Nuorten Luonto

“Hiljaisuus on kaikkein tärkeintä”

Teksti: Sannukka Pekkala, kuvat: Hanna Heikkilä

Krista Kosonen haluaa olla lähellä metsää ja liikkuvaa vettä

Näyttelijä Krista Kososelle luonto on hiljaisuuden pyhättö.

– Metsä ja meri ovat rakkaimmat paikkani, Krista sanoo.

Kristan lapsuudenkodissa Espoossa metsä alkoi melkein omalta takapihalta.

– Kuljin siellä päivittäin. Leikin ja kävelin, myöhemmin luin kokeisiinkin metsässä.

Teini-iässä luonto muuttui entistäkin tärkeämmäksi. Metsän siimeksessä sai hengähtää ja mietiskellä.

– Olin hakusessa itseni kanssa ja mietin usein, mitä muut minusta ajattelevat. Metsässä sain kuitenkin olla yksin ja oma itseni. Se oli ihanan rauhoittavaa. Menin meren rantaan tuijottelemaan horisonttia ja miettimään syntyjä syviä.

Vuosia myöhemmin äitinsä luona vieraillessaan Krista huomasi, että lapsuuden metsä oli hakattu matalaksi.

– Tuntui ihan kamalalta, vaikka paikalle rakennettiinkin päiväkoti eikä öljy-yhtiön pääkonttoria.

Liikkuvan veden lumo

Asuinpaikkaa valitessaan Krista pitää tärkeänä sitä, että lähistöltä löytyy metsää ja liikkuvaa vettä. Luonto on näyttelijättärelle henkireikä.

– Luonnossa tärkeintä on hiljaisuus, Krista miettii.

Kaipuu veden äärelle tulee Kristan mukaan lapsuudesta.

– Espoossa rantaviivaa löytyi niin pitkään kuin jaksoi kävellä. Rantaan mentiin myös hengailemaan ja tapaamaan kavereita.

Vesillä liikkumiseen liittyy myös Kristan vielä toteutumaton haave: hän haluaisi oppia purjehtimaan.

– En ymmärrä veneilijöitä, jotka suhaavat vesillä miten sattuu ilman pelastusliivejä. Merellä on myös pelottavat puolensa – sitä pitää kunnioittaa. Haluan oppia purjehtimaan kunnolla ja käydä purjehduskurssin.

Kristan lempimaisema löytyy saaristosta.

– Saaristo on veneestä käsin uskomattoman kaunis paikka. Kun talvisin tuskailen Suomen kylmyyttä ja pimeää, kesän tullessa huonot puolet unohtuvat. Kesäisin en kaipaa minnekään muualle.

Rahan mahti raivostuttaa

Ympäristöpolitiikassa Kristaa kismittävät suuryhtiöiden ylivalta ja rahan mahti.

– Yksityisautoilu Helsingin keskustassa on ärsyttävää, mutta se on pikkurillin kokoinen juttu suuryhtiöiden päästöihin verrattuna. Joskus tuntuu siltä, että rikkaat mennä mellestävät omilla säännöillään. Kun rahaa on pelissä, moraali löystyy.

Toivoa näyttelijä näkee tiedostavissa ja optimistisissa nuorissa.

– On ihanaa, että esimerkiksi opiskelijat tekevät vähillä varoillaan ympäristöä säästäviä kulutuspäätöksiä, ostavat luomua ja käyvät kirppareilla.
Itse Krista kierrättää, suosii lähi- ja luomuruokaa ja liikkuu ilman autoa. Kun illat pimenevät, lamput unohdetaan ja pöydille ja ikkunalaudoille sytytetään kynttilöitä.

– Kynttilät ovat paras energiansäästö- ja rentoutumisvinkkini talven varalle! On ihanaa vain olla ja poltella kynttilöitä. Se on romanttistakin, näyttelijätär nauraa.

Kuluneena vuonna Krista on näytellyt Turun kaupunginteatterin Kirsikkapuistossa, Klockricketeatterin Vanja-enossa, ollut mukana Putous -sarjan kuvauksissa, promonnut tulevia elokuviaan ja valmistautunut Kansallisbaletissa näyttelemiseen.

Lokakuussa Krista lähti hyvin ansaitulle lomalle. Suuntana ei ollut Pariisi, vaikka sekin kävi mielessä.

– Ensin ajattelin kaupunkilomaa. Sitten tajusin, että en todellakaan halua keskelle hälyä. Päätin lähteä Jäämeren rannalle Norjaan vaeltelemaan. Siellä on hiljaisuutta ja aikaa tuijotella rantoja, hän nauraa.

Jäähyväiset

Teksti ja kuva: Sami Säynevirta

Ralli oli löytökoira. Kävin hakemassa sen kotiini Helsingin pieneläinklinikalta Sörnäisistä vuosia sitten. Luonteeltaan Ralli oli vilkas, iloinen ja ystävällinen. Ulkonäöltään se oli hyvin tavallinen, pystykorvainen, kippurahäntäinen ja tummanharmaa monirotuinen koira.

Ralli oli mukanani melkein kaikkialla, mutta erityisen hyvin se viihtyi mökillä järven rannalla. Se tykkäsi olla mukana veneessä ja uida lämpimällä säällä. Ralli oli aina ensimmäisenä menossa, kun teimme asioita yhdessä.

Ralli oli terve koira, mutta viimeisenä vuotena siitä tuli nopeasti hyvin heikko. Rappuset olivat vaivalloisia nousta, ja sen kuulo hävisi olemattomiin. Tuntui kuin dementia olisi hyökännyt koiran päälle.

Saimme elää yhdessä yli 14 vuotta. Ralli oli arviolta 15,5-vuotias, kun se kuoli syksyisenä sunnuntai-iltana.

Muistan monia yhteisiä hetkiä, ja viimeisen yhteisen iltamme muistan erityisen hyvin. Varatessani aikaa klinikalle en saanut sanaa suustani – sopersin vain. Talomme takapihalla Ralli teki vielä merkkipissat ja sitten lähdimme.

