Nuorten Luonto

Julkaistu: 28.9.2010

Teksti: Tuuli Turtola

….pahoja susia, ovelia kettuja, metsän kuninkaita, linnunhahmoisia noitia ja eläinhahmoisia ihmisiä. Muinaisen Suomen luonnossa liikkui jos jonkinlaisia menijöitä.

– Osa Suomessa tunnetuista eläintarinoista ja uskomuksista ovat kulkeutuneet tänne muualta, ja ne ovat muokkautuneet täällä vastaamaan paikallista eläinlajistoa ja muuta ympäristöä, kertoo suomalaisista eläinuskomuksista kirjan kirjoittanut Heikki Lehikoinen.

Yhteisö, joka sai toimeentulonsa luonnosta, oppi jo varhain tarkkailemaan sitä. Entisaikojen ihmiset uskoivat tulevaisuuden tapahtumien olevan riippuvaisia yliluonnollisista voimista. Koska eläinten uskottiin olevan lähellä näitä voimia, niiden käyttäytymistä seurattiin tarkasti. Kun se poikkesi normaalina pidetystä, katsottiin sen ennakoivan joko hyvää tai pahaa, yleensä jälkimmäistä.

Siivekkäitä sielunhakijoita ja pahanilmanlintuja

Erityisesti lintuihin liittyy paljon kansanperinnettä. Jo Kalevalassa kerrotaan maailman syntyneen sotkan eli telkän munasta.

Usko sielulinnuista – linnunhahmoisesta sielusta tai sielun hakevasta linnusta – on hyvin laajalle levinnyt. Mustiin lintuihin liittyy paljon synkkiä uskomuksia. Kirkon lähellä eläviä naakkoja pidettiin syntisten sydäminä, ja hautajaisiin ilmaantuneet varikset olivat varma merkki siitä, että kuollut henkilö oli eläessään ollut noita.

Korpin synkkä ulkonäkö, erikoiset elämäntavat ja älykkyys ovat herättäneet ihmisissä pelkoa ja uteliaisuuttakin. Korpin eli kaarneen uskottiin elävän satoja vuosia. Korppia pidettiin onnettomuuksien tuojana ja kuoleman sanansaattajana. Toisinaan noita saattoi esiintyä korpin hahmossa ja sen vierailu pihapiirissä ennusti vahinkoa karjalle ja kuolemaa jollekin talon asukkaista.

Harakka on yksi yleisimpiä pihalintujamme, ja siksi myös useiden kansanuskomusten kohde. Enimmäkseen harakkaa on pidetty pahanilman lintuna. Poikkeuksetta sen nauru on merkinnyt kaikenlaista epäonnea ja vastoinkäymisiä, harvoin kuitenkaan kuolemaa. Jos harakka tuli metsälle menevää vastaan, oli parasta kääntyä takaisin, sillä saalista ei ollut sillä kertaa odotettavissa.

Käkeen liittyy enemmän uskomuksia kuin kenties mihinkään muuhun Suomessa esiintyvään lintuun. Syynä ovat käen erikoiset elintavat ja haukkaa muistuttava ulkonäkö. Joka syksy tapahtui melkoinen luonnontieteellinen ihme: käet muuttuivat haukoiksi, tai niin ainakin yleisesti uskottiin.

Käen kukkumisesta saattoi laskea monia asioita, kuten vanhoilla ihmisillä jäljellä olevia elinvuosia, nuorilla vuosia häihin, ensimmäisen lapsen syntymään ja melkein mitä tahansa. Kukkuu!

Pöllöt liikkuvat yleensä vain öisin, ja pöllön näkemistä valoisaan aikaan on yleisesti pidetty huonon onnen enteenä. Varsinkin huuhkajan näkeminen päivällä tai sen huhuilu valoisaan aikaan ennakoi pahimmillaan laajoja onnettomuuksia, jopa sotia ja nälänhätää. Lasten eläinsaduissa pöllö kuvataan myös viisaana lintu, joka tietää kaiken. Uskomus sai alkunsa muinaisessa Kreikassa, jossa pöllöä pidettiin viisauden jumalattaren Pallas Athenen pyhänä eläimenä. Pöllö saattaa olla viisaan näköinen mutta oikeasti se ei ole yhtään sen viisaampi kuin muutkaan linnut.

Kurnuttavat jääkaapit

Sammakkoihin liittyy paljon kansantaruja ja uskomuksia. Kaikkihan tuntevat sadun sammakosta, joka suudelmasta muuttuu prinssiksi.

Suomessa sammakkoa  pidettiin kaivoveden puhdistaja ja raikastajana. Se söi kaivoon pudonneita hyönteisiä. Lisäksi sen uskottiin keräävän kaivoveden myrkyt ja ”veden vihat” itseensä.

