Nuorten Luonto

Julkaistu: 24.11.2011

Teksti: Kati Tiitola
Kuvitus: Jenni Munne

Muinaissuomalaisilla elämä oli voimakkaasti rytmittynyt vuodenkierron mukaan. Luontaistaloudessa elävillä esivanhemmillamme elämänrytmi noudatteli vuodenaikojen muutoksia ympäröivän luonnon tapaan. Kesäaika oli kiireistä ja työntäyteistä aikaa kylvö- ja sadonkorjuupuuhineen, jolloin pitenevä päivä ja auringon valo auttoivat ihmisiä jaksamaan urakoinnissaan.

Pimeä vuodenaika näyttäytyi muinaissuomalaisille vastakohtana kesäajan olemukselle: kun sato saatiin korjatuksi ja päivä lyheni, muuttui samoin myös elämänrytmi rauhallisemmaksi. Pimeä vuodenaika johdatti ihmisten ajatukset ja kokemusmaailman kesän hedelmällisyyden ja elämän juhlinnasta kuolemaan ja tuonpuoleiseen. Pimeään vuodenaikaan liittyivät olennaisesti myös juhlat kekrin ja joulun muodossa, jolloin kerättiin voimia hauskanpidon ja levon merkeissä.

Elämän tasapaino syntyi näiden kahden vastakkaisen vuodenajan ja olemuspuolen vuorottelusta niin ulkoisesti kuin sisäisestikin.

Marraskuussa vaeltavat vainajien sielut

Lokakuun puolessa välissä vuodenkierron kesäpuolen katsottiin vaihtuvan talvipuoleksi ja elämänpiiri siirtyi pelloilta ja vainioilta tupiin sekä metsään ja vesistöille metsätöiden, kalastuksen ja riistanpyynnin muodossa. Niin sanottuja talviöitä seuraava aika olikin otollista syyskalastusaikaa, jolloin pyydettiin siikaa, muikkua ja kutulohta.

Tämän ajanjakson sää kertoi tulevasta talvesta: sanottiin, että pihlaja ei kanna kahta taakkaa. Mikäli pihlaja kantoi lokakuussa paljon marjaa, oli luvassa vähäluminen talvi. Tulevan talven säätä voitiin ennustaa myös eläinten sisäelimistä ensimmäisenä talvikauden päivänä.

Marraskuussa lokainen maa jäätyy ja luonto vetäytyy täydelliseen lepoon. Suomen kielen sana marras tarkoittaa kuollutta. Tähän aikaan vuodesta kuolema oli monella tapaa läsnä: kuolleen, jäätyneen maan ja kasvien sekä toisaalta vainajahenkien muodossa. Kuoleman aistiminen ympäröivässä luonnossa sai myös ihmisyhteisön huomion kääntymään tuonpuoleiseen.

Kekri – pimeän vuodenajan juhla

Muinaissuomalaisten vuoden tärkeimmän juhlan, yleensä marraskuun alkuun sijoittuvan kekrin vietossa vainajat nauttivat erityistä huomiota. Kekriaattona talon entiset isännät ja emännät saapuivat vierailulle ja heitä kestittiin huolella valmistetuilla, runsailla pöydän antimilla. Vieraileville sieluille lämmitettiin myös kekrisauna vihtoineen ja lämpimine kylpyineen. Saunomisen päätyttyä talon isäntä kävi saattamassa vieraat pois saunasta kaataen samalla väkijuomia polulle.

Mikäli seuraavana aamuna juhlapöydän ruokia ja juomia oli liikuteltu, pidettiin sitä hyvänä merkkinä: esivanhemmat ottivat talon asukkaat tulevaksikin vuodeksi suojelukseensa. Päreen palaset vedessä sen sijaan ennustivat pelättyä katovuotta. Kolmantena päivänä kekriaatosta kuolleet päättivät vierailunsa ja palasivat takaisin hautojen lepoon.

Kekrin aikaan oli tapana viettää myös jakoaikaa, joka tasasi aurinkovuoden ja kuuvuoden. Jakoajasta teki maagisen ajanjakson sen sijaitseminen kahden vuoden välissä. Jakoajan tekojen ajateltiin vaikuttavan koko tulevan vuoden tapahtumiin, ja monet arkiset työt olivat kiellettyjä huonon onnen välttämiseksi. Jakoaikaa tuli viettää hiljaa ja äänettömästi, silloin ajateltiin myös tautien tarttuvan helposti. Päivänpaiste näihin aikoihin oli hyvä enne ja merkki tulevan kesän poutapäivistä.

Jouluna aurinko lepää pesässään

Joulua pidetään kulttuurissamme nimenomaan kristillisenä juhlana, mutta myös muinaissuomalaisten tiedetään viettäneen joulua jo esikristillisenä aikana. Joulun aika kesti kolme viikkoa ja sijoittui 21.12. ja 13.1. väliseen ajanjaksoon. Tällöin oli myös talvipäivän seisaus, jota ennen kutsuttiin pesäpäiviksi: aurinko vetäytyi pesäänsä lepäämään.

