Nuorten Luonto

Metsän kuninkaan monet kasvot

Teksti: Jutta Setälä
Kuva: Antti Leinonen

Suomalaisilla on aina ollut erityinen suhde karhuun. Karhun monimerkityksellisyys kiehtoo: Se on Suomen kansalliseläin ja kunnioitettu metsän kuningas, mutta myös pelätty petoeläin. Samalla se on myös rakastettu eläinsatujen hahmo ja turvaa tuova pehmonalle.

Vaikka karhujen ja ihmisten elinpiirit eivät nykyisin usein törmää, karhu on löytänyt tiensä metsien siimeksistä suomalaisten jokapäiväiseen arkeen: Tiekarhu auraa katumme lumesta ja maksamattomasta laskusta meille lähetetään karhukirje. Hiihdämme Kontio-merkkisillä suksilla, keitämme aamupuuroa Nalle-hiutaleista ja juomme Karhu-saunakaljan. Karhu merkitsee suomalaisille paljon muutakin kuin eläintä. Missä piilee karhujen viehätys ja mitä karhu merkitsee? Karhun vuosi -näyttely museokeskus Vapriikissa Tampereella johdattelee kävijät karhumetsään ja paljastaa, mitä muinaiset suomalaiset ovat uskoneet karhujen olevan ja minkälaisia merkityksiä he ovat niille antaneet.

Karhunpalvonnasta uskomuksiin

Suomessa karhua on kunnioitettu ja kohdeltu muista eläimistä poikkeavalla tavalla kivikaudelta vielä 1800-luvulle asti. Metsästämällä, kalastamalla ja keräilemällä eläneet Suomen varhaisimmat asukkaat palvoivat karhua jumalana ja esi-isänään. Ennen kristinuskon tuloa suomalaisten ajanlasku perustui vuotuiskiertoon ja aikaa laskettiin muun muassa karhun talviunen, keväisen heräämisen ja uudelleen maata panemisen mukaan. Metsän piirissä eläneiden suomalaisten oli otettava huomioon karhun liikkeet ja käyttäytyminen. Karhu määritti siis paljon ihmisten elämää.

Kun suomalaiset alkoivat saada elantonsa karjankasvatuksesta ja maanviljelystä, karhua ei enää haluttu ihmisten läheisyyteen. Karhuihin liitettiin kuitenkin edelleen uskomuksia, ja ihmisten ja karhujen rinnakkaiselo vaati erilaisten yhteisön elinvoimaa lisäävien ja vaaroja torjuvien karhumenojen noudattamista. Kristinusko korvasi karhuvuoden tärkeät päivät pyhimysten merkkipäivillä, mutta monella pyhäpäivällä on muinaiseen karhukulttiin perustuva tausta. Esimerkiksi joulunalusaikana 21.–24.12. vietettiin karhun pesäpäiviä, jolloin aurinko oli kolme päivää pesässä eli päivä ei pidentynyt. Tuolloin oli varottava kehräämästä villaa tai hakkaamasta tuoretta puuta, muutoin karhu tuli seuraavana kesänä tappamaan karjaa.

Missä on Ohto synnytetty, mesikämmen käännytelty?

Muinaisia suomalaisia kiehtoi karhun syksyinen katoaminen talviunille ja ilmaantuminen uudelleen keväällä pentujen kanssa. Katoamista selitettiin karhun yliluonnollisella alkuperällä: karhun uskottiin kuolevan syksyllä pesäänsä ja uudelleensyntyvän keväällä. Jokakeväinen ylösnousemus teki karhusta jumalallisen ja sen alkuperää selitettiin erilaisilla myyteillä.

Pohjoisen mytologiassa karhu on syntynyt taivaassa, Otavassa, josta se laskettiin hongan latvaan hopeavitjoissa ja kultakätkyessä. Karhulle löytyi taivaalta kaksi vastaparia, Iso Karhu ja Pieni Karhu, jotka ovat pohjoisen pallonpuoliskon tunnetuimpia tähtikuvioita. Taivaallisella alkuperällä perusteltiin karhun surmaamista, jossa karhu palautettiin takaisin yläilmoihin. Kun suomalaiset alkoivat viljellä maata, kulttuuri ja vähitellen myös käsitys karhun alkuperästä muuttuivat. Alettiin uskoa, että karhu on syntynyt maan päällä: kuusen juuressa, Tapiolassa tai pimeässä Pohjolassa.

Kolmannen uskomuksen mukaan karhu sai alkunsa veteen heitetyistä villoista, jotka ajelehtivat tuulen mukana Pohjolaan. Siellä villoista tehtiin tai niistä syntyi karhu. Koska karhu oli syntynyt villoista, myytin mukaan myös sen kynnet, hampaat ja viha olivat villaa, joten se ei pystynyt vahingoittamaan karjaa tai ihmisiä.

Karhun hammas onnea tuomassa

Koska karhu oli erityinen, jopa jumalallinen, sitä pidettiin myös noitien tärkeimpänä avustajaeläimenä. Karhun eri ruumiinosilla ajateltiin olevan maagisia voimia ja niitä käytettiin amuletteina ja taikakaluina, joihin uskottiin karhun mahdin varastoituneen.

Noidat käyttivät taikakaluissa olevaa karhun voimaa ihmisten ja tärkeiden kotieläinten parantamiseen ja suojelemiseen. Esimerkiksi karhun käpälä oli voimakas taikakalu, jolla siveltiin kipeitä kohtia ja suojattiin karjaa karhuilta.

Karhun hampailla parannettiin hammassärkyä ja kurkkutorvella kurkkukipua. Karhun kynsistä oli apua synnytyskivuissa ja ne myös suojasivat lasta taudeilta. Metsämiehet kantoivat onnenkaluina karhun kulmahammasta, sappea tai sydäntä viinaan sekoitettuna.

Inhimillinen kantaisä

Monet pohjoisen kansat uskoivat karhun olevan heidän kantaisänsä: ihmisen suku oli saanut alkunsa karhusta ja kantaäidistä, metsään eksyneestä ihmistytöstä, jonka karhu on ottanut puolisoksi. Esi-isänä karhua ei tapettu, vaan ”kaadettiin” tiukkojen rituaalien mukaisesti. Uskottiin, ettei karhu koskaan kuole, vaan sen henki elää ikuisesti. Samasta syystä kaadettu karhu kannetaan edelleenkin metsästä kunnioittavasti pää edellä, sillä vain vainajaa kannetaan jalat edellä.

Ihmiset ovat kautta aikojen nähneet karhussa inhimillisiä piirteitä, mikä selittää kantaisäuskomusta. Karhu nousee kahdelle jalalle ihmisen lailla ja katselee ympäristöään kannoillaan keinuen. Se on ihmisen tapaan kanta-astuja ja sen jalanjälki muistuttaa ihmisen jalanjälkeä. Myös nyljettynä karhun ruumis muistuttaa ihmistä.

Karhun kasvoissa nähdään inhimillisiä piirteitä ja ilmeitä: sen sanotaan osaavan viheltää ja kyynelehtiä, mikä on eläimelle harvinaista. Myös karhun käytöksessä ja elämäntavoissa on paljon ihmisillekin tyypillistä: Karhu juoksee, ui ja kiipeää puuhun. Karhu myös metsästää, kalastaa, sienestää ja marjastaa – aivan kuten ihminenkin. Sekä karhut, eli mesikämmenet, että ihmiset ovat makean ystäviä. Karhua pidetään myös hyvin älykkäänä ja emokarhu kasvattaa poikasiaan kuten äiti lapsiaan.

Älä sano ääneen, ettei karhu kuule

Rakkaalla lapsella on monta nimeä, mutta karhulla on monia nimiä sen vuoksi, että sana karhu oli entisaikaan tabu. Eläintä ei saanut kutsua karhuksi, sillä muuten karhu hyökkäsi sanojan päälle tai osasi varoa metsästäjiä. Karhulle keksittiin kiertoilmaisuja, joista tunnetuimpia ovat mesikämmen, otso ja kontio. Suomen kielestä löytyy karhulle yhtä monta nimeä kuin vuodessa on päiviä. Karhun monet nimet viittaavat mm. karhun jumalalliseen alkuperään, pyyntionnen turvaajaan tai kertovat eläimen fyysisistä ominaisuuksista.

Oikeastaan jopa sana karhu on kiertoilmaus; se tulee sanasta karhea ja viittaa karhun karheaan turkkiin. Sanaa otso pidetään karhua vanhempana nimityksenä, mutta alkuperäinen karhua tarkoittava sana on kokonaan kadonnut. Kontio tulee verbistä kontata, koska karhun asento muistuttaa konttausasentoa.

Mitä karhu merkitsee?

Kristinusko leviäminen Suomeen teki karhusta pakanuuden symbolin ja vuonna 1347 siitä tuli ensimmäinen laissa määritelty vahinkoeläin maassamme. Karhukultti nähtiin kristinuskon vihollisena ja karhusta alettiin maksaa tapporahaa. Metsästysvimma hävitti karhut lähes sukupuuttoon 1800-loppuun mennessä, mutta sittemmin kanta on päässyt elpymään ja nykyään karhuja on Suomessa arviolta 1600.

