Nuorten Luonto

DIY: Uhanalaisia joulunvietossa

Uhanalaisia joulunvietossa

Teksti: Vilma Tammelin, Kuvat: Lotta Leppälä

Kauniit pahvipakkaukset saavat uuden elämän haitarimaisena pöytäkoristeena, jossa seikkailee uhanalaisia lajeja Suomesta ja muualta.

Tarvikkeet: Clipper-teepaketteja tai muita pahvipakkauksia, lyijykynä, ohutta paperia, sakset, liimapuikko

1. Valmista piirrustuskaavat: Piirrä eläinkuviot mallista läpi tulostuspaperille. Malli Clipper-paketin mitoilla löytyy lehdestä/osoitteesta nuortenluonto.fi. Muiden pakkausten kanssa muokkaa kuvia niin, että yksi eläin mahtuu yhdelle pakkauksen sivulle. Leikkaa eläinkaavat irti yksi osio kerrallaan.
2. Avaa pakettien saumat erottamalla liimatut pinnat toisistaan. Levitä paketit litteiksi ja sommittele ne jonoksi haluamaasi järjestykseen. Piirrä kaavojen avulla paketin nurjalle puolelle eläinten ääriviivat. Jätä vähintään saumakohtien ylä- tai alareunoihin eläimiä yhdistävät kohdat.
3. Leikkaa paketti ääriviivoja pitkin, yhtenä kappaleena. Ylimääräiset lipareet – sivusaumaa lukuunottamatta – kannattaa leikata pois heti aluksi, yksityiskohdat taas viimeisenä.
4. Yhdistä paketit toisiinsa hyödyntäen sivusaumaa: Aseta toinen paketti sauman päälle ja piirrä leikatun kuvion ääriviivat saumaan. Leikkaa ja liimaa niin, että eläinkuvio menee päällekkäin sauman kohdalta.
5. Taittele pakettijono haitarimaisesti kasaan ja jätä kirjapinon alle puristumaan muutamaksi tunniksi. Avaa ja ihaile omatekoista pöytäkoristetta!

Uhanalaiset metsälajit: Aarnimetsien lahuri

Teksti: Jenni Toikkanen

Kuva: Raimo Peltonen

Esitän sinulle luontovisakysymyksen: minkä raidallisen, lentävän ötökän etujalat sojottavat pään molemmin puolin yläviistoon, kun se istuskelee lehdellä? Tietysti aarnilahurin! Ai eikö vieläkään sano mitään? No minäpä kerron.

Aarnilahuri (Temnostoma angustistriatum) on kukkakärpänen. Kuten muutkin aikuiset kukkakärpäset, myös aarnilahuri lentelee kukasta kukkaan syöden siitepölyä ja mettä. Mieluiten se vierailee koiranputkella ja muilla sarjakukkaisilla, ja samalla se pölyttää kukkia. Aarnilahurin voi nähdä kesä-heinäkuussa esimerkiksi metsän reunoilla, niityillä ja pientareilla, joissa se viettää lajityypillistä kärpäselämää.

Lajin outo tapa pitää etukinttujaan yläviistossa on sen viimeisen päälle viilattu käyttäytymismalli, jolla se matkii ampiaisia ja muita pistiäisiä. Pistiäisillä kun on pitkät tuntosarvet, kärpäsillä onnettoman lyhyet. Identiteettivarkautta korostaa vielä se, että aarnilahuri on väriltään keltamustaraidallinen ja sen siipien etureunat ovat tummentuneet. Matkimalla myrkkyampiaisia se välttelee joutumasta saalistajan, kuten linnun tai hämähäkin, ruuaksi.

Aarnilahurin nimi viittaa metsiin, mutta mitä tekemistä pölyttäjällä on metsissä. Kärpäset ovat siitä huikeita otuksia, että niillä on täydellinen muodonmuutos. Aikuinen kärpänen munii munan, josta kehittyy toukka. Toukkavaiheen jälkeen lahurin toukka koteloituu ja kotelosta kuoriutuu aikuinen. Aikuisvaihetta lukuun ottamatta aarnilahurin kaikki muut vaiheet elävät vanhoissa lehdoissa tai lehtomaisissa kangasmetsissä, kosteilla koivun ja haavan maalahopuilla. Aarnilahuri on vaarantunut (VU) laji. Sen uhanalaisuuden syitä ovat vanhojen lehtometsien ja lahopuun väheneminen ihmistoiminnan seurauksena.