Kaikki tapahtui kovin äkkiä. Rallille annettiin ensin nukuttava piikki ja se painautui syliini. Halasin koiraa koko ajan kevyesti, ja se nuolaisi kasvojani viimeistä kertaa. Tiesin, että ne olivat jäähyväiset.

Kun Ralli oli nukahtanut, se sai vielä toisen piikin, kuolettavan sydämen pysäyttävän aineen. Olimme huoneessa tämän jälkeen kahden, mutta hetken päästä olin yksin. Ralli makasi vielä sylissäni, mutta sen sydän ei lyönyt enää.

Ralli oli minulle perheenjäsen ja rakas – kuten kaikki eläimet ovat. Rallilla on muistolaatta Savossa, ja sydämessäni se elää aina.

Olin päättänyt Rallin kuoleman jälkeen, että en enää ota uutta koiraa. Toisin kävi.

Minulle tuli löytökoira Viipurista. Koira nimeltään Kolja.

Kirjoittaja on eläinrakas Luonto-Liiton järjestöpäällikkö ja Animalian puheenjohtaja.

Voimauttavat eläinkontaktit

Teksti ja kuvat: Kati Tiitola

Eläinavusteisessa terapiassa läheisyydestä nauttivat niin eläimet kuin asiakkaatkin.

Toimintaterapeutti Auli Laineen maatilalla harvinaiset, suomalaista alkuperäisrotua edustavat vuohet, lampaat ja kanat saavat viettää onnellista elämää. Toisin kuin tuotantoeläintiloilla, Aulin perustamassa TerapiaLampolassa eläimet saavat kuolla vanhuuteen ja elää lajityypillistä elämää, mutta niillä on silti tärkeä elämäntehtävänsä osana terapiatyötä. Kotieläinten parissa tapahtuva terapiatyö tapahtuu kuitenkin aina eläinten ehdoilla.

Maatiaisrodut ovat osa kulttuuriperintöämme

Itähelsinkiläisessä lähiössä varttunut Auli muutti perheineen kymmenisen vuotta sitten maatilalle Riihimäelle. Maatiaisroduista kiinnostuneen perheen elämän osaksi lampaat, vuohet ja kanat tulivat hyvin pian maalle muuttamisen jälkeen.

– Aloin miettiä, miten voisin yhdistää maatilan ja työni toimintaterapeuttina. Terapian ja eläinten yhdistäminen tuntui hyvin loogiselta ajatukselta. Puutarha ja metsä ympäristöinä olivat jo aiemmassa työssäni tulleet tutuiksi paikoiksi toteuttaa toimintaterapiaa, Auli kertoo.

Suomalaiset alkuperäisrodut ovat tulleet tehomaatalouden yleistyttyä uhanalaisiksi. Sosiaalinen toiminta sekä virkistäytymiskäyttö on sittemmin tuotu esille yhtenä keinona säilyttää maatiaiskantoja, joiden pitäminen ei tuotannollisesti ole yhtä kannattavaa kuin tehomaatalouteen jalostettujen rotujen. Maatiaisrotujen katsotaan myös soveltuvan terapiaeläimiksi hyvin, koska ne ovat luonteeltaan sosiaalisia ja uteliaita.
Auli pitää tärkeänä, että maatiaisrodut säilyvät osana suomalaista maaseutua.

– Alkuperäisrodut ovat tärkeitä geenipankkeja. Esimerkiksi ahvenanmaanlammas on jalostettuja rotuja lähempänä alkuperäistä muflonia, josta lammas on kehittynyt. Maatiaisrotujen säilyminen on tärkeää myös siksi, että ne ovat osa vanhaa suomalaista kulttuuria.

Lampaat opettavat luontoon suhtautumista

Lampolassa käy asiakkaita monenlaisista lähtökohdista. Esimerkiksi aikuisia, joilla on mielenterveysongelmia, tai kouluikäisiä lapsia, jotka kärsivät keskittymisvaikeuksista. Maatilalla terapeuttinen toiminta koostuu pitkälti päivittäisistä maatilan rutiineista. Läheisyydestä nauttivat Aulin mukaan niin eläimet kuin asiakkaatkin.

– Etenkin pässit ovat hyvin ihmisrakkaita, oikeita halilampaita.

Maatilaterapia auttaa lapsia käsittelemään elämän suuria kysymyksiä aika-ajoin tapahtuvan elämän ja kuoleman todistamisen kautta, kun uusia karitsoja syntyy ja vanhoja eläimiä kuolee. Auli kertoo koululaisasiakkaidensa taustalla olevan usein keskittymisvaikeuksia ja sosiaalisia ongelmia. Eläinten seurassa lapset oppivat havainnoimaan omaa käytöstään, sillä lampaat saaliseläiminä säikähtävät ja pakenevat herkästi, mikäli lapsi juoksee ja huutaa levottomasti. Terapiaeläiminä lampaita ei pyritä koulimaan mihinkään tiettyyn muottiin, vaan ne opettavat suhtautumista luontoon omien luontaisten käytösmalliensa kautta. Aulin maatilalla levottomatkin lapset opettelevat rauhoittumista.

– Olen yhä enemmän sitä mieltä, että tärkeää on myöskin oppia vain olemaan: katsella rauhassa, mietiskellä asioita ja keskustella niistä. Lampaiden leppoisa rytmi tarttuu myös niiden tarkkailijoihin ja auttaa rauhoittumaan.

Aulin tarjoaman maatilaterapian toiminnan tausta-ajatuksena on vahvan luontosuhteen merkitys ihmisen ja ympäristön hyvinvoinnin kannalta.

– Hyvä luontosuhde auttaa suhteuttamaan monia asioita elämänkulussa ja juurruttaa meihin tietoa omasta perimästämme. Luontoa ei voi irrottaa muista elämänalueista, vaikka se tuntuukin olevan yleinen ajatustapa yhteiskunnassamme, Auli kiteyttää.

