Nuorten Luonto

Vanha metsä on rikkaus

Suomessa hakataan metsiä jatkuvasti. Puu on oikein käytettynä kestävä ja ekologinen raaka-aine, mutta senkin hyödyntämisellä on rajansa. Koko 2010-luvun ajan kiihtyneet hakkuuennätykset ovat tuhoisia niin ilmaston kuin metsien monimuotoisuuden kannalta. 

Teksti: Heini-Sofia Alavuo. Kuva: Kaisa Illukka

Metsät on kuvattu ja kirjoitettu osaksi Suomen tarinaa. Metsään mennään virkistäytymään, mutta sieltä saadaan myös elanto. Paineet puun käytöstä ovat laajentuneet perinteisestä teollisuuden raaka-aineesta vaihtoehdoksi muoveille ja fossiilisille polttoaineille. Biotaloushuumassa Suomen hakkuutavoitteet on hilattu entistä korkeammalle. Monimuotoisen metsäluonnon ja hiilinielujen säilyttäminen edellyttää kestävällä pohjalla olevaa metsien käyttöä, unohtamatta metsäluonnon suojelua.

Metsän suojelu- ja luontoarvosta puhuttaessa esiin nostetaan usein metsän ikä. Luonto-Liiton metsävastaava Lauri Kajander huomauttaa, että yleisesti käytetty termi ”vanha metsä” on hieman ongelmallinen ja epämääräinen. 

– Luonnonmetsällä ei oikeastaan ole ikää, sillä kaikki puut ovat eri-ikäisiä. Vallitsevan avohakkuumetsätalouden muovaaman metsän ikä on sen sijaan helppo laskea, sillä puut ovat aloittaneet kasvunsa samaan aikaan.

Ikä ei siis ole ainoa metsäalueen suojeluarvoa määrittävä tekijä. Kajanderin mukaan huomiota on oleellista kiinnittää myös metsän pienilmastoon, sijaintiin ja monimuotoisuuteen. Tällaisista metsistä on parempi puhua luonnonsuojelullisesti arvokkaina metsinä. 

Harvinaiset hiilinielut ja hiilivarastot

Suomen kiihtyvät metsähakkuut vaikuttavat osaltaan myös ilmaston lämpenemiseen. Ilmasto lämpenee, kun ilmakehässä on ihmisen vaikutuksesta yhä enemmän hiilidioksidia. Hiilidioksidi on kaasu, joka päästää lävitseen auringon valon, mutta estää lämpösäteilyn palaamisen avaruuteen. Metsiä kutsutaan hiilinieluiksi, sillä kasvit ja puut poistavat yhteyttäessään ilmakehästä hiilidioksidia sitoen sen itseensä uusiksi yhdisteiksi, kuten hiilihydraateiksi. Kun yhteyttävät puut kaadetaan ja maata muokataan hakkuissa, puiden ja kasvien hiilensidonta loppuu. Uuden puuston kasvaminen ja hiilensidonnan palaaminen entiselle tasolleen vie vuosikymmeniä.

Usein hiilinielukeskustelussa metsäteollisuuden edustajat ja poliitikot puoltavat hakkuita sillä, että tilalle istutettu nuori metsä sitoo kasvaessaan hakkuissa vapautuneen hiilen nopeasti takaisin itseensä. Aikanaan valtaosa hiilestä voikin sitoutua takaisin metsään, mutta Kajanderin mukaan hiilinielukeskustelussa sivuutetaan usein tyystin yksi tärkeä näkökulma – hiilen sidonnan lisäksi metsät toimivat hiilivarastoina. Suurin osa maailman hiilestä on varastoitunut maaperään, kasveihin, sekä tietysti fossiilisiin aineisiin.

– Mitä vanhempi metsä, sitä enemmän sen hiilivarasto on kasvanut. Avohakkuiden jälkeen tämä hiili vapautuu ilmakehään, kun sitä sitonut biomassa häviää, eikä nuori kasvava metsä kykene sitomaan sitä kaikkea itseensä. 

Hiiltä vapautuu myös hakkuun yhteydessä rikotusta maaperästä. Maata myllerretään ja muokataan, jotta istutetut taimet kasvaisivat siinä nopeammin. Kajander painottaa, että avohakkuualueet ovat käytännössä ensimmäisten vuosikymmenien ajan hiilen lähde.

– Maan muokkaamisessa hiilen vapautuminen maaperästä kiihtyy entisestään. Pahinta hiilivarastoiden vapautuminen on turvepohjaisilla avohakkuualueilla, eli suopohjaisilla metsillä. Siellä turve varastoi hiiltä itseensä erittäin tehokkaasti, mutta hajoaminen kiihtyy, kun maata kuivatetaan esimerkiksi ojittamalla.

