Katse kohti kesäleirejä


TEKSTI: VARPU MÄÄTTÄNEN
KUVAT: HANNA HYVÖNEN

Viime kesänä Luonto-Liiton piirit järjestivät yhteensä yli neljäkymmentä leiriä. Olin vetämässä niistä yhtä: Uudenmaan piirin 13–17-vuotiaiden nuorten luontoleiriä. Leiri järjestettiin Bengtsårissa eli Benkussa, Hangon lähellä sijaitsevassa saaressa, jonka seitsemää leirialuetta Helsingin nuorisoasiankeskus tarjoaa järjestöjen käyttöön.

Leirillä oli tavallista vähemmän osanottajia, koska osa viime vuosien leiriläiskonkareista oli juuri täyttänyt 18 vuotta. Tunnelma sen sijaan oli sitäkin tiiviimpi. Onneksi mukana oli kuitenkin myös uusia kasvoja. Nuortenleiri voikin olla hyvä paikka aloittaa tutustuminen Luonto-Liittoon. Viikossa muihin leiriläisiin ehtii tutustua sen verran hyvin, että kasassa on porukka, jolla voi lähteä yhdessä mukaan muuhunkin toimintaan tai keksiä jotakin ihan omaa.

Henkimaailman asioita

Vesibussi karahti Bengtsårin laituriin puolilta päivin heinäkuisena lauantaina. Saimme heittää rinkkamme ja kassimme peräkärrytraktorin kyytiin. Itse patikoimme jalan vajaan kilometrin matkan LUP:n vakioleiripaikkaan Sofianlehtoon, joka sijaitsee suojellussa tammilehdossa.

Alkupäivä kului toisiimme ja leirialueeseen tutustuessa. Päivällisen jälkeen löysimme mystisen kirjeen Benkun hengeltä, joka oli järjestänyt leirillemme tehtäväradan. Viimeisellä rastilla oli kori, josta löytyi puuhelmiä ja eri värisiä kangassuikaleita sekä iltasatu jokaiselle leiri-illalle. Luimme iltanuotiolla ensimmäisen värisadun ja kirjoitimme kangassuikaleille, mikä oli parasta päivässä. Kankaat ripustettiin liehumaan nuotiopaikan viereiseen pihlajaan. Puuhelmistä muodostui päivien mittaan värikäs rannekoru muistoksi leiristä.
Oman päiväni paras kohtaaminen tapahtui kuitenkin vasta muiden mentyä nukkumaan. Törmäsin Sofianlehdon reunalla hyvin pieneen ja hyvin pörheään kettuun, joka tuijotti minua uteliaasti.

Seuraavan leiripäivän suosikkiohjelmaksi muodostui korsujen etsintä kartan ja kompassin avulla. Korsukuopat ja juoksuhaudat ovat Bengtsårissa muistona Hankoniemen luovuttamisesta Neuvostoliitolle vuonna 1940. Saarelta löytyy rakennuksia ja raunioita myös sotaa edeltävältä ajalta, jolloin Bengtsårissa oli poikien koulukoti. Korsunetsintäkilpailussamme poikien joukkue voitti tytöt 7–5, mutta myönnettäköön, että yksi poikien löytämistä korsuista saattoi olla vain ihan tavallinen kuoppa. Korsujen etsinnän jälkeen metsässä hikoilleet leiriläisemme pääsivät saunaan ja uimaan.

Retkeilyä ja melomista

Maanantai-iltana teimme retken saaren länsirannalla sijaitsevalle kodalle. Kuuntelimme kodan kattoon harvakseltaan putoilevia sadepisaroita ja paistoimme lettuja.
Onneksi retkemme alussa vaivannut sää selkeni yöksi, joten ne, jotka eivät halunneet nukkua kodassa, saivat kävellä paluumatkan Sofianlehtoon kuivin jaloin. Sade jatkui tiistaiaamuna. Kulutimme aamupäivän veistelemällä katoksen turvissa. Iltapäivällä aurinko pilkisti pilvien välistä, joten suuntasimme toimintarantaan, jossa saaren työntekijät opastivat leiriläisiä kanoottien ja polkuveneiden käsittelyssä.

Geokätköjen aarteiden jäljillä

Teimme toisen pidemmän retken keskiviikkona. Suuntasimme päivällisen jälkeen kohti saaren pohjoispään laavua muistiinpanovälineet ja tunnistusoppaat kourassa. Aurinko porotti ja hikoilutti meitä, kun kumartelimme arvuuttelemaan, oliko edessämme punatorvijäkälä vai ehkä tesmaperhonen. Havaintolistaan kertyi kiitettävästi merkintöjä. Lepäsimme hetken saaren korkeimmalla kohdalla, jossa lintuja harrastava ohjaaja Hanna opasti meitä katsomaan, mitä kaikkea korkeuksissa liiteli.

Ennen iltapalaa pohjoislaavulla kävimme vielä pulahtamassa ruovikoituneen salmen taakse muodostuneessa tyynessä lahdessa. Uimahaluttomat maistelivat kallionkoloissa kasvavia ahomansikoita.

Paistoimme laavulla iltapalaksi tikkupullaa ja suuntasimme takaisin Sofianlehtoon. Paluumatkalla tarkoitus oli etsiä saarelle piilotettua geokätköä mukanamme olleen gps-laitteen avulla. Tarvoimme unisina johtajaparini Ilmarin perässä jonossa kuin pienet ankanpoikaset kätköä löytämättä. Ensin sen koordinaattien piti olla edessämme, mutta äkkiä olimmekin menneet monta sataa metriä harhaan. Kätkö löytyi vasta hyvin nukutun yön jäl- keen seuraavana aamuna. Leiriläisemme saivat myös jakautua kahteen ryhmään ja tehdä omat geokätkönsä toisiaan varten.

Geokätköilystä tykättiin, mutta torstain paras ohjelmanumero oli silti keskiaikatansseja harrastavan ohjaajan Mia-Pian tanssitunti.

Iltatunnelmointia

Illalla ilmassa oli jo viimeisen illan tunnelmaa. Makoilimme kasassa päät toistemme mahoilla ja seurasimme katseillamme paria lehtokurppaa ja harmaahaikaraa, jotka lensivät ylitsemme. Varaslähtö viimeiseen iltaan olikin tarpeen, koska kun perjantai-ilta koitti, saapuivat myös sadepilvet.

”Puista vain tippuu vähän vettä”, huutelimme sitkeästi, vaikka nuotiopaikan ympärillä ei ollut ainuttakaan puuta. Kun lettupannuun kaadettu taikina ei enää paistunut, vaan alkoi muistuttaa enemmän ja enemmän ohutta velliä, jouduimme luovuttamaan ja siirtymään katokseen, jossa meidän lisäksemme piti sadetta joukko omaa leiriään valmistelevia perheleiriläisiä.

Huolimatta siitä, että viimeinen ilta ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan, leiristä jäi hyvä mieli.

– Tulisin taas ensi vuonna, mutta olen jo liian vanha, sanoi yksi leiriläisistämme Aino, kun tapasin hänet leirin jälkeen syksyllä. Onneksi leirikaipuuta voi lievittää myös siirtymällä ohjaajaksi!

KATSO MYÖS