Nykypäivänä karhu merkitsee monelle lähinnä positiivisia asioita: voimaa, viisautta, suomalaista sisua ja peräänantamattomuutta. Karhun nimet ovat suosittuja miesten nimiä: Ohto, Osmo, Otso ja Otto viittaavat karhun jumalaiseen alkuperään kun taas Tapio on karhunakin tunnettu metsän jumala. Nimen avulla vastasyntyneelle halutaan ehkä antaa ripaus karhun voimaa aivan kuten entisaikaan karhuamuletilla.

Karhu on erämaiden herra, joten on sopivaa, että karhu on valittu myös rajavartiolaitoksen tunnukseksi. Karhu, Otso ja Kontio ovat myös suomalaisia jäänmurtajia. Poliisille eteen sattuvia kiperimpiä tilanteita kutsutaan hoitamaan Karhu-ryhmä. Karhu-urheiluvaatemerkin ja Kontio-suksimerkin lisäksi moni urheiluseura kantaa karhun nimeä – metsän kuninkaan nimellä uskotaan ehkä vieläkin olevan yliluonnollisia voimia.

Karhun vuosi -näyttely Tampereen museokeskus Vapriikissa 9.1.2011 asti.

Lisätietoja: www.vapriikki.net/karhunvuosi

Metsän vihreä noituus

Teksti: Päivi Lakka
Kuva: Riina Koljonen

Metsä tarjoaa vierailijalle rentoutumista vihreässä hämyssään, mutta sen puilta ja kasveilta on haettu parannusta ja ratkaisuja moneen vaivaan jo vanhassa suomalaisessa kulttuurissa. Apua on haettu niin fyysisiin vaivoihin, suojelukseen, lemmen tuskaan, mielitietyn viettelyyn kuin tulevan ennustamiseen. Metsä kukkineen, puineen, pensaineen ja marjoineen sykkiikin arvaamatonta maagista voimaa.

Pihlajaa on pidetty pyhänä sen onnea tuottavan vaikutuksen vuoksi. Pihapuu suojelee kodin piiriä ja sen seppeleet lisäsäävät hedelmällisyyttä. Marjoista tehdyn kaulanauhan kerrotaan parantavan kantajansa.

Puusta valmistetuilla aurinkoristeillä vältytään salamaniskuilta ja laivassa ne torjuvat myrskyjä. Uskomuksen mukaan runsasmarjainen pihlaja lokakuussa enteilee sateista syksyä ja vähälumista talvea.

Koivu taas on usein yhdistetty valoon, päivien pidentymiseen kevään kynnyksellä sekä uusiin alkuihin. Maaäidin uskotaan kuuntelevan pyyntöjä henkilökohtaisesti, jos ne esitetään koivun alla.

Hevosiin ripustettiin koivusta vuoltuja säikeitä pelottamaan haltijat pois niiden selästä, ja puun oksilla lyömällä karkoitettiin muita pahoja henkiä.

Koivu saa arvostamaan kauneutta ja sen oksista punottu seppele on perinteinen rakastajan lahja. Koivu-uute takaa levolliset yöunet, mutta puun uskottiin myös parantavan änkytyksen.

Mustikalla on uskottu olevan vahva pahalta suojeleva vaikutus. Lapsia voi varjella värjäämällä heidän kätensä ja jalkansa mustikalla. Kodin ovimaton alla mustikat pitävät kutsumattomat vieraat loitolla.

Sananjalan polttamisella tai itiöiden ilmaan heittämisellä kutsutaan sadetta. Juhannuksena ilmaan heitettyjen itiöiden taas uskottiin laskeutuvat sinne, missä aarre sijaitsee.

Tyynyn alla sananjalka saa näkemään enneunia sekä auttaa ratkaisemaan ongelmia. Kevään ensimmäisten saniaisenversojen puraisu pitää hammassäryt loitolla, kivikkoalvejuuri taas on tehokas ainesosa lemmenjuomissa.

Alvejuuren itiöt ovat niin pieniä, että niiden nielemisen luultiin tekevän näkymättömäksi. Kertoman mukaan itiöitä kuitenkin suojelevat keijut, joten niiden kerääminen ja käyttäminen ei ole täysin riskitöntä puuhaa.

Lähteet: Sinikka Piippo: Kasvien salaiset voimat, Luonnon lääkeyrtit

Vedestä kaikki lähti

Teksti: Päivi Lakka
Kuva: Jirka Silander

Alussa oli vain synkkä ja aaltoileva alkumeri. Erään suomalaisen maailman syntytarinan mukaan Väinämöinen nosti polvensa vedestä ja vesilintu teki sen päälle pesänsä. Linnun munat vierivät alas veteen ja halkesivat. Näistä palasista muodostuivat maa, tähdet ja kuu.

Maansukellus-tarun mukaan jumala ja paholainen osallistuvat luomistyöhön yhdessä: jumala hyvää luoden ja paholainen tätä häiriten. Paholaisen käskettiin hakea mutaa merenpohjasta. Hän päätti kätkeä ylimääräistä poskiinsa ja ulos rykäisty muta muodosti maailman.

Muinaisessa Suomessa vesi oli kunnioitettu ja vaalittu elementti. Kansanrunousarkiston tutkijan Irma-Riitta Järvisen mukaan veden rooli oli tärkeä etenkin vanhoissa uskomuksissa ja rituaaleissa.

– Vastasyntyneen kylpy, saunominen, tytön lemmenosto, morsiamen puhdistautuminen, tautien parantaminen ja kuolleiden viimeinen pesu. Kodin piirissä vesi on nähty pyhänä, puhdistavana, suojelevana ja myönteisenä elementtinä, Järvinen summaa.

Kunnioitusta ja puhtauden vaalimista

Veden noutamiseen tuli aina pyytää lupaa veden kansalta. Järvisen mukaan taikavoimia omavaa veden väkeä tuli varoa loukkaamasta.

– Ihmisille oli annettu vedet, metsät ja suot käytettävikseen, mutta niitä tuli kohdella kunnioittavasti. Vanha karjalainen nainen kävi suolla pyytääkseen anteeksi suon väeltä, koska oli poiminut marjansa sen mailta, Järvinen kertoo.

Lapsia varoiteltiin Näkistä ja Vetehisestä, jotka vaanivat veden liepeillä ja houkuttelivat mukaansa pinnan alle.

– Myöskään kaivoille ei Karjalassa saanut eksyä liian myöhään illalla, ettei olisi häiriöksi veden asukeille, Järvinen lisää.

Osoittaakseen arvostuksensa vettä kohtaan, se tuli pitää puhtaana. Kerrotaan, että muuan poika sairastui virtsattuaan järveen ja nainen joutui parantajalle huuhdottuaan pyykkinsä vedessä.

Veteen piirretty raja

”Vesi vetäy viestin”. Veden uskottiin mahdollistavan viestien kuljettaminen eläviltä Manan majoille. Venäjän Karjalassa vainajat olivat vielä uskomuksen mukaan tavoitettavissa ja omaisilla oli tapana rukoilla heitä.

Järvinen kertoo, että Vainajalan uskottiin sijaitsivat veden toisella puolella, saaressa tai toisella mantereella. Karjalan kalmistotkin rakennettiin perinteisesti veden äärelle.

– Mikäli kalmisto ei ollut lähellä, pystyi veden ääreltä lähettämään viestejä ja uhraamaan piiraan. Vesi vie viestin eteenpäin niin joen, järven kuin vaikka kaivonkin ääreltä.

Myös Kalevala-myyteissä ihmisten sielun matka elävien maailmasta kohti tuonpuoleista kulkee tumman virran poikki.

Mihin unohtui veden väki?

Karjalaisen vanhan käsityksen mukaan luonto on ihmisen suojelushaltija. Nykymaailmassa roolit ovat kuitenkin kääntyneet päälaelleen: ihminen on ryhtynyt luonnon haltijaksi, jolta suojelu tuppaa unohtumaan.

Nykyiset vesistömme ovatkin saastuessaan siirtymässä ajasta ikuisuuteen. Itämeren pohjassa, mistä paholaisen ammoisina aikoina kerrotaan hakeneen maailman mudan, on nyt jäljellä vain hapeton ja kuollut alue.

Suomessa ei veden hyvän saatavuuden vuoksi kitsastella sen kulutuksessa. Harva meistä lausuu rukoustaan veden väelle avatessaan kuumat vesihanat talvipäivän kohmettamien varpaiden kylvettämiseen.

Suomalaiset kansantarut ovat jo aikoja sitten korvautuneet uusilla maailmankatsomuksilla. Muinaisten suomalaisten ja veden yhteyden pohtiminen ei kuitenkaan tekisi pahaa kenellekään, edes ajatusleikkinä.

Pihka-kuulumisia

Teksti: Mirelle ja Milla Aalto

Reilu vuosi sitten saimme uuden näkökulman luontoharrastukseen ilmoittauduttuamme Pihkan suorittajiksi. Nuorten luonnonharrastusmerkki Pihka oli tuolloin vasta julkistettu. Sen idea tuntui hurjan mukavalta ja tartuimme toimeen innokkaasti. Aloittaminen kävi helposti. Nettilomakkeen täytettyämme saimme valita ensimmäisiä tehtäviä.