Ei ehkä ensimmäisenä tulisi mieleen, että metsillä olisi jotain tekemistä pölytyksen kanssa. Mutta kyllä niillä on. Metsät ovat monen pölyttäjän koti – joko aikuiselle tai muulle kehitysvaiheelle. Siksi metsien monimuotoisuudesta huolehtiminen on tärkeää myös pölyttäjälajiston elinvoimaisuuden ja siten ruuantuotannon kannalta.

Suden kohtaaminen on hetki vailla vertaa

Teksti: Janne Vuorinen

Kuva: Craig Jones

Brittiläinen luontokuvaaja Craig Jones on matkustanut vuosien ajan Suomen syrjäisimmille seuduille kohdatakseen uhanalaisen ja harvoin ihmisen luonnossa kohtaaman suurpedon, suden.

– Rakastan maatanne ja ystävällisiä, rauhanomaisia kansalaisianne. Maassanne elää ihmeellisiä villieläimiä, kuten susi ja ilves, jotka tarvitsevat apuanne, etteivät ne joudu historiankirjoihin. Näin on tapahtunut meillä Iso-Britanniassa, Jones suree.  

Suden kohtaaminen silmästä silmään on ollut Jonesille henkevä ja koskettava kokemus.

– Sudet ovat kuin utu tai usva, joka ilmestyy tyhjyydestä ja katoaa yhtä huomaamatta. Kuvaushetkellä suden katse kohtaa kameran ja samassa kuvaajan mieli tyhjenee, Jones kertoo. Vaikka kuvaaja on piilossa, Jones uskoo susien tietävän tarkkailijan olemassaolosta.

Taide voi inspiroida ihmisiä toimimaan villieläimien suojelutyössä. Myös siksi Jones on tarttunut kameraan.

– Yleisöön vaikuttamalla, näyttämällä heille minkälaisten olentojen kanssa maamme jaamme, voimme inspiroida heitä säästämään enemmältä vainolta sen mitä on jäljellä, Jones toivoo.

Jotta susiin kohdistuvia negatiivisia asenteita voitaisiin muuttaa ja ennakkoluuloja purkaa, tarvitaan koulutusta ja keskustelua jo varhaisessa vaiheessa. Jonesilla on myös loistava idea. Suomessa voisi olla oma kansallispäivä pedoillemme, jolloin ne tulisivat nähdyksi positiivisessa valossa ja osana kansallisperintöämme.

Tuttu, tuntematon susi

Teksti: Tuuli Turtola

Kuvat: Craig Jones

Susi on kaikkien tuntema eläin. Samalla, yllättävää kyllä, suden tunnistaminen ei ole kovinkaan helppoa. Koiramaisen laumaeläimen suurin uhka on ihminen.

Koiraan verrattuna suden häntä riippuu usein suorana ja sen silmät ovat vinot. Suden jäljet muistuttavat ison koiran jälkiä. Tutkija Samuli Heikkinen Luonnonvarakeskuksesta kertoo, että varsinkin luonnossa suden ja koiran erottaminen voi olla todella vaikeaa.

– Yleensä yksilöstä nähdään vain hyvin pieni osa tai nopea vilaus, mistä on tosi vaikea tehdä oikeaa päätelmää lajista. Riistakameroiden kanssa on usein ihan sama asia, lajintunnistus on vaikeaa tietystä kuvakulmasta tai valaistuksessa. Kun sitten havaintoa tarkistetaan maastossa, niin ilmoitettu susihavainto voi muuttua vaikka kauriiksi, koiraksi tai ilvekseksi.  Medialla on myös suuri vaikutus susihavaintoihin. Jos alueelta havaitaan susi ja siitä kerrotaan mediassa, niin se lisää havaintojen määrää alueella voimakkaasti. Havaintojen tekeminen jatkuu edelleen, vaikka seurattu susi on jo poistunut alueelta, Heikkinen sanoo.

Karaistunut hirvenpyytäjä liikkuu laumassa

Susi painaa noin 25–50 kiloa, isoimmat urokset jopa 80 kiloa. Etelä-Euroopan sudet ovat kooltaan pienempiä. Sudella on monia koiramaisia tapoja. Urossusi pissaa koipeaan nostamalla ja jättää reviirimerkintöjä samalla tavoin kuin koirat. Susi on varsin leikkisä eläin ja kestävä ja nopea liikkuja, joka jolkuttelee mieluiten ravaten. Se on liikkeellä useimmiten hämärän aikaan.

