Nuorten Luonto

Julkaistu: 19.9.2011

Teksti: Tuuli Turtola

Kuva: Emilia Raunio

Oletko koskaan ajatellut, mitä Itämeren pohjassa on? Pinnan alla syvyyksissä elää mitä moninaisimpia eliöitä, ja paikoitellen pohja kuhisee elämää. Suuriin valtameriin verrattuna Itämeressä on kuitenkin huomattavasti vähemmän lajeja.

Itämeren vesi on niin sanottua murtovettä, joka on vähäsuolaisempaa kuin merivesi. Itämeren lajimäärä on pieni, koska vain harvat eliölajit ovat sopeutuneet elämään murtovedessä.

Erilaisia pohjaeläinlajeja on Itämeressä muutamia kymmeniä, mutta niiden yksilömäärä on monin paikoin runsas.

Eliöiden esiintymiseen vaikuttaa suolaisuuden lisäksi happitilanne, sillä Itämeren syvänteiden hapettomilla alueilla eivät sitkeimmätkään pohjaeläimet voi elää.

Pohjan pikkueläimillä on tärkeä tehtävä Itämeren ekologiassa: ne hajottavat orgaanisia aineita, hapettavat sedimenttiä ylös-alas liikkuessaan ja ovat monien kalojen ravintoa.

Kilkki (Saduria entomon)

Siiroihin kuuluva kilkki on Itämeren suurimpia äyriäisiä. Esihistoriallisen ulkonäön omaava otus on Itämeren reliktilaji, eli jäänne jääkautta seuranneilta ajoilta. Harmaanruskealla kilkillä on silmät selässään, ja se voi kasvaa aikuisen sormen mittaiseksi. Kilkkejä esiintyy koko Itämeren alueella kaikentyyppisillä pohjilla, yleensä syvässä vedessä.

Inhottavanakin pidetty kilkki on petoeläin, merenpohjien raadonsyöjä ja kannibaali, joka voi syödä jopa lajitovereitaan ja poikasiaan. Sen ensisijaista ravintoa ovat valkokatkat, satunnaisesti myös itämerensimpukat. Sopivaa syötävää kilkki löytää ilmeisesti hajuaistinsa avulla.

Raatoihin mieltyneet kilkit voivat aiheuttaa haittaa kalastajille nakertelemalla verkoissa olevia kaloja, mutta toisaalta kilkki on myös monille kaloille tärkeä ravinnonlähde.

Suurimman osan ajastaan kilkit viettävät meren pohjaliejussa, jossa ne liikuskelevat aktiivisesti ravintoa etsien.

Valkokatka (Monoporeia affinis)

Valkokatkat kuuluvat katkaäyriäisiin. Eläin on nimensä mukaisesti valkoinen tai vaaleahko, puolikuun mallinen ja tuskin yhden senttimetrin mittainen. Katkat viettävät päivät syvällä meren pohjaliejuun kaivautuneena. Valkokatkat pakenevat valoa, joten ne pysyttelevät hämärissä ja suojaisissa paikoissa. Öiseen aikaan otus karistaa hiekat harteiltaan ja lähtee nousemaan lähemmäs pintaa.

Valkokatka ovat kaikkiruokainen ja syö lähes mitä tahansa eloperäistä ainetta. Ravintoa etsiessään se joutuu samalla varomaan joutumasta itse kalan saaliiksi.

Valkokatkat ovat paikoitellen hyvin yleisiä, erityisesti Suomenlahden syvänteissä, jossa niitä voi olla jopa 7000 yksilöä neliömetrillä. Valkokatkojen määrä Itämeressä on kuitenkin vähentynyt oletettavasti ilmastonmuutoksen vuoksi, ja laji on myös herkkä saasteille.

Valkokatkat elävät lyhyen, mutta dramaattisen elämän. Ne lisääntyvät vain kerran elämässään. Naaras kuolee lisäännyttyään, ja koiras heti parittelun jälkeen.

Makkaramato (Halicryptus spinulosus)

Makkaramatoja on useita eri lajeja, jotka kaikki elävät merissä. Itämeren makkaramato on parin sentin mittainen punaruskea mato, jonka ulkomuoto tuo mieleen etikkakurkun.

Raidallinen otus on nystyröiden peittämä, ja sisäelimet voivat kuultaa sen vaalean ihon läpi. Makkaramato on peto, joka saalistaa piikikkään, sisään vedettävän kärsänsä avulla. Makkaramadon pääasiallista saalista ovat valkokatkat, joihin makkaramato iskee salamannopeasti kiinni kielellään samaan tyyliin kuin sammakot saalistaessaan.

Makkaramadot elävät merenpohjan liejuun tai hiekkapohjaan kaivautuneina, ja ne ovat yleisiä syvemmissäkin vesissä.

Amerikansukasjalkainen (Marenzelleria viridis)

Amerikansukasjalkainen, jota myös amerikansukasmadoksi kutsutaan, on kotoisin alunperin Pohjois-Amerikasta. Laji levisi 1990-luvulla Itämereen laivaliikenteen mukana. Nopeasti lisääntyvinä madot ovat levinneet jo koko Itämeren alueelle.

Noin kymmenen senttimetriä pitkällä madolla on päässään 0-4 silmää, ja pään sivuilla jäniksen korvia muistuttavat ulokkeet.

Monisukasmato elää syvällä pohjan lietteessä rakentamissaan limakäytävissä, jossa se on turvassa saalistajilta. Öisin mato verryttelee uimalla vapaassa vedessä. Ravinnokseen se suodattaa pohjan sedimenttiin liettynyttä ainesta.

Amerikanmonisukasmadot pystyvät elämään oloissa, joissa muut pohjaeläimet eivät yleensä pärjää. Ne kestävät matalaa happipitoisuutta ja hyvinkin vähäsuolaista vettä.

Liejusimpukka (Macoma baltica)

Liejusimpukka eli itämerensimpukka on vaalea tai hieman vaaleanpunainen pieni ja litteä simpukka. Nimensä mukaisesti liejusimpukka elää liejuiseen pohjaan kaivautuneena, tosin hiekkapohjatkin kelpaavat niille. Ne elävät tavallisimmin matalassa vedessä muutaman metrin syvyydessä.

Liejusimpukka on sopeutunut hyvin murtoveteen ja se on yleisin merisimpukkalaji Itämeressä. Ne kestävät hyvin vähähappisia oloja ja saasteita.

Liejusimpukoilla on tärkeä rooli Itämeressä, sillä ne hapettavat pohjasedimenttiä ja ovat myös monien kalojen ravintoa.

Liejusimpukka aterioi suodattamalla sisäänsä pohjalle vajonnutta kasviplanktonia ja muuta hajoavaa orgaanista ainetta.

Simpukoiden lisääntyminen on monimutkainen tapahtumasarja. Koiraan sukusolut vapautuvat veteen, jossa ne ajelehtivat vapaasti. Niiden on löydettävä tiensä naaraan kiduksiin, jossa munasolut sijaitsevat. Liejusimpukat lisääntyvät keväisin.

Juttua varten on haastateltu Suomen ympäristökeskuksen pohjaeläintutkijaa Heta Rousia