Nuorten Luonto

Julkaistu: 7.12.2012

Teksti ja kuvat: Maija Männistö

Asta Räisäsen lemmikkikanoista riittää iloa muillekin, kun ohikulkijat saavat Livonsaaressa ihastella komeaa kukkojen kiekumista.

Kun Asta Räisänen avaa keltaisen omakotitalonsa ulko-oven, kuuluu vain viuhahdus Xena-koiran kirmatessa jo ulos. Pitkäkarvaisen kelpien suunta on selvä – kuono on suunnattu pihan reunalle rakennetulle kanalalle.

– Xena tulee aina kanssani hoitamaan kanoja. Se vahtii, etteivät ne tule esimerkiksi ruokinnan aikana ulos, Asta kertoo.

Ulkona, kanalan häkkiverkon vieressä Xena välillä innostuu paimentamisesta, mutta häkin sisäpuolella itsehillintä on hämmästyttävää. Vaikka Asta avaakin kanalan oven, jähmettyy Xena tarkkailemaan siivekkäitä kiltisti kynnykselle.

– Joskus toinen tassu lipsahtaa kynnyksen päälle, mutta koiran saa palautettua ruotuun yhdellä käskyllä, Asta kertoo.

Romeo ja monta Juliaa

Kanat ovat olleet osa Astan elämää aina. Hänen vanhempiensa maatilalla on ollut häkkikanoja jo hänen lapsuudestaan saakka.

– Kun olin 8-vuotias, häkkikanala purettiin lehmille rakennetun pihaton tieltä, ja kanat sijoitettiin avoimempaan maatiaiskanalaan. Silloin kanoista tuli minun lemmikkejäni, Asta kertoo.

Valkoisten häkkikanojen joukkoon saatiin herrasväkeä hieman yllättävästä paikasta löytyneellä seuranhakuilmoituksella.

– Huomasimme kaupan kassan vieressä ilmoituksen, jossa kukko etsi uutta kotia.

Pian kyseinen kukko kiekuikin jo Astan kanalassa. Miespuolinen tulokas ristittiin uljaasti Romeoksi, ja kaikkien entisten häkkikanojen nimiksi annettiin Julia.

– Kaikki olivat valkoisia ja aivan samannäköisiä, joten eihän niitä erottanut toisistaan.

Seuraavaksi Asta alkoi kuitenkin tuumia, että kukolla on varmasti tylsää, kun kaikki kanat ovat valkoisia. Kanalaan tulikin vielä hieman kirjavampaa porukkaa, kun sinne hankittiin maatiaiskanoja.

– Uusien tulokkaiden joukosta yksi kana nimettiin ihan virallisestikin Juliaksi, Asta kertoo.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kanala muuttaa mukana

Vuonna 2008 Astan elämässä alkoi jakso, jolloin hänellä ei ollut kanoja. Asta aloitti bioanalyytikon opinnot Turun ammattikorkeakoulussa, ja siivekkäät jäivät elelemään vanhempien maatilalle.

Tauko ei kuitenkaan ollut lopullinen. Kun kerrostaloasuminen vaihtui omakotitaloon Naantalin Livonsaaressa, muuttivat mukana myös Astan kanat. Aviomies Jerellä ei ole aiemmin ollut lemmikkejä, mutta nyt perheen Xena-koira, Hercules-kissa ja kirjava joukko maatiaiskanoja ovat löytäneet paikkansa hänenkin sydämestään. Kanalan hän rakensikin kuuliaisesti Astan toiveesta.

– Jere taisi tietää, että muuta vaihtoehtoa ei ole, Asta naurahtaa.

Räisästen kotikanalassa tepastelee tällä hetkellä 25 kanaa, joiden joukossa on sekarotuisten lisäksi yksi brahma sekä silkki- ja munituskanoja. Niitä pitää kurissa neljä rotupuhdasta suomalaista Alhon kannan maatiaiskukkoa. Nykyisin erilaisia rotuja omaan kanalaan voi bongata netin kautta, sillä siellä käydään eräänlaista verkkokauppaa kanojen kanssa.

– Kuulun itse Facebookissa Kotikanala-ryhmään. Sieltä huomasin viimeksi, että kymmenen kilometrin päässä oli tarjolla silkkikanoja. Ne saivatkin kodin meidän kanalastamme, Asta kertoo uusimmista tulokkaistaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tipukiintiö täynnä

Menneenä kesänä Asta ei antanut kanojensa hautoa munista tipuja, sillä helmikuun alussa perheeseen syntyi pieni Tuure-poika.

– Tässä yhdessä tipussa on ollut aivan riittävästi hoitamista, Asta kertoo Tuure sylissään.

Yritystä hautomapuuhiin kanojen keskuudessa on silti ollut. Hautovan kanan tunnistaa ulkona tepastelevan lauman joukosta helposti siitä, että pesästä poistuttuaan se pitää hieman äksyä potpotusta. Usein sen höyhenpeite myös kärsii, koska kanan kaikki huomio suuntautuu haudontaan.
Hautomisessa on aina oma jännityksensä. Koskaan ei voi tietää, minkä verran munista kuoriutuu kanoja ja minkä verran kukkoja. Kanojen päivät laumassa ovat turvatut, mutta kukkojen vaihtuvuus on suurempaa.

– Kun hankin pieniä silkkikanoja, jouduin luopumaan edellisistä kukoistani. Ne olivat miltei metrin korkuisia, joten en raaskinut laskea niitä samaan kanalaan, Asta kertoo.

Ehkäpä ensi kesänä on jälleen aika jännittää, minkä värisiä untuvaisia tipuja munista kuoriutuu. Siihen asti ajanvietettä ja seurattavaa riittää jo nykyisessäkin laumassa: milloin ruskeankirjava kanaemo antaa periksi ja lopettaa hautomisen, miten nuoret kukot ottavat roolia kanalan herroina, tai miten lauma reagoi tepastellessaan taas pitkästä aikaa talven ensilumilla.