Susi on karaistunut eläin, ja aikuiset sudet voivat nukkua taivasalla, pelkällä lumihangella. Susi pitää makuupaikoista, joista käsin se pystyy tarkkailemaan ympäristöään. Jos susilauma on saanut kaadettua esimerkiksi hirven, päivämakuupaikka sijaitsee muutaman kilometrin päässä ruokapaikasta.

– Susi tekee varsinaisen pesän vain pentuja varten. Synnytyspesä on yleensä erikseen ja niin sanotut siirtopesät erikseen. Synnytyspesässä ollaan vain hyvin lyhyt aika, jonka jälkeen pennut siirretään sieltä pois. Pentuvaiheen jälkeen pesien käyttö vähenee ja loppuu, Heikkinen kertoo.

Susi on laumaeläin. Lauma koostuu lisääntyvästä parista ja aiemmista pennuista tai muista sukulaisista, joilla kaikilla on oma paikkansa lauman hierarkiassa. Suomen susilaumoissa on keskimäärin seitsemän yksilöä. Nuori susi jättää syntymäreviirinsä ja laumansa noin 1–2 vuoden ikäisenä. Siinä kohtaa elämänkiertoa susi liikkuu yksin, ennen kuin se löytää kumppanin ja perustaa oman lauman tekemällä pentuja.

Suden pääravintoa on hirvi. Yksin liikkuessaan susi joutuu yleensä etsimään kooltaan pienempiä saaliseläimiä, kuten jäniksiä ja myyriä, tosin joskus se voi yrittää suurempaakin saalista. Reviirin ja lauman perustamisen jälkeen susi metsästää kumppanin kanssa. Susi käyttää tarvittaessa myös haaskoja tai muiden tappamia saaliseläimiä, mutta pyrkii aktiivisesti itse tappamaan saaliinsa.

Suurimpana uhkana on ihminen

Susi on maailmanlaajuisesti runsaslukuinen, mutta Suomessa erittäin uhanalainen laji. Suomessa suden uhanalaisuus johtuu pitkälti muun muassa historiasta ja nykyisestä susipolitiikasta.

– Meillä on ollut susikannan seurantaa jossain muodossa 1970-luvun lopusta asti. Sitä aiemmat tiedot ovat hajanaisia. Korkeimpia lukuja löytyy 1980-luvun keskivaiheilla, jolloin Suomen susikannasta tehty arvo oli noin 300 sutta, mutta sen jälkeen se laski huomattavasti alemmalle tasolle, Samuli Heikkinen sanoo.

Tämän hetkisen kanta-arvion mukaan Suomessa on 210–240 sutta. Runsaimmin susia on itärajan lähellä.

Susi voi elää jopa 15-vuotiaaksi, mutta luonnossa sen elinikä jää usein lyhyemmäksi. Susi on ravintoverkon yläpäässä, joten sillä ei ole ihmistä lukuun ottamatta luontaisia vihollisia.

– Suurin osa suden kuolinsyistä liittyy jotenkin ihmiseen, kuten metsästykseen, liikenteeseen ja onnettomuuksiin. Vain vähän kuolinsyistä on niin sanottuja luonnollisia syitä, susi voi esimerkiksi kuolla hirven potkuun saalistustilanteessa.

Euroopan susilla menee paremmin

Euroopassa on tällä hetkellä noin 14 000 sutta. Eniten niitä on Itä-Euroopassa. Susien määrä on viime vuosina kasvanut useimmissa Euroopan maissa, mihin syynä ovat ihmisten aiempaa myönteisemmät asenteet susia kohtaan, susien saaliseläinten runsastuminen sekä susia suojeleva lainsäädäntö. Susi on palannut muun muassa Ranskaan ja Saksaan vuosikymmenten poissaolon jälkeen.

Nykyään Euroopan maista eniten susia on Espanjassa, jossa niitä elää noin 2500 yksilöä. Susia ei esiinny lainkaan Hollannissa, Belgiassa, Unkarissa, Luxemburgissa, Iso-Britanniassa, Kyproksella, Maltalla, Islannissa ja Irlannissa.

Lue täältä jutun kuvat ottaneen Craig Jonesin haastettelu!

