Nuorten Luonto

Julkaistu: 28.9.2010

Teksti: Jutta Setälä
Kuva: Antti Leinonen

Suomalaisilla on aina ollut erityinen suhde karhuun. Karhun monimerkityksellisyys kiehtoo: Se on Suomen kansalliseläin ja kunnioitettu metsän kuningas, mutta myös pelätty petoeläin. Samalla se on myös rakastettu eläinsatujen hahmo ja turvaa tuova pehmonalle.

Vaikka karhujen ja ihmisten elinpiirit eivät nykyisin usein törmää, karhu on löytänyt tiensä metsien siimeksistä suomalaisten jokapäiväiseen arkeen: Tiekarhu auraa katumme lumesta ja maksamattomasta laskusta meille lähetetään karhukirje. Hiihdämme Kontio-merkkisillä suksilla, keitämme aamupuuroa Nalle-hiutaleista ja juomme Karhu-saunakaljan. Karhu merkitsee suomalaisille paljon muutakin kuin eläintä. Missä piilee karhujen viehätys ja mitä karhu merkitsee? Karhun vuosi -näyttely museokeskus Vapriikissa Tampereella johdattelee kävijät karhumetsään ja paljastaa, mitä muinaiset suomalaiset ovat uskoneet karhujen olevan ja minkälaisia merkityksiä he ovat niille antaneet.

Karhunpalvonnasta uskomuksiin

Suomessa karhua on kunnioitettu ja kohdeltu muista eläimistä poikkeavalla tavalla kivikaudelta vielä 1800-luvulle asti. Metsästämällä, kalastamalla ja keräilemällä eläneet Suomen varhaisimmat asukkaat palvoivat karhua jumalana ja esi-isänään. Ennen kristinuskon tuloa suomalaisten ajanlasku perustui vuotuiskiertoon ja aikaa laskettiin muun muassa karhun talviunen, keväisen heräämisen ja uudelleen maata panemisen mukaan. Metsän piirissä eläneiden suomalaisten oli otettava huomioon karhun liikkeet ja käyttäytyminen. Karhu määritti siis paljon ihmisten elämää.

Kun suomalaiset alkoivat saada elantonsa karjankasvatuksesta ja maanviljelystä, karhua ei enää haluttu ihmisten läheisyyteen. Karhuihin liitettiin kuitenkin edelleen uskomuksia, ja ihmisten ja karhujen rinnakkaiselo vaati erilaisten yhteisön elinvoimaa lisäävien ja vaaroja torjuvien karhumenojen noudattamista. Kristinusko korvasi karhuvuoden tärkeät päivät pyhimysten merkkipäivillä, mutta monella pyhäpäivällä on muinaiseen karhukulttiin perustuva tausta. Esimerkiksi joulunalusaikana 21.–24.12. vietettiin karhun pesäpäiviä, jolloin aurinko oli kolme päivää pesässä eli päivä ei pidentynyt. Tuolloin oli varottava kehräämästä villaa tai hakkaamasta tuoretta puuta, muutoin karhu tuli seuraavana kesänä tappamaan karjaa.

Missä on Ohto synnytetty, mesikämmen käännytelty?

Muinaisia suomalaisia kiehtoi karhun syksyinen katoaminen talviunille ja ilmaantuminen uudelleen keväällä pentujen kanssa. Katoamista selitettiin karhun yliluonnollisella alkuperällä: karhun uskottiin kuolevan syksyllä pesäänsä ja uudelleensyntyvän keväällä. Jokakeväinen ylösnousemus teki karhusta jumalallisen ja sen alkuperää selitettiin erilaisilla myyteillä.

Pohjoisen mytologiassa karhu on syntynyt taivaassa, Otavassa, josta se laskettiin hongan latvaan hopeavitjoissa ja kultakätkyessä. Karhulle löytyi taivaalta kaksi vastaparia, Iso Karhu ja Pieni Karhu, jotka ovat pohjoisen pallonpuoliskon tunnetuimpia tähtikuvioita. Taivaallisella alkuperällä perusteltiin karhun surmaamista, jossa karhu palautettiin takaisin yläilmoihin. Kun suomalaiset alkoivat viljellä maata, kulttuuri ja vähitellen myös käsitys karhun alkuperästä muuttuivat. Alettiin uskoa, että karhu on syntynyt maan päällä: kuusen juuressa, Tapiolassa tai pimeässä Pohjolassa.

Kolmannen uskomuksen mukaan karhu sai alkunsa veteen heitetyistä villoista, jotka ajelehtivat tuulen mukana Pohjolaan. Siellä villoista tehtiin tai niistä syntyi karhu. Koska karhu oli syntynyt villoista, myytin mukaan myös sen kynnet, hampaat ja viha olivat villaa, joten se ei pystynyt vahingoittamaan karjaa tai ihmisiä.

Karhun hammas onnea tuomassa

Koska karhu oli erityinen, jopa jumalallinen, sitä pidettiin myös noitien tärkeimpänä avustajaeläimenä. Karhun eri ruumiinosilla ajateltiin olevan maagisia voimia ja niitä käytettiin amuletteina ja taikakaluina, joihin uskottiin karhun mahdin varastoituneen.