Aluksi tehtävät vaikuttivat yksinkertaisilta ja helpoilta kokeneemmalle luontoharrastajalle, mutta syvällisempi katsaus Pihkan tehtävävalikoimaan osoitti, ettei asia ollut ollenkaan niin. Sieltä löytyikin yllättävän monia aivan uusia juttuja – eihän sitä kaikkea ole millään voinutkaan ehtiä tehdä. Lisäksi vanhat tutut luontopuuhat näkyvät uudessa valossa, kun ne on asetettu tehtävän muotoon. Pihkan tehtävävalikoiman laajuus ja eritasoisten tehtävien runsaus yllätti.

Vauhtiin päästyämme havaitsimme Pihkan tehtävien ikään kuin itsekseen suoriutuvan muun elämän ohessa: kun näkee taivaalla sateenkaaren tai auringon ympärillä halon, kun ruokkii lintuja tai tekee niille pesäpöntön, kun seuraa sammakoiden ja vesiliskojen elämää pihalammella… koko ajan suorittaa Pihkaa. Tähtiä kertyi, ja ilokseme näimme, miten paljon luontoa huomaamatta olemme harrastaneet.

Pihka on saanut tekemään myös vanhasta poikkeavia juttuja, ja tehtävien ohessa oppii uutta. Esimerkiksi pilvibongaus oli todella avartava kokemus, ja tehtävän aikana omaksuttu pilvien havainnointi jäi tavaksi. Nyt katsomme taivaalle muuttunein silmin ja analysoimme pilviä yrittäen tunnistaa niiden tyypin.

Pihkaraporttien myötä on tullut kirjoitettua pitkät pätkät tekstiä sellaisistakin asioista, jotka ovat vuosien saatossa muuttuneet osaksi arkea niin, ettei niihin ole enää edes kiinnittänyt huomiota.

Onko Pihka lisännyt luontoharrastustamme? Varmasti, monin tavoin. Esimerkkinä toimikoon vaikka Kevätseuranta-tehtävä: jos muuten olisi ollut laiska viikonloppu, niin Pihka kannusti lähtemään luontoon, jotta muiden viikonloppujen tunnollinen retkeily ei valuisi hukkaan tehtävän jäädessä vajaaksi. Niinpä edellisenä keväänä retkeilimme poikkeuksellisen säännöllisesti.

Vuosi on nyt kulunut, ja tähtiä on pienin ponnistuksin kertynyt viisitoista – hauskoja muistoja ja uusia oivalluksia luonnosta varmasti sataviisitoista. Ja kun Pihka-hihamerkin lopulta saa kiinnittää vaatteeseen, tietävät muut ilman yhtään ääneen lausuttua sanaa, minkä sortin ihminen kohdalle sattui.

Pirunpelto ja muita jääkauden jälkiä

Teksti: Maija Taka
Kuva: Maria Rautio

Tiesitkö, että vielä 12 000 vuotta sitten Suomen päällä lepäsi yli 2 kilometriä paksu jäätikkö? Sen sulamisen jälkeen Itämeren rannat ulottuivat pitkälle sisämaahan. Maa painui paljon, minkä takia maankohoaminen on Suomessa edelleen varsin nopeaa. Jäätikön vaikutuksesta ja sen vetäydyttyä pois syntyi monia maastossamme edelleen nähtäviä muodostumia. Muinaissuomalaiset liittivät maaston merkkien syntytapoihin yliluonnollisia voimia. Miten jääkauden jäljet oikeasti ovat syntyneet?

Hiidenkirnut

Hiidenkirnujen uskottiin aikaisemmin olleen jättiläisten ja maahisten pyörittämiä onkaloita. Tosiasiassa hiidenkirnu on syntynyt, kun jäätikön sulamisesta syntyneet vedet ovat pyörittäneet kallion painanteeseen jääneitä kiviä. Vierinkivet ovat veden voimasta alkaneet pyöriä ja hioa kallioon kuoppaa. Sileäreunaisesta kuopasta on aikojen saatossa syventynyt lopulta jopa metrejä syvä onkalo. Suomen vanhimmat löydetyt hiidenkirnut ovat Helsingin Rauninmalja sekä Aarnipata, joka on reilut 8 m syvä ja melkein 7 m leveä. Hiidenkirnuja syntyy edelleenkin.

Siirtolohkareet

Siirtolohkareiden luultiin vanhaan aikaan olleen jättiläisten kolttosia. Suomessa uskottiin ennen ihmisiä asustaneen jättiläisiä ja henkiä. Jättiläisten uskottiin asustaneen louhikoissa ja vuorilla nauttien rauhallisesta elämästä. Tarujen mukaan jättiläiset häiriintyivät rauhanrikkojista, kuten meluavasta kirkosta, äänekkäästä kyntäjästä tai pyykkiään paukuttelevasta emännästä niin, että ne viskelivät suuria kiviä hiljentääkseen häiritsijänsä. Jättiläisten viskelemät kivet kuitenkin putosivat minne sattui, ja ne seisovat näillä paikoillaan vieläkin.

Esimerkiksi Raision Kukkarokiven uskottiin olleen jättiläisen tuoma. Kirkkoherra oli jättänyt maksamatta jättiläisille kirkon rakentamisesta, jolloin suuttuneet jättiläiset päättivät lähteä Raisioon kostamaan. Hätääntyneet paikalliset laittoivat akan soutamaan heitä vastaan. Akan vene oli täynnä kuluneita kenkiä ja airoja merkiksi siitä, että Raisio olisi pitkän matkan takana. Jättiläiset uskoivat akan tarinaa ja luopuivat aikeistaan pudottaen kiven. Kukkarokivi on nykyään Suomen suurin selvästi näkyvä siirtolohkare. Samanlaisia jättiläisten kiviä on kirkkojen lähellä Pohjanmaalla, Satakunnassa ja Hämeessä. Yleensä tarinassa hiisi tai jättiläinen on heittänyt kirkkoa kivellä.

Todellisuudessa siirtolohkare on löytänyt paikkansa jäätikön vetäytyessä. Jäätikkö on kuljettanut päällään paljon irrottamaansa maa-ainesta, ja kun jäätikkö on sulanut, on sen päällä matkustanut aines pudonnut maahan. Näin ovat maastoon jääneet myös suuret siirtolohkareet.

Pirunpelto

Vanha kansa uskoi aikoinaan maisemassa seisovien kivivöiden olleen pirun tekosia. Pirun uskottiin tekevän kaiken vastoin Jumalan tahtoa, joten se oli valinnut pelloikseenkin savimaiden sijaan louhikoita, joissa vain jäkälä kasvoi, sekin vaivoin. Toisen tarun mukaan piru oli suutuksissaan viskellyt kiviä pelloille ja muodostanut näin laajoja kivikoita.

Tosiasiassa pirunpelto on muinaisrantamuodostuma ja osoittaa maastossa vanhan rannan korkeutta. Yli puolet Suomesta on jäätikön vetäytymisen jälkeen ollut merenpohjaa, kunnes maankohoamisen myötä Suomen pinta-ala on kasvanut. Vesi on huuhtonut silloiselle rannalle lajittunutta ainesta, ja pirunpellon kohdalla voimakkaat aallot ovat huuhtoneen rannalle lohkareisia kiviä. Pirunpelloilla kivet ovat veden pyöreämmäksi hiomia. Tutkijat epäilevät myös, että rantoja huuhtonut vesi olisi huuhtonut kivilohkareiden välistä hienoainesta pois, jolloin rannalle olisivat jääneet seisomaan vain suurimmat kivet.

Pirunpeltoja löytyy niin pitkältä sisä-Suomesta kuin lähempääkin rannikkoa, kuten Turun Nunnavuorelta. Ainakin Nurmijärven Jätinkadulla on oletettu tapahtuneen huuhtoutumista.

Suppakuoppa

Suppakuoppia löytyy Suomesta paljon ja niitä voi ihailla vaikkapa Lammilla. Suppakuoppa on syntynyt jäätikön vetäytyessä Suomesta. Jäätikön reunasta lohjennut lohkare on irrottuaan painunut jäätikön alta paljastuneeseen kosteaan maahan. Jäälohkareen lopulta sulaessa maahan on jäänyt lohkareen kokoinen ammottava kuoppa, joka on joko jäänyt järveksi ja kuivaksi kuopaksi.

Suppakuoppien on aikoinaan huhuttu olleen metsänhenkien koteja. Nyt suppakuopassa uskaltaa jo käydä, ja onkin melkoista liikuntaa ensin laskeutua jyrkkää rinnettä alas ja vielä nousta kuopan pohjalta takaisin ylös. Syvissä suppakuopissa kylmä ilma laskeutuu öisin kuopan pohjalle, jossa lumipeite voi viipyä pitkälle kesään. Lämpöerot huomaa myös kasvillisuudessa.

