Nuorten Luonto

Julkaistu: 16.6.2009

Alankomaita pidetään usein pyöräilyn mallimaana – eikä syyttä. Maassa on enemmän polkupyöriä kuin asukkaita, ja yksi viidestä työmatkapyöräilee lähes päivittäin.

Pyörä on oletusarvoinen kulkuväline kaikilla lyhyemmillä matkoilla, ja maassa pyöräilevät kaikki iästä ja tulotasosta riippumatta. Toisin kuin Suomessa, auto ei ole statusesineen asemassa, ja monet sijoittavatkin rahansa pyhän peltilehmän sijasta mieluummin johonkin muuhun.

Pyöräily on tehty helpoksi: pyöräkaistoja löytyy lähes kaikkialta, eikä autojen sekaan useinkaan joudu seikkailemaan, toisin kuin esimerkiksi Helsingissä ja Tampereella. Pyöräilijä on myös maanteiden kuningas: vain ratikkaa on väistettävä!

Autoilijat malttavat antaa kevyelle liikenteelle kiitettävästi tilaa, ja pyörien etuajo-oikeutta kunnioitetaan lähes kaikissa tilanteissa. Useimmista muista maista poiketen myös jalankulkijan on väistettävä pyöräilijää, ja pyöräkaistalle harhautunut jalankulkija (useimmiten turisti) saakin välittömästi osakseen närkästynyttä kellonsoittoa sekä paheksuvia katseita.

Pyöräileminen luontuu alankomaalaisilta yhtä helposti kuin hengittäminen, eikä ole lainkaan harvinaista nähdä pyöräilijän puhuvan puhelimeen tai näpyttelevän tekstiviestiä. Turvallisuuden suhteen ei muutenkaan olla turhantarkkoja: pyöräilykypärää ei käytä kukaan, eivät edes lapset.

Turvavarusteiksi saavat riittää heijastimet sekä etu- ja takavalo, jotka on löydyttävä jokaisesta pyörästä. Valoitta pimeällä ajamisen seurauksena on todella helposti sakko, ja paikalliset pilkkaavatkin marras-joulukuisia valoratsioita budjettivajeen paikkaamisena. Sen sijaan poliisia ei lainkaan kiinnosta pikkuhiprakassa baarista kotiin ajavat, eikä myöskään se, jos pyörän kyydissä on useampi kuin yksi: kaikki matkustavat tarakalla, pikkulapsista mummoihin.

Pysäköintiongelmia ja pyörävarkaita

Tyypillinen hollantilaispyörä on vaihteeton, ”pappamallinen” rumilus, joka Suomessa kelpaisi useimmille korkeintaan mökkipyöräksi. Vaihteilla ei pannukakkumaassa juuri mitään teekään, ja säänkestävyys on lyhyillä matkoilla ajo-ergonomiaa tärkeämpää.

Pyöriin suhtaudutaan kulutustavarana ja ne myös käytetään säntillisesti loppuun asti: ajokelvottomastakin pyörästä otetaan osat talteen ja moni käsistään kätevä hankkii lisätuloja kokoamalla pyöränraatojen käyttökelpoisista osista uusia ajokkeja.

Koska Hollanti on paitsi pyöräilijöiden, myös pyörävarkaiden paratiisi, useimmat ostavat pyöränsä mieluiten käytettynä ja jo valmiiksi hieman elämää nähneenä – tuliterä pyörä kun sattuu herkästi varkaiden silmään. Varkailta suojaudutaan myös järeillä ketjulukoilla, joita Suomessa näkee ehkä lähinnä metsäaktivistien käytössä.

Pyörävarkaudet ovat varsinkin Amsterdamissa melkoinen riesa, sillä pyörien varastaminen ja eteenpäin myyminen on elinkeino erityisesti huumeriippuvaisille. Valtio koettaa kitkeä laitonta pyöräkauppaa sakottamalla niin pimeän pyörän ostajaa kuin myyjääkin, mutta silti polkupyöriä varastetaan lähes miljoona kappaletta vuodessa.

Pyörien runsaudesta seuraa joskus myös yllättäviä ongelmia. Ensinnäkin joskus on kerta kaikkiaan lähes mahdotonta löytää parkkitilaa pyörällekään! Varkaiden vuoksi pyörä on aina syytä kahlita johonkin kiinteään, mutta vilkkaimpaan aikaan ovat keskusta-alueilla täynnä pyörätelineiden lisäksi myös liikennepylväät, puut ja kanavien kaiteet – ja jos pyöränsä onnistuukin johonkin parkkeeraamaan, voi oman pyörän löytäminen useiden samanmallisten seasta voi joskus tuottaa päänvaivaa.

Ehkä tästäkin syystä monet tuunaavat pyöränsä joko maalaamalla tai esimerkiksi kietomalla ohjaustankoon keinokukkaköynnöksiä. Todellisia hippipyöriä!