Eläinavusteinen kuntoutustoiminta syventyy ihmisen ja eläimen väliseen vuorovaikutussuhteeseen

Suomessa eläinavusteista terapiaa käytetään kuntoutusmuotona eri ihmisryhmille, kuten vanhuksille , lapsille ja mielenterveyskuntoutujille. Yleisimmät terapiaeläimet ovat koira ja hevonen. Ratsastusterapialla on Suomessa jo melko pitkät perinteet, mutta viime aikoina myös muita kotieläimiä, kuten lehmiä, lampaita, vuohia, laamoja sekä alpakoita on alkanut esiintyä terapiaeläiminä. Löytyypä Suomesta terapiapossukin.

Eläinavusteinen terapia voi tapahtua aidossa ympäristössä hevostallilla tai maatilalla, mutta eläimen kanssa voidaan tulla vierailulle myös hoitolaitokseen. Eri eläinlajeilla on oma vaikutuksensa terapoitavaan ihmiseen, mutta kaiken eläimen kanssa tapahtuvan positiivisen vuorovaikutuksen on havaittu tutkimuksissa vähentävän muun muassa stressiä, laskevan verenpainetta ja lisäävän mielihyvää tuottavia hormoneja ihmisen kehossa. Eläimen läsnäolo rauhoittaa ja auttaa käsittelemään tunteita: eläimen kanssa tapahtuva vuorovaikutus on aina suoraa ja aitoa. Eläin ei myöskään arvioi eikä luokittele ihmistä. Eläinten hoitoon liittyvät toiminnot ja päivittäiset rutiinit auttavat rytmittämään päivää ja voivat aikaansaada onnistumisen tunteita.

Lähde: Green Care Finland, www.gcfinland.fi

Lemmikkietiikkaa

Teksti: Ilkka Hiltunen, kuvat: Hanna Heikkilä

Lemmikeistä on meille ihmisille paljon iloa. Niiden hankintaan ja ylläpitoon liittyy kuitenkin näkökohtia, jotka tulisi pitää mielessä.

Lemmikkieläinten pidosta on myös esitetty varsin laaja-alaisia kriittisiä näkemyksiä, kuten eläinfysiologi Seppo Turusen Lemmikkielämää -kirjassa. Uusi lemmikkieläin ei missään tapauksessa ole mikään arkipäiväinen hankinta, koska eläimen hyvinvointi on eettisesti merkittävä asia. On hyvä miettiä tarkkaan, miksi haluaa eläimen hoidettavakseen, kuinka suuri tarve sille on ja millaiselle eläimelle kykenee tarjoamaan sen tarvitsemat olosuhteet. Ahtaassa keskustakämpässä asuvan voi olla mahdotonta tarjota hyvä elinympäristö vaikkapa suurikokoiselle vinttikoiralle.

Etukäteistä suunnittelua vaativat myös taloudelliset kysymykset. Lemmikin ravinto ja tarvikkeet eivät yleensä ole ilmaisia, lisäksi on myös mietittävä mahdollisia eläinlääkärikuluja. Joillakin pitkälle jalostetuilla roduilla esiintyy paljon terveysongelmia, minkä vuoksi niiden hoidosta aiheutuu helposti lisämenoja. Sairaaksi jalostettujen eläinten kasvattamisen tukeminen on myös eettisesti ongelmallista.

Olennaista on, että lemmikin itselleen hankkiva sitoutuu siitä huolehtimiseen koko eläimen elinajaksi. Joskus lemmikistä huolehtiminen voi tietenkin yllättäen käydä mahdottomaksi, mutta joissain valitettavissa tapauksissa lemmikkejä hylätään vain siksi, että ne ovat menneet kasvamaan söpöistä pennuista täysikokoisiksi. Kesäkissan ottaminen ei ole vastuullista toimintaa.

Kun lemmikkieläimen on päättänyt hankkia, on vielä mietittävä mistä. Eettisesti suositeltavinta on ensisijaisesti ottaa selvää uutta kotia kaipaavista eläimistä. Jos eläimen hankkii kasvattajalta, tulisi olla varma, ettei kyseessä ole eläimiä kaltoin kohteleva pentutehtailija.

Lemmikki kuluttajana

Eettisesti hieman vaikeampiin kysymyksiin mennään, kun otetaan huomioon lemmikin ylläpidon välilliset vaikutukset. Lemmikki on myös omalla tavallaan kuluttaja, jonka merkittävin kulutushyödyke on sen käyttämä ravinto.

Jos eläimen on syötävä eläinperäistä ravintoa, on vaarana, että sen ylläpito tukee välillisesti toisten eläinten eettisesti kyseenalaistettavaa hyväksikäyttöä. Tällöin kohdataan aika ilmiselvä moraalinen ongelma. Eläinperäistäkin ravintoa on toki mahdollista hankkia vähemmän kyseenalaisilla tavoilla, esimerkiksi hyödyntäen jätteitä ja ylijäämäpaloja.

Sillä, mitä lemmikki kuluttaa, on vaikutusta myös ympäristöön. Jälleen eläinperäinen ravinto on ongelmallinen, sillä sen tuottamisen ekologinen jalanjälki on merkittävästi suurempi kuin kasvisravinnon. Jos taas eläin viettää aikaansa vapaana tai pääsee vapaaksi, sen ravinnonhankinnasta voi tulla rasite lähiluonnolle.

Ekologisuuden ja eettisyyden näkökulmasta vaikuttaisi siis olevan hyvä hankkia lemmikiksi jokin pienikokoinen kasvissyöjä. Eläimen pelastaminen uuteen kotiin on myös suositeltavaa.

Yhteiseloa vai vankeutta?