Harjut ja reunamuodostumat

Myös harjut ovat syntyneet jäätikön vetäytyessä. Moni sekoittaa keskenään harjut ja reunamuodostumat, jotka seisovat maastossa täysin vastakkain toisiinsa nähden. Reunamuodostumat ovat syntyneet nimensä mukaisesti jäätikön ulkoreunalle paikkaan, jossa jäätikön reuna seisoi pidemmän aikaa. Pohjoismaiden kuuluisimmat reunamuodostumat Salpausselät sijaitsevat Suomessa. Ensimmäinen Salpausselkä syntyi noin 12 000 vuotta sitten ja Toinen Salpausselkä 11 500 vuotta sitten.

Harjut taas seisovat maastossa näyttäen jäätikön kulkusuuntaa. Harjut ovat syntyneet jäätikön vetäytyessä aineksesta, jota sulava jäätikkö kuljetti päällään ja sisällään. Sulavan jään synnyttämät vesivirrat kasasivat aineksen pitkulaisiksi harjuiksi.

Suomuja rannalla

Perhon Pirttijärven rannalla asui tarun mukaan aikoinaan perhe, joka eli yltäkylläisenä järven rasvaisista lahnoista. Suurista kalansaaliista jäivät rannalle suuret suomumatot. Eräänä päivänä perheen poika tukehtui kalanruotoon, jolloin isä suuttui järvelle ja viskasi järveen suuren tervaskannon kiroten järven lahnat. Lahnat katosivat järvestä ja perhekin muutti pois. Tarinasta jäivät muistoksi vain rannan suomut.

Geologit ovat myöhemmin tutkineet rantojen kalansuomuja ja todenneet niiden oikeasti syntyneen kallioperästä irronneista kiillesuomuista. Aallokko ja joki olivat rikastaneet rannalle kiilteestä rantakerrostuman. Samanlaisia kalansuomutarinoita löytyy Järvi-Suomesta sekä Itä- ja Pohjois-Suomesta, mutta vain Pirttijärvellä suomujen oikea historia on selvitetty.

Kasvavat kivet?

Vanha kansa uskoi pellolla seisoneiden kivien kasvavan kokoa iän myötä, joten viisauden mukaan kivet tuli raivata pellolta seitsemän vuoden välein, jotta ne eivät kasvaisi liian suuriksi. Tosiasiassa kivet eivät kasva vanhetessaan, vaan routiva maa nostaa suurempia kiviä syvältä maanpintaan. Kivi kerää puoleensa kosteutta, joka jäätyessään nostaa kiveä ylöspäin.

Myös kivien synnystä on Suomessa liikkunut monelaista tarua. Esimerkiksi Sodankylässä Unarin Porosaaren rantavedessä seisovat kaksi kiveä kantavat erikoista tarinaa. Paikallinen lovinoita Salkko otti aikoinaan osaa Lapin suurnoitien kalastuskonstiin, joi koko järven tyhjäksi ja lähetti akkansa ja tyttönsä järven pohjalle keräämään sinne jääneitä kaloja. Salkko ei kuitenkaan kyennyt pitämään järven vettä sisällään, vaan se purskahti takaisin järveen hukuttaen akan ja tyttären muuttaen heidät kiviksi.

Utsjoessa taas seisoo Passe-Palkki eli poro- ja peuramiesten parimetrinen seitakivi, jonka kädenmentävään reikään on tarun mukaan laitettu pienet uhrit, kun suuret sarvet ja kallot jätettiin kasaan kiven juurelle. Paikallinen noita loitsui poikineen taian houkutellakseen peuroja paikalle. Pojan täytyi vain olla hiljaa, mikä tuntui vaikealta, kun peuroja ilmestyi yhä enemmän. Joen vastarannalla poika ei enää malttanut, vaan avasi suunsa huudahtaen ”Peuroja tuolla tunturissa!”. Näin peuratokka katosi ja ukko poikineen muuttui isoiksi kivenlohkareiksi, jotka vyöryivät alas Utsjokeen, missä kivet seisovat edelleen.

Samanlaisia tarinoita kivelohkareiksi muuttuneista epäonnistuneista noidista löytyy myös muualta Lapista ja Pohjois-Pohjanmaalta. Tosiasiassa Utsjoessa seisovan lohkareen kädenmentävä onkalo on veden rapauttama onkalo, joka jatkaa syvenemistään vielä tänäkin päivänä aina, kun vesi siihen osuu.

Lähteet:

Kejonen Aimo (2008). Kansatarinat. Karttakeskus. Gummerus Jyväskylä.

Koivisto Marjatta (2004). Jääkaudet. WSOY.

Monen myytin Madagaskar

Teksti ja kuvat: Titta Lassila

Punainen on vihreän vastakohta, ainakin Madagaskarilla. Suuren saaren jäljellä olevat sademetsät kuhisevat elämää. Maaperä on voimakkaan ruosteenpunaista, ja säiden kuluttamana paljastuvat sen sävyt yhä useammin. Sukeltamalla saaren eri sävyihin paljastuu siitä paljon muutakin.

Voisi melkein sanoa, että Madagaskar on yhtä suurta myyttiä: vihreä paratiisisaari täynnä sademetsää ja ihmeellisiä otuksia. Myyttiä ensinnäkin siksi, ettei todellisuus ole enää aikoihin vastannut kuvitelmiamme. Vai tiesitkö että yli 90 prosenttia Madagaskarin metsistä on kadonnut se jälkeen kun ihminen asettui saarelle? Ja ettei saari ylhäältä katsoen ole suinkaan vihreä vaan punainen?

Toisaalta Madagaskarin myyttisyydelle löytyy perua historiasta. Pari tuhatta vuotta sitten saarella eli jättiläismakeja ja -kilpikonnia, kääpiövirtahepoja sekä kolmemetrisiä norsulintuja. Sitten tulokaslaji ihminen saapui, ja tuhat vuotta myöhemmin megafaunaa eli suurikokoista eläimistöä ei enää ollut.

Metsäkato uhkaa ainutlaatuista elämää

Eroosio eli maaperän kuluminen, väestönkasvu ja köyhyys tekevät madagaskarilaisen viljelijän elämästä vaikeaa. Hedelmällisestä maasta on pulaa, samoin polttopuusta. Viljelykelpoista maata saadaan ainoastaan lisää metsää raivaamalla ja kulottamalla, mutta metsän uudistumiseen vaadittavan kesannon pitämiseen ei ole varaa. Ja niin maa köyhtyy paljastaen punaisen sydämensä. Metsien häviäminen onkin suurin Madagaskarin luontoon kohdistuvista uhkista. Luonnon monimuotoisuuden kannalta arvokkainta sademetsää on jäljellä enää kapeana nauhana saaren itäisellä ylängöllä. Metsäkaistale on säästynyt lähinnä vaikeapääsyisyytensä ansiosta.

Metsäkato nakertaa elintilaa Madagaskarin ainutlaatuiselta eliöstöltä. Yli 80 % saaren eläimistä ja kasveista on kotoperäisiä, joten niitä ei löydy mistään muualta maailmasta. Metsässä valtavien saniaispuiden alla kulkiessa tuleekin tunne, että koska tahansa vastaan voisi rymistellä vaikka dinosaurus.

Metsässä täytyy kuitenkin suunnata katseensa ylös oksistoihin, maahan hajoavien lehtien alle sekä puronvarsille. Madagaskarin eläimistö näyttäytyy ulkopuoliselle varsin eriskummallisena: makeja, kameleontteja, sammakoita, jättimäisiä perhosia ja kovakuoriaisia, kummallisia siilin tai muurahaiskarhun näköisiä tanrekkeja sekä saaren suurin peto, fossa, joka näyttää puumalta mutta on läheisempää sukua mangusteille. Ja löytyyhän saarelta melkein se dinosauruskin: lehtihäntägekko on öisessä metsässä kohdattuna kuin miniatyyrilohikäärme. Itseään on silloin pakko nipistää: voiko tällaista olla?

Viime vuonna pahentuneen poliittisen epävakaisuuden jälkeen saaren erikoista eliölajistoa on uhannut entistä pahemmin myös laiton kauppa. Korkealaatuista ruusupuuta sekä värikkäitä eläimiä salakuljetetaan surutta maihin, joissa niistä maksetaan valtavia summia.

Metsän myyttiset kädelliset

Madagaskarilla luontoon liittyy, ei lainkaan yllättäen, lukuisia myyttejä. Esimerkiksi massiivisia apinanleipäpuita, joiden kahdeksasta lajista kuusi löytyy ainoastaan Madagaskarilta, pidetään usein pyhinä. Saaren länsirannikolla nämä ”metsän äidit” jätetäänkin rauhaan, vaikka muu puusto kaadettaisiin ympäriltä. Moniin pyhinä tai myyttisinä pidettyihin kasveihin liittyy hyötyajattelua. Ne toimivat usein lääkekasveina tai veden varastoijina, kuten ravenala eli matkustajainpuu, jonka nimi tulee sen suurten, vettä keräävien lehtien tarjoamasta avusta janoisille matkaajille.

Eniten uskomuksia liittyy makeihin. Ne ovat alkeellisia kädellisiä, joiden lajien välillä on valtavia eroja sekä elintavoissa että ulkonäössä. Pienimmät hiirimakit painavat kirjekuoren verran, kun taas indrit ja sifakat voivat olla lähes kymmenkiloisia.