Joulunaikaan liittyivät olennaisesti erilaiset uhrimenot ja taiat, joilla pyrittiin varmistamaan karja- ja viljaonni. Myös maan- ja kodinhaltijalle uhrattiin. Kaikuja vanhasta joulunvietosta on havaittavissa vielä meidän päivinämme, ja joissain kodeissa onkin edelleen tapana jättää joulupöydän antimet jouluyöksi pöytään. Vanhempaa perinnettä edustava haltijausko vain on korvautunut uudemmalla tonttuperinteellä. Kekrin tapaan myös jouluna vältettiin kovaa työntekoa ja elettiin hiljaisuudessa: näin toimimalla varmistettiin tulevien aikojen onni.

Joulun vietolle ominainen rauhallinen elämänrytmi päättyi viimein tammikuun puolessa välissä nuutinpäivään ja niin sanottuihin selkäviikkoihin. Keskitalvella lumen tuoma valo ja pikku hiljaa pidentyvä päivä antoivat syksyn pimeyden jälkeen voimia jaksaa jouluajan jälkeen kiihtyvässä työnteossa.

Selkäviikkojen puhteisiin kuuluivat olennaisesti metsätyöt: silloin kaadettiin poltto- ja rakennuspuut. Ajanjakso oli myös kalastukselle suotuisa ja etenkin mateenpyyti ajoittui sydäntalveen. Tammikuun puoliväliä kutsuttiin talvennavaksi, talven sydämeksi, jonka jälkeen talven selkä katkesi ja alettiin kulkea kohti kevättä ja uudelleen syntyvän elämän aikaa.

Mitä kaamos meille opettaa?

Nyky-yhteiskunnassamme elämisen rytmi on kääntynyt päälaelleen: kesällä ollessamme täysissä ruumiinvoimissa lepäämme, ja kaamoksen aikaan paahdamme täysillä eteen päin taistellen samalla luontaista rytmiämme vastaan, joka kehottaa meitä ottamaan rauhallisemmin ja vetäytymään pesäkoloomme.

Piileekö perimmäinen syy kaamosmasennukseen ja pimeään vuodenaikaan liitettyihin negatiivisiin mielikuviin siinä, että eristämme itsemme luonnon rytmistä emmekä anna tilaa niille tuntemuksille ja tarpeille, joita eri vuodenajat meissä herättävät? Olemmeko länsimaisessa tehokkuusajattelussa pyrkineet kokonaan kieltämään elämän kääntöpuolen: pimeyden, sisäänpäin kääntymisen ja kuoleman, ja kehomme vain pyrkii muistuttamaan meitä tästä vallitsevasta vastavoimien epätasapainosta?

Todennäköisesti oppisimme paremmin nauttimaan syksyn pimeistä sadepäivistä, jos meillä olisi mahdollisuus hidastaa elämisen tahtia ja kokea pimeys tarpeellisena osana luonnon kiertokulkua. Ehkäpä voisimme oppia pimeyden kautta jotain myös itsestämme, jos lakkaisimme taistelemasta sitä vastaan jatkuvan keinotekoisen valaistuksen avulla. Kenties meidän olisi myös helpompi hyväksyä vanheneminen ja kuolema, jos pysähtyisimme syyspimeällä havainnoimaan sen merkitystä ympäröivän luonnon kannalta.

Suomen kielessä on edelleen löydettävissä kaikuja menneiden aikojen vuodenkierron ja luonnonilmiöiden vaikutuksesta ihmisten elämään. Tiesitkö, että esimerkiksi helmikuu on saanut nimensä siitä, miten ensimmäiset kevätauringon lämmittävät säteet saavat lumen sulamaan puiden oksilla pisaroiksi, jotka ilman jäähtyessä muuttuvat kauniiksi helmiksi?

Tutkimalla vanhan kansan tapoja ja sanojen sekä sanontojen alkuperää voimme saada oivalluksia ja saavuttaa hienovaraisemman yhteyden ympäröivään luontoon ja sitä kautta myös omaan itseemme.

Lähde: ► www.taivaannaula.org/blogi/

 

Kiitos maan antimista

Teksti: Kati Tiitola
Kuva: Janne Inkeroinen

Juurielo-yhdistys vaalii suomalaista juhlaperinnettä joka syksy järjestettävillä kekripidoilla. Siinä missä moni juhlistaa amerikkalaista Halloweeniä, Juurielon väki kokoontuu viikonlopuksi eläytymään pimeän vuodenajan juhlaan.

– Juurielon kekreillä muistamme edesmenneitä ja käymme metsässä sytyttämässä muistokynttilät. Sitten saunomme ja juhlimme pitopöydässä sekä leikimme perinneleikkejä, tanssimme ja laulamme, kertoo yhdistyksen puheenjohtaja Sirpa Räsänen.

Kansanperinteestä henkiset arvonsa ammentavassa Juurielossa vuodenkierron juhliin liittyy oma syvempi sanomansa.

– Itse koen vanhojen vuotuisjuhlien tärkeimpänä henkisenä perintönä kiitollisuuden niin maan antimista kuin muusta elämästä ja toisaalta yhteisöllisyyden, perhekeskeisyyden ja antamisen ilon.

Pimeän vuodenajan juhlaperinne on Suomessa käynyt läpi muodonmuutoksen. Kekripukki on muuttunut uhrieläimestä ja hedelmällisyyden haltijahahmosta kaupalliseksi joulupukiksi. Sirpa Räsäsen mielestä vanhan ajan kekrillä olisi annettavaa nykyaikaiselle joululle.

– Materiaalisten lahjojen sijaan voisimme antaa toisillemme aikaa, lauluja ja soittoa ja tehdä joululomalla yhdessä vaikka käsitöitä.