muassa Nigerissä, Ranskassa ja Kanadassa.

Teksti Päivi Mattila

Kuva Lauri Myllyvirta

Lisätiedot: www.ydinvoimavapaasuomi.org, www.uraanivoima.com sekä ydinvoima.wordpress.com.

Miljardibisnestä uhanalaisilla eläimillä

Ehkä olet lukenut tämän uutisista: Useat eläinlajit ovat uhattuina, koska niiden osista valmistetaan huikeilla kilohinnoilla myytäviä ihmerohtoja, joiden uskotaan parantavan kaiken syövästä impotenssiin.

Mutta jos kuvittelit, että uhanalaisten lajien salametsästys ja -kuljetus ei koske sinua, saatat olla väärässä.

EU on suurin uhanalaisilla CITES-lajeilla käytävän kaupan alue. EU-maihin tuodaan vuosittain jopa sadan miljardin arvosta uhanalaisia lajeja ja niistä valmistettuja tuotteita, suosituimpien joukossa lemmikkipapukaijat ja matelijoiden nahat.

Suuri osa tuonnista on laillista, mutta myös salakuljetus on laajamittaista: Tulli takavarikoi EU:n alueella vuosittain tuhansia uhanalaisiin lajeihin kuuluvia eläimiä ja kasveja – eikä tullin haaviin osuu salakuljetusyrityksistä kuin murto-osa.

Lisäksi suomalainenkin tulee esimerkiksi matkaillessaan helposti ostaneeksi tuotteita, joiden valmistus on kytköksissä uhanalaisten lajien kauppaan.

Uhanalaisilla lajeilla käytävä salakauppa on houkutteleva ala, sillä tuomiot ovat muita laittoman kaupan muotoja huomattavasti kevyemmät ja salametsästyksen valvonta usein riittämätöntä.

Tiikerinluujauholla terveeksi?

Huomattava osa uhanalaisten lajien salametsästyksestä tapahtuu perinteisen uskomuslääketieteen tarpeisiin, ja se onkin tärkein syy esimerkiksi tiikereiden ja sarvikuonojen uhanalaisuuteen.

Kiinassa tiikeri- ja sarvikuonoperäisten lääkkeiden käyttö kiellettiin jo 1993, mutta kiellettyjä tuotteita saa edelleen laajasti tiskin alta. Yli miljardin asukkaan maassa moni luottaa edelleen perinteiseen lääketieteeseen ja eläinperäisten rohtojen kysyntä on valtava. Afrikassa taas monet turvautuvat rohtoihin viimeisenä toivonaan AIDS:in parantamiseksi.

Vastoin yleistä luuloa salakuljetusbisnes ei aina suuntaudu kehittyvistä maista länsimaihin vaan myös toisinpäin. Esimerkiksi mustakarhua salametsästetään USA:ssa ja Kanadassa aasialaisen lääketieteen tarpeisiin karhun sappirakkojen ja käpälien vuoksi.

Laittomat lemmikit

Uhanalaisten eläinten, kuten apinoiden, lintujen ja matelijoiden salakuljetus lemmikeiksi on maailmanlaajuisesti iso bisnes. Lemmikeiksi päätyneet eläimet ovat kuitenkin vain pieni osa salakaupan uhreista.

Usein emot tapetaan poikasia pyydystettäessä, eivätkä kaikki kiinniotetut eläimet edes päädy myyntiin. Esimerkiksi salakuljetetuista papukaijoista jopa 80 %:n on arvioitu menehtyvän kuljetuksen aikana, sillä salakuljettajat teippaavat niiltä nokan kiinni paljastumisriskin pienentämiseksi.

Eläinten salakuljetus lemmikeiksi ei tule loppumaan ennen kysynnän loppumista. Onkin tärkeää, että kaikki eksoottisen lemmikin ostoa suunnittelevat varmistuisivat eläimen laillisesta alkuperästä.

Teksti ja kuva Hemi Malkki

Lähteenä on käytetty mm. WWF:n Henkensä kaupalla –raporttia sekä nettisivustoa  www.traffic.org (lisää…)