Luontoa luovasti kaupunkikuvaan

Jussi TwoSeven tuo komeat suomalaiset eläimet harmaaseen kaupunkikuvaan luovasti ja omalla tyylillään. Teokset ovat sekä kunnianosoitus luonnolle että kannanotto ympäristön puolesta.

Muistan vieläkin sen joulukuisen pimeän illan Pasilassa, kun tielleni osui ensimmäistä kertaa valtava viisimetrinen Bubo bubo -seinämaalaus. Teos ihastutti ja hyppäsi siinä määrin silmilleni monotonisen betoni-Pasilan harmaudesta, että meinasin ihastuksissani rytistellä ojaan. Sen sijaan hiljensin vauhtia. 

Pysähdyin ja talutin pyörän toiselle puolelle katua ja otin etäisyyttä. Kello viiden ruuhkassa autoilijat etenivät etanatahtia ja polkupyöräilijät soljuivat ohitseni omia menojaan. Minä sen sijaan en nähnyt muuta kuin tuon valtavan huuhkajan, eikä ihme, sehän katsoi kadun toisella puolella suoraan silmiin.

Onnekas on se, joka kokee kohtaamisia, aitoja kohtaamisia päivissään. Toinen on silmätysten valkohäntakauriin, toinen karhun ja kolmas ystävän tai kaupan kassahenkilön kanssa. Ja mikä tarina onkaan kohdatulla kerrottavana? Aloin pohtia huuhkajaa kaupunkikuvassa. Mitä sillä on sanottavaa?

Taidetta ympäristön puolesta

– Maalaukset ovat kannanotto ympäristön säilyttämisen puolesta, suomalaisia luonnoneläimiä kaupunkikuvaan ikuistanut taiteilija Jussi TwoSeven sanoo.

– Lehdistä ja tv-uutisista saamme lukea jos jotakin, mutta se mistä pitäisi puhua, kuten ilmastonmuutos ja mitä sen ehkäisemiseksi voidaan tehdä, jää mediatulvan alle.

Eläinten nostaminen jalustalle suurina seinämaalauksina herättää kaupunkilaisen ja muistuttaa luonnon olemassaolosta.

Taiteilija kertoo, että hänen tyylinsä on kehittynyt vuosien myötä. Sabluunatekniikka on tuntunut omalta ja sen pohjalta on syntynyt oma tunnistettava tyyli.

– Valmistelutyöhön menee suurin osa ajasta. Kierrän museoissa ja kuvaan täytettyjä eläimiä. Eläinmuseo, Riihimäen Metsästysmuseo ja Tampereen Museokeskus Vapriikki ovat muun muassa tulleet viime vuosina tutuiksi. Kun eläinhahmo alkaa kehittyä, alkaa sabluunoiden valmistus ja lopulta varsinaiset maalaukset, Jussi TwoSeven kuvailee.

Katutaiteen haasteita

Samalla tavalla kuin säpsähdin Pasilan huuhkajan katseesta, herätti muutama vuosi sitten Jussi TwoSeven virkaintoisen siviilipoliisin epäilyksen. Taiteilija oli apurahan turvin päässyt elävöittämään kaupunkikuvaa. Samalla alueella partioi siviilipoliisi. Edes maalaustelineet eivät saaneet poliisin hoksuttimia raksuttamaan, että kenties tässä oli taiteilija luvallisesti maalaamassa seinää.

– Taisin lähteä niskahartiaotteella poliisin mukaan, mutta onneksi asia selvisi hetken selvittelyn jälkeen, TwoSeven muistelee. Hän kannustaa kuitenkin katutaiteen tekemisestä kiinnostuneita nuoria tarttumaan rohkeasti spraymaalipulloon.

– Nykyisin kaupungeissa on kaikille avoimia seiniä, joihin voi mennä kokeilemaan graffitin taiteilua. Netistä löytyy myös näppäriä opetusvideoita, mikäli maalaaminen kiinnostaa.

Seuraavaksi TwoSeven on suuntaamassa Osloon tekemään katutaidetta. Taiteilija muistuttaa, että sääolosuhteet tuovat oman haasteensa ulkotyöskentelyyn.

