Nuorten Luonto

Julkaistu: 12.6.2012

TEKSTI JA KUVAT: TEEMU SALORIUTTA

Suot ovat maamme ainutlaatuisimpia luontokohteita. Ne tarjoavat retkeilijälle unohtumattomia hetkiä kevään kiihkeästä lintukonsertista utuisiin kesäöihin ja alkutalven hiljaisuuteen.

Laskeudun alas kalliolta, kun huhtikuinen ilta alkaa jo hämärtää. Kuusikon varjostamassa notkossa on vielä lähes polveen asti lunta. Lotistelen väsynein askelin viimeiset metrit nevan laitaan. Istun mättäälle kuuntelemaan ympäristöä. Suon yllä leijuu kostean päivän jäljiltä hentoa usvaa. Kaukaa kantautuu tuttu trumpettiääni; hetken päästä kurkipari lehahtaa suon toiselle laidalle. Jatkan kulkuani niemenkärkeen, josta avautuu esteetön näkymä suon keskiosiin. Levitän makuualustan avokalliolle. Kelmeä kuutamo valaisee tihenevää usvamattoa. Nukahdan töyhtöhyyppien soidinääniin ja niittykirvisten sirautteluun. Unen läpi kuulen vielä muutaman telkän lentävän suon yli. Taivasalla on hyvä nukkua.

Murra ennakkoluuloja

– Eihän suolle voi mennä, sinnehän uppoaa! Erään lähisukulaiseni lausahdus kuvastaa hyvin monen suomalaisen näkemystä suosta. Vaikka Suomi on maailman soisin maa, täällä voi nykyään varttua aikuiseksi käymättä koskaan kunnon avosuolla. Luonnosta vieraantuneiden mielikuvissa suo on vain hyttysiä kuhiseva märkä läntti.

Soita on kautta aikain pidetty joutomaina ja pelottavina hallan tyyssijoina, jotka olisi syytä raivata pelloiksi. Metsätalouden ojitukset ovat tuhonneet miljoonia hehtaareja maamme alkuperäisestä suoalasta. Lisäksi Euroopan mahtavin suo, 30 000 hehtaarin laajuinen Posoaapa, hukutettiin Lokan tekojärven alle. Nykyään soiden suurin uhka on turvetuotanto. Suoluonnon tila onkin erityisesti Etelä-Suomessa synkkä: peräti 96 prosenttia suotyypeistä on uhanalaisia tai silmälläpidettäviä. Lisäksi lukuisat eliölajit ovat riippuvaisia suoekosysteemeistä ja siksi vaarassa hävitä kokonaan maastamme. Vaikka soiden arvo on viime vuosikymmeninä tunnustettu, eivät nykyiset suojelualueet riitä turvaamaan suoluontomme tulevaisuutta.

Monenlaisia elinympäristöjä

Suot voidaan luokitella kasvillisuuden ja kasvupaikkatekijöiden mukaan jopa kymmeniin tyyppeihin. Puustoisimmat niistä muistuttavat erehdyttävästi metsää, kun taas märimmät avosuot lainehtivat kuin järvet. Suokokonaisuuksista puhuttaessa käytetään termiä suoyhdistymä. Oulu–Joensuu-linjan eteläpuoliset suot ovat yhdistymätyypiltään pääsääntöisesti keidas- eli kohosoita, joiden keskusta on reunoja korkeammalla ja siten kuivempi. Keidassoiden keskiosat ovat avointa nevaa ja niiden reunoilla esiintyy erilaisia rämeitä ja korpia. Vastaavasti pohjoisen aapasuot ovat keskeltä matalampia, jolloin vesi valuu kohti niiden keskustaa. Ne ovat tyypillisesti vaikeakulkuisia, laajoja avosoita, mutta niiden upottavien rimpien eli suonsilmien välissä kiemurtelee kantavia jänteitä, joita pitkin taitava suoretkeilijä saattaa päästä mahdottomalta näyttävän paikan yli. Pohjoisimmassa Lapissa on palsasoita, joiden erikoisuuksia ovat routaytimiset turvekummut, palsat.

