Nuorten Luonto

Julkaistu: 10.5.2010

Pohjaa hädin tuskin näkee laiturinnokasta, eikä uiminen enää houkuttele. Ennen niin kirkkaasti mökkirannassa välkehtinyt vesi on nyt sameaa. Mitä on tapahtunut?

Noin kymmenen vuotta sitten neljäsluokkalaiset kerääntyivät opettajan johdolla Kymijoen rantaan heittämään pullopostia. Monenkokoiset ja -väriset muovipullot viesteineen lähtivät virran mukana matkalle kohti tuntematonta. Tuskin kukaan meistä ymmärsi tuolloin, että pullojen viimeinen leposija saattaisi olla Itämeri. Parin sadan kilometrin matkalla Suomenlahteen Kymijoki saa kuljetettavaksi terveisiä maataloudelta, teollisuudelta – ja satunnaisilta pullopostin lähettäjiltä.

Rehevöityminen uhkaa vesistöjä

Suomen vesistöt ovat keskimäärin hyvässä kunnossa, mutta rehevöitymisen uhka leijuu silti jatkuvasti niiden yllä. Etenkin Itämeren tilanne on huolestuttava. Rehevöitymisen pääaiheuttajat ovat typpi ja fosfori, joita päätyy vesistöihin sekä valuman että ilman kautta.

– Ravinteet kulkeutuvat valuma-alueen eri osista ensin pintavaluntana puroihin, järviin ja lopulta jokien kautta mereen, kertoo Suomen ympäristökeskuksen tutkija Auri Sarvilinna.

Järville haitallisempi ravinne rehevöitymisen kannalta on fosfori ja Itämerelle typpi. Vesipinta-alaa kohti järviin kohdistuva kuormitus on usein jopa suurempi kuin meressä. Ravinteiden runsastuessa kasvit ja levät lisääntyvät nopeasti ja eliölajisto muuttuu. Aluksi muutokset voivat vaikuttaa myönteisiltä, mutta pian tilanne kääntyy päälaelleen. Lajirunsaus pienenee, vaikka eliöyksilöiden määrät kasvavat. Rehevöitymisen yhteydessä voi esiintyä myös epätavallisen voimakkaita sinileväkukintoja.

Veden äkillinen samentuminen on yleensä merkki kasviplanktonin lisääntymisestä. Samea vesi ei päästä riittävästi valoa lävitseen, mikä on kohtalokasta pohjan eliöille. Pohjalle voi muodostua happikato, jonka seurauksena pohjasedimenteistä alkaa vapautua sinne aiemmin varastoituneita ravinteita kuten fosforia. Tämä sisäinen kuormitus kiihdyttää edelleen rehevöitymistä, ja noidankehä on valmis. Aina veden sameudesta ei kuitenkaan tarvitse huolestua, sillä metsäisillä ja soisilla alueilla järvet ovat luonnostaan tummavetisiä.

Haavoittuvainen Itämeri

Itämeri on herkkä ja haavoittuvainen vesialue ja myös yksi maailman huonokuntoisimmista meristä. Itämeren valuma-alueella asuu 14 maassa yli 90 miljoonaa ihmistä. Itämeren vesi on kerrostunutta murtovettä, ja se on luonnostaankin rehevä vesistö. Ihmisen toiminta on kuitenkin kiihdyttänyt rehevöitymistä entisestään.

Suomi kuuluu aivan pohjoisimpia osia lukuunottamatta Itämeren valuma-alueeseen. Tämä tarkoittaa, että lähes kaikki vesistömme ovat yhteydessä Itämereen. Itämerta kuormittavat erityisesti maatalous, teollisuus, haja-asutus, metsätalous ja kalankasvatus. Jokien valuman ja ilmalaskeuman kautta Itämereen kulkeutuu runsaasti ravinteita pitkienkin matkojen takaa. Suuri osa mereen ilman kautta päätyvästä typestä on peräisin fossiilisten polttoaineiden käytöstä.

Mökkeilyä ja vesiensuojelua

Oman mökkeilyn vaikutuksia vesistöön ei useinkaan tule ajatelleeksi. Havahtuminen saattaa tapahtua vasta sitten, kun uiminen sameassa vedessä ei enää houkuta.