Sisätiloissa Jussi TwoSevenin suuria eläingraffitteja voi ihastella tänä syksynä Nuuksion Luontokeskus Haltiassa, jossa teokset ovat esillä Luonto.17-näyttelyn yhteydessä vuoden 2017 loppuun asti. Ulkoteoksista Bubo bubo löytyy Vislauksen alikulusta Helsingin Pasilasta. Muita teoksia löytyy ympäri pääkaupunkiseutua, Porista, Mikkelistä, Oulusta ja Oslosta.

Voimaeläintä etsimässä

Teksti: Elina Silkelä

Kuvitus: Minna Pyykkönen

Voimaeläin tarkoittaa mielikuvin tavoitettua eläimen henkeä, josta ihminen voi ammentaa eläimelle tyypillistä voimaa oman elämänsä tueksi. Voimaeläimet ovat osa shamanistista maailmankuvaa, jonka mukaan kaikilla elävillä olioilla on sielu.

Voimaeläin on samaistuttava tai muuten kiehtova eläinlaji, jonka ihminen voi tunnistaa avuksi ja voimanlähteeksi kussakin elämäntilanteessa. Voimaeläin voi toimia kognitiivisena apukeinona omien elämänhaasteiden edessä, auttaa ajattelemaan elämäntilannetta eri kannoilta sekä katsomaan tilannetta omaan intuitioon nojaten. Voimaeläin toimii henkisen voiman, tuen ja ohjauksen lähteenä. Vaikka voimaeläin voi vaihtua eri elämänhaasteiden edessä, joillakin ihmisillä voi olla myös yksi pysyvämpi voimaeläin, joka kulkee mukana koko elämän ajan.

Shamanismin voimaverkot

Voimaeläinajattelu on peräisin shamanismista. Shamanismi on hengellinen kulttuuri, jonka keskiössä on henkimaailmaan yhteydessä oleva shamaani. Shamanismissa uskotaan kivi-, eläin-, ja kasvikunnalla ja ihmisillä olevan omat limittyneet voimaverkkonsa. Jokaisella eläinlajilla on oma yksilöllinen voimansa, jonka voimaverkkojen ja henkimaailmojen välillä matkaava shamaani voi muuntuneen tietoisuuden tasolla tavoittaa.

Shamanistista elämäntapaa harjoittava Markku Backman on kirjoittanut useita kirjoja voimaeläimistä. Kirjoissa esitellään eri voimaeläimiä kutakin lajia tarkemmin kuvaten. Kuvaukset perustuvat lajityypillisiin ominaisuuksiin, sosiaalis-kulttuurisiin käsityksiin sekä kirjoittajan intuitioon koskien kutakin eläinlajia.

Oman voimaeläimen löytäminen

Oman voimaeläimen löytäminen on pitkälti intuitiivista. Voimaeläintä voi hakea hiljentymällä ja kutsumalla eläintä ajatuksissa metsäretkellä tai muussa sopivassa hiljaisessa paikassa. Voimaeläintä ei voi pakottaa ilmentymään väkisin. Voimaeläimen nähdään valitsevan ihmisen, eikä päinvastoin.

Voimaeläin on voinut ilmetä sisäisenä mieltymyksenä jo lapsuudesta asti. Onko jokin eläinlaji kiinnittänyt huomiosi ja viehättänyt sinua erityisesti elämäsi varrella?

Oman voimaeläimen voi tunnistaa paitsi sisäisen tutkiskelun, myös toistuvien kohtaamisten kautta. Tuleeko jokin eläin jatkuvasti uniisi tai eteesi lehdissä, TV:ssä ja arkikokemuksissasi, mitä teetkin? Oletko kohdannut jotain eläinkunnan lajia luonnossa liikkuessasi muita lajeja useammin?

Ihmisen suhde omaan voimaeläimeen on henkilökohtainen ja intuitiivinen. Oma voimaeläin voi löytyä omasta lähiluonnosta tai olla kaukaisempi. Mielenkiintoista on, että voimaeläimiksi voivat muodostua myös voimakkaat satuhahmot, kuten lohikäärme, yksisarvinen tai feenix. Backmanin mukaan voimaverkot eivät edellytä fyysistä ilmentymää, jotta niillä voisi olla ihmisiin todellisia vaikutuksia.

Unia ja kohtaamisia

Tätä juttua koostaessani lähdin mielikuvamatkalle myös itseeni ja omiin eläinkohtaamisiini. Kysyin, mikä voisi olla minun voimaeläimeni.