Metsälajit ahdingossa

Hiilensidonta on vain yksi iso osa metsäkeskustelua, sillä kasvavat hakkuut ja nuortuva metsien ikärakenne ovat uhka myös Suomen metsien monimuotoisuudelle. Alkuvuodesta julkaistun Suomen lajien viidennen uhanalaisuusarvioinnin mukaan tutkituista lajeista uhanalaisia on joka yhdeksäs. Tällä niin sanotulla ”Suomen lajien punaisella listalla” on 2133 metsälajia, kun vuonna 2010 niiden määrä oli 1880. Listalle kuuluvat uhanalaisiksi, silmälläpidettäviksi sekä kadonneiksi luokitellut lajit. Uuden arvion mukaan metsissä on varsinaisia uhanalaisiksi luokiteltuja lajeja jo 833. 

Yksi uusimman uhanalaisuusarvion kriittisimmistä huomioista on se, että ennen hyvinkin elinvoimaiset lajit ovat reilun vuosikymmenen aikana muuttuneet uhanalaisiksi. Muun muassa tuttu hömötiainen on nyt arvioitu erittäin uhanalaiseksi. Kajanderin mukaan hömötiaiseen vaikuttaa merkittävästi avohakkuiden aiheuttama laajojen yhtenäisten metsäalueiden puute. Hömötiaisen lisäksi tästä kärsivät myös esimerkiksi liito-oravat.

Kajander kertoo, että lisääntyvät hakkuut ovat yhteinen tekijä lähes kaikkien uhanalaisten metsälajien ahdingossa. Hakkuut vaikuttavat lajeihin kuitenkin eri tavalla, esimerkiksi osa lajeista tarvitsee luonnontilaisissa metsissä esiintyvää lahopuuta. Ikivanhat puut puuttuvat talousmetsistä kokonaan, jolloin esimerkiksi hitaasti kasvavat jäkälät eivät ehdi kasvaa puiden pinnalle. 

– Vanhat, luonnontilaiset metsät ovat omanlaisiaan vakaita ja varjoisia elinympäristöjä, ja näitä hakkuut uhkaavat. Jotkut lajit ovat todella huonoja siirtymään paikasta toiseen. Ne vaativat vakaita, vuosikymmenistä toisiin samankaltaisina jatkuvia oloja, Kajander sanoo.

Suojelutavoitteita on lisättävä

Metsäluonnon monimuotoisuuden säilyttämisen kannalta ehdottomasti tärkeintä on Kajanderin mukaan suojelun lisääminen, mikä tarkoittaa panostamista ympäristö- ja suojeluohjelmien rahoitukseen. Edellinen hallitus leikkasi tukia viime vuosina toimineelta metsien monimuotoisuusohjelma METSOlta, jonka tavoite oli alun perin suojella vajaat 100 000 hehtaaria metsää vuoteen 2016 mennessä. Jo aiempien leikkausten vuoksi vuodelle 2025 siirretty tavoite on aivan riittämätön suojelutarpeisiin nähden.

– Tällä hetkellä Etelä-Suomessa metsistä on suojeltu vain noin kolme prosenttia, loput ovat alttiita hakkuille. Meidän tulee kiireellisesti suojella niitä metsiä, joista luontoarvoja vielä löytyy. Pohjois-Suomessa suojelualueprosentti on vähän suurempi, mutta se ei sielläkään kata koko tarvetta, Kajander muistuttaa.

Merkittävä muutos niin Kajanderin kuin monien muiden metsä- ja ympäristöasiantuntijoiden mukaan olisi avohakkuiden voimakas vähentäminen. 

– Nykymuotoinen metsätalous kasvattaa talousmetsää aukosta seuraavaan avohakkuuseen, jolloin Suomea peittävät jatkuvasti paljaat tai nuorta puustoa kasvavat lajiköyhät alueet. Avohakkuutoiminnasta pitäisi siirtyä jatkuvapeitteiseen metsätalouteen.

Avohakkuiden vähentämistä ovat ajaneet monet ympäristöjärjestöt, ja vuonna 2018 polkaistiin käyntiin valtion maita koskeva kansalaisaloite nimeltä Avohakkuut historiaan. Se keräsi kuudessa kuukaudessa 61 438 nimeä, osoittaen monen suomalaisen toivovan luonnonmonimuotoisuuden ja ilmastonmuutoksen huomioivaa kestävää metsäpolitiikkaa.

Varteenotettava vaihtoehto avohakkuille

Jatkuvapeitteisessä metsänhoidossa metsän annetaan olla metsäinen, vaikka sitä välillä hakataankin. Hakkuut tehdään poistamalla metsästä kookkaita puita yläharvennuksina 15–30 vuoden välein. Avohakkuissa metsä hakataan 60–100 vuoden välein.

