Nuorten Luonto

Näe kissa!

Kotikissa ei ole ihmisestä piittaamaton hiirenpyyntikone

Kissa on koiran ohella suosituimpia lemmikkieläimiämme. Kuitenkaan sitä ei aina osata arvostaa tai ymmärtää kunnolla. Käyttäytymistutkimus auttaa meitä tulkitsemaan eläimiä ja kohtelemaan niitä paremmin.

Tiede muokkaa ihmisen käsitystä eläimestä. Vielä viime vuosisadalla eläinten ajateltiin pitkälti olevan eräänlaisia vaistojen varassa toimivia koneita, jotka eivät ajattele tai tunne. Nykyään eläimiä ymmärretään jo paremmin.

Alkeellisen oloisillakin eläimillä on tunteet. Useat eläimet kykenevät ajatteluun, jota ihminen pitää älykkäänä. Monilla lajeilla – jos ei peräti kaikilla – on myös persoonallisuus. Persoonallisuudella tarkoitetaan sellaisia yksilön käyttäytymisen piirteitä, jotka ovat suhteellisen pysyviä läpi elämän.

Biologi Milla Salonen tutkii ihmisen kumppanieläinten käyttäytymistä. Viime syksynä tohtoriksi väitellyt 29-vuotias tutkija työskentelee kissojen ja koirien parissa.

Arvostuksen puutetta

– Kissojen heikko arvostus yhteiskunnassamme on iso ongelma. Löytöeläintaloihin päätyneistä kissoista vain noin 10 prosenttia päätyy takaisin siihen kotiin, josta ne ovat lähteneet. Koirista 90 prosenttia haetaan takaisin kotiin. Se kertoo, miten vähän kissoja arvostetaan, Salonen sanoo.

Koira on tapana tunnistusmerkitä mikrosirulla, mutta kissoja ei useinkaan siruteta. Kadonnutta kissaa ei jakseta aina etsiä, vaan tilalle hankitaan uusi. Kissanpennun saa helposti ilmaiseksi, sillä pentueita tulee vahingossa, kun taas koirasta maksetaan, ja niiden kasvatus on tavanmukaisesti suunnitelmallista.

Kissojen arvostus ja hyvinvoinnista huolehtiminen on kuitenkin hiljalleen nousussa.

– Kasvavissa määrin kissoja pidetään sisäkissoina ja ulkoilutetaan valvottuna. Kymmenen vuotta sitten oli tosi harvinaista kohdata valjaissa ulkoileva kissa, mutta nykyään se on aika yleistä. Kerrostaloalueilla näkyy myös yhä enemmän verkotettuja parvekkeita, joissa kissa voi turvallisesti tarkkailla ympäristöä. Kissoihin erikoistuneita eläinlääkäreitäkin on alkanut tulla enemmän.

Salonen tosin näkee myös, että ääripäiden ero on kasvanut. Toisessa päässä ovat ne kissanomistajat, jotka hoitavat lemmikkinsä viimeisen päälle hyvin. Pienimmästäkin huolesta kissa viedään eläinlääkärille. Sen ruokavalioon kiinnitetään paljon huomiota. Koti sisustetaan sen mukaan. Sen kanssa leikitään ja sille tarjotaan mielekästä tekemistä. Kissa on perheenjäsen.

Vastakohtana ovat ne kissat, jotka on otettu vaikkapa ulkona synnyttäneiden emojen pentueista tietämättä edes, minkä ikäisiä pennut ovat. Ne ulkoilevat vapaana, eikä niiden menemisistä olla kovin kiinnostuneita. Niiden tärkein tehtävä on saalistaa jyrsijöitä.

Valvomatta ulkoilevalle kissalle saattaa käydä kalpaten esimerkiksi autotiellä tai kohtaamisessa isomman petoeläimen kanssa. Lisäksi kissa on Suomen luonnossa vieraslaji, josta on merkittävää haittaa etenkin linnuille.

