Valosaasteettomia paikkoja etsimässä
Julkaistu: 24.11.2015
Pimeydessä on alkuvoimaista kauneutta ja kiehtovaa salaperäisyyttä. Siitä on tullut harvinainen aarre, jota on lähdettävä varta vasten etsimään.
Vain muutamaa sukupolvea aiemmin valon ja pimeyden vaihtelu muodostivat ihmisen luonnollisen päivärytmin. Nyt kaupunkien valopilvet hohkaavat kymmenien kilometrien päähän, emmekä pääse valoa pakoon edes kotonamme. Kaikkialle tunkeva keinovalo sotkee yöunet ja aiheuttaa muutoksia ihmisen aineenvaihduntaan.
Pimeys on muuttunut vieraaksi elementiksi. Mielikuvitus laukkaa: telttakankaalle satava lumi kuulostaa vieraan käden sipaisulta ja rapisteleva hiiri muuttuu ajatuksissa karhuksi. Pimeässä joutuu kohtaamaan omat pelkonsa, mutta samalla saa mahdollisuuden niiden voittamiseen. Yön viettäminen yksin pimeässä metsässä on vaikuttava ja opettavainen kokemus. Aamulla olo on vahvempi kuin koskaan: selvisin tästä!
Monet ikimuistoisimmat luontokokemuksemme liittyvät tavalla tai toisella juuri pimeyteen. Telttailu järven jäällä revontulten hulmutessa taivaalla. Helmipöllön puputus huhtikuisena pakkasyönä. Tuore ilveksen jälki ja kiiluvat silmät otsalampun valokeilassa. Pimeässä aistit on viritetty äärimmilleen ja kaiken kokee väkevämmin.
Oikeastaan pimeys on vain harvoin mustaa valottomuutta. Se voi näyttäytyä yhtä lailla elokuun taivaalla sinkoilevina tähdelentoina kuin tykkykuusien ääriviivoina kaamoskuun valaisemaa maisemaa vasten. Kahta samanlaista yötä ei ole.
Esi-isien jäljillä
Nykyretkeilijällä on kiusaus napsauttaa otsalamppu päälle heti auringon laskettua. Samalla hän sulkee itsensä valaistuun kuplaan ja hävittää maiseman ympäriltään. Ilman valoa kulkeva näkee hämärän hetken toisin. Taivasta kohti kurottavien kuusijättiläisten siluetit muodostavat metsään luonnollisen katon. Mustien pilarien välistä häämöttää syvänsininen iltataivas. Tähdet pilkahtelevat oksien lomasta. Jos maassa on ripauskin lunta, sen hohde riittää valaisemaan kulkijan tien pitkälle yöhön. Vasta aivan pimeässä on pakko turvautua lamppuun.
Kirkkaan led-valon käyttö pimeässä erämaassa tuntuu ristiriitaiselta – juuri valoahan me tulimme pakoon. Joskus on muitakin vaihtoehtoja. Leirissä näkee puuhastella nuotion valossa. Pilkkopimeässä jopa pieni kynttilä riittää valaisemaan lähiympäristön rikkomatta tunnelmaa.
Vuosituhansien ajan tuli oli ainoa ihmiskunnan keino valaista pimeyttä. Nuotion valokehä ja sen yllä kimmeltävä tähtitaivas yhdistävät meidät kaukaisiin esi-isiimme. Tuntuu lohdulliselta, että nopeasti muuttuvassa maailmassa voi vielä kokea hetkiä, jotka ovat toistuneet samanlaisina satojatuhansia vuosia.
Pimeimmän paikan metsästys
Vaikka maamme on harvaan asuttu, yltää ihmisen valojen vaikutus kaukaisimpiinkin erämaihin. Jos hylätään vaatimus täydellisestä pimeydestä, löytyy oivia retkikohteita yllättävän läheltä.
Vain 30 kilometrin päässä miljoonan ihmisen pääkaupunkiseudusta työntyy Suomenlahdelle Porkkalanniemi. Sen kärjestä avautuu näkymä etelään, sysimustalle merelle. Sillä suunnalla lähimmät kaupungin valot sijaitsevat kaukana Tallinnassa. Vastaavia merelle päin aukeavia pimeitä maisemia voi löytää muualtakin rannikkoseuduilta.
Vielä paremmille paikoille pääsee, jos suuntaa saaristoon. Esimerkiksi maamme lounaisrannikon edustalla sijaitseva Saaristomeren kansallispuisto tarjoaa häikäisevän kirkkaan tähtitaivaan. Myös suurimpien järviemme yllä Linnunrata kaartuu komeasti.
Suomen pimeintä paikkaa on etsittävä maan laidoilta. Etelä-Suomen voittaja löytynee itäisimmästä kunnasta, Ilomantsista. Kolmessa ilmansuunnassa siintävät Venäjän taigametsät, vain lännessä voi havaita pienten suomalaiskylien heikon kajon.
Äärimmäinen pimeys piilottelee pohjoisempana. Suomen valosaasteettomin kolkka on virallisesti nimeämättä, mutta parhaita kandidaatteja ovat Koilliskairan itäosa, Lemmenjoen kansallispuisto ja Inarijärven keskiosa. Niissä pimeyttä eivät uhkaa edes naapurimaiden valot.
Retkeilijä voi vielä kavuta öisen tunturin huipulle katselemaan ikiaikaista maisemaa, jota ei valaise yksikään ihmisen luoma valonlähde. Toivottavasti myös tulevilla sukupolvilla on sama mahdollisuus.
Lukemista pimeydestä ja valosta:
Jorma Luhta: Tähtiyöt (Maahenki 2009)
Jari Lyytimäki & Janne Rinne: Valon varjopuolet (Gaudeamus 2013)
KATSO MYÖS