– Suomessa suurin osa järviin tulevasta ravinnekuormasta on maa- ja metsätalouden sekä haja-asutuksen aiheuttamaa hajakuormitusta, Sarvilinna toteaa.

Lähivesistön tilaa tarkkaillessa kannattaa tutkijan mukaan kiinnittää huomiota etenkin seuraaviin järven rehevöitymiskehityksestä kertoviin seikkoihin: vesikasvillisuuden runsastuminen ja kasvilajiston muuttuminen yksipuoliseksi, levien määrän kasvu ja leväkukinnat, veden värin muuttuminen ja näkösyvyyden pieneneminen, kalanpyydysten ja rantakivien limoittuminen ja muutokset vesistön kasvillisuudessa, kalastossa ja linnustossa.

– Jos epäilee järven rehevöitymistä, kannattaa ottaa yhteyttä alueen ympäristökeskuksen vesistöjen kunnostusasioista vastaavaan henkilöön tai kunnan ympäristönsuojeluviranomaiseen. He tietävät, onko järveltä tehty muita vastaavia havaintoja ja miten asiassa voisi lähteä liikkeelle, Sarvilinna opastaa.

Tehokkain keino torjua rehevöitymistä on vähentää valuma-alueen kuormitusta. Käytännössä se voi tarkoittaa viljelymenetelmien muuttamista sekä suojavyöhykkeiden perustamista peltojen ja vesistöjen väliin tai tehokasta jätevesien puhdistamista.

Oman mökkirannan vesiäkin voi suojella yksinkertaisin keinoin esimerkiksi lajittelemalla jätteet, sijoittamalla ulkohuussin riittävän etäälle rantaviivasta ja imeyttämällä pesuvedet maahan.

Vesistöjä voidaan kunnostaa

Kun rehevöityneitä vesistöjä halutaan kunnostaa, pitäisi menetelmä valita kyseisen vesistön ongelmien ja kunnostukselle asetettujen tavoitteiden perusteella. Kunnostamisella voidaan esimerkiksi parantaa vesistön ekologista tilaa ja virkistyskäyttömahdollisuuksia sekä veden laatua.

Omaa lähijärveäkin voi hoitaa tarkkailemalla sen tilaa, noudattamalla hyviä vesiensuojelukäytäntöjä ja siivoamalla ranta keväisin. Sarvilinna muistuttaa, että suurempiin kunnostustöihin ei kuitenkaan pidä ryhtyä omin luvin.

– Kunnostukset tulee aina suunnitella ja toteuttaa yhdessä vesistöjen kunnostamiseen perehtyneiden asiantuntijoiden kanssa, jotta ei vahingossa aiheuteta haittaa lintujen pesinnälle tai uhanalaisille kasvi- ja hyönteislajeille.

Näin tunnistat sinilevän:

Keppitesti: Kokeile vedessä kelluvaa levää kepillä. Onko levämassa kiinteää ja voiko sitä nostaa? Jos levämassa jää roikkumaan keppiin, kyseessä on rihmamainen levä, joka ei ole myrkyllistä.

Lasitesti: Ota leväistä vettä purkkiin ja anna sen seistä noin tunnin ajan. Jos veden pinnalle nousee vihreitä hiukkasia, kyseessä on sinilevä.

Lähde: Suomen ympäristökeskus

Haluatko oppia hyvässä porukassa lisää Itämerestä?

– Itämeri-kesäkurssi 20.–26.8. Venäjällä

Kurssin järjestävät Luonto-Liiton Itämeri-ryhmä ja pietarilainen Friends of the Baltic.

Suunnitteilla sukeltamista, Itämeri mediassa -pohdintaa, keskustelua ympäristökasvatuksesta, ekologian ja biodiversiteetin tutkimista ja naurua kulttuurien vaihdossa! Kesäkurssilta saat pätevyyden toimia Itämeri-lähettiläänä.

Kurssihakemus osoitteessa: tinyurl.com/yd5aoyf

Lisätietoja: elisa.niemi(at)luontoliitto.fi
Teksti ja kuva: Miina Rautiainen