Kissalla on asiaa

– Osa kissan arvostuksen puutteesta johtunee siitä, ettei sen käyttäytymistä ymmärretä. Ovathan kissan eleet hienovaraisempia kuin koiran. Koiran ja ihmisen välisessä viestinnässä näkyy se, että taustalla on kymmenien tuhansien vuosien tiivis yhteinen evoluutio, Salonen kertoo.

Kissasta tuli kotieläin vasta, kun maanviljelys keksittiin, eikä sen yhteinen historia ihmisen kanssa ole ollut yhtä pitkä ja tiivis. Kotikissalle on kuitenkin kehittynyt sellaista elehtimistä ja ääntelyä, jota se käyttää vain kommunikoidessaan ihmisen kanssa. Esimerkiksi aikuiset kissat luonnossa eivät mau’u toisilleen.

– Kissaa on aivan mahdollista oppia ymmärtämään. Avain on ajan viettäminen sen kanssa. Tarkkailemalla läheltä kissan käyttäytymistä sen elekieli tulee tutuksi.

Jos ei tunne kissan elekieltä, ei välttämättä tunnista, milloin sillä on jokin hätänä. Salonen harmittelee, että monilla kissan omistajilla ei myöskään ole tapana viedä lemmikkiään eläinlääkärille vuosittain terveystarkastukseen. Niinpä vaivat jäävät helposti havaitsematta.

– Olen nähnyt monia seniorikissoja, joiden omistajat pitävät kissaansa terveenä, vaikka se on selkeästi heikossa kunnossa. Sitten kun kissa menehtyy, sen oletetaan kuolleen vanhuuteen, vaikka oikeasti se olisi voinut elää vielä pitkään, jos sen vaivat olisi tunnistettu ja hoidettu.

Lajityypilliset tarpeet

– Toinen iso juttu kissojen hyvinvoinnin parantamiseksi on eläimen lajityypillisten tarpeiden ymmärtäminen, Salonen jatkaa.

Kissan täytyy esimerkiksi saada raapia kynsiään johonkin sopivaan pintaan. Jos kissalle ei ole tarjottu riittävää raapimispaikkaa, se voi tuhota huonekaluja tai seiniä. Niin tehdessään kissa ei kuitenkaan ole tuhma tai ilkeä, vaan toteuttaa yksinkertaisesti lajityypillistä käyttäytymistään.

– Kissa tykkää venyttäytyä oikein pitkäksi raapiessaan, joten lyhyt kiipeilypuu ei välttämättä täytä sen tarpeita. Raapimapuu ei saisi myöskään huojua. Jos kissa tuhoaa sohvaa, järjestä sille parempi raapimapuu, Salonen vinkkaa.

Myös kiipeily ja korkealla sijaitsevissa piilopaikoissa lepäileminen ovat kissalle lajityypillisiä tarpeita. Vaikka kissa onkin peto, se on myös saaliseläin isommille pedoille, joten sen on saatava piiloutua.

– Kun tarve piilopaikkoihin täytetään, kissa ei muutu piileskeleväiseksi, vaan siitä voikin tulla pelottomampi, sillä se tietää, että tiukan paikan tullen se voi paeta tuttuun koloon.

Passiivinen elämä ei tee hyvää. Usein kissaan suhtaudutaan virheellisesti täysin itsenäisenä eläimenä, joka ei kaipaa ihmiseltä mitään muuta kuin ruokaa. Tosiasiassa se tarvitsee ihmiseltään huomiota, ja sille on syytä järjestää aktivointia.

– Leikittäminen, kouluttaminen, kissa-agility, ulkoiluttaminen, silitteleminen ja erilaisten uusien lelujen ja ruokien tarjoaminen täyttävät aktivoinnin eri osa-alueita, Salonen listaa.

Jokainen kissa on omanlaisensa persoona, jolla on yksilölliset tarpeensa. Monet kissat arvostavat lajitoverin seuraa. Kissasosiaaliselle yksilölle se täyttää sosiaalisen tarpeen paremmin kuin pelkkä ihmisen kanssa leikkiminen.