Lemmikkien pitoon kriittisesti suhtautuvat tahot korostavat tavallisesti ongelmia, jotka johtuvat selvästä eläinten hyvinvoinnin laiminlyömisestä. Suoranaisen pahoinpitelyn ja heitteillejätön lisäksi muun muassa rodunjalostuksen aiheuttamat terveysongelmat ovat suoraa seurausta lemmikkien pitämisen perinteestä. Kriittisimmät tahot haluaisivat kuitenkin eroon lemmikkien pidosta kokonaisuudessaan, sillä heidän mielestään hyvinvointiongelmat ovat käytännössä väistämättömiä parhaissakin tapauksissa.

Tunnettu yhdysvaltalainen eläinoikeusjärjestö People for the Ethical Treatment of Animals (PETA) tuo linjauksessaan esiin, että verrattain hyvinkin hoidetut lemmikit joutuvat elämään oman turvallisuutensa vuoksi hyvin rajattua ja alistettua elämää. Ruokinnan, ulkoilun ja lisääntymisen rajoittaminen voi olla välttämätöntä, mutta aiheuttaa ongelmia eläimen hyvinvoinnin kannalta.

Suomessa kriittistä eläinetiikkaa eli eläinoikeusfilosofiaa kannattavat järjestöt, kuten Oikeutta eläimille ja Animalia, ottavat hieman varovaisemman linjan: lemmikkien pitoon tulee suhtautua varauksella, sillä eläinten hyvinvointi ja yksilöarvo ovat etusijalla. Onkin johdonmukaista, että eläinoikeusajattelun pohjalta näkemys lemmikkieläinten pidosta on varsin kriittinen. Kulttuurissamme eläimen oma kokemus jää helposti vähäiselle huomiolle, minkä vuoksi sitä tulisikin korostaa.

Lähteitä
Peta, Animalia, Oikeutta eläimille, SEY sekä
Seppo Turunen: Lemmikkielämää: Ihmisen eläinsuhde ja eläinten hyödyntäminen (Gaudeamus 2011)

Ruskareissulle ratsain

Teksti ja kuvat: Hanna Aho

Luontoelämys hevosen selässä on erilainen.

Ilmassa on syksyisen aamupäivän kirpeyttä. Männyt ovat täynnä tummanpuhuvaa naavaa – kuin satumetsässä. Polkumme mutkittelee pienten suopainanteiden väleissä nouseville harjuille. Taustalla vilahtelee vuoroin joki ja tunturin siluetti.

Metsä on hiljainen sateen alla. Jonon kärjestä kuuluu puheensorinaa, mutta muuten kuulen vain hevosten kavioiden kopseen, niiden pärskähtelyt ja satulan narinan. Olemme jonon hännillä, ja ratsuni Dreamyn korvat kääntyvät, kun se kuuntelee välillä edessä kulkijoita ja välillä minua tai Nuuskamuikkusta. Varsa jää meistä jälkeen, mutta aika-ajoin se kaahottaa meidät kiinni nuoruuden innolla.

Vaikka reitti on ratsulleni tuttu, on minun oltava tarkkana. Väistelen alhaalla roikkuvia oksia ja ohjaan hevoseni kauemmas puunrungosta, jottei jalkani jäisi puun ja hevosen väliin. Maasto on myös täynnä houkutuksia. Koivuntaimet, horsmat ja heinät näyttävät makoisilta hevosen silmissä, ja alamäissä olisi hauskaa pistää raviksi. En siis ehdi vaipua täysin omiin ajatuksiini, vaan pidän silmällä sekä ympäristöä että hevosta.

Vaellushevosen matkaan uskaltaa aloittelijakin

Hevosvaellus on erilainen retkeilyn muoto. Parhaimmillaan se tarjoaa kiireetöntä luonnossa liikkumista, hevosten kanssa puuhastelua ja kauniita maisemia. Luontoelämykset ja retken muut kokemukset pääsee myös jakamaan samanhenkisten ihmisten kanssa.

Ratsastusretkiä on tarjolla monenlaisia, aina yhden tunnin retkistä useamman päivän vaelluksiin. Aloittelijan kannattaa aloittaa muutaman tunnin reissusta. Hevosen kanssa kannattaa harjoitella myös kentällä ennen kuin lähtee pidemmille matkoille. Jo muutaman tunnin ratsastusreissun jälkeen istumalihakset voivat kipeytyä – varsinkin jos ratsastajaa vähän jännittää uusi kulkupeli.

Vaellusratsastusta tarjoavia talleja löytyy ympäri Suomea. Vaellukselle voi myös lähteä ulkomaille, esimerkiksi Islantiin, Unkariin tai Baltian maihin. Upeita luontokohteita on vain ratsastusreissun päässä.

Suomessa suosituimpia vaellushevosia ovat suomen- ja islanninhevoset. Myös harvinaisemmat rodut, kuten norjanvuonohevonen, eestinhevonen ja american bashkir curly ovat löytäneet faninsa. Yhteistä näille kaikille on rauhallisuus ja varmat askeleet vaihtelevassa maastossa. Myös aloittelija uskaltaa lähteä niiden matkassa metsään.

Joukkuepeliä ja uusia näkökulmia

Vaellusratsastus on tiimityötä. Aluksi yleensä jännitän yhteistä taivalta ja sitä miten uuden kumppanin kanssa tulee toimeen. Siksi onkin hyvä olla ajoissa paikalla, tutustua hevoseen rauhassa harjaamalla sitä ja laittamalla sen varusteet valmiiksi. Silloin on luottavaisempi olo lähteä ratsaille. Varsinkin pidemmillä reissuilla hevosen huolto muodostuu yhtä tärkeäksi kuin itse ratsastus. Joukkueessa kumpikin pitää toisesta huolta.