Jatkuvan kasvatuksen metsissä luontoarvoista pystytään huolehtimaan avohakkuita paremmin esimerkiksi jättämällä metsään lahopuuta, eri-ikäisiä puita ja eri puulajeja. Myös metsän maisemalliset arvot säilyvät, kun koko metsää ei kerralla hakata. Metsien suojelua jatkuva kasvatus ei kuitenkaan korvaa.

Jatkuvapeitteinen metsänkasvatus ei automaattisesti tarkoita tulonmenetystä metsänomistajalle. Avohakkuut tuottavat kerralla suuremman potin hakatusta metsästä, mutta metsänomistaja joutuu samalla investoimaan niin metsän uudistamiseen kuin taimikon hoitoon. Jatkuvassa kasvatuksessa kulurakenne on erilainen: investoinnit ovat pienempiä ja lopulta tulot voivat siten olla jopa avohakkuita suuremmat. Lisäksi jatkuvan kasvatuksen metsät tarjoavat paremmat edellytykset monenlaiseen virkistyskäyttöön, millä on usein myös taloudellista merkitystä.

Monimuotoisuus uhattuna – Haitallisimmat vieraslajit Suomessa

Harva muistaa, miltä tienvarret näyttivät ennen kuin lupiinit saapuivat maisemaan. Aikanaan pientareita ja ojanpenkkoja koristi erilaisten keto- ja niittykukkien riemukas värikirjo siinä, missä nykyään näkyy vain paria pastellisävyä. Saatat hyvinkin katsella bussin ikkunasta ohi vilisevää tienvartta jopa tunnin näkemättä muita kukkia kuin lupiineja. Alun perin puutarhakasveiksi tuotujen pohjoisamerikkalaisten lupiinien voittokulku Suomen luonnossa on tyypillinen tarina haitallisesta vieraslajista.

Teksti: Milla Aalto. Kuvitus: Laila Nevakivi

Tiedeyhteisö pitää vieraslajien leviämistä maailmanlaajuisesti yhtenä pahimmista uhista luonnon monimuotoisuudelle. Mahdollisten haittavaikutusten kirjo lajin levittäytyessä uuteen elinympäristöön on laaja ja usein vaikeasti ennakoitava. Vieraslajit voivat esimerkiksi syrjäyttää alkuperäislajeja kilpailussa, saalistaa niitä, risteytyä niiden kanssa tai levittää tauteja. Haittoja kohdistuu myös suoraan ihmiseen esimerkiksi taloudellisten menetysten ja terveysriskien myötä.

Mikä tahansa uudelle elinalueelle levittäytyvä otus ei ole vieraslaji. Omin voimin ja luonnollisia leviämisreittejä pitkin saapujat ovat tulokaslajeja. Tällaisia ovat Suomen luonnossa esimerkiksi merimetso ja villisika, jotka ovat tulleet maahamme itsekseen ilman ihmisen apua. Vieraslajit ovat eläimiä, kasveja ja muita eliöitä, joiden levittäytymistä uudelle alueelle ei olisi tapahtunut ilman ihmisen myötävaikutusta. Monesti lajien siirtely on tarkoituksellista, kuten vaikkapa riistaeläinten istutukset. Joskus syynä on tarhaeläinten tai viljelykasvien karkaaminen luontoon. Usein vieraslaji kuitenkin kulkeutuu tahattomasti, esimerkiksi laivaliikenteen mukana.

Kaikki vieraslajit eivät selviydy uudessa elinympäristössä, eivätkä kaikki selviytyvät lajit ole haitallisia – joskus niistä saattaa olla jopa hyötyä. Haitallisten vieraslajien uhan takia asiaan on kuitenkin suhtauduttava vakavasti. Suomen luonnosta on löydetty peräti 157 haitallista vieraslajia. Niiden joukosta on eroteltu vielä erityisen haitallisten vieraslajien ryhmä. Nämä lajit on todettu niin haitallisiksi, että niiden torjuntaan on syytä ryhtyä tehokkaasti ja aikailematta. Torjunnan erityiskeinoista voidaan jopa säätää lailla.

Suomessa esiintyvistä vieraslajeista erityisen haitallisiksi luokiteltuja ovat minkki, kurtturuusu, jättiputket, rapurutto ja espanjansiruetana sekä ryhmä vaarallisia kasvintuhoojia eli niin sanottuja karanteenilajeja, kuten pelätty perunanmussuttaja koloradonkuoriainen ja metsäluontoa uhkaava mäntyankeroinen.