Luovutusikää pidemmäksi

Salosen tutkimustyö on tuottanut positiivista kehitystä. Kissan luovutusikä eli suositus siitä, minkä ikäisenä kissanpentu voidaan vieroittaa emostaan ja antaa uuteen kotiin, oli aiemmin 12 viikkoa. Tutkimustulokset kuitenkin osoittivat, että luovutusikää kannattaisi nostaa, sillä pennuista kasvaa keskimäärin tasapainoisempia aikuisia, kun ne vieroitetaan vasta 14 viikon iässä.

– Meidän tutkimuksemme myötä ensin yksittäiset eläinsuojeluyhdistykset alkoivat pitää pentuja 14-viikkoisiksi ennen luovutusta. Sen jälkeen SEY muutti suositustaan.

SEY eli Suomen eläinsuojelu on suomalaisten eläinsuojeluyhdistysten kattojärjestö, jonka alaisina paikalliset eläinsuojat toimivat. Hiljattain myös rotukissojen kasvattajien järjestö Kissaliitto nosti virallista luovutusikää.

– Kissaliitossa tämä ei toki ole aivan uusi juttu, sillä monet kasvattajat ovat jo aiemmin pitäneet pentuja pidempään emonsa luona.

Liian varhainen luovutusikä on yhteydessä kissan käytösongelmiin, kuten pakko-oireiseen käyttäytymiseen ja aggressiivisuuteen ihmisiä kohtaan. Ongelmakäyttäytyminen heikentää kissan ja ihmisen suhdetta ja tekee molempien elämästä epämukavaa.

– Kissa, jolla on käyttäytymisongelmia, joutuu todennäköisemmin kiertoon. Aggressiivista ja hankalaa kissaa ei haluta pitää, mutta sille on myös vaikea löytää uutta kotia.

Salonen muistuttaa, että kuten tieteessä aina, yksittäinen tutkimus ei ole lopullinen totuus, vaan uudet tulokset voivat muuttaa käsitystä. Hän kuitenkin suosittelee, että kissanpentu otettaisiin vasta 14-viikkoisena.

– Tärkeintä on, että kissanpentua ei oteta liian pienenä. Jo kahdeksanviikkoisena pentu on omatoiminen, mutta sen sosiaalisten taitojen kehitys on vasta aivan alussa. Se tarvitsee vielä vuorovaikutusta emon ja sisarusten kanssa, Salonen summaa.

Hän painottaa, että kissanpentua ei kannata ottaa epämääräisistä olosuhteista. Sopivan lemmikin etsinnän voi aloittaa vaikkapa löytöeläintaloista. Hyvästä paikasta kissa luovutetaan valmiiksi rokotettuna ja mikrosirutettuna.

Kehrää tieteelle! Osallistu kissatutkimukseen: www.kissangeenit.fi

Teksti: Milla Aalto

Kuvat: Milla Salonen

Kuka suojelisi rumilusta?

Kumman suojeluun lahjoittaisit, kitasammen vai saimaannorpan? Kun tietoisesti tai tiedostamatta valikoidaan luonnonsuojelulle keulakuvia, söpöimmät lajit ovat voittajia ja kitasammen kaltaiset eliömaailman rumilukset jäävät unholaan.  

Jokainen tuntee luonnonsuojelun uljaat, kauniit ja söpöt keulakuvat. Valloittavan suloiset lajit, kuten saimaannorppa ja isopanda ovat tuttuja luonnonsuojelujärjestöjen logoista, tuotteista ja koskettavista dokumenteista. Luultavasti osaisit nimetä lukuisia muitakin uhanalaisia lajeja, joiden säilyttämiseksi kerätään rahaa sekä jaetaan tietoutta. 