Mietin näkemiäni unia siileistä ja toisiinsa kietoutuneista kyistä, pitkäaikaista viehtymystäni lumileopardeihin ja norsuihin, sekä kurkia, joiden kohtaaminen keväisillä ja syksyisillä pelloilla on viime vuosina sävähdyttänyt minua vahvasti. Mietin myös kissoja, jotka ovat kuuluneet elämääni tavalla tai toisella koko elämäni ajan.

Voimaeläinoppi muistuttaa minua unien tulkinnasta. Joskus on hauska lukea unikirjasta kuvaus merkityksestä, joka mieleen jääneellä unella kenties oli, mutta todellinen merkitys avautuu vasta, jos pohtii unta oman elämän kokemuksia ja tapahtumia vasten. Samaan tapaan ajattelen, että voimaeläin voi olla todellinen voimanlähde, samaistumisen kohde ja psykologinen selviytymiskeino, joka sopii tietyn ihmisen tarinaan. Yksi tällainen tarina on luontokuvaaja Kimmo Ohtosella.

Voimaeläimenä karhu

Luontokuvaaja- ja toimittaja Kimmo Ohtonen kertoo kirjassaan Karhu – voimaeläin, kuinka lapsuuden kokemus karhun kohtaamisesta loi hänen ja eläimen välille eräänlaisen mielikuvituskaveruuden, joka on jättänyt Ohtoseen voimakkaan vaikutuksen. Ajatukset mahtieläimen olemassaolosta ja läsnäolosta loivat Ohtosen lapsuuden vaikeuksiin tukea ja turvaa. Karhun maailma toimi Ohtoselle kiehtovana henkisenä voimanlähteenä.

“Karhun henki on elänyt minussa pienestä pojasta asti”, Ohtonen kirjoittaa, “Kun yö saapuu, kuulen, kuinka peto kutsuu minua. Tunnen, kuinka metsästä kumpuava voima ottaa minut luokseen.” Karhun seurassa Ohtonen kokee luonnonvoimien puhuttelevan. Voimakas luontokappale saa Ohtosen olemaan hetkessä läsnä ja pohtimaan omaa paikkaansa maailmassa.

Aikuisiällä Ohtonen päätyi valokuvaamaan karhuja ja toimittamaan karhusta valokuvakirjan. Karhu kiehtoo häntä yhä. Ohtonen kirjoittaa, että karhun sielunelämä, tunteet ja ajatukset, ovat pohdituttaneet häntä hänen koko elämänsä ajan. Hän kuvaa karhun olemusta arvoituksena, joka kiehtoo häntä, mutta jota hän ei ehkä koskaan voi täysin tavoittaa.

Yhteys luontoon

Pidän shamanismissa ja voimaeläinajattelussa siitä, miten ne korostavat ihmisen yhteyttä ja yhteenkuuluvuutta muuhun luontoon. Rakkaus luontoa kohtaan luo halua luoda ympäristöönsä yhteyksiä: retkeillä, tarkkailla ja oppia lisää eri lajeista ja ekosysteemeistä.

Luonnosta saa voimaa, se on varmaa, kumpusi voima voimaeläimestä tai ylipäätään luonnon läsnäolosta. Olivat shamanistisen maailmankuvan kuvaamat voimaverkot todellisia tai eivät, me ihmiset emme ole muusta luonnosta erillisiä eliöitä. Jos laskemme luonnon lähelle ja olemme läsnä, emme voi olla vaikuttumatta. Näillä kokemuksilla voi olla seurauksia, jotka voimaannuttavat ja ulottuvat pitkälle elämäntarinamme varrelle.

Mummoillen: Kikherneen joulu

Teksti ja kuvat: Kaisa Illukka

Kikhernetölkistä on moneksi: herneistä voi tehdä pataruokaa, mureketta, falafeleja tai nopeasti valmistuvia ja varioitavia hummuksia. Myös säilykeliemi eli aquafaba otetaan talteen ja siitä vatkataan jälkiruuaksi kuohkeat marenki-pavlovat, jotka toimivat myös joulupöydän keskustelunaiheena: ”Kuinka ihmeessä säilykeliemestä saa tällaista!?” Ja lopuksi itse purkki: pahvitetraa voi käyttää kynttilöiden tai saippuoiden valumuottina (Itsetehdyt joululahjat! Kynttilänpätkien hyötykäyttö!), metalliversiosta* puolestaan saa naulalla ja vasaralla rei’ittämällä kivan kynttilälyhdyn. Kyky olla heittämättä mitään hukkaan tuntuu nykyisin jopa uhanalaiselta taidolta, mutta kikhernepurkin kanssa sitä voi jälleen harjoitella!