Satulassa istumisen ei luulisi vaativan muuta kuin hieman istumalihaksia. Hevonen tekeekin suurimman työn, mutta yritän auttaa sitä etenkin maaston vaikeissa kohdissa. Eteen voi tulla yllättäviäkin asioita, joita hevonen säikähtää, ja silloin on oltava valppaana. Hevonen on pohjimmiltaan saaliseläin, joka pakenee petoja. Se on tottunut siihen, että ihminen on lauman johtaja, johon voi luottaa vaaratilanteissakin.

Hevosen selästä tuttukin maisema saa uudenlaisia merkityksiä. Varsinkin alkuperäisrotujen edustajat ovat usein valppaita ja havainnoivat ympäristöään ihmistä herkemmin. Ratsu on voinut huomata oksalla kököttävän oravan tai talvella lumikiepissään lymyävän metsäkanalinnun ennen minua. Ympäristö alkaa näyttää erilaiselta, kun havainnoi hevosen reaktioita. Näkökulman vaihdos avartaa.

Ostoslakossa

Teksti: Nelli Heinimo, kuva: Hanna Heikkilä

Olisiko mahdollista elää pysyvästi ostamatta mitään?

Anne Nisula päätti helmikuussa 2009, että ostaminen saa riittää. Huoli luonnonvarojen ehtymisestä, jäteongelmista ja kulutukseen perustuvasta maailmantaloudesta saivat Annen aloittamaan älä osta mitään -vuoden. Ostolakon ulkopuolelle jäivät lääkkeet, elintarvikkeet, hygieniavälineet ja ammattiin liittyvät tarvikkeet. Myös matkalippunsa Anne maksoi entiseen tapaan.

Sysäys ostamisen lopettamiseen tuli Judith Levinen kirjasta Not Buying It: My Year Without Shopping.

– Halusin tehdä omalta osaltani pienen teon paremman maailman puolesta ja samalla kokeilla rajojani, Anne kertoo.

Ostamisen lopettaminen vaati kurinalaisuutta ja tapojen muuttamista.

– En mennyt kauppoihin, kirpputoreille tai divareihin edes ystävän seuraksi. Tein aina ruokakauppaan ostoslistan ja tarkkailin myös ostamiseen liittyvää puhettani. Ratkaisin ongelmia korjaamalla ja kierrättämällä, Anne luettelee.

Ensimmäiset kuukaudet ilman ostoksia olivat vaikeimmat. Pian seurasi uskomaton onnen tunne, kun Anne huomasi olevansa vahvempi kuin houkutuksia tyrkyttävät markkinavoimat. Nyt lähes neljä vuotta ostolakon päättymisen jälkeen Anne kuluttaa edelleen paljon aiempaa vähemmän ja harkitummin.

– Opin vuoden aikana valtavasti itsestäni ja omasta kulutuskäyttäytymisestäni. Opin myös, etteivät tarjoukset ja alennusmyynnit ole asiakasta vaan kauppiasta varten.

Herkkuja roskiksista

Nina Nordström on lopettanut ruoan ostamisen lähes kokonaan. Hän löytää tarvitsemansa kauppojen roskalaatikoista, koska myymättömät ruoat heitetään pois hyvissä ajoin ennen pilaantumista. Yleisimpiä löytöjä ovat leipä ja banaanit, mutta onpa Nina poiminut mukaansa myös herkkujuustoja mozzarellasta luomugoudaan.

Ilmaisista herkuista huolimatta Nina toivoo muutosta kauppojen poisheittokulttuuriin. Kaupatkin ovat eräänlaisia liikakuluttajia, jotka tilaavat hyllyillensä enemmän tavaraa kuin mitä asiakkaat ostavat.

– Meidän ei pitäisi vaatia, että kaupasta löytyy aina kaikkea, vaan ostaa sesongin mukaan ja tukea niitä ketjuja, jotka alentavat tuotteiden hintoja ennen pois heittämistä, Nina sanoo.

Elämä ilman ostoksia on mahdollista vain silloin, kun tarjolla on suuret määrät muiden hylkäämää tavaraa ja ruokaa. Ostaminen itsessään on siis ihan ok – ongelma on, ettemme osaa tehdä sitä ekologisesti, harkiten ja kohtuudella.

Kukkoilua ja kaakatusta kotipihassa

Teksti ja kuvat: Maija Männistö

Asta Räisäsen lemmikkikanoista riittää iloa muillekin, kun ohikulkijat saavat Livonsaaressa ihastella komeaa kukkojen kiekumista.

Kun Asta Räisänen avaa keltaisen omakotitalonsa ulko-oven, kuuluu vain viuhahdus Xena-koiran kirmatessa jo ulos. Pitkäkarvaisen kelpien suunta on selvä – kuono on suunnattu pihan reunalle rakennetulle kanalalle.

– Xena tulee aina kanssani hoitamaan kanoja. Se vahtii, etteivät ne tule esimerkiksi ruokinnan aikana ulos, Asta kertoo.

Ulkona, kanalan häkkiverkon vieressä Xena välillä innostuu paimentamisesta, mutta häkin sisäpuolella itsehillintä on hämmästyttävää. Vaikka Asta avaakin kanalan oven, jähmettyy Xena tarkkailemaan siivekkäitä kiltisti kynnykselle.

– Joskus toinen tassu lipsahtaa kynnyksen päälle, mutta koiran saa palautettua ruotuun yhdellä käskyllä, Asta kertoo.

Romeo ja monta Juliaa

Kanat ovat olleet osa Astan elämää aina. Hänen vanhempiensa maatilalla on ollut häkkikanoja jo hänen lapsuudestaan saakka.

– Kun olin 8-vuotias, häkkikanala purettiin lehmille rakennetun pihaton tieltä, ja kanat sijoitettiin avoimempaan maatiaiskanalaan. Silloin kanoista tuli minun lemmikkejäni, Asta kertoo.

Valkoisten häkkikanojen joukkoon saatiin herrasväkeä hieman yllättävästä paikasta löytyneellä seuranhakuilmoituksella.

– Huomasimme kaupan kassan vieressä ilmoituksen, jossa kukko etsi uutta kotia.