Samanaikaisesti monet rumat, pelottavat ja vähemmän tunnetut, mutta yhtä kriittisesti suojelua tarvitsevat lajit pysyvät piilossa julkisuudelta. Huomio jakautuu uhanalaisten lajien välillä epätasaisesti, vaikka todellisuudessa meillä ei olisi varaa valikoida, mikä laji ansaitsee suojelua ja mikä ei – ainakaan ulkonäön perusteella. 

Tietyistä lajeista muodostuu kaupallisen luonnonsuojelun keulakuvia monista syistä, joita ovat muun muassa ”maskottiarvo”, eliöryhmä, elinalue sekä se, miten tunnettu laji on. Merkitystä on lisäksi lajin uhanalaisuusluokituksella, sillä useimmat tunnetut keulakuvalajit ovat äärimmäisen uhanalaisia. 

Suuri yleisö huolestuu – jos edes huolestuu – yleensä vasta kun ilmenee, että jokin laji on vaarassa kuolla sukupuuttoon lähitulevaisuudessa. Jos laji on luokitteluportaikossa vain vaarantunut tai silmällä pidettävä, se pysyy sivussa valokeilasta. 

Keulakuviksi muotoutuvat luonnostaan viehättävät lajit, jotka aiheuttavat ihmisissä positiivisia tunteita, sillä ne kasvattavat järjestöjen kassavirtaa ja edistävät niiden toimintaa. Siksi keulakuvat ovat usein eläimiä, yleisimmin nisäkkäitä, sillä ne ovat parhaiten tunnettuja eliöitä. 

Kärjistäen voisi sanoa, että suojelujärjestöjä ei lajin uhanalaisuudesta huolimatta kiinnosta sademetsän karikkeessa viipottava, mikroskooppisen pieni hyönteinen tai vaatimattoman näköinen kasvi.  

Suosittujen lajien saama huomio on osittain pois lukuisilta muilta uhanalaisilta lajeilta, kun ihminen toiminnallaan asettaa lajit tärkeysjärjestykseen tahallisesti tai tahattomasti. Lajin suloisuus, näyttävyys tai kiehtovuus ei kuitenkaan saisi ratkaista sen suojeluun käytettävää rahallista panosta, sillä jokainen laji on omassa elinympäristössään sekä koko maailman elonkirjossa tärkeä. 

Suojeluun erikoistuneet ammattilaiset onneksemme tekevät suojelutyötä ekologisin perustein niidenkin uhanalaisten lajien eteen, joita suuri yleisö ei tunne. Lohdullista on myös se, että lähtökohtaisesti kaikki luonnonsuojelutyö hyödyttää useampia lajeja riippumatta siitä, mihin lajiin toimet kohdistetaan. Näin kansikuvalajin suojelu saattaa siis epäsuorasti helpottaa muidenkin uhanalaisten lajien ahdinkoa.

Omaa tietämystään muistakin uhanalaisista lajeista kuin luonnonsuojelun kansikuvalajeista voi kasvattaa itsenäisesti. Listasimme muutamia mielenkiintoisia uhanalaisia lajeja, jotka eivät syystä tai toisesta ole koko kansan tuntemia suojelutyön söpöjä keulakuvia.  

Huppukorppikotka 

Kaljupäinen huppukorppikotka ei ehkä ole Afrikan taivaan korein tai suurin lintu, mutta jättäisi kadotessaan merkittävän aukon Sahelin savannien lajikirjoon. Merkityksestään huolimatta harva on edes kuullut tästä enintään kaksi kiloa painavasta, tummanruskeasta korppikotkalajista, saati sitten törmännyt siihen luonnonsuojelun kuvastossa. Kymmenen vuotta sitten kanta oli enää noin 200 000 yksilöä ja se on ollut selvässä laskussa. Laji viihtyy parhaiten asutuksen läheisyydessä sekä vesistöjen äärellä. Suurimpia uhkia lajille ovat metsästys, myrkyt sekä elinympäristöjen tuhoutuminen.   