Sammakoiden erikoisominaisuutena oli kylmyys ja sammakoita käytettiin eräänlaisina jääkaapin korvikkeina: maitoastiassa niiden uskottiin pitävän maidon viileänä. Sammakot toivat myös karjaonnea ja sammakon tappamisesta seurasi nimenomaan karjalle epäonnea, olihan sammakko uskomusten mukaan lehmän sukulainen.

Talonhaltijat esiintyivät usein sammakon hahmossa. Varsinkin navetassa asuva sammakko mitä todennäköisimmin oli haltija ja sitä piti kohdella hyvin.

Iso paha susi

Susi on saduissa ja tarinoissa kuvattu kuljeskelevaksi, luihuksi eläimeksi, joka syö niin ihmisiä kuin kotieläimiäkin. Tähän viittaa sudennälkäkin, jolloin on niin nälkäinen, että voisi syödä mitä vain ja kuinka paljon tahansa. Grimmin veljesten klassikkosadussa susi pistelee poskeensa niin Punahilkan kuin isoäidinkin. Mielenkiintoista on, että satujen suomalaisissa versioissa sudet tapetaan, eteläeurooppalaisissa versioissa ne yleensä vain ajetaan tiehensä.

Sudesta on ajateltu todellisuudessa usein samoin kuin tarinoissa on kerrottu. Susia pelättiin ja vihattiin ja sellainen on tilanne vielä nykyäänkin monissa Euroopan maissa, joissa susia elää. Susipelko perustuukin paljolti satuihin susien julmuudesta ja vaarallisuudesta. Piirroksissa ja tarinoissa sudet kuvataan aina ulvomassa kuutamolla  – ehkä niistä halutaan tehdä näin pelottavampia. Todellisuudessa sudet eivät ulvo täysikuuta eivätkä edes ihmisille, vaan toisilleen.

Kielteinen suhtautuminen susiin on jättänyt merkkejä suomen kieleen. Kadotettu tavara on mennyt hukkaan, ja aikakin voi kulua hukkaan. Joskus tulee tehtyä hukkareissu. Kelvoton tai huono tavara on susi, ehkäpä susi jo syntyessään. Jos oikein huonosti käy, niin silloin hukka perii tai voi joutua pahaa aavistamattomana suoraan suden suuhun. Epäilyttävä ihminen voi olla susi lammasten vaatteissa.

– Entisaikojen ihmisille susi edusti jotain villiä ja kontrolloimatonta. Yleensä se eli kylän rajojen ulkopuolella, kesyttämättömällä alueella, joka koettiin uhkaavaksi. Kun susi uskaltautui metsästä kylän reunamille, toi se tullessaan tuulahduksen jostain hallitsemattomasta ja uhkasi tutuksi tullutta järjestystä. Tässä mielessä susi edustaa ehkä yhä osalle meistä mielikuvissa jotain toista, tuntematonta, pimeää, kontrolloimatonta ja siten uhkaavaa, Heikki Lehikoinen sanoo.

Muodonmuutokset ovat tuttuja suomalaisessa kansanperinteessä. Noidilla, joihin uskottiin varsinkin keski-ajalla, oli kyky muuntautua linnuksi tai eläimeksi. Lapin noidat esiintyivät tarinoiden mukaan usein teerin hahmossa. Noita pystyi myös muuttamaan ihmisen eläimeksi, yleensä sudeksi tai karhuksi. Ihmisen tarjoama ruoka sai suden hahmoisen ihmisen muuttumaan takaisin ihmiseksi. Muistoksi sutena olosta jäi kuitenkin hännäntynkä, jota varten piti jopa kirkoissa olla joillekin henkilöille reiällinen penkki!

Kettu on hyvin suosittu eläin kansansaduissa, joissa se kuvataan ovelaksi, viekkaaksi ja älykkääksi. Tarinoiden kettu puijaa muita metsän eläimiä ja päihittää oveluudellaan sitä suuremmat eläimet, kuten karhun ja usein myös ihmisen. Ketun viekkaus tunnetaan yleisesti ja siitä kirjoitti aikoinaan jo muinaiskreikkalainen Aisopos. Häneltä periytyy meilläkin tuttu sanonta ”happamia, sanoi kettu pihjalanmarjoista”.

Ketun vanha nimi on repo ja tarinoissa se esiintyy usein Kettu tai Mikko Repolaisena. Muinaiset suomalaiset uskoivat, että revontulet syntyvät kun kettu huiskii lumihankia hännällään.

Lähde: Heikki Lehikoinen: Ole siviä sikanen, Teos 2009.