Nuorten Luonto

Julkaistu: 8.6.2009

Mikset ottaisi elämää haltuusi jo nyt ja jättäisi tulevaisuuden uraputkessa väijyvän työuupumuksen kokonaan väliin? Yhä useampia motivoi nykyään letkeämpi uraputki tai ohjien ottaminen omiin käsiin.

Infoähky, stressi, deadline, dynaamisuus, burnout, ajanhallinta… Termit kuvaavat suhdettamme aikaan ja työhön. Kello on usein se, jota katsomme ensimmäiseksi aamulla ja viimeiseksi illalla. Ajanhallinnasta on tullut yksi suorittamisen laji ja useimpien vapaa-aikakin on tarkasti ohjelmoitu harrastusten, ihmisten tapaamisen sekä kotitöiden palapeli.

Ilmiö ei koske vain uraohjuksia, vaan kiire on tuttu seuralainen jo alakoulusta asti. Koulussa täytyy yhä tarkemmin valita suuntautumisensa eri aineisiin. Tuntuu siltä, että meistä yritetään jalostaa alusta asti tuotteita, joilla harrastukset, opiskelut ja myöhemmin työ muodostavat hyvin suunnitellun ja treenatun kokonaisuuden. Kiireeltä ei tunnu välttyvän järjestön vapaaehtoistoimijakaan.

Ajan haltuunotosta, hidastamisesta ja leppoistamisesta on alettu puhua joka puolella. Aikakauslehdet pursuilevat kertomuksia siitä, kuinka se ja se julkkis on muuttanut maalle ja vähentänyt töitään, ministeri luopunut tehtävistään suodakseen enemmän aikaa perheelleen tai tavallinen tallaaja jäänyt vuorotteluvapaalle työstään. Hyvä niin; ongelma on ainakin huomattu ja siitä keskustellaan. Mutta miksi asioihin puututaan vasta, kun burnout on jo puhjennut? Tarvittaisiinko slow-liikettä tai leppoistamisen tekniikoita, jos turhaa kiirettä ei alun perin olisikaan?

Kehitys ei ole kesyttänyt kiirettä

Ei kai sinänsä ole paha asia olla aikaansaava ja puuhakas, ja nimenomaan niissä asioissa, jotka itseä kiinnostavat. Yleensä tuppaamme saamaan parastamme aikaan rennossa ilmapiirissä inspiroivien asioiden ja ihmisten keskellä. Eikö arki voisi olla juuri sellaista? Tunnistaaksemme kiireen ja aika-ahdistuksen olemuksen on kurkistettava päiviämme raamittavien rakenteiden taakse. Miksi työ ja vapaa-aika nähdään toisilleen vastakkaisina, ja miksi vapaa-aikana tulisi ”toipua” työstä?

Tuntuu hassulta, että kaiken valinnanvapauden ja tietotulvan keskellä ahdistumme usein pahemmin, kun emme ehdi tehdä kaikkia meille mahdollisia asioita. Aurinko kuitenkin nousee ja laskee meille samaan tahtiin kuin kivikaudenkin ihmisille. Keräilijä-metsästäjä -kansojen on laskettu käyttävän vain neljä tuntia päivässä ravinnonhankintaan, jota voisi kutsua tämän ajan mittapuulla työksi. Kuinka kaikki tekniikka, joka meitä ympäröi, ei ole auttanut työpäivien lyhentämisessä ja kiireen kesyttämisessä, vaan päinvastoin?

Talouden rattaat ja turhuuksien markkinat vaativat useimmilta työn orjilta vähintään 40 tunnin viikkosuoritusta, usein enemmänkin. Vaikka kaikkien ei ehkä ole realistista palata keräilijä-metsästäjiksi, olisi niin itsellemme kuin planeetalle terveellistä hidastaa tahtia ja miettiä, tulisimmeko vähemmälläkin toimeen. Tarvitaan toimia niin päättäjien kuin työnantajienkin taholta, mutta suuri joukkovoima on kaikissa meissä, jotka voimme yksinkertaisesti kieltäytyä hyppäämästä nykyiseen työelämän tahtiin. Käytännön ratkaisuja on helppo keksiä alkaen työpäivän puolittamisesta, mutta on myös hyvä miettiä, mikä työ on sellaista, jolla emme vahingoita toisiamme ja ympäristöämme.

Systeemin haastajat

Työttömyys ja toimettomuus rinnastetaan usein, ikään kuin ne olisivat sama asia. Sen, että ei ole palkkatöissä ainakaan kokopäiväisesti, ei tarvitse tarkoittaa toimettomuutta. Monet hoitavat lapsia tai vanhempiaan, pitävät kasvimaata, tekevät vapaaehtoistyötä tai perustavat erilaisia omaehtoisen toiminnan ryhmiä.