Uhanalaisia indrejä elää vain pienessä osassa Madagaskaria. Ne ovat ulkomuodoltaan ja ääntelyltään hyvin inhimillisen oloisia, mikä on varmasti vaikuttanut niiden myyttiseen asemaan. Indrejä suojelee fady eli tabu, eikä niitä saa metsästää eikä vahingoittaa. Indriä kutsutaan Madagaskarilla nimellä babakoto, jossa baba tarkoittaa isää ja koto pientä poikaa. Nimi tarkoittaa siten pojan isää.

Erään tarun mukaan pieni poika oli metsässä keräämässä hunajaa, kun mehiläiset pistivät häntä ja hän putosi puusta. Indri otti pojan kiinni ja kantoi turvaan. Muissa tarinoissa legendaan liittyy muodonmuutoksia ihmisestä makiksi, mikä lähentää ihmisen ja indrin suhdetta kaukaisina sukulaisina.

Toiseen makilajiin liittyy täysin päinvastaisia uskomuksia, jotka tekevät siitä pelätyn ja vainotun. Ai-ai on pieni yöeläjä, joka täyttää Madagaskarilla tikkojen muualla käyttämän ekolokeron. Sillä on pitkä ja kapea, päästä pullistunut keskisormi, jota se käyttää ravinnon kaivamiseen tekemistään puunkoloista. Ai-ai muistuttaakin aika lailla klassikkoelokuva E.T.:n sympaattista avaruusoliota. Madagaskarilla ai-aita kuitenkin pidetään kuoleman merkkinä, erityisesti jos sen pitkä sormi sattuu osoittamaan kohti. Taikauskon takia eläin usein tapetaan sen eksyessä liian lähelle kylää, sillä vain siten voidaan estää jonkun kyläläisen kuolema.

Fady: tabut luonnonsuojelijoina

Madagaskarilla lähes ainoa keino estää sademetsien vähenemistä on ollut suojelualueiden perustaminen. Suojelualueisiin liittyy kuitenkin paljon sosiaalisia ongelmia, kun paikallisilta ihmisiltä viedään samalla elintila ja elinkeinot. Joskus myytit saavat paikalliset itse varjelemaan metsiään. Pienen malagassiympäristöjärjestön Vakan’alan (joka tarkoittaa metsän helmiä) hankekoordinaattori Daniela Rakotomamonjy kertoo eräiden Lounais-Madagaskarilla sijaitsevien kolmen metsälaikun säilyneen luonnontilaisina juuri fadyn ansiosta.

Pyhinä pidettyihin metsiin ei ole lupaa mennä eikä niissä asuvia makeja saa häiritä. Ongelmia ovat kuitenkin tuoneet suuret puuyhtiöt, jotka havittelevat alueen arvokkaita ruusu- ja eebenpuita. Paikalliset ovat todella huolissaan metsiensä säilymisestä, eikä niiden arvoa voi rahassa mitata, kertoo Rakotomamonjy, jonka omakin suku kuuluu paikallisiin. Vakan’ala onkin aloittamassa hanketta, joka paitsi suojelisi metsiä, myös auttaisi paikallisia ihmisiä tulemaan paremmin toimeen.

Kehitystä ja suojelua ihmisten ehdoilla

Madagaskarilla toimii paljon suojelu- ja kehitysyhteistyöhankkeita, joilla on hyvin erilaisia päämääriä. Hankkeista on usein hyötyä yksittäisille ihmisille, mutta joskus ne unohtavat paikallisen kulttuurin sävyt ja hienoudet. Ympäristöjärjestö Dodon Tany maitso –hanke pyrkii luomaan suojeltujen sademetsien reunoilla eläville ihmisille vaihtoehtoisia teitä toimeentuloon.

Tany maitso tarkoittaa vihreää maata. Kyläläiset oppivat yhdistystoimintaa, vihannesviljelyn uusia tekniikoita, mehiläiskasvatusta, rottien torjuntaa sekä saavat lukutaitokoulutusta. Hankkeen työntekijät ovat paikallisia, joten yhteistyö varautuneiden kyläläisten kanssa toimii. Kehitysyhteistyössä toimiminen opettaa valtavasti myös suomalaista, täysin erilaisista oloista tullutta nuorta. Ilman ihmisten auttamista ei metsienkään suojelu ole mahdollista. Vihreä maa on ihmisillekin arvokkaampaa kuin punainen.

Maailman neljänneksi suurin saari

Madagaskar on ollut olemassa kauan, yli 550 miljoonaa vuotta. Se oli alun perin osa suurta Gondwana-mannerta, josta mannerlaattojen liikkeet irrottivat sen yhdessä Intian kanssa noin 160 miljoonaa vuotta sitten. Intiasta saari irtosi arviolta 80 miljoonaa vuotta sitten; Intia jatkoi koilliseen – törmäten Aasian mantereeseen – ja Madagaskar jäi niille sijoilleen, 400 kilometrin päähän Afrikan mantereesta.

Maantieteellinen menneisyys on havaittavissa myös ihmisten kasvoissa ja kulttuurissa. Malagassien, kuten madagaskarilaisia kutsutaan, piirteistä erottaa heidän indonesialaiset, arabialais-persialaiset ja afrikkalaiset juurensa, joista on sekoittunut monimuotoinen ja omaleimainen kansa. Eristynyt elämä saarella on muovannut malagassit hyvin samanoloisiksi kuin suomalaiset; varautuneisuuden ja ujouden alta paljastuu rehellisyys ja huumorintaju, ja karaoke on kova juttu. Ehkä siksi suomalaiset ja madagaskarilaiset tulevat niin hyvin toimeen keskenään.

Kansojamme erottaa kuitenkin kaksi merkittävää asiaa: ilmasto ja varallisuus. Liekö lämpimämpi ilmasto tehnyt malagasseista iloisempia ja optimistisempia kuin suomalaiset (se on pakko myöntää!), mutta Ranskan historiallinen siirtomaavalta, epävakaa hallinto ja perustavanlaatuinen köyhyys ovat vieneet veronsa. Madagaskar on yhä yksi maailman köyhimmistä maista, eikä kaikilla ole varaa syödä edes riisiä. Riisi on malagasseille kaikki kaikessa, ja sitä syödään jopa aamupuurona. Maaseudulla kasvatetaan lisäksi kassavaa eli maniokkia, vihanneksia, banaania, maapähkinöitä ja erilaisia hedelmäpuita. Maalaisten elinoloja voisikin verrata Suomeen ennen teollistumisen aikaa, kun ihmiset asuivat maaseudulla, kasvattivat karjaa ja söivät kauravelliä.

Linkki: vakanala.org

Katse kohti kauppakoria!

Teksti ja kuva: Maija Taka

Entisajan omavaraisuus on kaukana nykypäivän kulutuskulttuurista, jossa tuotteiden tuotantorosessi ja alkuperä aiheuttavat ostajalle päänvaivaa.

Hinnasta voi päätellä paljon. 9 euron paidasta ei puuvillan tuottajalle tai paidan ompelijalle jää juuri mitään. Jos appelsiinit maksavat 90 senttiä kilolta, voi vain miettiä, paljonko summasta päätyy etelän viljelijälle ja hänen perheelleen.

Miten tässä näin kävi?

Liikenteen kehityksen myötä tavaroita kuljetetaan entistä nopeammin ja edullisemmin halki maailman, eikä etäisyys ole enää ongelma. Tuttavani osti aikoinaan ensimmäisellä palkallaan pelkkiä banaaneja, tuon ajan harvinaisuuksia – nykyään banaania syödään lähes joka taloudessa vuoden ympäri.

Nykyinen kulutustapamme aiheuttaa syviä haavoja ympäristöön. Kuluttajana voimme valinnoillamme tehdä muutoksen. Ihmisen on pakko vähentää kulutustaan, vaikkei se helppoa olekaan.

Tietoa ei aina saatavilla

Suomalaista vai espanjalaista? Esimerkiksi tomaatit viljellään Suomessa ympäri vuoden kasvihuoneissa, jotka käyttävät energiaa lämpöön ja valaistukseen, mutta tomaatteja ei tarvitse kuljettaa kauas. Etelässä tomaatit menestyvät pelloilla, mutta kemikaalit ja pitkät kuljetusmatkat kasvattavat niiden taakkaa. Kotimaisten tomaattien on myös todettu olevan puhtaampia.

Elinkaariajattelun avulla voidaan pohtia sitä, mitä kaikkea tuotteen valmistukseen, kuljetukseen, käyttöön ja jätehuoltoon kuluu. Esimerkiksi myslin kohdalla mietitään sitä, missä vilja on viljelty, mistä rusinat tulevat, entä kuka tuottaa pähkinät. Onko mysli pientuottajan tekemää, vai kokoaako suuri yritys raaka-aineet pilkkahintaan? Ongelmana on tiedon hankala saatavuus, sillä nykypäivän tuotannossa välikäsiä on paljon ja ne sijaitsevat ympäri maailmaa.

