Nuorten Luonto

Julkaistu: 19.9.2011

Teksti ja kuva: Titta Lassila

Elokuun lopussa ensi-iltansa saanut nuortenelokuva Roskisprinssi nostaa Suomen leffataivaalle kaksi uutta tähteä. Pihla Maalismaa (s. 1991) ja Jon-Jon Geitel (s. 1990) esittävät modernin sadun pääparia, Jediä ja Lulua, jotka erilaisten sattumusten kautta kohtaavat toisensa, ystävystyvät ja lopulta rakastuvat. Kumpikin nuori näyttelijä on ehtinyt jo esiintyä televisiossa, Jon-Jon myös elokuvissa ja Pihla teatterissa.

– Roskisprinssi ei ole tyypillistä angstista Suomi-draamaa. Sen nuorisokuvauksessa itsetarkoituksellista ei ole rällääminen ja mokaaminen, vaan itse tarina, joka ei yritäkään kuvittaa todellisuutta, kuvailee Pihla.

– Elokuvaa tulisi lähteä katsomaan avoimin mielin, pyrkimättä asettamaan sitä mihinkään tiettyyn kategoriaan, lisää Jon-Jon.

Uskottavaa ja nautittavaa draamaa voi molempien mielestä syntyä myös huumorin ja keveyden kautta, ilman ryppyotsaisuutta.

Laulava lentäjä-lääkäri, rumpali vai näyttelijä?

Elokuvan lähtökohtina ovat nuoriin kohdistuvat paineet ja odotukset, jotka tulevat sekä muilta että oman pään sisältä.

Sekä Pihlaa että Jon-Jonia on tuettu lapsesta saakka heidän omissa unelmissaan, mistä he ovat todella kiitollisia.

– Vanhemmat voivat myös sopivasti tasoittaa ja rajoittaa liian lennokkaiksi yltyviä haaveita, pohtii Jon-Jon.

Oppilaitoksissa ja opinnonohjauksessa sen sijaan painostetaan kouluttautumaan nopeasti ja tekemään suuria päätöksiä jo aikaisin. Pihla muistelee, että jo yläasteella piti tietää mitä haluaa, jotta osaisi varmasti opiskella oikeita asioita.

– Minunkin äidilläni on kolme ammattia, sanoo Pihla, ja harmittelee nykyajan uraputkiajattelua. Omaa juttua pitäisi saada rauhassa pohtia, ja vaihtaakin, jos siltä tuntuu, tuumivat molemmat.

Pihla on jo pienestä asti haaveillut näyttelijän urasta, vaikka tahtoi pienenä myös rumpaliksi tai luokanopettajaksi. Hän tuleekin taiteilijaperheestä, jossa myös isä on näyttelijä. Hän on opiskellut vuoden elokuvatuotantoa, mutta suurin intohimo on näytteleminen, jonka opiskelun hän pääsee aloittamaan syksyllä Teatterikorkeakoulussa.

Jon-Jon taas tahtoi pienenä laulavaksi lentäjä-lääkäriksi; kaikki kolme ammattia yhtä aikaa. Nyt hän kuitenkin kokee näyttelijänä olevansa haluamallaan tiellä kohti omaa päämääräänsä.

– Oma tie ei löydy jonkun muun osoittamana, vaan itse kokeilemalla, sanoo Pihla, ja Jon-Jon on samaa mieltä.

– Raha ei ole tärkein syy valita tulevaa uraa, tai ainakaan sen ei pitäisi olla, sanovat molemmat. Näyttelijän työssä täytyy tottua epävarmuuteen, kuten monilla muillakin aloilla nykyään.

Molempia pelottaa sen sijaan paikalleen jämähtäminen ja työn yksitoikkoisuus. Itseään pitää saada koetella. Ihmiset ovat kuitenkin erilaisia ja jotkut arvostavat työssä nimenomaan turvallisuutta ja tasaisuutta. Tavoitteita voi silloin asettaa itselleen elämän muilla osa-alueilla.