Metsän kuningaskin viihtyy soilla

Etenkin pohjolan laajat aapasuot ovat todellisia lintuparatiiseja. Suoretkeilijän on syytä kunnioittaa lintujen pesimärauhaa ja välttää liikkumista niiden pesimäsoilla huhtikuun lopulta elokuulle. Onneksi merkittävimmät lintusuot ovat usein myös vaikeakulkuisia, joten niille retkeilijä ei muutenkaan suuntaisi. Kansallispuistoissa ja suojelualueilla voi yleensä ihailla soita pitkospuilta tai lintutorneista, jolloin linnuille ei juuri aiheudu häiriötä. Etelä-Suomen suoretkikohteiden parhaimmistoa edustaa Tammelassa sijaitseva 2500 hehtaarin laajuinen Torronsuon kansallispuisto. Myös useat muut kansallispuistot, kuten Valkmusa, Kurjenrahka ja Patvinsuo, on perustettu suojelemaan nimenomaan arvokasta suoluontoa. Avarissa suomaisemissa voi nähdä lintujen lisäksi myös nisäkkäitä, joita olisi mahdotonta havaita metsien kätköistä. Esimerkiksi karhun näkeminen lienee kaikkein todennäköisintä Itä-Suomen syrjäisillä suolakeuksilla. Soilla elää myös monimuotoinen hyönteis- ja kasvilajisto. Hyönteisistä näyttävimpiä ovat värikkäät päiväperhoset ja sudenkorennot. Onnekas retkeilijä voi törmätä suolammen rannalla vaikkapa maamme suurimpaan korentolajiin, isoukonkorentoon. Kasviston erikoisuuksiin kuuluvat kihokit, pikkuruiset lihansyöjäkasvit, jotka vangitsevat tahmeaan kitaansa pahaa-aavistamattomia hyönteisiä.

Marjasatoa ja hiljaisuutta

Loppukesällä aavat vellovat oranssina marjamerenä: tuhannet hillat odottavat poimijaansa. Myöhään syksyllä luonto hemmotelee marjastajaa kuuran kuorruttamilla karpaloilla. Syksyn hämärissä suoretkelle kannattaa suunnata myös vain etsimään hiljaisuutta ja erämaista tunnelmaa. Kun maa vetäytyy talvella routaan, upottavinkin jänkä muuttuu mitä parhaimmaksi kulkumaastoksi. Jos pakkaset tulevat ennen lumia, soilla pääsee seikkailemaan helposti jalkaisin. Lumen aikaan matka taittuu mukavasti suksilla: edessä ei ole hankalia ryteiköitä tai jyrkkiä mäkiä, niin kuin metsissä. Varsinkin kevättalven teräshangilla hiihtäminen on nautinnollisen kepeää. Suoretkeilijälle riittää nähtävää ja koettavaa kaikkina vuodenaikoina. Kumisaappaat jalkaan ja menoksi!

Aamu Teerinevalla

Herään aamuvarhaisella teeren soidinpulputukseen ja korppien raakkumiseen. On vielä hämärää ja neva lepää sankan usvan kätköissä. Kevätaamun kostea tuoksu houkuttelee kuitenkin kömpimään ylös makuupussista. Laulurastas lurittelee koivun latvassa, metsäsaarekkeen takaa kaikuu kurjen huuto. Sumun hälvettyä pääsen seuraamaan teerikukkojen taistoa. Puidenlatvojen tasalla kaartelee petolintu. Katson kiikarilla: kalasääski. Valkoviklot syöksähtelevät suon yllä kuin hävittäjälentokoneet; kuovi sen sijaan astelee arvokkaasti käkkärämäntyjen lomassa. Huhtikuinen neva on täynnä elämää.