Noidat käyttivät taikakaluissa olevaa karhun voimaa ihmisten ja tärkeiden kotieläinten parantamiseen ja suojelemiseen. Esimerkiksi karhun käpälä oli voimakas taikakalu, jolla siveltiin kipeitä kohtia ja suojattiin karjaa karhuilta.

Karhun hampailla parannettiin hammassärkyä ja kurkkutorvella kurkkukipua. Karhun kynsistä oli apua synnytyskivuissa ja ne myös suojasivat lasta taudeilta. Metsämiehet kantoivat onnenkaluina karhun kulmahammasta, sappea tai sydäntä viinaan sekoitettuna.

Inhimillinen kantaisä

Monet pohjoisen kansat uskoivat karhun olevan heidän kantaisänsä: ihmisen suku oli saanut alkunsa karhusta ja kantaäidistä, metsään eksyneestä ihmistytöstä, jonka karhu on ottanut puolisoksi. Esi-isänä karhua ei tapettu, vaan ”kaadettiin” tiukkojen rituaalien mukaisesti. Uskottiin, ettei karhu koskaan kuole, vaan sen henki elää ikuisesti. Samasta syystä kaadettu karhu kannetaan edelleenkin metsästä kunnioittavasti pää edellä, sillä vain vainajaa kannetaan jalat edellä.

Ihmiset ovat kautta aikojen nähneet karhussa inhimillisiä piirteitä, mikä selittää kantaisäuskomusta. Karhu nousee kahdelle jalalle ihmisen lailla ja katselee ympäristöään kannoillaan keinuen. Se on ihmisen tapaan kanta-astuja ja sen jalanjälki muistuttaa ihmisen jalanjälkeä. Myös nyljettynä karhun ruumis muistuttaa ihmistä.

Karhun kasvoissa nähdään inhimillisiä piirteitä ja ilmeitä: sen sanotaan osaavan viheltää ja kyynelehtiä, mikä on eläimelle harvinaista. Myös karhun käytöksessä ja elämäntavoissa on paljon ihmisillekin tyypillistä: Karhu juoksee, ui ja kiipeää puuhun. Karhu myös metsästää, kalastaa, sienestää ja marjastaa – aivan kuten ihminenkin. Sekä karhut, eli mesikämmenet, että ihmiset ovat makean ystäviä. Karhua pidetään myös hyvin älykkäänä ja emokarhu kasvattaa poikasiaan kuten äiti lapsiaan.

Älä sano ääneen, ettei karhu kuule

Rakkaalla lapsella on monta nimeä, mutta karhulla on monia nimiä sen vuoksi, että sana karhu oli entisaikaan tabu. Eläintä ei saanut kutsua karhuksi, sillä muuten karhu hyökkäsi sanojan päälle tai osasi varoa metsästäjiä. Karhulle keksittiin kiertoilmaisuja, joista tunnetuimpia ovat mesikämmen, otso ja kontio. Suomen kielestä löytyy karhulle yhtä monta nimeä kuin vuodessa on päiviä. Karhun monet nimet viittaavat mm. karhun jumalalliseen alkuperään, pyyntionnen turvaajaan tai kertovat eläimen fyysisistä ominaisuuksista.

Oikeastaan jopa sana karhu on kiertoilmaus; se tulee sanasta karhea ja viittaa karhun karheaan turkkiin. Sanaa otso pidetään karhua vanhempana nimityksenä, mutta alkuperäinen karhua tarkoittava sana on kokonaan kadonnut. Kontio tulee verbistä kontata, koska karhun asento muistuttaa konttausasentoa.

Mitä karhu merkitsee?

Kristinusko leviäminen Suomeen teki karhusta pakanuuden symbolin ja vuonna 1347 siitä tuli ensimmäinen laissa määritelty vahinkoeläin maassamme. Karhukultti nähtiin kristinuskon vihollisena ja karhusta alettiin maksaa tapporahaa. Metsästysvimma hävitti karhut lähes sukupuuttoon 1800-loppuun mennessä, mutta sittemmin kanta on päässyt elpymään ja nykyään karhuja on Suomessa arviolta 1600.

Nykypäivänä karhu merkitsee monelle lähinnä positiivisia asioita: voimaa, viisautta, suomalaista sisua ja peräänantamattomuutta. Karhun nimet ovat suosittuja miesten nimiä: Ohto, Osmo, Otso ja Otto viittaavat karhun jumalaiseen alkuperään kun taas Tapio on karhunakin tunnettu metsän jumala. Nimen avulla vastasyntyneelle halutaan ehkä antaa ripaus karhun voimaa aivan kuten entisaikaan karhuamuletilla.

Karhu on erämaiden herra, joten on sopivaa, että karhu on valittu myös rajavartiolaitoksen tunnukseksi. Karhu, Otso ja Kontio ovat myös suomalaisia jäänmurtajia. Poliisille eteen sattuvia kiperimpiä tilanteita kutsutaan hoitamaan Karhu-ryhmä. Karhu-urheiluvaatemerkin ja Kontio-suksimerkin lisäksi moni urheiluseura kantaa karhun nimeä – metsän kuninkaan nimellä uskotaan ehkä vieläkin olevan yliluonnollisia voimia.

Karhun vuosi -näyttely Tampereen museokeskus Vapriikissa 9.1.2011 asti.

Lisätietoja: www.vapriikki.net/karhunvuosi