Pian kyseinen kukko kiekuikin jo Astan kanalassa. Miespuolinen tulokas ristittiin uljaasti Romeoksi, ja kaikkien entisten häkkikanojen nimiksi annettiin Julia.

– Kaikki olivat valkoisia ja aivan samannäköisiä, joten eihän niitä erottanut toisistaan.

Seuraavaksi Asta alkoi kuitenkin tuumia, että kukolla on varmasti tylsää, kun kaikki kanat ovat valkoisia. Kanalaan tulikin vielä hieman kirjavampaa porukkaa, kun sinne hankittiin maatiaiskanoja.

– Uusien tulokkaiden joukosta yksi kana nimettiin ihan virallisestikin Juliaksi, Asta kertoo.

Kanala muuttaa mukana

Vuonna 2008 Astan elämässä alkoi jakso, jolloin hänellä ei ollut kanoja. Asta aloitti bioanalyytikon opinnot Turun ammattikorkeakoulussa, ja siivekkäät jäivät elelemään vanhempien maatilalle.

Tauko ei kuitenkaan ollut lopullinen. Kun kerrostaloasuminen vaihtui omakotitaloon Naantalin Livonsaaressa, muuttivat mukana myös Astan kanat. Aviomies Jerellä ei ole aiemmin ollut lemmikkejä, mutta nyt perheen Xena-koira, Hercules-kissa ja kirjava joukko maatiaiskanoja ovat löytäneet paikkansa hänenkin sydämestään. Kanalan hän rakensikin kuuliaisesti Astan toiveesta.

– Jere taisi tietää, että muuta vaihtoehtoa ei ole, Asta naurahtaa.

Räisästen kotikanalassa tepastelee tällä hetkellä 25 kanaa, joiden joukossa on sekarotuisten lisäksi yksi brahma sekä silkki- ja munituskanoja. Niitä pitää kurissa neljä rotupuhdasta suomalaista Alhon kannan maatiaiskukkoa. Nykyisin erilaisia rotuja omaan kanalaan voi bongata netin kautta, sillä siellä käydään eräänlaista verkkokauppaa kanojen kanssa.

– Kuulun itse Facebookissa Kotikanala-ryhmään. Sieltä huomasin viimeksi, että kymmenen kilometrin päässä oli tarjolla silkkikanoja. Ne saivatkin kodin meidän kanalastamme, Asta kertoo uusimmista tulokkaistaan.

Tipukiintiö täynnä

Menneenä kesänä Asta ei antanut kanojensa hautoa munista tipuja, sillä helmikuun alussa perheeseen syntyi pieni Tuure-poika.

– Tässä yhdessä tipussa on ollut aivan riittävästi hoitamista, Asta kertoo Tuure sylissään.

Yritystä hautomapuuhiin kanojen keskuudessa on silti ollut. Hautovan kanan tunnistaa ulkona tepastelevan lauman joukosta helposti siitä, että pesästä poistuttuaan se pitää hieman äksyä potpotusta. Usein sen höyhenpeite myös kärsii, koska kanan kaikki huomio suuntautuu haudontaan.
Hautomisessa on aina oma jännityksensä. Koskaan ei voi tietää, minkä verran munista kuoriutuu kanoja ja minkä verran kukkoja. Kanojen päivät laumassa ovat turvatut, mutta kukkojen vaihtuvuus on suurempaa.

– Kun hankin pieniä silkkikanoja, jouduin luopumaan edellisistä kukoistani. Ne olivat miltei metrin korkuisia, joten en raaskinut laskea niitä samaan kanalaan, Asta kertoo.

Ehkäpä ensi kesänä on jälleen aika jännittää, minkä värisiä untuvaisia tipuja munista kuoriutuu. Siihen asti ajanvietettä ja seurattavaa riittää jo nykyisessäkin laumassa: milloin ruskeankirjava kanaemo antaa periksi ja lopettaa hautomisen, miten nuoret kukot ottavat roolia kanalan herroina, tai miten lauma reagoi tepastellessaan taas pitkästä aikaa talven ensilumilla.

Laatikollinen lieroja

Teksti ja kuvat: Outi Immonen

Eteisen nurkassa tumman kankaan alla kuhisee. Siellä on jotakin, joka mönkii, möyrii ja syö eloperäisiä asioita.

Matokomposti on yleensä muovinen tai lasinen laatikko, joka toimii monessa kodissa virallisen kompostin korvikkeena. Matokomposti ei haise eikä se ole mitenkään iljettävä, vaikka laatikollinen matoja ei välttämättä omaa kovin positiivisia mielleyhtymiä. Päältä päin näyttää, että laatikossa on vain multaa ja jotakin, joka etäisesti muistuttaa banaaninkuorta.

Matokomposti on helppohoitoinen ja sen voi rakentaa vaikka jokaiseen kotiin. Kompostoinnissa käytetään yleensä tunkiolieroja, sillä tavalliset kastemadot eivät siedä huoneenlämpöä. Matokomposti täytyy suojata valolta laittamalla kompostin päälle esimerkiksi tumma kangas. Kompostia hoidetaan kastelemalla sitä – ja tietysti ruokkimalla matoja. Matokomposti tuottaa siis tavallisen kompostin tapaan hyvin ravinnerikasta multaa, jota voi käyttää lannoitteena. Aika ajoin kompostia täytyy tyhjentää ja sinne tulee lisätä seosainetta, koska kompostiin kertyvä matojen uloste on niille itselleen myrkyllistä. Seosaineena voi käyttää esimerkiksi turvetta.

Matokompostin ja tavallisen kompostin erona on niiden lämpötila. Normaalissa kompostissa lämpötila pyritään pitämään yli 30 asteessa, kun taas matokomposti ei vaadi tällaisia lämpötiloja. Matokomposti ei myöskään kuumene, joten sitä voi huoletta pitää vaikka eteisessä tai keittiön komerossa. Internetistä löytyy useita sivustoja ja keskustelupalstoja, joilla annetaan vinkkejä oman matokompostin perustamiseen ja hoitamiseen. Esimerkiksi Kierrätyskeskus tarjoaa kattavan matokompostointioppaan.