Vieras peto saaristossa

Pohjoisamerikkalainen minkki tuotiin Suomeen turkiseläimeksi 1930-luvulla. Pian minkkejä alkoi kuitenkin näkyä myös turkistarhojen ulkopuolella. Vieraslaji oli valmis lisääntymään ja täyttämään maan. Muutamassa kymmenessä vuodessa tarhakarkulaiset muodostivat pysyvän kannan koko Suomeen aina pohjoisinta Lappia myöten. Minkki kilpailee resursseista maamme alkuperäislajistoon kuuluvan vesikon kanssa. Oma vesiympäristöön sopeutunut pikkunäätämme vesikko onkin ilmeisesti jo kokonaan kadonnut Suomen luonnosta minkin takia. Niin kauan kuin minkkejä esiintyy, vesikko ei voi myöskään palata.

Ennen minkin tuloa Suomessa ei ollut merilintuja saalistavaa näätäeläintä, sillä vesikko ei viihtynyt meriympäristössä. Niinpä minkki on erityisen turmiollinen saaristossa, missä se voi uida saaresta toiseen ja tyhjentää maassa pesivien lintujen pesät. Vieraslajin vaikutus on näkynyt esimerkiksi riskilän ja haahkan kannan taantumisena. Saaristomeren kansallispuiston alueella on panostettu minkin metsästämiseen kohtuullisin tuloksin, mutta kokonaan sitä ei ehkä pystytä enää poistamaan Suomesta.

Minkki on varoittava esimerkki vieraspedon tuhoisuudesta. Nykyään vastaavaa ei voisi enää yhtä helposti tapahtua, sillä muualta tuotujen petoeläinten tarhaamista ja lemmikkinä pitämistä rajoitetaan tiukasti lailla.

Ruusujen valtaamat rannat

Kasvimaailman pahimmat vieraslajit on tuotu Suomeen alun perin koristekasveiksi. Kun kaunista vaaleanpunakukkaista kurtturuusua istutettiin puutarhoihin 1900-luvun alkupuolella, ei voitu aavistaa, mitä seuraavan sadan vuoden aikana tapahtuisi.

Ruusu karkasi Suomen luontoon ja alkoi vallata saariston rantoja ja somerikkoja. Nykyään sitä tavataan Oulun korkeudella saakka. Leviämistä ovat edesauttaneet ruusupuskien laajamittaiset istutukset teiden varsille. Kurtturuusua on suosittu etenkin moottoriteiden keskikaistoilla, sillä alkuperäisillä kotiseuduillaan Koillis-Aasiassa se kasvaa Tyynenmeren rannoilla ja sietää siksi hyvin teiden suolausta.

Kurtturuusu muodostaa tiheän maanmyötäisen kasvuston, joka voi peittää alleen jopa useita hehtaareja hiekkarantaa. Rannan alkuperäiset kasvit katoavat sen tieltä. Ruusupensaiden alla ei kasva juuri mikään muu, joten rantahietikkojen herkkä kasvilajisto kärsii. Piikikäs ruusukasvusto haittaa toki myös rantojen virkistyskäyttöä.

Kurtturuusun siemenet kulkeutuvat tehokkaasti veden ja lintujen mukana, joten kasvi pääsee valtaamaan yhä uusia rantoja. Sen torjunta on työlästä ja aikaa vievää, sillä oksat ovat paksuja ja piikikkäitä ja uusi kasvusto voi saada alkunsa pienistä maahan jääneistä juurenkappaleista. Kun maanpäällinen kasvusto on tuhottu, on paikkaa syytä seurata vielä vuosien ajan mahdollisen uuden kasvun havaitsemiseksi.

Kaikki haitat samassa paketissa

Vieraslajeista aiheutuvien haittojen koko kirjo suorastaan tiivistyy jättiputkeen. Hulppean kokoisiksi kasvavat, komeat jättiputket tuotiin nekin alun perin puutarhakasveiksi. Sittemmin ilmeni, että ne pärjäävät Suomen luonnossa mainiosti ja pystyvät leviämään räjähdysmäisesti. Jättiputkia tavataan Suomessa nykyään kolmea eri lajia, jotka ovat alkujaan kotoisin Kaukasiasta ja Lounais-Aasiasta.

Jättiputket muodostavat tiheitä kasvustoja ja ajavat muut lajit ahtaalle. Ne ovat ihmiselle myrkyllisiä, mikä vaikeuttaa niiden torjuntaa ja tekee levittäytyvistä kasvustoista aivan erityisen riesan. Myrkky voi aiheuttaa ihmiselle vakavia, palovamman kaltaisia oireita. Ymmärrettävästi jättiputkien leviäminen alentaa tonttien arvoa ja heikentää mahdollisuuksia luonnon virkistyskäyttöön. Arvokkaissa kulttuurimaisemissa voidaan puhua myös maisemallisista haitoista.