Lisäksi kaupassa suoraan ostajille on tarjolla usein vain vähän tietoa tuotteista. Esimerkiksi virolainen savukala voi olla kalastettu Virossa, mutta se on viety savustettavaksi Kiinaan asti, koska se on ollut halvin vaihtoehto.

Reilu kauppa on reilu teko?

Reilun kaupan sertifikaatti pyrkii parantamaan kehitysmaiden viljelijöiden asemaa ja elinkeinoa. Helsingin yliopiston tutkija Joni Valkila tutkii Reilun kaupan kahvia Nicaraguassa. Hänen tutkimustensa mukaan viljelijät myyvät tuottamansa kahvin jalostajille samaan hintaan kuin tavallisenkin kahvin, ja valtaosa Reilun kaupan kahvin korkeammasta hinnasta jää kaupalle Suomeen.

Tavallisen kahvin hinnasta 48 % päätyy tuotantomaahan, 49 % kuluttajamaahan eli Suomeen. Reilun kaupan kahvin hinnasta alkuperämaahan päätyy 35 % ja kuluttajamaahan 59 %. Neljän euron tavallisesta kahvipaketista alkuperämaahan päätyy siis 1,92 euroa ja kuuden euron Reilun kaupan kahvista 2,10 euroa.

Valkilan mukaan Reilu kauppa auttaa viljelijöitä saamaan kahviaan markkinoille, mutta sertifikaatin tavoite parantaa paikallisia työoloja on kuitenkin vielä kesken.

Kuluttajan viisain teko on käyttää omaa järkeään. Entisaikaan Suomessa syötiin sitä, mitä oli saatavilla lähiympäristössä tuotettuna. Nyt valintoja tehdessä tuotteista voi huomioida niin monia asioita, että päänsärky on lähellä. Muutamaan seikkaan valinnoissaan voi kuitenkin keskittyä.

●      Suosi lähellä tuotettua. Mitä kauempaa tuote tulee, sitä enemmän se on kuluttanut.

●      Kasvata itse! Tomaatit, yrtit, porkkanat ja salaatit…

●      Vähennä eläinkunnan tuotteita – ne kuormittavat ympäristöä eniten. Broilerinliha on nautaa ja sikaa parempi vaihtoehto. Suosi kotimaista kalaa.

●      Vältä viljoista riisiä. Se tuotetaan kaukana, kuluttaa paljon vettä ja tuottaa paljon kasvihuonekaasuja.

●      Vältä pakkausjätettä.

●      Suosi lähistön pienviljelijöitä. Toreilta ja kauppahalleista voi ostaa suoraan tuottajilta, jotka tuntevat tuotteidensa historian.

●      Lähde syksyiseen metsään keräämään sieniä ja marjoja.

Lähteet:

Kokkonen Sanna, Anu Nowak, Simo Veistola & Juha Vilkki (2009). Lukion biologia. Ympäristöekologia. Otava

Maailman tila 2008. Kestävä talous. Worldwatch-instituutti. 2008. Gaudeamus.

Valkila J., P.Haaparanta & N.Niemi (2010). Empowering coffee traders? –The coffee value chain from Nicaraguan Fair trade farmers to Finnish consumers. Journal of business ethics.

Varo metsänväen vihaa – suomalaisia luonnonuskomuksia

Teksti: Hemi Malkki

Suomalaisen muinaisuskon mukaan luonto oli elollinen. Maalla, metsällä, vedellä ja tulella oli kullakin oma väkensä, omat haltijansa, joilla uskottiin olevan maagisia voimia. Tavallisesti nämä elivät erillään ihmisistä, mutta esimerkiksi pelästyessään tai epäkunnioittavasti käyttäytyessään ihminen saattoi joutua väen vaikutuspiiriin. Esimerkiksi veteen virtsaaminen tai saunassa kiroilu oli siis vaarallista – siitä saattoi saada päälleen veden tai tulen väen vihan, joka ilmeni sairautena.

Muinaisessa Suomessa ei ollut yhtä yhtenäistä uskontoa, vaan eri alueilla ja eri aikoina vallitsi joukko erilaisia uskomuksia. Suomalaiset ja sitä kautta myös suomalaisten tavat ja uskomukset ovat kautta aikain olleet läheisissä kytköksissä itämerensuomalaiseen kulttuuriperinteeseen, joskin vaikutteita omaksuttiin myös skandinaaveilta.

Muinaisuskolla ei ole kirjoitettua historiaa. Uudemmat, kristinuskon kanssa rinta rinnan eläneet tavat ja traditiot ovat osin sekoittuneet kristinuskoon, osin saaneet siitä kielteisen sävyn. Vanhat jumaluudet kuvattiin usein pahoiksi, jopa saatanallisiksi. Pakanallisten uskomusten ja tapojen taltionti alkoi kiinnostaa suomalaisia toden teolla vasta 1800-luvun kansallisromanttisen aatteen myötä.

Miellys metsä, kostu korpi, taivu ainoinen Tapio

Aikana jolloin elämä oli riippuvainen metsän antimista, metsään ja metsän väkeen suhtauduttiin suurella kunnioituksella – metsän väellä kun oli valta päättää metsästys- ja marjastusonnesta, eivätkä he välttämättä olleet suopeita kaikille.

Metsää ja sen väkeä hallitsi havuhiuksinen Tapio, joka toisinaan saattoi ottaa huuhkajan hahmon metsän elämää tarkkaillakseen. Tapion vaimo oli yleensä hyvänsuopa, joskin toisinaan ilkikurinen Mielikki, ”metsän mieluisa emäntä”, jonka suosiota erityisesti metsästäjät tavoittelivat.

Metsänväen saattoi suututtaa esimerkiksi astumalla pois polulta tai tappamalla karhun pesäänsä. Metsänväen vihan päälleen saanut kulkija joutui metsänpeittoon eli tilaan, jossa hyvinkin tuttu metsä muuttui eksyttäväksi, vieraaksi ja kummalliseksi. Metsänpeittoon joutunutta oli vaikea löytää, sillä hän saattoi olla etsijöilleen näkymätön tai näyttäytyä heille vaikkapa kantona. Hän ei myöskään itse voinut nähdä tai kuulla etsijöitään. Metsänpeitosta pois pääsemiseksi suositeltiin esimerkiksi vaatteiden kääntämistä nurin päin – etsijät taas saattoivat löytää metsänpeittoon joutuneen puun juuriston tai oksaan väännetyn solmun läpi katsomalla.

Metsänväen lisäksi monilla eläin- kasvilajeilla oli kantavanhemmat, emuut, joiden puoleen voitiin kääntyä lajiin liittyvän metsästysonnen tai vaikkapa parannuksen hakemiseksi. Yleisiä olivat myös erilaiset tabut: Uskottiin esimerkiksi, ettei saaliseläimen nimeä saanut mainita, ettei se kuulisi ja pakenisi.

Veden eukko ruokorinta, anna mulle antimesi

Yksittäisen, nimetyn vedenjumalan sijaan veden väki oli suomalaisessa muinaisuskossa ilmeisesti ennen kaikkea paikkaan sidottua: paikka ja sen henget olivat yhtä. Kansanrunoudessa mainitulta veden eukolta tai emoselta saatettiin pyytää kalaonnea verkkoja laskettaessa. Entäpä Ahti ja Vellamo? Alunperin ahti tarkoitti vesialuetta, jolta toki saatettiin pyytää kalaonnea. Käsitys Ahdista vetten ja kalojen jumalana ja Vellamosta hänen seireenimäisen kauniina puolisonaan lienevätkin uudempaa, lainattua perintöä.

Suomessa ainakin saamelaiset uskoivat hukkuneiden sielujen houkuttelevan eläviä hukkumaan, mutta tutuin veteen liittyvä henkiolento lienee skandinaavista lainaa oleva Näkki, jolla peloteltiin lapsia vielä pitkälle 1900-luvullekin. Pahansuovan Näkin asumukseksi kelpasivat niin luonnonvedet kuin kaivotkin, ja se saattoi viedä varomattoman mukanaan syvyyksiin. Uimari saattoi kuitenkin suojautua Näkiltä heittämällä kourallisen vettä maalle ennen uimaan menoa ja sanomalla ”Näkki maalle, minä veteen”. Jotta Näkista ei olisi riesaa maalla, rannalle palattua tuli heittää hiekkaa tai pikkukiviä veteen sanoen ”Näkki veteen, minä maalle”.

Myös joihinkin veden asukkeihin yhdistettiin maagisia piirteitä. Haukea pidettiin taikakalana, ja karhun tavoin sillä oli lukuisia kutsumanimiä. Kaikin paikoin haukea ei uskallettu sen maagisten ominaisuuksien vuoksi syödä, sen sijaan hauen pään luita saatettiin käyttää ennustamiseen ja taikojen tekoon. Kansanrunoudessa hauki yhdistettiin soittoon, tekihän Väinämöinenkin kuuluisan kanteleensa juuri hauen leukaluusta.

Painu hiiteen!