Kaksikyttyräinen kameli 

Kaksikyttyräinen kameli on etelänlomilta tuttu, idän eksotiikkaa tihkuva näky. Kameli ei kuitenkaan todennäköisesti tuo ensimmäisenä mieleesi suojelutyötä, vaikka luonnonvarainen laji on äärimmäisen uhanalainen. Luonnonvaraisena kaksikyttyräisiä kameleita elää Aasian sisäosissa enää alle tuhat yksilöä. Merkittävimpiä uhkia lajille ovat laiton metsästys, veden saannin vaikeudet, ympäristömyrkyt, sudet sekä risteytyminen kotieläiminä olevien kamelien kanssa ja siitä seuraava hedelmättömyys.  

Australianaavikkorotta 

Vaatimattoman näköinen australianaavikkorotta on kertaalleen jo sukupuuttoon kuolleeksi luultu jyrsijä. Lajin karvapeite on kellertävänruskea, ja noin sata grammaa painava ruumis on vaaksan mittainen. Australianaavikkorotan elintapoja ei tunneta tarkasti, mutta lajin tiedetään elävän pääasiassa ruohikkoisilla ja kallioisilla alueilla sekä avoimissa metsissä Australian pohjoisosissa. Yksilömäärän arvioidaan olevan enää alle tuhat. Lajia uhkaavat maastopalot, joille lajin ominaiset elinympäristöt ovat erityisen alttiita, sekä pedot, joihin lukeutuvat myös villiintyneet lemmikkikissat ja koirat.  

Kitasampi 

Merihirviötä muistuttava kitasampi on Kaspianmerellä, Asovanmerellä, Mustallamerellä sekä näiden merien laskujoissa esiintyvä vaelluskalalaji. Useiden metrien pituiseksi ja yli 3000-kiloiseksi kasvavaa kitasampea ei enää esiinny lainkaan Adrianmerellä. Lajia uhkaa etenkin jokien patoaminen, mutta  myös kalastus, sillä lajin mädistä valmistettava beluga-kaviaari kuuluu maailman arvostetuimpiin. Pitkäikäinen, jopa yli satavuotiaaksi elävä sampi on mätinsä vuoksi yleisesti viljelty kalalaji. 

Teksti: Juuli Lehtinen 

Kuvat: Maria Tuunanen 

DIY: Paidan värjäys kurkumalla

Vaatteiden värjäys luonnon omilla väriaineilla on hauskaa ja helppoa! Vanha paita saa uuden elämän pirteän keltaisena, kun se värjätään kurkumalla.

Värjäyksessä on tärkeää huomioida paidan materiaali, sillä eri kangasmateriaalit voivat käyttäytyä värjättäessä eri tavalla. Paras materiaali värjäykseen on luonnonkuitu, kuten pellava tai puuvilla. Silkki ja villa eivät kestä kovin kuumaa vettä.

Kun värjäät kangasta luonnon väriaineilla, lopputulos voi vaihdella eikä väristä tule välttämättä yhtä intensiivinen kuin synteettisillä väriaineilla. Väri voi myös haalentua pesussa.

Kurkuman lisäksi värjätä voi monella muulla luonnon väriaineella ‒ kokeile värjäykseen myös vaikkapa sipulin tai avokadon kuoria tai punakaalia!

Tarvikkeet

• Kuivattua kurkumaa: mitä enemmän, sitä intensiivisempi väristä tulee (jutussa käytetty n. 3 rkl kurkumaa)
• Värjättävä materiaali (jutussa värjätty paita ja pellavaliina)
• Kattila
• Kauha

HUOM! Koska kurkuma on helposti värjäävää, suojaathan ympäristön ja laita yllesi sellaiset vaatteet, jotka saavat sotkeutua.