Sankassa jättiputkitiheikössä ei pärjää mikään muu kasvilaji. Luonnon monimuotoisuus on vaarassa siellä, missä jättiputket leviävät hallitsemattomasti. Tätä tapahtuu etenkin jokivarsilla ja joutomailla.

Jättiputket leviävät vain siemenistä, mutta jo yhdessä kasvissa voi olla hurjat 80 000 kukkaa. Siemenet säilyvät itävinä pitkään ja kulkeutuvat helposti veden mukana. Tienpientareille, joutomaille ja metsiin jättiputket pääsevät puutarhajätteiden ja maansiirtojen välityksellä.

Jättiputkien torjunta on vaikeaa muttei mahdotonta. Ennen kaikkea se vaatii huolellisuutta ja pitkäjänteisyyttä. Oikeilla työmenetelmillä ja suojavarustuksella torjuntatyö voidaan tehdä turvallisesti. On myös merkittävää, että jättiputkien kasvattaminen, myyminen ja muu hallussa pitäminen sekä luontoon päästäminen on kielletty koko EU:ssa.

Lähteitä
Kansallinen vieraslajistrategia (Maa- ja metsätalousministeriö 2012)
Vieraslajiportaali: vieraslajit.fi

Vieraslajien torjuntajoukot– ryhmä Facebookissa on tarkoitettu kaikille haitallisten vieraslajien torjunnasta kiinnostuneille. Sivulla on ilmoituksia vieraslajitalkoista ja mahdollisuus keskustella ja esittää kysymyksiä vieraslajeista.

Minkki on turmiollinen vieraspeto saaristossa, jossa se voi uida saaresta toiseen ja tyhjentää riskilän ja muiden maassa pesivien lintujen pesät.

Viekkaat vieraslajit vaativat vastatoimia

VieKas LIFE on haitallisten vieraskasvien torjuntaan tähtäävä uusi hanke. Hankkeessa perehdytetään suomalaisten vieraskasvien – erityisesti jättipalsamin, jättiputken ja keltamajavankaalin – tunnistamiseen ja torjuntaan. Tavoitteena on saada aikaan pitkäaikaista, sitouttavaa ja laajaa kansalaistoimintaa.

Hankkeeseen osallistuu heti alusta alkaen useampia järjestöjä, kuntia ja yrityksiä. Koordinoinnista vastaa Suomen luonnonsuojeluliitto. EU:n rahoittama hanke kestää viisi vuotta. Sen aikana hyviksi havaitut toimintamallit on tarkoitus jakaa kansainväliseen käyttöön.

Luonto-Liiton vieraslajiaiheinen koulukiertue on osa VieKas LIFE:a. Luonto-Liiton kouluvierailijat pitävät yläkouluissa oppitunteja, jotka tutustuttavat vieraslajeihin, niiden haittoihin sekä torjuntaan. Puolitoistatuntiseen vierailuun sisältyy myös toiminnallisia harjoituksia.

Luonto-Liitto on kouluttanut vieraslajihankkeen kouluvierailijoita alkuvuodesta Helsingissä. Koulutuksia on tulossa myös muille paikkakunnille.

Tutustu hankkeeseen ja aktivoidu: sll.fi/viekas-life

Luontopiha loistaa lajikirjollaan

Luonnon monimuotoisuus on ahtaalla. Ilmastonmuutoksen vanavedessä tehomaatalous ja -metsäteollisuus köyhdyttävät lajistoa ja rajaavat niiden elinympäristöjä. Luontopiha voi tarjota sekä lajien selviytymisen kannalta olennaisen turvasataman että mahdollisuuden osallistua hiilen sidontaan.

Teksti: Aino Huotari. Kuvitus: Matleena Kehus

Positiivista liikehdintää kohti monimuotoista pihanhoitoa on havaittavissa. Kaupunki- ja palstaviljely kasvattaa suosiotaan, villiyrtit ovat palanneet ihmisten lautasille ja pölyttäjien merkityksestä uutisoidaan ahkerasti. Kaupunkialueiden yhteiset pihat, rivi- ja omakotitalojen tontit, puistot ja jopa taajamien joutomaat voivat kaikki herätä henkiin luonnonmukaisen hoidon myötä. Pienimmätkin parvekkeet tarjoavat mahdollisuuden lisätä asuinympäristön kasvillisuutta ja eliöstöä.