Kivoja kavereita

Eeva Huttunen opiskelee yliopistossa ympäristönsuojelutiedettä. Hän on myös kokenut matokompostoija.

– Asun omakotitaloalueella, jossa ei kerätä erillistä biojätettä. Meillä ei myöskään ole omaa kompostia, joten kun kuulin ystävältäni hyviä matokompostikokemuksia, päätin kokeilla itsekin.

– Sain ystävältäni ”aloituspakkauksen” matoja, niitä taisi olla noin 30 kappaletta. Matojen kodiksi hankin vanhan akvaarion, ja sen peittona olen käyttänyt vanhaa verhokangasta. Kaikki on siis vieläpä kierrätettyäkin, Huttunen kertoo.

Myös hän kertoo matokompostin hoitamisen olevan todella helppoa. Viikoittaisen kastelun, ruokinnan ja mullan möyhimisen lisäksi ei muuta juuri tarvitse tehdä.

– Kyllä se vain oikeasti toimii. Ei mene kauaakaan, kun madot hoitavat hommansa. Kaivan aina kompostiin pienen kolon, laitan sinne biojätteen ja peitän sen. Ja yllättävän nopeasti kolo onkin jo tyhjä!

Huttunen suositteleekin matokompostia kaikille.

– Jos joskus on vähän yksinäistä, voi niille madoille vaikka vähän jutellakin. Ne on ihan kivoja kavereita, hän naurahtaa.

Madot eivät karkaile

Madoille voi antaa syötäväksi esimerkiksi hedelmien ja vihannesten kuoria, kunhan pitää mielessä, että ne tuhoavat nopeammin pehmeitä biojätteitä. Joillakin internetin keskustelupalstoilla kiistellään siitä, kannattaako madoille antaa kahvin- tai teenpuruja niiden happamuuden takia. Sitä ei kuitenkaan tarvitse pelätä, että madot yhtäkkiä karkaisivat laatikostaan ja pureskelisivat yöllä jonkun varpaita saatuaan lisäenergiaa.

Kun aloittaa matokompostoinnin, biojätteitä ei kannata tuputtaa kerralla liikaa. Kun matoja on vielä vähän, ne eivät välttämättä jaksa möyhentää kaikkea kompostiin heitettyä. Tällöin komposti voi alkaa haista, kun ruoantähteet ehtivät alkaa mädäntyä. Myöskään liha- tai maitotuotteita ei suositella madoille syötettävän, sillä ne alkavat varmasti haista ollessaan huoneenlämmössä.

Kompostin matokanta kasvaa ajan saatossa, joten jossain vaiheessa matoja voi joutua siirtämään sieltä pois. Fiksu ja reilu kompostoija voi esimerkiksi antaa näitä matoja muille asiasta innostuneille, tai myydä niitä halukkaille vaikkapa netissä.

Matokompostin toimintaa on hauska seurata. Läpinäkyvän laatikon etuna on se, että matojen elämää pystyy vähän jopa välillä seuraamaankin. On hienoa katsoa, kuinka nopeasti madot tuhoavat niille heitetyt banaaninkuoret. Kekseliäs kompostoija voi kehitellä tästä muiden kanssa vaikkapa kilpailun: kuka arvaa kuinka kauan kestää että kulloinkin kompostiin heitetty biojäte muuttuu mullaksi!

Lähteet:
http://wikikko.info/wiki/Matokomposti
http://www.kierratyskeskus.fi

Mitä tarvitset omaan matokompostiin:

– Muovinen / lasinen laatikko, myös vanerilaatikko tai vanha saavi käy. Lähestulkoon siis mikä tahansa astia, joka on tarpeeksi suuri eikä ala itse maatua.
– Seosainetta, esimerkiksi turvetta tai silputtuja munakennoja.
– Tunkiolieroja. Näitä löytää esimerkiksi internetistä tai vaikkapa mummolan lehtikompostista. Tavalliset kastemadot eivät sovi kompostointihommiin.
– Biojätettä, joilla matoja ruokitaan (tätä tulee jokaisesta taloudesta!)
– Innostunutta luonnonsuojelumieltä!

Rescue-koira palkitsee kiitollisuudella

Teksti ja kuvat: Kati Tiitola

Ihmisten tietämättömyys, kiire ja haluttomuus sitoutumiseen ovat syitä, miksi kodittomia koiria ja pentutehtailua esiintyy myös Suomessa.

Neljä pikkukoiraa heiluttaa iloisesti häntäänsä, kun dobermann-uros Hugo hyppii ja kilpailee huomiosta kiltin rottweiler-sekoitus Pimun kanssa. Samalla surumielisen oloinen meksikonkarvatonkoira Rölli seuraa tapahtumia taustalla hieman epäluuloisena. Olemme Viipurin Koirat ry:n hallituksen puheenjohtajan Mia Kivelän kotona Tuusulassa.

Mian luota moni löytökoira on saanut vuosien varrella sijaiskodin ja muutama onnekas pysyvän kodin. Kun siirrymme sisälle, koirat käpertyvät viimein omille paikoilleen rauhassa lepäämään. Kaikki Mian koirat yhtä lukuunottamatta ovat rescue-taustaisia.

Eettinen vaihtoehto

Mian historia löytökoirien parissa alkoi vuonna 2007, jolloin hänelle tuli ensimmäinen koira  Viipurin koiratarhalta. Sekä suomalaisten että ulkomaalaisten kodittomien koirien tilanteeseen tutustuminen ja toisaalta myös rotukoirien kasvattamiseen liittyvät epäkohdat saivat nuoren naisen uppoutumaan syvemmälle rescue-koiratoimintaan.