*Kannustettakoon kuitenkin ostamaan ekologisempi pahvipurkki.

Pikkupavlovat puolukoilla ja joulukinuskilla eli iloista joulua kanoille!

(n. 9 kpl, sen verran mahtuu pellille kerralla)

Marengit

• 1 dl säilykekikherneiden nestettä
• 1 dl sokeria
• (1 tl sitruunamehua)

Valuta kikherneiden neste kulhoon ja vaahdota se sähkövatkaimella kuohkeaksi vaahdoksi (noin 5 minuuttia). Lisää sokeria (ja sitruunamehua) vähän kerrallaan ja jatka vatkaamista, kunnes vaahto on kovaa ja kiiltävää eli toiset 5 minuuttia. Kallista kulhoa: vaahto on valmista eli tarpeeksi jämäkkää, kun se ei valu yhtään.

Levitä lusikalla uuninpellille levitetylle leivinpaperille halkaisijaltaan 10 cm:n kiekkoja, joiden reunat ovat keskustaa korkeammalla. Jätä kiekkojen väliin hieman leviämisvaraa.

Paista eli kuivata marenkeja 100-asteisen uunin keskitasolla noin 1 t 30 min. Sammuta uuni ja anna marenkien kuivua jälkilämmössä vielä 1–2 tuntia. Valmiit marengit ovat keveitä ja irtoavat leivinpaperista. Jos valmiit, kuivat marengit kostuvat eli sitkistyvät huoneenlämmössä, voit ennen käyttöä kuivata niitä uudestaan tunnin verran.

Täyte

• 1 tlk vaahtoutuvaa kookos-, soija- tai kaurakermaa
• (vaniljasokeria)
• puolukoita
• kinuskikastiketta*

* Vegaaninen kinuskikastike: 2 dl kaura- tai soijakermaa, 2 dl fariinisokeria, ½ tl kanelia, 1 rkl vegaanista margariinia. Keitä fariinisokeria ja kermaa kattilassa tasaisesti sekoitellen noin 15 minuuttia. Seos on valmis, kun se muuttuu sakeaksi. Lisää joukkoon kaneli ja margariini.

Vaahdota kerma ja mausta se halutessasi vaniljasokerilla. Täytä marengit kermavaahdolla ja puolukoilla, valuta päälle kinuskikastiketta. Koristele marenki- tai piparimuruilla ja puolukanlehdillä.

Hummus pukeutuu jouluun

Kikhernepurkin nesteet on käytetty, ja jäljellä ovat itse herneet. Hummuksen perusohjetta voi varioida sekä suolaiseen että makeaan suuntaan maustetta vaihtamalla. Hummus sopii leipien, keksien, hedelmälohkojen, kuivattujen hedelmien tai juuressipsien seuralaiseksi, pikkujoulu-snäkseistä jouluaterian alkupaloihin.

Appelsiinihummus

• 1 tlk kikherneitä
• ½ dl appelsiinin mehua
• appelsiinin kuorta raastettuna
• ¼ tl juustokuminaa
• ¼ tl jauhettua korianteria
• ¼ tl suolaa
• mustapippuria
• 2 tl tahinia eli seesamitahnaa
• ½ dl oliiviöljyä

Huuhtele ja valuta kikherneet. Purista appelsiinista mehu ja raasta kuori terävällä raastimella (älä raasta kitkerämpää valkoista osaa). Sekoita kaikki aineet sauva- tai tehosekoittimella tasaiseksi tahnaksi. Lisää tarpeen mukaan appelsiinimehua ja oliiviöljyä mieleisesi koostumuksen saadaksesi.

Makea maapähkinähummus

• 1 tlk kikherneitä
• 3 rkl sokeroimatonta maapähkinävoita
• 2 rkl vaahterasiirappia
• 2–4 isoa, pehmeää ja kivetöntä taatelia
• 3 rkl makeuttamatonta kasvimaitoa
• 2 tl vaniljauutetta tai -sokeria
• (1 ½ tl kanelia)

Huuhtele ja valuta kikherneet. Soseuta kaikki aineet sauvasekoittimella tasaiseksi.