Luontopiha on termi, jota biologi ja ympäristökysymyksiin erikoistunut toimittaja Riku Cajander käyttää monimuotoisesta ja ympäristöystävällisestä puutarhasta kirjassaan Luontopiha: Ympäristöystävällinen piha ja puutarha. Kasvustoltaan ja elinympäristöltään monimuotoinen luontopiha viehättää maan pieneliöstöä mikrobeista hyönteisiin, kuten päivä- ja yöperhosiin. Runsaslukuiset hyönteiset ja pieneläimet houkuttelevat paikalle puolestaan lintuja ja nisäkkäitä. Luonnonmukaisen puutarhanhoidon kautta voi syventää lajitietämystään ja torjua ilmastonmuutosta kasvattamalla omaa viherkämmenjälkeään.

Vähitellen villimmäksi

Oman pihan muuttaminen luontopihaksi on helppoa, ja muutoksia voi tehdä pikkuhiljaa.

Hyötykasviyhdistyksen toiminnanjohtaja Katja Uskin mukaan alkuun pääsee istuttamalla puita, pensaita, perennoja ja yksivuotisia kasveja yhtenäiseksi ryhmäksi. Myös jonkinlainen vesiaihe kuuluu olennaisena osana luontopihaan. Maa-aineksen luonnollista puhdistumista voimakkaista lannoitteista voidaan tukea.

– Keinotekoiset lannoitteet poistuvat maaperästä, mutta niiden haittavaikutuksia voidaan ehkäistä parantamalla maata kompostilla tai muulla orgaanisella aineella. Näin saadaan mikrobikasvustoa elpymään ja kasvamaan.

Luontopihaa suunnitellaan elonkirjo edellä – ajatukset ovat ensisijaisesta kasvien ja eliöiden hyvinvoinnissa. Uskin mukaan on hyvä, jos pihalta löytyy eläimille piiloja ja pesintäpaikkoja, kuten linnunpönttöjä ja risu- ja lehtikasoja. Oleellista on myös, ettei ravintoketju katkea.

– Ruokaa on löydyttävä erilaisissa muodoissa. Lajiston tulee tarjota mettä, siitepölyä, marjoja, lehtiä ja hyönteisiä. Osan pihasta saa jättää hyvinkin luonnonmukaiseksi, lähes koskemattomaksi. Jos pihalla on kanto tai kaatunut puunrunko, ne saavat olla paikoillaan mahdollisimman pitkään.

Eroosion torjumiseksi ja maaperän rikastuttamiseksi Uski suosittelee erilaisten katteiden käyttöä sekä monikerroksisen puutarhan rakentamista. Esimerkiksi perennaistutuksia voi käyttää maanpeite- ja katekasveina. Maan humuspitoisuuden lisääminen on myös tärkeää.

Vaikka luontopihaa suunnitellaan lajien tarpeet edellä, Uski muistuttaa, että esimerkiksi merkittävien maisemaan vaikuttavien puiden kaataminen on luvanvaraista toimintaa. Muita lupaa vaativia muutoksia voivat olla kaavaan merkityt, aidoissa käytettävät kasvi- ja puulajit.

Luontopihan hyödyt

Syitä siihen, miksi luonnonmukaisista puutarhoista ollaan näkyvistä hyödyistä huolimatta siirrytty rajummin muokattuihin pihapiireihin, on varmasti monia. Uski arvelee vastauksen löytyvän esteettisistä mieltymyksistä ja pyrkimyksestä vaivattomaan puutarhanhoitoon.

– Monivuotista ja vapaammin kasvavaa pihaa voidaan pitää hoitamattomana ja epäsiistinä. Myös pihasuunnittelun erilaiset muoti-ilmiöt voivat vaikuttaa siihen, millaisia lajeja pihoille valitaan ja miten ympäristöä muokataan.

Monet puutarhanhoitotrendit keinotekoisine torjunta-aineineen, laajoine nurmikenttineen ja symmetrisine pensasaitoineen saattavat kuitenkin supistaa lajistoa. Pelkistetty piha ei tarjoa eläimille suojaa, eivätkä kaikki näyttävimmätkään kasvit tarjoa hyönteisille ravintoa. Huoliteltu puutarha saattaa olla myös suuri ilmastopäästöjen lähde. Uski korostaa, että luontopihalla torjutaan lajikadon lisäksi ilmastonmuutosta.

– Puuvartiset kasvit sitovat tehokkaasti ilman hiilidioksidia sokeriksi, kuiduksi ja selluloosaksi. Osa hiilestä vapautuu takaisin ilmakehään kasvien lahotessa, osa menee mikrobien hyötykäyttöön. Perustamalla esimerkiksi niityn tai monivuotisia sekakasvustoja, joiden kasvualoja ei tarvitse pöyhiä ja muokata, hiili sitoutuu ja pysyy maaperässä, ja kasvit käyttävät sen hyödykseen.