– Valitettavasti koiraongelmien taustalla on usein koiran ostajan täydellinen tietämättömyys, jonka vuoksi pentutehtailu kukoistaa myös Suomessa. Yhä useammin tilanne on se, että koiria ei enää edes jalosteta, vaan teetetään vain niin paljon uusia pentueita kuin on mahdollista.

Rescue-koiralle kodin tarjoaminen virallisen yhdistyksen kautta on hänen mukaansa eettinen vaihtoehto. Mia kertoo kuitenkin inhoavansa sanaa ”pelastaminen”.

– Pelastaminen ei saa olla pääsyy sille, miksi koira otetaan, vaan taustalla on oltava aito halu hankkia koira. Täytyy ottaa vastuu kaikesta siitä, mitä päätökseen sisältyy.

Terveitä koiria lopetetaan

Mian luona asustaa tällä hetkellä Venäjältä, Romaniasta, Espanjasta ja Suomesta lähtöisin olevia rescue-koiria. Hylkäämisen syyt vaihtelevat kulttuuritaustan mukaan. Esimerkiksi Venäjällä saatetaan hylätä koiria, jotka eivät osaa vahtia. Suomessa hylkäämisen syynä on valitettavan usein koiraan kyllästyminen.

– Kaikenlainen sitoutuminen on ihmisille nykykulttuurissamme vaikeaa, ja se näkyy myös siinä, miten helposti koirista luovutaan. Nuoria ja täysin terveitä koiria viedään lopetettavaksi yksinkertaisesti siitä syystä, että perhe on kyllästynyt koiraan tai aika ei yhtäkkiä riitäkään.
Dobermann-uros Hugo pelastettiin kuolemantuomiolta puolitoistavuotiaana, kun omistajat eivät lapsen synnyttyä enää pärjänneet energisen koiran kanssa, ja veivät koiran lopetettavaksi. Hugo sai kodin Mian luota viime hetkellä.

– Tällaiset tapaukset ovat nykyään valitettavan yleisiä, Mia kertoo.

Mia on seurannut läheltä myös eläinsuojeluvalvojan työtä, ja useat huostaanotetut koirat ovat löytäneet kotihoitopaikan hänen luotaan.

– Ongelmat perheissä ovat toisinaan niin suuria, että eläinsuojeluvalvoja joutuu soittamaan paikalle myös lastensuojeluviranomaiset.

Avaimena ennaltaehkäisy

Mia korostaa, että rescue-koirayhdistysten pääasiallinen tehtävä ei ole tuoda koiria Suomeen, vaan ennaltaehkäistä ongelman kehittymistä lähtömaassa.

Rescue-koiran hankinnassa tulisi Mian mukaan ottaa huomioon se, että koiralla ei välttämättä ole minkäänlaista kokemusta kotikoirana elämisestä. Esimerkiksi sisäsiisteys saattaa aluksi olla ongelma, myös eroahdistus on yleistä. Koiralla voi myös olla traumoja ja epävarmuutta, joten koiran koulutus vaatii aikaa ja motivaatiota.

– Rescue-koirat osaavat todella arvostaa hyvää ja turvallista kotia, koska ne ovat aikaisemmassa elämässään jääneet siitä paitsi. Kiitollisuuden määrä on näillä koirilla todella suuri, Mia toteaa.

Espanjan koirakulttuuri

Teksti: Tuuli Turtola, kuva: Maija Salmi

Uuden perheenjäsenen voi löytää myös Espanjasta, josta tulivat myös minun nyt jo edesmenneet koirani.

Espanjassa on erilainen kulttuuri kuin Suomessa, ja se näkyy myös suhtautumisessa koiriin ja muihin eläimiin.

Espanjalaista “koiria myytävänä” -palstaa lukiessa eron huomaa selvästi. Halutaan vaihtaa koira uuteen kännykkään, huonekaluihin tai vaikkapa aseeseen. Koiria on jopa alennusmyynnissä: osta kaksi, saat toisen puoleen hintaan. Annetaan koiranpentuja, muuten ne menevät lopetettavaksi. “Luotettava kasvattaja” voi paljastua pentutehtailijaksi, tai ilmoituksessa kuvailtu koira on todellisuudessa jotain ihan muuta. Toki luotettavia koirakauppiaita on Espanjassakin, aivan kuten huijareita Suomessa.

Espanjassa koiria myydään yleisesti myös eläinkaupoissa. Nämä läpinäkyviin terraarioihin sullotut pennut ovat usein liian nuoria, ilman rekisteritodistusta ja peräisin pentutehtaista, mahdollisesti jopa kaukaa Itä-Euroopasta. Tiedossani on jopa pentuja, joiden ikä myyntihetkellä on ollut vasta viisi viikkoa.

Espanjalaiset tuttavani sanovat, ettei koiraa kannata ostaa, koska niitä saa ilmaiseksikin. Kenties niitä sen takia myös hylätään paljon.
Varteenotettava vaihtoehto on ottaa koira kodittomien koirien tarhalta. Arvion mukaan Espanjassa hylätään jopa puoli miljoonaa koiraa vuosittain, ja huono taloustilanne on vain lisännyt ongelmaa. Koiria nimenomaan hylätään, eikä viedä lopetettavaksi.

Yleinen ja kammottava tapa hankkiutua koirasta eroon on heittää se liikkuvasta autosta maantielle.

Omista koiristani toinen oli hylätty yöllä koiratarhan portille. Toinen taas löytyi pentuna roskalaatikosta.

Koiraa ei pidä ottaa säälistä, halvan hinnan tai painostuksen takia. Mutta jos olet hankkimassa rescue-koiraa, Espanja voi olla myös varteenotettava vaihtoehto. Mistä tahansa ei kuitenkaan kannata lähteä koiraa hankkimaan, lisätietoa voi etsiä esimerkiksi täältä: www.espanjankoirat.com ja http://espanjankatukoirat.com.