Kapinoida voi myös kapinointia vastaan

– Minulla on aina ollut tarve taistella auktoriteetteja vastaan, toteaa Jon kysyttäessä teinivuosista. Pihla taas kokee kapinoinnin olleen enemmän henkistä kuin fyysistä. Hänen mielestään kouluaikana tuli paljon painetta kapinointiin nimenomaan ulkopuolelta, eikä suinkaan omasta tarpeesta kokeilla rajojaan. Pihlalla ei ollut monien koulutovereiden tavoin kiirettä aikuistua.

– Kapinoida voi myös kapinointia vastaan, huomauttaa Jon. Muiden lähtiessä juomaan on uskaliaampaa jäädä kotiin. Pihla lisää, että rohkeinta on seurata omia tuntemuksiaan, eikä lähteä mukaan juttuihin, jotka eivät tunnu hyvältä.

Nykyään nuorilla on jopa runsaudenpulaa mahdollisuuksista ja vaihtoehdoista. Alkaa olla lähes itseisarvo, että aikuistumiseen kuuluu jokin villi repäisy.

– Paineita tulee myös siitä, että pitäisi tehdä vaikka pitkä reissu ulkomaille, koska kaikki muutkin tekevät niin, sanoo Pihla. Tarvitaanko aikuistumiseen neljän kuukauden seikkailu Aasiassa, vaikkei itse kokisi sille tarvetta? Onhan sitä koko elämä aikaa tulla ja mennä.

Jon ei mielellään ajattele liian pitkälle tulevaisuuteen. Hän kokee tulevat kouluvuodet Teatterikorkeakoulussa jopa lohduttavina, sillä ne luovat selkeät raamit elämälle seuraavaksi neljäksi vuodeksi. Samalla opinnot tarjoavat paljon haasteita. Pihla ajattelee asiaa pidemmälle. Hän toivoo tulevaisuudelta sisäisen rauhan saavuttamista sekä sitä, että oppisi hyväksymään elämän kaikkine puutteineen.

Se on aika hienosti sanottu.

Raimo O. Niemi: Roskisprinssi. 2011.

Rikas nuori prinssi pakenee perheensä painostusta pikkukylään itseään etsimään. Seikkailullaan hän kohtaa papin tyttären, jonka kapinahenki kumpuaa erilaisuuden tunteesta ja elämän arkisuudesta. Kuten tarinoissa usein, tyttö ja poika vihaavat aluksi toisiaan – tai ehkeivät sittenkään. Vihastus, ihastus ja rakkaus kuljettavat satua eteenpäin, synnyttäen siinä sivussa ajatuksia ystävyydestä, ennakkoluuloista ja elämänvalinnoista.

Roskisprinssi on Poika ja ilves -elokuvallaan (1998) mainetta keränneen Raimo O. Niemen tuore ohjaustyö, jonka käsikirjoituksen on laatinut hänen tyttärensä, kirjailija Juuli Niemi. Kertomus perustuu Tuija Lehtisen samannimiseen romaaniin vuodelta 1991. Tarina päivitettiin 2000-luvulle, sijoitettiin Joensuuhun ja herätettiin henkiin sekä lahjakkaiden nuorten näyttelijöiden (etunenässä Jon-Jon Geitel ja Pihla Maalismaa) että karismaattisten konkarien (mm. Kristiina Elstelä) voimin. Tuloksena on sympaattinen ja yllättävänkin koskettava satu, joka ei ota itseään liian vakavasti.

Tarinan päällipuolisesta tavanomaisuudesta ja alun teennäisyydestä huolimatta elokuva onnistuu olemaan kiinnostava. Hyvät henkilökemiat pitävät ajoittain rakoilevan tarinan kasassa. Huumorin ja karrikoiduilla henkilöhahmoilla leikkimisen sivussa elokuva pyrkii pohtimaan nuoruuden epävarmuutta ja oman tien etsimisen vaikeutta. Se myös muistuttaa, että virheet kuuluvat elämään ja se on ihan okei. Eksyminen on sallittua, jopa suotavaa, eikä matka lopu siihen, mistä lopputekstit alkavat.