Nuorten Luonto

Julkaistu: 28.9.2010

Teksti: Päivi Lakka
Kuva: Jirka Silander

Alussa oli vain synkkä ja aaltoileva alkumeri. Erään suomalaisen maailman syntytarinan mukaan Väinämöinen nosti polvensa vedestä ja vesilintu teki sen päälle pesänsä. Linnun munat vierivät alas veteen ja halkesivat. Näistä palasista muodostuivat maa, tähdet ja kuu.

Maansukellus-tarun mukaan jumala ja paholainen osallistuvat luomistyöhön yhdessä: jumala hyvää luoden ja paholainen tätä häiriten. Paholaisen käskettiin hakea mutaa merenpohjasta. Hän päätti kätkeä ylimääräistä poskiinsa ja ulos rykäisty muta muodosti maailman.

Muinaisessa Suomessa vesi oli kunnioitettu ja vaalittu elementti. Kansanrunousarkiston tutkijan Irma-Riitta Järvisen mukaan veden rooli oli tärkeä etenkin vanhoissa uskomuksissa ja rituaaleissa.

– Vastasyntyneen kylpy, saunominen, tytön lemmenosto, morsiamen puhdistautuminen, tautien parantaminen ja kuolleiden viimeinen pesu. Kodin piirissä vesi on nähty pyhänä, puhdistavana, suojelevana ja myönteisenä elementtinä, Järvinen summaa.

Kunnioitusta ja puhtauden vaalimista

Veden noutamiseen tuli aina pyytää lupaa veden kansalta. Järvisen mukaan taikavoimia omavaa veden väkeä tuli varoa loukkaamasta.

– Ihmisille oli annettu vedet, metsät ja suot käytettävikseen, mutta niitä tuli kohdella kunnioittavasti. Vanha karjalainen nainen kävi suolla pyytääkseen anteeksi suon väeltä, koska oli poiminut marjansa sen mailta, Järvinen kertoo.

Lapsia varoiteltiin Näkistä ja Vetehisestä, jotka vaanivat veden liepeillä ja houkuttelivat mukaansa pinnan alle.

– Myöskään kaivoille ei Karjalassa saanut eksyä liian myöhään illalla, ettei olisi häiriöksi veden asukeille, Järvinen lisää.

Osoittaakseen arvostuksensa vettä kohtaan, se tuli pitää puhtaana. Kerrotaan, että muuan poika sairastui virtsattuaan järveen ja nainen joutui parantajalle huuhdottuaan pyykkinsä vedessä.

Veteen piirretty raja

”Vesi vetäy viestin”. Veden uskottiin mahdollistavan viestien kuljettaminen eläviltä Manan majoille. Venäjän Karjalassa vainajat olivat vielä uskomuksen mukaan tavoitettavissa ja omaisilla oli tapana rukoilla heitä.

Järvinen kertoo, että Vainajalan uskottiin sijaitsivat veden toisella puolella, saaressa tai toisella mantereella. Karjalan kalmistotkin rakennettiin perinteisesti veden äärelle.

– Mikäli kalmisto ei ollut lähellä, pystyi veden ääreltä lähettämään viestejä ja uhraamaan piiraan. Vesi vie viestin eteenpäin niin joen, järven kuin vaikka kaivonkin ääreltä.

Myös Kalevala-myyteissä ihmisten sielun matka elävien maailmasta kohti tuonpuoleista kulkee tumman virran poikki.

Mihin unohtui veden väki?

Karjalaisen vanhan käsityksen mukaan luonto on ihmisen suojelushaltija. Nykymaailmassa roolit ovat kuitenkin kääntyneet päälaelleen: ihminen on ryhtynyt luonnon haltijaksi, jolta suojelu tuppaa unohtumaan.

Nykyiset vesistömme ovatkin saastuessaan siirtymässä ajasta ikuisuuteen. Itämeren pohjassa, mistä paholaisen ammoisina aikoina kerrotaan hakeneen maailman mudan, on nyt jäljellä vain hapeton ja kuollut alue.

Suomessa ei veden hyvän saatavuuden vuoksi kitsastella sen kulutuksessa. Harva meistä lausuu rukoustaan veden väelle avatessaan kuumat vesihanat talvipäivän kohmettamien varpaiden kylvettämiseen.

Suomalaiset kansantarut ovat jo aikoja sitten korvautuneet uusilla maailmankatsomuksilla. Muinaisten suomalaisten ja veden yhteyden pohtiminen ei kuitenkaan tekisi pahaa kenellekään, edes ajatusleikkinä.