Ohje

1. Pese värjättävä tekstiili ja kastele se märäksi ennen värjäystä, jotta väri tarttuu paremmin.
2. Lisää kattilaan vesi ja kurkumajauhe Keitä värilientä n. 30‒60 minuuttia riippuen siitä, kuinka intensiivisen värin haluat. Jutussa kurkumaa keitettiin tunti.
3. Lisää värjättävä tekstiili kattilaan ja pidä vesi lämpimänä n. 20‒60 minuuttia. Älä keitä! Painele ja liikuttele kangasta tasaisen värin saamiseksi.
4. Huuhtele värjättävä tekstiili viileällä vedellä, kunnes huuhteluvesi on kirkasta. Nosta kuivumaan. Mikäli kuivatat ulkona, vältä suoraa aurinkonpaistetta, sillä se haalentaa väriä.

Vinkki! Voit värjätä myös lankoja samalla tekniikalla.

Teksti ja kuvat : Noora Ketolainen

Tiede tekee eläinten tunteet näkyväksi

Oletko pohtinut, minkälaista on olla jokin muu eläin kuin ihminen? Tiede selvittää, minkälaisia ajatuksia ja tunteita eläimillä on.  

Eläinten tietoisuutta on vaikea mitata, joten tietoa niiden ajatuksista ja tunteista kerätään useimmiten seuraamalla eläinten käyttäytymistä ja tuntemalla niiden biologiset ja psykologiset perustarpeet. Vesi, ruoka ja uni ovat esimerkkejä biologisista perustarpeista, joita kaikki eläimet tarvitsevat elääkseen, ihminen mukaan lukien. Tarve kokea mielihyvää on universaali psykologinen perustarve eläinmaailmassa.

Nisäkkäillä ja linnuilla on seitsemän sellaista perustunnetta, joista tutkijat tietävät jo paljon: ilo, suru, pelko, aggressio, kiintymys, seksuaalisuus ja leikkisyys. Kahdeksantena perustunteena osa tutkijoista pitää yllättyneisyyttä, mutta sitä on tutkittu toistaiseksi vähemmän. Muilla selkärankaisilla eläimillä kuten kaloilla ja matelijoilla esiintyy ainakin iloa, pelkoa ja aggressiota, mutta niiden muita perustunteita on tutkittu vasta hyvin vähän.

Kun tutkitaan eläimen tunnetilaa, se sijoitetaan asteikoille negatiivisesta positiiviseen ja rauhallisesta kiihtyneeseen. Esimerkiksi ihminen on innostuessaan positiivisesti kiihtynyt.

Lyhytaikaisten tunnetilojen lisäksi eläimillä on pitkäaikaisia mielialoja, joilla tarkoitetaan toistuvista tunnetiloista kertynyttä perusvirettä. Hyvinvoivan eläimen mieliala on tasapainoinen ja optimistinen. Kroonisesti stressaantuneen eläimen mieliala on ahdistuneen tai huolestuneen pessimistinen, ja liian virikkeettömässä ympäristössä elävän taas apaattisen pessimistinen. Pitkäkestoisilla mielialoillakin on siis vaikutuksensa eläimen käyttäytymiseen ja toimintakykyyn.

Tunnetutkimusta lämpökameralla

Suomessa tehdään kansainvälisellä mittapuullakin korkealaatuista eläinten tunnetutkimusta. Viisivuotinen Eläinten tunteet näkyväksi -tutkimushanke kehittää muun muassa uutta lämpökuvantamismenetelmää. Tutkimusta tehdään Korkeasaaren eläintarhassa Helsingin yliopiston ja Arador Innovations -tutkimusyrityksen yhteistyönä.

Lämpökuvantamisesta toivotaan eläinten käyttäytymistutkimukseen ja neurotieteeseen uutta, lupaavaa työkalua tulevina vuosina.  Eläimen kokiessa erilaisia tunnetiloja sen pintaverenkierrossa tapahtuu pieniä muutoksia, jotka voidaan tunnistaa tarkoilla lämpökameroilla. Esimerkiksi kiihtymisen myötä eläimen ääreisosien, kuten kuonon, pintalämpötila ensin laskee ja sitten uudestaan nousee.

