Nuorten Luonto

Julkaistu: 8.6.2009

Sade ropisee teltan kattoon. Sekoittelen kattilassa valmistuvaa ruokaa, kaasukeitin tohottaa. Olen tyytyväinen, että olen absidissa enkä sateessa. Vähän aikaa sitten istuimme kanootissa, pisarat valuivat hupusta nenälle ja poskille. Sadevarusteet tekivät olon kankeaksi ja pisaroiden harso peitti maiseman hentoiseen usvaan. Hiki liimasi vaatteet ihoon kiinni, kädet olivat kylmänmärät. Ote melasta kuitenkin piti. Rantautumisen hetki lähellä ja mielessä toive, että olisi joku, joka olisi pystyttänyt teltan valmiiksi, tai lämmin tupa odottamassa. Mutta sellaisia uria ajatusten ei passannut antaa kulkea kovin pitkälle.

Pieni epämukavuus palkittiin väsymyksellä ja unia näkemättömällä yöllä. Aamupäivällä kipuamme Mahlatin korkealle huipulle, Vuoriaiselle, jonka jyrkänteen päältä avautuu näkymä laajalle Inarinjärvelle. Sininen järvenselkä, vihreät saaret, valkoiset hahtuvapilvet seilaavat, paatti puksuttaa. Paluumatkalla pulahdan kesäkuun hyiseen lampeen. Kannatti.

Se oli sinä kesänä, kun ajoimme puolen Suomen halki Lappiin. Kuukauden verran kaikki tarvitsemamme kulki farmariautossa. Teltta, koira, kannettava tietokone ja invertteri.

Vuosien päästä toukokuun tarjotessa lämmintä kättä pitkäksi venähtäneelle kevättalvelle muistot tulvivat mieleen. Mieheni Jouni houkuttelee minut Seppo Saraspään pariin.

Eräkirjailija Saraspää tarjoilee novelleja, pieniä tarinoita metsästysreissuilta, kuvauksia lappilaisten elämästä. Ei tässä näin pitänyt käydä. Eräkirjallisuus on lähes puhtaasti miehinen laji. Mitä iloa voi metsästystä harrastamaton, kolmekymppinen akateeminen nainen saada näistä tarinoista? Ja mikä vielä pahempaa, minun pitäisi olla jopa hieman metsästyksenvastainen. Olen eläinoikeusaktivisti.

Pystykorvat kulkevat isäntiensä viittomaan suuntaan, haukkuvat. Pum-pum. Riekko tuiskahtaa maahan, veltto ruumis nostetaan sanomalehtipaperiin käärittynä reppuun. On muutakin. On tunnistamaton ikävä jonnekin, missä on tuntureita, metsää, suolta nouseva usva, loputon avaruus ja yksinäisyys. Saraspään Kalle tuumaa Urakka-novellissa, että Sevettijärvellä on semmoinen vilske, ettei siellä viitsi asua. On myös ystävyyttä ilman glitteriä, ystävyyttä joka ei kysele vastapalveluksia. Levoton kaupunkilaissielu voi vaeltaa viikon tiettömässä kairassa, ja silti jäädä paitsi sitä, mikä saa ihmisen luopumaan urasta ja muuttamaan kauas kaikesta, lähemmäs itseä.

Jounin kanssa olen harrastanut retkeilyä jo vuosia. Tuiskussa, kaamoksen kylmyydessä Vuontisjärven jäällä, hyttysten ininässä, Suolisjärven pohjaan ulottuvassa kirkkaudessa, sairauden väsyttämänä Hammaskurussa, kantavilla hangilla, upottavissa sohjoissa. Mikä vetää erämaihin? Omien rajojen ja taitojen koettelu, kiireettömyys, rauha, askeettisuus, luonto, kaveriporukka.

Rinkkojen, vaelluskenkien ja kuoriasujen ylipursuavasta maailmasta saa varmaankin innostusta ja kiksejä. Loputonta kairan kaipuuta ei myydä kaupassa. Niinpä Saraspää tarjoaa lohtua. Ajattelen, että maailmassa on ainakin yksi Lapin asuja, joka etsii maiseman eheää kohtaa, katsoo sinne ja tajuaa, että hänkin sulautuu maisemaan. Ja että tuon ihmisen haaveet ja toiveet ovat riittävän pieniä, maanläheisiä.

Elämä on parasta silloin, kun uskaltaa olla täyttämättä kalenteriaan tärkeyden tunteella. Juomuksilla talvipakkasella, kohmeisin sormin siikaa verkosta irroittaessa, autiotuvan hämärässä kiehisiä vuollessa, tunturin huipulla silmänkantamattomiin ulottuvan erämaan ympäröimänä.

Teksti Mervi Laaksonen