Työ- ja koulumatkapyöräilyn luvattu maa

Aamuisin kadut täyttyvät työmatkapyöräilijöistä: jakkupukuiset naiset pyöräilevät sujuvasti korkokengissään, liituraitapukumiehet salkku pyörän sangassa keikkuen. Pitempien matkojen liityntäliikenne hoituu kätevästi junassa ilmaiseksi kuljetettavilla taitettavilla pyörillä tai juna-asemalle jätettävällä kakkospyörällä.

Pyöräilystä tekee houkuttavan liikkumismuodon sen suoman vapauden lisäksi myös sen edullisuus niin autoiluun kuin julkiseen liikenteeseenkin verrattuna. Tyypillinen, käytettynä ostettu kaupunkipyörä maksaa satakunta euroa – sillä hinnalla ei matkusta julkisessa liikenteessä kahta kuukauttakaan. Pyörä taas kestää hyvin hoidettuna vuosia – ainakin jos malttaa lukita pyöränsä huolella!

Myös yhteiskunta ja työnantajat suhtautuvat suopeasti työmatkapyöräilyn tukemiseen. Pyörän ja siitä aiheutuvien kulujen laajan verovähennysoikeuden lisäksi työnantajat ja koulut tukevat pyöräilyä myös esimerkiksi tarjoamalla valvottua ja sateelta suojattua parkkitilaa.

Itsekin tapaan jättää pyöräni lomien ajaksi yliopistolle –  tiiviisti rakennetun keskustan harvoihin huonoihin puoliin kuuluu se, ettei asiallisia tiloja pyörien säilytykseen löydy. Sama koskee muuten jätteitä, jotka poimitaan vielä tänäkin päivänä suoraan kadulta.

Työmatkapyöräily on Suomessa vielä melko harvinaista, vaikka maassa sataa huomattavasti Hollantia vähemmän. Myöskään kylmyys ei yksinään voi selittää kulttuurieroa, sillä jo Tukholmassa työmatkapyöräily on selvästi yleisempää, ja meno muistuttaa paljon Hollantia pyöräkaistoineen ja -ruuhkineenkin –  joskin Ruotsissa toki käytetään kypärää.

Bakfiets ja muita paikallisia erikoisuuksia

Pyörä kelpaa erinomaisesti myös tavaroiden kuljetukseen. Bakfiets eli laatikkopyörä, jossa pyörän eteen on kiinnitetty pyörällinen, suuri laatikko, on paikallisten suosiossa. Siinä kulkevat kätevästi isommatkin tavarat.

Vanhemmat vievät lapset tarhaan milläpä muullakaan kuin pyörällä. Joskus saattaa nähdä varsinaisia koulukyytejä, joissa laatikkopyörän kyytiin on mahdutettu viisikin lasta! Myös koirien voi usein nähdä matkustavan laatikkopyörässä tai pyörän etuhaarukkaan kiinnitetyssä korissa.

Itse olen huomannut, että polkupyörä pääasiallisena liikkumisvälineenä pistää miettimään, haluaako rahdata kaupasta kotiin ylimääräistä pakkausmateriaalia tai tarpeettomia tuotteita. Limsat, sipsit ja mäyräkoirat jäävät useimmiten kauppaan, pyörällä kun kulkee helposti se tarpeellinen, muttei välttämättä juuri enempää. Yhdistettynä pyöräilystä saatavaan hyötyliikuntaan tarvehankinta näkyy myös vyötäröllä ja katukuvassa: jenkkakahvat ja kaljamahat ovat harvassa.

Pyöräilevät poliisit ovat hollantilaisissa kaupungeissa tuttu näky. Viime vuonna Utrechtissa lanseerattiin myös maailman ensimmäinen polkupyörä-ambulanssi, vanhan kaupungin kapeilla kaduilla perinteisen ambulanssin kun on vaikea pujotella. Amsterdamissa puolestaan voi bongata pyörillä kulkevan baarin: asiakkaat istuvat pöydän ääressä polkien ja samalla juomia nauttien, ja polkuvoima ohjataan kuskin käyttöön.

Turistien iloksi polkupyörän vuokraaminen on Alankomaissa helppoa ja edullista. Useimpien isojen juna-asemien yhteydessä on yhdistetty pyöräkauppa, -vuokraamo ja -korjaamo, josta pyörä irtoaa takuuta vastaan noin viiden euron päivähintaan. Amsterdamissa vuokra-ajokista joutuu tosin kovan kysynnän vuoksi pulittamaan enemmän.

Turistien useimmiten käyttämät, punaisesta väristä tunnistettavat MacBiket ovatkin jo käsite – eivätkä kaikkia miellyttävä sellainen. Täysin toisenlaiseen pyöräilykulttuuriin tottuneet eivät aina osaa kunnioittaa pyöräilijöitä kuhisevan kaupungin kirjoitettuja ja kirjoittamattomia sääntöjä.

Teksti Hemi Malkki

Kirjoittaja asuu Amsterdamissa ja pyöräilee sata kilometriä viikossa.