Tutkimustietoa tarvitaan vielä paljon lisää, jotta lämpötilan muutosten perusteella pystyttäisiin varmasti päättelemään, mitä eläin tuntee. Samanlaisia kehon lämpötilan muutoksia aiheuttavat myös liikunta ja ympäristön lämpötilan muutokset, joten lisätutkimusta tarvitaan, jotta löydetään juuri ne seikat, jotka kertovat tunnetiloista luotettavasti eri eläinlajeilla. Käytännössä tietoa voitaisiin hyödyntää esimerkiksi tarhattujen ja vankeudessa elävien eläinten hyvinvoinnin parantamiseen.

Katse tiikeriin

Yksi tutkimuksessa tarkastelluista eläimistä on amurintiikeri. Amurintiikeri on suuri, uhanalainen kissaeläin. Tiikeri nauttii vedessä telmimisestä. Luonnossa se on yksineläjä. Tiikerin käyttäytymisen tutkiminen eläintarhassa voi auttaa kehittämään lajin suojelua.

Esimerkiksi ruokailu tuottaa amurintiikerille mielihyvää.  Lämpökamerakuvassa tiikerin silmät, kuono ja korvat näkyvät kirkkaina eli ne ovat muuta kehoa lämpimämmät. Tarkkailemalla muutoksia lämpötiloissa voidaan tulevaisuudessa saada tietoa tiikerin tunnetiloista ja sitä kautta eläimen hyvinvoinnista.

Tutkimusmenetelmien kehitystyön lisäksi Eläinten tunteet näkyväksi -tutkimushankkeessa halutaan selvittää, miten hyvin ihmiset tunnistavat eläinten tunteita niiden ilmeistä ja eleistä.  Tutkimusasetelmalla testataan, vaikuttaako esimerkiksi lemmikkikissan läsnäolo ihmisen arjessa hänen kykyynsä tunnistaa muiden kissaeläinten, kuten tiikerin, tunteita.

Ymmärrä lemmikkisi tunteita

Monilla meistä on lemmikkieläimiä kotona. Tuntemalla lemmikkinsä biologisia ja psykologisia perustarpeita voi vaikuttaa eläinystävänsä hyvinvointiin.

Kissaeläimet rauhoittuvat, kun niitä tervehtii räpyttelemällä silmiään hitaasti muutaman kerran kiinni ja auki. Kissa vastaa tähän samalla tervehdyksellä.

Koirat nauttivat pureskelusta ja kaluamisesta, sillä se on niille biologinen perustarve. Mikset tarjoaisi koirallesi säännöllistä mahdollisuutta pureskeluun niin kuin lenkkeilyynkin? Eläin ei tunne häpeää tavaroiden pureskelusta omistajan poissa ollessa. Koira pureskelee, koska se tuottaa sille mielihyvää tilanteessa, jossa yksinolo saa sen tuntemaan olonsa stressaantuneeksi.

Myös neitokakadut kaipaavat seuraa. Jo pelkkä läsnäolosi tukee niiden hyvinvointia. Neitokakadut pitävät myös erilaisista virikkeistä. Esimerkiksi tyhjän pahvilaatikon nakertelu ja “sisustaminen” on niille mielekästä puuhaa.

On hyvä oivaltaa, että lemmikkieläin ei koe mustasukkaisuutta toisen eläimen saamasta huomiosta omistajalta. Kun huolehdit lemmikkisi hyvinvoinnista, älä yliarvioi sen tunnetietoutta, vaan muista olla tietoinen sen kokemusmaailman rajoista.

Teksti: Hilla Laakkonen ja Katariina Lehtola

Kuvitus: Maria Leskinen

Tämä teksti syntyi tutkimusharjoittelun aikana, jota Hilla Laakkonen pääsi tekemään Eläinten tunteet näkyväksi -hankkeessa. Valokuva ja lämpökamerakuva tiikeristä otettiin hankkeen aikana Korkeasaaren eläintarhassa.

Katariina Lehtola on viestinnästä ja vaikuttamisesta innostunut kielitieteilijä, joka toimii Luonto-Liiton metsäryhmässä.