Taidehaukka: Kesäteatteri kohtaa ympäristöongelmat


Teksti: Kaisa Illukka. Kuvat: Kaisa Illukka ja Ada Halonen

Teatteria on sanottu taiteenlajeista yhteiskunnallisimmaksi. Mutta kuinka teatterintekijä lähestyy ympäristöaiheita, erityisesti ihmisen suhdetta ei-inhimilliseen luontoon ja siitä käytävään poliittiseen vääntöön?

Luonnonelementit ja -ilmiöt on useimmiten nähty näyttämöllä kulissina eli passiivisena taustana aktiivisten ihmishahmojen toiminnalle. Sivuroolissakin ne ovat enemmänkin toiminnan puitteita kuin siihen osallistujia. Luonnon tehtävä teatterissa on myös ollut symboloida ihmistä – erityisesti eläimet, kasvit ja säätilat on nähty ihmisluonteen vertauskuvina. Ihmisten ympäristöstä käymät kamppailut ovat olleet aiheina poikkeuksia, vaikka draaman historiasta löytyy myös edelläkävijöitä: jo Anton Tšehovin näytelmässä Vanja-eno (1890) oltiin huolissaan metsien tilasta ja ahneista hakkuista! 

Teatterikoulutuksessa oli ennen tapana muistuttaa, että teatterissa käsitellään ensisijaisesti ihmistenvälisiä – yhteiskunnallisia tai psykologisia – asioita, eikä luonnon nähty näihin liittyvän. Viimeisen vuosikymmenen aikana yhteiskunnallinen ympäristökeskustelu on voimistunut ja saavuttanut valtavirtateatterinkin, ei ehkä vielä liian kunnianhimoisesti ja monipuolisesti, mutta esimerkkejä on. 

Taiteilija tarvitsee myös pokkaa osallistuakseen keskusteluun omista lähtökohdistaan kokemusten, tunteiden, ristiriitojen, hengen kautta; esimerkiksi metsätalouslobby mielellään naljailee myös taiteilijoille ”oikean asiantuntemuksen” puutteesta, mikäli nämä uskaltautuvat käsittelemään ympäristöpolitiikkaa. Ah, taide tekisi hyvää tämänkin porukan hengen sivistykselle!

Kuluneena kesänä kävin katsomassa kahta nuoremman polven ympäristöpoliittista esitystä. Kesäteatteria on pidetty kevyempänä lajina kuin ”talviteatteria”, joten tämä sisällön ja muodon yhdistelmä kiinnosti. Saimaan teatterin Saimaan demokraattinen tasavalta oli järvialueella kiertävä, paikallisia kaivosuhkia käsittelevä iltamaesitys. Helsingin Mustikkamaalla nähtiin puolestaan Ylioppilasteatterin Kansallinen metsästrategia 2025, jonka lähtökohtana pohdittiin talousjärjestelmän, metsiemme ja elämäntapamme kriisiä ja yhteenliittymää.

Ekokriittinen teatterintutkimus on pohtinut ”passivoivan katsojuuden” kysymystä: esimerkiksi ympäristöongelmat tapahtuvat näyttämöllä (tai näytöllä), jollekin fiktiiviselle toiselle ja niitä voi katsella kaukaa, ”sivustakatsojana”, joka ei vaikuta asioiden kulkuun. Toisten mielestä juuri teatterin kollektiivinen, saman esitystapahtuman jakaminen tekee siitä yhteisöllisesti voimakkaimman taidemuodon. 

Oli miten oli, kaivospolitiikkaa käsittelevän esityksen vieminen ”oikeille tapahtumapaikoille” Saimaan rannoille, paikallisten ihmisten nähtäväksi, oli tässä suhteessa hyvä avaus. Taiteilijat ottivat roolikseen paitsi keskustelufoorumin luomisen (esitysten jälkeen järjestettiin kussakin paikassa keskustelu), myös herättelyn ja ristiriitaisten tunteiden käsittelyn. Esitys ei siis vain esittänyt ongelmatilannetta, vaan tarjosi yleisölle tilaisuuden sekä katsoa, osallistua, jutella ja lopuksi jopa tanssia.

Ylioppilasteatterin metsäesityksessä ratkaisua haettiin esityksen sisäisessä eli fiktion maailmassa, joka esitteli elämäntapaesimerkin. Siinä missä Saimaa-esitys loi keskustelun mahdollisuuden, ylioppilasteatterilaiset näyttivät yhdenlaisen Seitsemän veljeksen modernin version omavaraistaloudesta metsässä, joka ei enää ole neitseellinen Impivaara. Omavaraisuus- ja metsäänpakotarinoiden taustalla häämöttää monesti yksilöratkaisu-puhetapa, jossa kulttuurisiin ja yhteisöllisiin ongelmiin vastataan yksilön valinnoilla. Talousjärjestelmämme ajaa kulttuuriamme yhä yksilökeskeisemmäksi, emmekä kykene kuvittelemaan kollektiivista ulospääsyä elämäntapakriisistä. Ympäristöahdistus kumpuaa osin tästä umpikujan kokemuksesta.

Kuinka metsään muuttaminen toimisi aitona yhteiskunnallisena valintana, voisiko vaikka 100 000 suomalaista muuttaa metsään? Ekologisesti ajatellen autioituneiden pientilojen uudelleenasuttaminen omavaraishengessä olisi luultavasti kestävämpää kuin suoraan metsään muuttaminen ja sinne uudis-ekotalon rakentaminen. Toisaalta kaupunki voi olla tehokkaampi resurssien jakamisessa suuremmalle joukolle. Myös metsäasuja tarvitsee jonkinlaista infrastruktuuria, vaikka sähköverkosta irtautuisikin. 

Kyllä, esitys on toki fiktiota, ehkä vähän romanttista utopiaa sielulle, ja tikulla silmään sitä, joka sepitteen yksityiskohdista nillittää. Mutta kun esitys kerran heitti katsojalle omavaraisen tulevaisuuden haasteen, katsoja täältä vastaa. 

Voisiko siis infra-yhteiskunnalle selkänsä kääntämisen tarinaperinnettä pohtia kriittisesti; millainen elämäntapa oikeastaan on kestävintä, mistä teemme representaatioita ja laulamme lauluja? Ja mikä metsän tai järven osuus on tässä kaikessa? Onko se opettajamme, vastustajamme vai materiaalivarastomme? Onko sillä esityksessä omaa ääntä ihmisten dialogin lomassa? 

Taideteoksissa ratkaisun tarjoaminen on kysymistä hankalampaa. Ylioppilasteatterin sanoma lienee se, että ahdistukseen ja toivottomuuteen auttaa, että tekee edes jotain, mikä kullekin yksilölle sopii parhaiten. Saimaan demokraattinen tasavalta antoi puolestaan luvan myös nauraa periaatteessa traagiselle aiheelle, ihmisen itse sotkemalle ympäristösuhteelleen.

KATSO MYÖS