On olemassa yhä enemmän vaihtopiirejä, joiden kautta ihmiset tekevät työhön verrattavia palveluksia ja vaihtavat hyödykkeitä. Tällainen toiminta voi haastaa yhä enemmän nykyistä taloussysteemiä, ja auttaa meitä ottamaan elämämme ja aikamme omaan haltuumme. Olisiko sellainen maailma mahdollinen, jossa vapaa-ajan ei tarvitsisi merkitä työstä toipumista ja sen aktiivista unohtamista?

Olen elänyt koko aikuisikäni ajan ilman vakiduunia tai pyrkimystäkään siihen. Välillä pätkätöitä tehden, välillä yhteiskunnan tukia enemmän tai vähemmän nostaen ja yhä enemmän rahatalouden ulkopuolelle pyrkien. Tämä on ollut yhdistelmä osa-aikaisia ”paskaduuneja”, oman alan pätkätöitä, dyykkausta, kasvien, marjojen ja sienten keräilyä, vaihtotaloutta kaveripiirissä sekä pienimuotoista viljelyä.

Vuokranmaksu on ollut välillä tiukassa, mutta toisaalta en vaihtaisi päivääkään pois. Koen suurena etuoikeutena, että saan määrittää ajankäyttöni itse. On ollut yllättävää huomata, kuinka aineellisesti rikasta ja hyvää elämää voi viettää selvästi suomalaisen mittapuun köyhyysrajan alapuolella. Väheksymättä tukien turvaverkkoa, jonka olemassaolo antaa perusturvaa vähemmällä sinnittelyyn. Ja toimettomana ei tarvitse olla koskaan, vaikka välillä ”työtön” olisikin!

Ehkä slow-liikettä ja asiaa käsitteleviä kirjoja tarvitaan, että alamme ottaa ensimmäisiä askeleita elämämme leppoistamiseksi ja että alamme nähdä, mikä kaikki onkaan mahdollista matkalla kiireettömämpään elämään.

Sitoutuminen lähtee sydämestä

– Vapaaehtoistyöni ei ole harrastus niin kuin vaikka pianonsoitto. Mielipiteen kirjoittaminen tai kurssin järjestäminen on työtä sekin, toteaa eläinten oikeuksien puolesta Faunassa toimiva Eveliina Lundqvist.

– Ikävältä tuntuviakin juttuja pitää joskus tehdä. Olisi myös tärkeä tajuta, että vapaaehtoistyössäkin on yleensä aikataulut. Jos jättää noudattamatta niitä, kärsivät ryhmän muut jäsenet.

Lundqvistista on ongelma, että työntekijän palkkaaminen muuttaa järjestön vapaaehtoiset monesti passiivisiksi. Ei palkattu henkilö kuitenkaan ehdi kaikkea tehdä. Toisaalta ulkopuoliset tai esimerkiksi vanhemmat eivät useinkaan arvosta vapaaehtoistyöntekijöitä.
– Etenkään ei ymmärretä, jos tekee täyspäiväisesti aktivismia ja saa työttömyyskorvausta. Mitä eroa sillä on verrattuna sairaanhoitajaan, joka hänkin ottaa valtiolta rahaa?

Nykyisessä palkkatyössään koulutusvastaavana Lundqvist pystyy vaikuttamaan esimerkiksi ympäristökasvatusta opettaessaan. Motivoitunein hän kertoo olevansa silti nimenomaan omaehtoiseen vapaaehtoistyöhön.

”Onni että sain jatkaa palkallisena”

– Eniten työtä teettää tällä hetkellä meidän pieni lapsi. Tulojakin tarvitaan lapsen takia, kertoo Oranssi ry:lle taloja remontoiva Otso Lapila.

Ennen palkkatyösuhdettaan Lapila oli pitkään mukana yhdistyksessä vapaaehtoisena. Työnsä ohella hän järjestää edelleen klubeja sekä toimii hallituksessa.

– Koen, että palkkatyön pitää olla sellaista, ettei harmita olla töissä. Muualla mulle ehkä maksettaisiin enemmän, mutta kuuluu ihmisen perusluonteeseen, että asioita tehdään muutenkin kuin rahasta.

Lapila kummastelee palkkatyön pyhää asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa:

– Miksi keskustelut aina aloitetaan kysymällä mitä teet työksesi. Miksei kysytä, elätkö hyvää elämää?

Lapila on ylpeä työnantajastaan, mutta kannustaa myös uutta talonvaltaajasukupolvea:

– Sosiaalikeskuksen tyyppien mielestä Oranssi on jämähtänyt organisaatio. Ymmärrän mielipiteen. Me katotaan uutta toimintaa sivusta ja autetaan tarvittaessa.

Teksti Kirsi Eskelinen