Taidehaukka: And Action!


Ekoelokuva uudelleenkouluttaa katsetta, saa ajattelemaan ja sytyttää toimimaan

 

Aktivistitaide herättää tunteita puolesta ja vastaan. Puolustajat muistuttavat, että taide on kautta historian heijastellut aikaansa. Vastustajat moittivat aktivistitaidetta liian ilmeisistä sisällöistä ja moralistisesta otteesta: taiteen tulisi olla monitulkintaista, ristiriitaista, outoa, kokemustamme kyseenalaistavaa. Vaikka taide on aina ollut monenlaista yhtä aikaa, tämä karkea jakolinja aktivismiin ja olemassaolon tutkiskeluun näkyy myös niin sanotussa ekologisessa elokuvassa.

 

Ekologisella elokuvalla (ecocinema) ei tarkoiteta vain elokuvia, joissa välitetään ympäristötietoisuuden sanomaa tai luonnontietoa, vaan laajaa skaalaa elokuvia Hollywoodin valtavirrasta indie- ja avantgarde-taide-elokuvaan sekä eri genrejä luontodokumenteista kauhu- ja road movie -kategorioihin. Artikkelikokoelmassa Ecocinema: Theory and Practice tutkija Scott McDonaldin mukaan ekologisen elokuvan perustavin tehtävä ei ole vain tarjoilla ympäristötietoisuutta edistäviä kertomuksia vaan vaihtoehtoisia katsomisen ja kokemisen tapoja, jotka saattaisivat auttaa kehittämään ympäristöajattelutapoja ja luontosuhteita. 

Perinteisessä kaupallisessa elokuvassa luonnonmaisemat ovat lähinnä taustaa ”etualan” ihmisdraaman tapahtumille. Katsojat on vaivihkaa ehdollistettu näkemään elokuvien maisemat ja ei-inhimillinen luonto toisarvoisina ja verrattain merkityksettöminä, ei jonain, mikä ansaitsee kestävän huomion ja etualan. Sen sijaan esimerkiksi Andrej Zdravičin jokielokuvassa Riverglass (1997) joki on pääosassa ja audiovisuaalinen kerronta pyrkii osoittamaan, että pelkkään jokeen keskittyminen on kaiken huomion arvoista. Nimi Riverglass viittaa myös itse elokuvauksen tapahtuman näkyväksi saattamiseen: joissain kuvissa vesi tekee kameran näkyväksi loiskumalla sitä suojaavaa lasilaatikkoa, ikään kuin linssiä vasten. Tämän voi nähdä kuvastavan luonnon prosessien ja teknologian kirjaimellista yhteentörmäystä. McDonaldin mielestä ekologisen elokuvan tehtävä voi olla tarjota sellaisia kärsivällisyyden ja tietoisuuden ominaisuuksia, jotka ovat olennaisia luonnon syvän arvostamisen edistämiseksi. Ekologiset elokuvat ovat siis kaupallisen nykymedian vastakohta, jossa kuvia kulutetaan hysteerisesti maksimimäärät minuutissa, ja sama kuvastaa myös kulutussuhdettamme luonnonympäristöön. Hidas katsominen on täten poliittinen kannanotto ja koulutusprojekti, aktivismia itsessään.

Kuten muissakin taiteenlajeissa, myös elokuvan suhteen on pohdittu, onko kuitenkin toiveajattelua uskoa, että syvempi aistitietoisuus johtaa parempaan käyttäytymiseen ympäristöä kohtaan. Lisäksi väite, että tietyt elokuvalliset tekniikat kuten hidas tempo ja pitkät otot maisemista edistäisivät korkeampaa ekologista tietoisuutta katsojassa, on usein ripustettu tutkimattomiin oletuksiin elokuvan katsojuudesta, erityisesti liittyen katsojien alttiuteen ja koulutukseen. Hitaiden maisemaelokuvien tapauksessa saatetaan tarvita katsojan edeltävää harjaannutusta, jotta elokuvat osattaisiin tulkita ekologisena elokuvana, eikä vain pitää puuduttavina.

Mutta onko taiteen tehtävä ylipäänsä välittää selkeitä suoria viestejä, jotka katsoja omaksuu sellaisenaan ja voimaantuu toimintaan kuin salamaniskusta? Taiteen merkitys on oikeastaan aina moniselitteisempi ja avoimempi. Se ei ole kuitenkaan sattumanvaraista ja täysin avointa, teokset ovat aina teoksia jostakin. Elokuvatutkija David Ingram toteaa, että elokuvan ekologisesti tiedostavaa vaikutusta tarkasteltaessa, tai siihen pyrittäessä, pitäisi ennemminkin painottaa katsojissa käynnistyvää oivaltamisen ja kriittisen ajattelun prosessia. 

Eikä elokuvan tyylin ja vaikutuksen suhdekaan ole aina ilmeinen. Tutkija Steven Shaviron mielestä niin sanotut roskaelokuvat kommentoivat nykyistä uusliberalistista yhteiskuntaa tehokkaammin kuin esteettiset, moralistiset ja hyvää makua edustavat taide-elokuvat. Maailmassa, jossa kulttuuri ja talous kietoutuvat toisiinsa erottamattomasti, mainosmaailma käyttää rutinoituneesti kaikkia taiteenkin keinoja, ja shokista on tullut perusvaikutuskeino. Silloin koko kysymys kumouksellisuudesta taiteessa ja kulttuurissa pitää ajatella uudestaan. 

Riippuu katsojayksilöstä, tekeekö scifi- tai clifi- eli climate fiction -elokuvan dystooppinen kuvaus tulevaisuudesta suuremman vaikutuksen kuin vuonna 2006 megahuomion saanut Epämiellyttävä totuus -ilmastonmuutosdokumentti. Ja mihin vaikuttava elokuvakokemus lopulta johtaa, tai voiko taideteoksen merkitystä määritellä sen tuloksellisuuden mukaan, edes niin sanotun aktivistielokuvan? Lappilaisesta ympäristöaktivisti Riikka Karppisesta kertova dokumenttielokuva Aktivisti (2017), radikaalia Earth Liberation Front -järjestöä seuraava If a Tree Falls (2011), yksilön öljytöntä arkea kuvaava Katastrofin aineksia (2008) sekä Hollywood-draamaelokuva Erin Brockovich (2000) kertovat kaikki ympäristöaktivismista omalla tavallaan, ehkä hieman eri yleisöille, ja tämä ympäristöaktivismiesikuvien moninaisuus on arvokasta sinänsä. 

Levitystapansa ansiosta elokuvalla on lopulta poikkeuksellisen hyvä mahdollisuus puhutella suurta, maailmanlaajuista yleisöä. Siinä missä muidenkin taiteenlajien ja teosten, myös elokuvan kohdalla voi miettiä sen ympäristöjalanjälkeä. Kalifornian osavaltiossa elokuvateollisuus on ollut toiseksi suurin päästölähde heti petrokemianteollisuuden jälkeen. Suomessakin on vastikään laadittu audiovisuaalisen alan eko-opas, joka on kattavaa ja kiinnostavaa luettavaa kenelle tahansa. Elokuvallinen ympäristötoiminta on siis siirtymässä katsomisen ja aiheiden tiedostavuudesta myös tuotantojen materiaaliseen kestävyyteen.

 

Teksti: Kaisa Illukka

Kuvitus: Suvi Suitiala

KATSO MYÖS