Nuorten Luonto

Julkaistu: 28.9.2010

Teksti: Maija Taka
Kuva: Maria Rautio

Tiesitkö, että vielä 12 000 vuotta sitten Suomen päällä lepäsi yli 2 kilometriä paksu jäätikkö? Sen sulamisen jälkeen Itämeren rannat ulottuivat pitkälle sisämaahan. Maa painui paljon, minkä takia maankohoaminen on Suomessa edelleen varsin nopeaa. Jäätikön vaikutuksesta ja sen vetäydyttyä pois syntyi monia maastossamme edelleen nähtäviä muodostumia. Muinaissuomalaiset liittivät maaston merkkien syntytapoihin yliluonnollisia voimia. Miten jääkauden jäljet oikeasti ovat syntyneet?

Hiidenkirnut

Hiidenkirnujen uskottiin aikaisemmin olleen jättiläisten ja maahisten pyörittämiä onkaloita. Tosiasiassa hiidenkirnu on syntynyt, kun jäätikön sulamisesta syntyneet vedet ovat pyörittäneet kallion painanteeseen jääneitä kiviä. Vierinkivet ovat veden voimasta alkaneet pyöriä ja hioa kallioon kuoppaa. Sileäreunaisesta kuopasta on aikojen saatossa syventynyt lopulta jopa metrejä syvä onkalo. Suomen vanhimmat löydetyt hiidenkirnut ovat Helsingin Rauninmalja sekä Aarnipata, joka on reilut 8 m syvä ja melkein 7 m leveä. Hiidenkirnuja syntyy edelleenkin.

Siirtolohkareet

Siirtolohkareiden luultiin vanhaan aikaan olleen jättiläisten kolttosia. Suomessa uskottiin ennen ihmisiä asustaneen jättiläisiä ja henkiä. Jättiläisten uskottiin asustaneen louhikoissa ja vuorilla nauttien rauhallisesta elämästä. Tarujen mukaan jättiläiset häiriintyivät rauhanrikkojista, kuten meluavasta kirkosta, äänekkäästä kyntäjästä tai pyykkiään paukuttelevasta emännästä niin, että ne viskelivät suuria kiviä hiljentääkseen häiritsijänsä. Jättiläisten viskelemät kivet kuitenkin putosivat minne sattui, ja ne seisovat näillä paikoillaan vieläkin.

Esimerkiksi Raision Kukkarokiven uskottiin olleen jättiläisen tuoma. Kirkkoherra oli jättänyt maksamatta jättiläisille kirkon rakentamisesta, jolloin suuttuneet jättiläiset päättivät lähteä Raisioon kostamaan. Hätääntyneet paikalliset laittoivat akan soutamaan heitä vastaan. Akan vene oli täynnä kuluneita kenkiä ja airoja merkiksi siitä, että Raisio olisi pitkän matkan takana. Jättiläiset uskoivat akan tarinaa ja luopuivat aikeistaan pudottaen kiven. Kukkarokivi on nykyään Suomen suurin selvästi näkyvä siirtolohkare. Samanlaisia jättiläisten kiviä on kirkkojen lähellä Pohjanmaalla, Satakunnassa ja Hämeessä. Yleensä tarinassa hiisi tai jättiläinen on heittänyt kirkkoa kivellä.

Todellisuudessa siirtolohkare on löytänyt paikkansa jäätikön vetäytyessä. Jäätikkö on kuljettanut päällään paljon irrottamaansa maa-ainesta, ja kun jäätikkö on sulanut, on sen päällä matkustanut aines pudonnut maahan. Näin ovat maastoon jääneet myös suuret siirtolohkareet.

Pirunpelto

Vanha kansa uskoi aikoinaan maisemassa seisovien kivivöiden olleen pirun tekosia. Pirun uskottiin tekevän kaiken vastoin Jumalan tahtoa, joten se oli valinnut pelloikseenkin savimaiden sijaan louhikoita, joissa vain jäkälä kasvoi, sekin vaivoin. Toisen tarun mukaan piru oli suutuksissaan viskellyt kiviä pelloille ja muodostanut näin laajoja kivikoita.

Tosiasiassa pirunpelto on muinaisrantamuodostuma ja osoittaa maastossa vanhan rannan korkeutta. Yli puolet Suomesta on jäätikön vetäytymisen jälkeen ollut merenpohjaa, kunnes maankohoamisen myötä Suomen pinta-ala on kasvanut. Vesi on huuhtonut silloiselle rannalle lajittunutta ainesta, ja pirunpellon kohdalla voimakkaat aallot ovat huuhtoneen rannalle lohkareisia kiviä. Pirunpelloilla kivet ovat veden pyöreämmäksi hiomia. Tutkijat epäilevät myös, että rantoja huuhtonut vesi olisi huuhtonut kivilohkareiden välistä hienoainesta pois, jolloin rannalle olisivat jääneet seisomaan vain suurimmat kivet.

Pirunpeltoja löytyy niin pitkältä sisä-Suomesta kuin lähempääkin rannikkoa, kuten Turun Nunnavuorelta. Ainakin Nurmijärven Jätinkadulla on oletettu tapahtuneen huuhtoutumista.