Alunperin hiisi tarkoitti pyhää uhrilehtoa, kivimuodostelmaa tai muuta erityisen merkityksellistä luonnonmuodostelmaa, jota käytettiin palvontapaikkana. Hiisi saattoi viitata myös siellä asuvaan henkeen. Myöhemmin hiisi-nimitystä alettiin käyttää olennoista, joiden uskottiin asuttaneen Suomea ennen ihmistä. Monet jääkauden merkit käsitettiin ennen vanhaan hiisien työksi: useimmille tuttujen hiidenkirnujen lisäksi suurista siirtolohkareista käytetäänkin yhä nimitystä hiidenkivi ja suuria kiviröykkiöitä kutsutaan hiidenkiukaiksi.

Vasta kristinuskon saapumisen jälkeen hiisi-sana sai nykyisen ikävän sävynsä, ja hiidellä tai hitolla alettiin viitata pahaan, peikkomaiseen henkiolentoon, esimerkiksi ilkeään vesihiiteen, joka näkin tavoin saattoi houkutella ihmisiä veden varaan. Vesihiisi saattoi merkitä myös vedestä saatua sairautta, esimerkiksi ihottumaa.

Luontosuhteen uudistaminen muinaisuskon kautta kiinnostaa

Viime vuosina kiinnostus Suomen muinaisuskoa kohtaan on lisääntynyt – eikä vain akateemisessa mielessä. Jotkut kokevat luonnon antavan mystistä voimaa ja puhuvan henkien, haltijoiden tai jumaluuksien kautta.

Suomalaiseen muinaisuskoon pohjautuvasta uudisperinteestä käytetään nimitystä suomenusko. Suomenuskon ja suomalaisen muinaisuskon vanhojen kultti- ja palvontapaikkojen asiaa ajamaan on perustettu Taivaannaula ry.

Läheinen esimerkki menestyksellisestä vanhojen perinteiden elvyttämisestä löytyy Virosta, jossa maauskoksi kutsutun muinaisuskon pyhiä paikkoja on suojeltu, ja sen perinteisiä juhlia alettu viettää kouluissa. Suomessa tähän on vielä matkaa. Parhaillaan Hämeenlinnassa sijaitsevaa, Suomen suurinta uhrikiveä kaavaillaan siirrettäväksi autokaupan laajennuksen tieltä. Mahtaako autokauppa saada päälleen hiiden vihan?

Olipa kerran…

Teksti: Tuuli Turtola

….pahoja susia, ovelia kettuja, metsän kuninkaita, linnunhahmoisia noitia ja eläinhahmoisia ihmisiä. Muinaisen Suomen luonnossa liikkui jos jonkinlaisia menijöitä.

– Osa Suomessa tunnetuista eläintarinoista ja uskomuksista ovat kulkeutuneet tänne muualta, ja ne ovat muokkautuneet täällä vastaamaan paikallista eläinlajistoa ja muuta ympäristöä, kertoo suomalaisista eläinuskomuksista kirjan kirjoittanut Heikki Lehikoinen.

Yhteisö, joka sai toimeentulonsa luonnosta, oppi jo varhain tarkkailemaan sitä. Entisaikojen ihmiset uskoivat tulevaisuuden tapahtumien olevan riippuvaisia yliluonnollisista voimista. Koska eläinten uskottiin olevan lähellä näitä voimia, niiden käyttäytymistä seurattiin tarkasti. Kun se poikkesi normaalina pidetystä, katsottiin sen ennakoivan joko hyvää tai pahaa, yleensä jälkimmäistä.

Siivekkäitä sielunhakijoita ja pahanilmanlintuja

Erityisesti lintuihin liittyy paljon kansanperinnettä. Jo Kalevalassa kerrotaan maailman syntyneen sotkan eli telkän munasta.

Usko sielulinnuista – linnunhahmoisesta sielusta tai sielun hakevasta linnusta – on hyvin laajalle levinnyt. Mustiin lintuihin liittyy paljon synkkiä uskomuksia. Kirkon lähellä eläviä naakkoja pidettiin syntisten sydäminä, ja hautajaisiin ilmaantuneet varikset olivat varma merkki siitä, että kuollut henkilö oli eläessään ollut noita.

Korpin synkkä ulkonäkö, erikoiset elämäntavat ja älykkyys ovat herättäneet ihmisissä pelkoa ja uteliaisuuttakin. Korpin eli kaarneen uskottiin elävän satoja vuosia. Korppia pidettiin onnettomuuksien tuojana ja kuoleman sanansaattajana. Toisinaan noita saattoi esiintyä korpin hahmossa ja sen vierailu pihapiirissä ennusti vahinkoa karjalle ja kuolemaa jollekin talon asukkaista.

Harakka on yksi yleisimpiä pihalintujamme, ja siksi myös useiden kansanuskomusten kohde. Enimmäkseen harakkaa on pidetty pahanilman lintuna. Poikkeuksetta sen nauru on merkinnyt kaikenlaista epäonnea ja vastoinkäymisiä, harvoin kuitenkaan kuolemaa. Jos harakka tuli metsälle menevää vastaan, oli parasta kääntyä takaisin, sillä saalista ei ollut sillä kertaa odotettavissa.

Käkeen liittyy enemmän uskomuksia kuin kenties mihinkään muuhun Suomessa esiintyvään lintuun. Syynä ovat käen erikoiset elintavat ja haukkaa muistuttava ulkonäkö. Joka syksy tapahtui melkoinen luonnontieteellinen ihme: käet muuttuivat haukoiksi, tai niin ainakin yleisesti uskottiin.

Käen kukkumisesta saattoi laskea monia asioita, kuten vanhoilla ihmisillä jäljellä olevia elinvuosia, nuorilla vuosia häihin, ensimmäisen lapsen syntymään ja melkein mitä tahansa. Kukkuu!

Pöllöt liikkuvat yleensä vain öisin, ja pöllön näkemistä valoisaan aikaan on yleisesti pidetty huonon onnen enteenä. Varsinkin huuhkajan näkeminen päivällä tai sen huhuilu valoisaan aikaan ennakoi pahimmillaan laajoja onnettomuuksia, jopa sotia ja nälänhätää. Lasten eläinsaduissa pöllö kuvataan myös viisaana lintu, joka tietää kaiken. Uskomus sai alkunsa muinaisessa Kreikassa, jossa pöllöä pidettiin viisauden jumalattaren Pallas Athenen pyhänä eläimenä. Pöllö saattaa olla viisaan näköinen mutta oikeasti se ei ole yhtään sen viisaampi kuin muutkaan linnut.

Kurnuttavat jääkaapit

Sammakkoihin liittyy paljon kansantaruja ja uskomuksia. Kaikkihan tuntevat sadun sammakosta, joka suudelmasta muuttuu prinssiksi.

Suomessa sammakkoa  pidettiin kaivoveden puhdistaja ja raikastajana. Se söi kaivoon pudonneita hyönteisiä. Lisäksi sen uskottiin keräävän kaivoveden myrkyt ja ”veden vihat” itseensä.

Sammakoiden erikoisominaisuutena oli kylmyys ja sammakoita käytettiin eräänlaisina jääkaapin korvikkeina: maitoastiassa niiden uskottiin pitävän maidon viileänä. Sammakot toivat myös karjaonnea ja sammakon tappamisesta seurasi nimenomaan karjalle epäonnea, olihan sammakko uskomusten mukaan lehmän sukulainen.

Talonhaltijat esiintyivät usein sammakon hahmossa. Varsinkin navetassa asuva sammakko mitä todennäköisimmin oli haltija ja sitä piti kohdella hyvin.

Iso paha susi

Susi on saduissa ja tarinoissa kuvattu kuljeskelevaksi, luihuksi eläimeksi, joka syö niin ihmisiä kuin kotieläimiäkin. Tähän viittaa sudennälkäkin, jolloin on niin nälkäinen, että voisi syödä mitä vain ja kuinka paljon tahansa. Grimmin veljesten klassikkosadussa susi pistelee poskeensa niin Punahilkan kuin isoäidinkin. Mielenkiintoista on, että satujen suomalaisissa versioissa sudet tapetaan, eteläeurooppalaisissa versioissa ne yleensä vain ajetaan tiehensä.

Sudesta on ajateltu todellisuudessa usein samoin kuin tarinoissa on kerrottu. Susia pelättiin ja vihattiin ja sellainen on tilanne vielä nykyäänkin monissa Euroopan maissa, joissa susia elää. Susipelko perustuukin paljolti satuihin susien julmuudesta ja vaarallisuudesta. Piirroksissa ja tarinoissa sudet kuvataan aina ulvomassa kuutamolla  – ehkä niistä halutaan tehdä näin pelottavampia. Todellisuudessa sudet eivät ulvo täysikuuta eivätkä edes ihmisille, vaan toisilleen.

Kielteinen suhtautuminen susiin on jättänyt merkkejä suomen kieleen. Kadotettu tavara on mennyt hukkaan, ja aikakin voi kulua hukkaan. Joskus tulee tehtyä hukkareissu. Kelvoton tai huono tavara on susi, ehkäpä susi jo syntyessään. Jos oikein huonosti käy, niin silloin hukka perii tai voi joutua pahaa aavistamattomana suoraan suden suuhun. Epäilyttävä ihminen voi olla susi lammasten vaatteissa.