Luontopihan puutarhurin viherkämmenjälki kasvaa silmissä, kun nurmikenttää ei tarvitse jatkuvasti tasoittaa bensaleikkurilla ja paljon hiilidioksidipäästöjä aiheuttavat keinotekoiset lannoitteet vaihtuvat luonnollisiin lannoitteisiin tai oman kompostin tuotoksiin. Luontopihalle voi istuttaa uuden puun, joka sitoo kasvaessaan hiiltä ilmakehästä ja vähentää varjollaan maa-alan kastelutarvetta. Valintoja ohjaavat vahvasti luonnon monimuotoisuuden kunnioittaminen ja halu osallistua ilmastonmuutoksen hillintään. Mukavana bonuksena luontopihan puutarhurille tulee kaikkia aisteja hellivä värikäs, runsas ja eläväinen pihapiiri.

Tervetuloa monimuotoisuustalkoisiin!

Helli hyönteisiä

Runsaskukkaisten luonnonniittyjen katoaminen sekä tehomaatalouden lisääntynyt torjunta-aineiden käyttö uhkaavat erityisesti monia pölyttäjiä. Pihapiirissä pölyttäjiä voidaan auttaa muun muassa rakentamalla hyönteishotelli helpottamaan yksittäisten hyönteisten asuntopulaa. Mitä enemmän kukkia pihalta löytyy, sitä parempi. Myös marjapensaat ja omenapuut tarjoavat pölyttäjille ravintoa.

Perhosbaarit toimivat tankkauspaikkoina syksyisin muuttonsa aloittaville vaeltajaperhosille ja hyvänä energialähteenä myös muille siivekkäille. Sopivan sekoituksen baariin saa sekoittamalla yhteen käymisprosessin kautta valmistunutta tuoksuvaa viiniä, etikkaa ja siirappia tai ykkösolutta, siirappia ja hyvin kypsynyttä banaania. Juoma kannattaa imeyttää pesusienen tai vaahtomuovin palaseen, joka asetetaan purkkiin suojaiseen paikkaan. Raaka-aineeksi sopivat myös ylikypsät hedelmät, käyneet marjat taikka mehun valmistuksesta jäävä marjamäski yhdessä sokerin, hiivan ja viinin kera. Baareja kannattaa sijoitella ympäri pihaa, osa keinovalojen ääreen perhosten seuraamisen helpottamiseksi.  Perhoslajeja tarkkailemalla voi lukea luonnon viestiä monimuotoisuuden tilasta – yksipuolistuva lajisto voi kertoa ympäristön kohtaamista ongelmista.

Huom! Alaikäiset valmistavat alkoholipitoisen perhosbaarin juoman yhdessä aikuisen kanssa.

Monimuotoinen perenna

Erilaisia kasveja ja kukkia voi istuttaa luontopihaan sen mukaan, millaista ravintoa ne tarjoavat eri lajeille. Useat suositut ja näyttävät puutarhakasvit eivät välttämättä tarjoakaan otollisia suojapaikkoja tai ravinnonlähteitä.

Koristekasveista kallionauhus ja punahatut houkuttelevat luokseen erilaisia päiväperhosia. Sikuri on perinteisistä maatiaiskasveista varsinainen monitaituri, joka kiinnostaa niin mehiläisiä, kimalaisia, kovakuorisia ja lintuja, ja jonka varret ja lehdet aktivoivat ja tehostavat kompostien hajoitusprosessia. Rohtosuopayrtti tunnetaan vanhan kansan perinteisenä saippuakasvina ja on oiva lisä monimuotoiseen puutarhaan tarjoten paikan yöperhosille ja kiitäjille. Erilaiset mintut ovat syötäviä lääkekasveja, jotka ilahduttavat tuoksullaan ja tarjoavat mettä hyönteisille. Viherminttu on toimelias hyötypuutarhan asukki, joka karkottaa tuhojaan tekeviä muurahaisia ja kirvoja. Lipstikka koreilee maineellaan hyvänä yrttinä luontopuutarhassa. Luonnonkasveista valkomesikkä on erinomainen kasvi mehiläisille ja muille hyönteisille, jonka lisäksi se toimii viherlannoittajana parantaen maan laatua. Jopa tuhannelle hyönteislajille hyödyksi oleva jaakonvillakko sopii melkeinpä mihin tahansa maaperään. Tehomaataloudesta kärsivät päivänkakkara ja käenkukka ovat oiva lisä monimuotoiseen luontopihaan. Yksivuotisista kesäkukista päiväperhosille otollinen kasvi varsinkin loppukesästä on jättiverbena.