Suppakuoppa

Suppakuoppia löytyy Suomesta paljon ja niitä voi ihailla vaikkapa Lammilla. Suppakuoppa on syntynyt jäätikön vetäytyessä Suomesta. Jäätikön reunasta lohjennut lohkare on irrottuaan painunut jäätikön alta paljastuneeseen kosteaan maahan. Jäälohkareen lopulta sulaessa maahan on jäänyt lohkareen kokoinen ammottava kuoppa, joka on joko jäänyt järveksi ja kuivaksi kuopaksi.

Suppakuoppien on aikoinaan huhuttu olleen metsänhenkien koteja. Nyt suppakuopassa uskaltaa jo käydä, ja onkin melkoista liikuntaa ensin laskeutua jyrkkää rinnettä alas ja vielä nousta kuopan pohjalta takaisin ylös. Syvissä suppakuopissa kylmä ilma laskeutuu öisin kuopan pohjalle, jossa lumipeite voi viipyä pitkälle kesään. Lämpöerot huomaa myös kasvillisuudessa.

Harjut ja reunamuodostumat

Myös harjut ovat syntyneet jäätikön vetäytyessä. Moni sekoittaa keskenään harjut ja reunamuodostumat, jotka seisovat maastossa täysin vastakkain toisiinsa nähden. Reunamuodostumat ovat syntyneet nimensä mukaisesti jäätikön ulkoreunalle paikkaan, jossa jäätikön reuna seisoi pidemmän aikaa. Pohjoismaiden kuuluisimmat reunamuodostumat Salpausselät sijaitsevat Suomessa. Ensimmäinen Salpausselkä syntyi noin 12 000 vuotta sitten ja Toinen Salpausselkä 11 500 vuotta sitten.

Harjut taas seisovat maastossa näyttäen jäätikön kulkusuuntaa. Harjut ovat syntyneet jäätikön vetäytyessä aineksesta, jota sulava jäätikkö kuljetti päällään ja sisällään. Sulavan jään synnyttämät vesivirrat kasasivat aineksen pitkulaisiksi harjuiksi.

Suomuja rannalla

Perhon Pirttijärven rannalla asui tarun mukaan aikoinaan perhe, joka eli yltäkylläisenä järven rasvaisista lahnoista. Suurista kalansaaliista jäivät rannalle suuret suomumatot. Eräänä päivänä perheen poika tukehtui kalanruotoon, jolloin isä suuttui järvelle ja viskasi järveen suuren tervaskannon kiroten järven lahnat. Lahnat katosivat järvestä ja perhekin muutti pois. Tarinasta jäivät muistoksi vain rannan suomut.

Geologit ovat myöhemmin tutkineet rantojen kalansuomuja ja todenneet niiden oikeasti syntyneen kallioperästä irronneista kiillesuomuista. Aallokko ja joki olivat rikastaneet rannalle kiilteestä rantakerrostuman. Samanlaisia kalansuomutarinoita löytyy Järvi-Suomesta sekä Itä- ja Pohjois-Suomesta, mutta vain Pirttijärvellä suomujen oikea historia on selvitetty.

Kasvavat kivet?

Vanha kansa uskoi pellolla seisoneiden kivien kasvavan kokoa iän myötä, joten viisauden mukaan kivet tuli raivata pellolta seitsemän vuoden välein, jotta ne eivät kasvaisi liian suuriksi. Tosiasiassa kivet eivät kasva vanhetessaan, vaan routiva maa nostaa suurempia kiviä syvältä maanpintaan. Kivi kerää puoleensa kosteutta, joka jäätyessään nostaa kiveä ylöspäin.

Myös kivien synnystä on Suomessa liikkunut monelaista tarua. Esimerkiksi Sodankylässä Unarin Porosaaren rantavedessä seisovat kaksi kiveä kantavat erikoista tarinaa. Paikallinen lovinoita Salkko otti aikoinaan osaa Lapin suurnoitien kalastuskonstiin, joi koko järven tyhjäksi ja lähetti akkansa ja tyttönsä järven pohjalle keräämään sinne jääneitä kaloja. Salkko ei kuitenkaan kyennyt pitämään järven vettä sisällään, vaan se purskahti takaisin järveen hukuttaen akan ja tyttären muuttaen heidät kiviksi.

Utsjoessa taas seisoo Passe-Palkki eli poro- ja peuramiesten parimetrinen seitakivi, jonka kädenmentävään reikään on tarun mukaan laitettu pienet uhrit, kun suuret sarvet ja kallot jätettiin kasaan kiven juurelle. Paikallinen noita loitsui poikineen taian houkutellakseen peuroja paikalle. Pojan täytyi vain olla hiljaa, mikä tuntui vaikealta, kun peuroja ilmestyi yhä enemmän. Joen vastarannalla poika ei enää malttanut, vaan avasi suunsa huudahtaen ”Peuroja tuolla tunturissa!”. Näin peuratokka katosi ja ukko poikineen muuttui isoiksi kivenlohkareiksi, jotka vyöryivät alas Utsjokeen, missä kivet seisovat edelleen.

Samanlaisia tarinoita kivelohkareiksi muuttuneista epäonnistuneista noidista löytyy myös muualta Lapista ja Pohjois-Pohjanmaalta. Tosiasiassa Utsjoessa seisovan lohkareen kädenmentävä onkalo on veden rapauttama onkalo, joka jatkaa syvenemistään vielä tänäkin päivänä aina, kun vesi siihen osuu.

Lähteet:

Kejonen Aimo (2008). Kansatarinat. Karttakeskus. Gummerus Jyväskylä.

Koivisto Marjatta (2004). Jääkaudet. WSOY.