– Entisaikojen ihmisille susi edusti jotain villiä ja kontrolloimatonta. Yleensä se eli kylän rajojen ulkopuolella, kesyttämättömällä alueella, joka koettiin uhkaavaksi. Kun susi uskaltautui metsästä kylän reunamille, toi se tullessaan tuulahduksen jostain hallitsemattomasta ja uhkasi tutuksi tullutta järjestystä. Tässä mielessä susi edustaa ehkä yhä osalle meistä mielikuvissa jotain toista, tuntematonta, pimeää, kontrolloimatonta ja siten uhkaavaa, Heikki Lehikoinen sanoo.

Muodonmuutokset ovat tuttuja suomalaisessa kansanperinteessä. Noidilla, joihin uskottiin varsinkin keski-ajalla, oli kyky muuntautua linnuksi tai eläimeksi. Lapin noidat esiintyivät tarinoiden mukaan usein teerin hahmossa. Noita pystyi myös muuttamaan ihmisen eläimeksi, yleensä sudeksi tai karhuksi. Ihmisen tarjoama ruoka sai suden hahmoisen ihmisen muuttumaan takaisin ihmiseksi. Muistoksi sutena olosta jäi kuitenkin hännäntynkä, jota varten piti jopa kirkoissa olla joillekin henkilöille reiällinen penkki!

Kettu on hyvin suosittu eläin kansansaduissa, joissa se kuvataan ovelaksi, viekkaaksi ja älykkääksi. Tarinoiden kettu puijaa muita metsän eläimiä ja päihittää oveluudellaan sitä suuremmat eläimet, kuten karhun ja usein myös ihmisen. Ketun viekkaus tunnetaan yleisesti ja siitä kirjoitti aikoinaan jo muinaiskreikkalainen Aisopos. Häneltä periytyy meilläkin tuttu sanonta ”happamia, sanoi kettu pihjalanmarjoista”.

Ketun vanha nimi on repo ja tarinoissa se esiintyy usein Kettu tai Mikko Repolaisena. Muinaiset suomalaiset uskoivat, että revontulet syntyvät kun kettu huiskii lumihankia hännällään.

Lähde: Heikki Lehikoinen: Ole siviä sikanen, Teos 2009.

Inspiraationa ihmisen ja luonnon ristiriita

Teksti Harri Kuokkanen
Kuva Heidi Kettunen

Sami Hynninen on tullut tunnetuksi monipuolisena musiikintekijänä (paitsi edesmenneen doom  metal –yhtye Reverend Bizarren laulaja-basisti Albert Witchfinderina, myös yhtyeistä kuten KLV, The Candles Burning Blue, March 15, Armanenschaft, The Puritan, Azrael Rising, Opium Warlords, nykyinen Spiritus Mortis, …) sekä mm. lukuisten levyjen kansitaiteilijana. Hynnisen töissä kaikuvat usein synkkyys ja epätoivo: sisäisten demonien rinnalla toistuvat näyt luonnon ahdingosta ja ympäristön romahtamisesta. Samoilimme lohjalaisissa metsissä keskustellen luonnosta, taiteesta sekä taiteilijasta itsestään.

Luonto on kaikki kaikessa

Hynniselle luonto ei näy ja kuulu taiteessa sattumalta, vaan muodostaa niin perustan taiteelliselle työlle kuin tärkeän kehyksen elämälle yleisemminkin. Erityisesti lähiluonnon ja metsien läsnäolo on lapsuudesta saakka merkinnyt hänelle paljon.

– Tietä pitkin ei saanut lähteä kauas, mutta metsässä sai liikkua, ja miltei kaikki leikit tapahtuivatkin siellä.

Lohjan metsät muodostavat Hynniselle tärkeän ympäristön, rauhan ja voiman lähteen, ”syyn hengissä olemiseen”. Hän painottaakin henkistä yhteyttä luontoon ja sen eläjiin. Rahan ja kulutuksen maailma ja pikkukaupungin ahdasmielisyys pitävät Hynnisen kaukana ihmisten keskuudesta, mieluummin muiden eläinten parissa:

– Välillä tuntuu, että minulla on syvempi yhteys ympärillä lentävään kärpäseen kuin suurimpaan osaan ihmisistä.

Eläimet ovat olleet hänelle aina rakkaita, ja selvää on se, ettei hän voisi tehdä eläimille pahaa, eikä siten esimerkiksi syödä lihaa.

– Minulla on ollut elämässäni hyvin vähän pysyneitä perusarvoja. Rasismin ja seksismin vastustamisen ohella luonnon ja eläinten kunnioittaminen ovat sellaisia.

Hynninen vierastaa tieteellistä suhtautumista luontoon. Sen sijaan hän korostaa suhdetta paitsi eläinyksilöihin, myös luontoon kokonaisuutena, toimijana. Jo varhain esimerkiksi vanhempien ihmisten kertomukset luonnon henkiolennoista sekä kotiseudulla elelleen shamaani Johannes Setälän teokset avasivat hänen mielensä luonnon selittämättömille voimille, sen suuruudelle ja läsnäololle. Aikanaan paljonkin magiasta ja rituaaleista kiinnostunut Hynninen ei enää koe tarvitsevansa valmiita mytologioita taikka nimistöä saadakseen henkisen yhteyden luontoon, vaan painottaa ennemmin suoran kokemuksen merkitystä.

– Toki luonnon ”myyttisestä” puolesta puhuminen on vaikeaa ilman mytologista käsitteistöä. Ja ellei sitä itse koe, on sitä miltei mahdotonta todella ymmärtääkään. Minulle se on joka tapauksessa täyttä totta, hän sanoo.

– Joskus vaikkapa metsässä vahva tunne siitä, ettei minua haluta sinne, voi muistuttaa nöyryyden tärkeydestä ja metsän tietoisuudesta, Hynninen lisää.

– Taiteen tekeminen tarkoittaakin eräänlaista shamanismia ja noituutta, toiseen maailman katsomista.

Muinaisten myyttien ja symbolien taustalla Hynninen näkee syvällisen ymmärryksen luonnosta ja ihmisestä.

– Esimerkiksi Pandoran lippaan voi nähdä metaforana ydinenergian valtavasta tuhovoimasta, jonka tunsivat jo muinaiset kulttuurit, mutta jotka ymmärsivät olla käyttämättä sitä. Ihmisen ahneutta on käyttää löytämäänsä vaikka se tuhoaisikin kaiken, hän toteaa.

– Kaikki uskonnot lähtevät ajatuksesta ja syvästä tunteesta, että ihmisen ulkopuolella on tietoisuus.

Hynninen kuitenkin huomauttaa, että luonnolle ihminen on melkoisen mitätön, vaikkakin kiusallinen olento, ja että ihminen on menettänyt aidon yhteytensä muuhun luontoon.

– Ympäristö on tietoinen ihmisestä, mutta lähinnä samalla tavalla kuin jalka on tietoinen kivestä kengässä.

Vaikka Hynninen vierastaakin valmiita ja ylhäältä saneltuja oppeja eikä tunnusta mitään uskontoa, korostaa hän pyhyyden kokemista luonnossa.

– Pyhä on jotain pelottavaa ja puoleensavetävää. Luonnossa kaikki tuntuu järkevältä, vaikka samalla luonto pystyy myös pelottamaan voimallaan. Pyhyyden kokeminen syntyy tästä elämyksestä. Ihmisellä ei ole koskaan oikeutta vahingoittaa luontoa.

Ristiriidat taiteen lähtökohtana

Hynnisen taide on valon ja pimeyden kohtaamista. Pimeys rikkoo valon väistämättä mutta toisaalta antaa sille kirkkaamman hehkun. Samaa vastakohtien yhteensulautumista ilmentää Hynnisen musiikkikin. Ympäröivä maailma soi ja taiteilijan tehtävänä on napata jo olemassa olevasta musiikista kiinni.

– Suurin osa ideoista syntyy luonnossa, ristiriidoista, kuten upean auringonlaskun värjäämän metsän ja ihmisen kammottavan maailman törmäämisestä, hän kertoo.

– Synkkyys ja pimeys ovat teksteissäni ja tulevat ihmisten maailmasta. Sävelet taas soivat luonnossa, eikä luonto synnytä samanlaisia synkkiä tiloja.

Vihasta tarpeekseen saanut Hynninen on omassa elämässään alkanut yhä enemmän tietoisesti pyrkiä pois pimeästä. Juuri tätä sisimmän valon etsimistä ja korostamista on turhan yhteenoton välttäminen ihmisten maailman kanssa.

– Sisin valo on jotain, jota koen esimerkiksi tässä ympärillä juuri nyt, kun samalla pimeys on jossain parin kilometrin päässä nakkikioskilla, jossa notkuu joku rasisti.

Kuitenkaan hän ei itse suostu tuomitsemaan.

– On osattava kyseenalaistaa myös omat totuudet, hän korostaa.

– Mutta jos joku viimeisenä päivänä tuomitaan, niin luultavasti ihmiset, joiden keskeisin elämäntehtävä on ollut kerätä rahaa, sekä ”sieluttomat” ihmiset, jotka ovat täysin vailla omaa sisintä. Yleensä nämä tosin liittyvät toinen toisiinsa.