Hyödynnä rikkakasvit

Luontopihassa kannattaa muistaa myös kotimaiset syötäviksi kelpaavat villiyrtit. Esimerkiksi ravinnerikasta nokkosta, vuohenputkea ja voikukkaa puutarhasta tai kukkapenkistä kitkiessä voi kasvit kerätä talteen ja hyödyntää niiden mahdollisuudet ruoanlaitossa. Hyötypuutarha saa aivan uuden ulottuvuuden, kun viheliäiset rikkaruohot muuttuvat silmissä kotikokin raaka-aineiksi. Luonnonkasveista ihmisen ravinnoksi sopiva isomaksaruoho tarjoaa elinympäristön myös erittäin uhanalaiselle apolloperhoselle, joten sen poimintaa kannattaa harjoittaa maltillisesti. Muista tutustua luonnonkasvien oikeaoppiseen käyttöön ja tunnistamiseen ennen niiden hyödyntämistä ravinnoksi. Osalla villiyrteistä on myrkyllisiä näköislajeja. Keräämisessä tulee muistaa myös jokamiehenoikeudet.

Risukasat ja komposti

Puiden ja pensaiden leikkuusta syntyvää kookkaampaa aineista kannattaa monimuotoisessa pihassa hyödyntää eläinten ja hyönteisten suojana ja lisääntymispaikkana. Pihapiiriin sijoitettu avokomposti tuottaa loppukesästä kompostimultaa, joka tarjoaa monelle hajottajaeliölle kodin ja ravintolähteen linnuille ja pieneläimille. Avokomposti on esimerkiksi siilien mieleen, joille kannattaa muistaa kuumina kesinä tarjota myös juomapiste. Lannoitteena ja kasvualustana kompostimulta on erinomainen, samoin hyvää katetta yrteille, koristekasveille ja marjapensaille. Avokompostille käypä vaihtoehto on kasata syksyn lehdet yhteen kasaan odottamaan seuraavaa kesää, jolloin lahonneesta aineksesta syntyy jälleen lisää monimuotoisen luontopihan pienelinympäristöjä.

Lue lisää:
Cajander, Riku: Luontopiha. Ympäristöystävällinen piha ja puutarha (2010). Minerva kustannus.

Seuraa somessa:
@perhospuutarhuri & perhospuutarhuri.fi: erikoistunut kasveihin, jotka lisäävät luonnon monimuotoisuutta.

@ullamaijatakkunen: pyrkii tukemaan luonnon monimuotoisuutta puutarhassa vaalien kaikkea elollista permakulttuurin periaatteita lempeästi seuraillen.

@florafaunafinland/annanyman.fi: englanninkielinen tili, jota ylläpitää biologi ja ympäristökasvattaja Anna Nyman. Valokuvia ja tietoa Suomen kasveista, eläimistä ja sienistä sekä huomioita siitä, miten ilmastonmuutos vaikuttaa lajistoomme.

Linkkejä:
Hyötykasviyhdistys on Suomen suurin puutarhayhdistys, joka syntyi alunperin halusta auttaa kaupunkilaistuvia ihmisiä solmimaan uudelleen yhteydet luontoon. Yhdistys vaalii luonnonmukaista viljelytapaa, suosii perinnelajeja, tukee ja opastaa monimuotoiseen sekaviljelyyn, konsultoi ja järjestää kursseja.

hyotykasviyhdistys.fi

Puutarhaliitto ry:n mukaan halua viherryttää ja aktivoida taloyhtiön yhteisiä alueita löytyy. Puutarhaliito ohjeistaa ottamaan puutarha-asiat puheeksi vaikka taloyhtiökokouksissa.

puutarhaliitto.fi

Maiseman kolmet kasvot

Kävelet metsässä, puut ovat suuria ja naavaisia. Kuusta ja mäntyä, jokunen lehtipuu. Aurinko siivilöityy latvuston väleistä saaden maannoksen tuoksumaan neulasille. Äänimaisema on selkeä: linnunlaulua ja vierellä virtaava viileä puro, omat askeleet metsäpolulla. Polku jatkuu kauempana häämöttävän kukkulan taakse.

Teksti: Johanna Jämsä. Kuvat: Susanna Soisalo ja Aino Huotari

Tutkimusten mukaan ihmisen silmää miellyttävät eniten maisemat, joissa on monimuotoista luontoa. Erilaisia ja eri ikäisiä puita ja kasveja. Olennaista hyvää tekevässä maisemassa ovat myös vesistöt, jotka ovat ihmislajin selviämisen kannalta välttämätön elementti. Lisäksi tietynasteinen mysteerin tuntu kuuluu asiaan – ihminen nauttii, kun on jotain uutta löydettävää. Polun jatkuminen kukkulan taakse herättää kulkijassa alkukantaista tutkimisen tarvetta.

Mutta mitä kulkija tuntee, jos kukkulalta aukeaa näkymä hakkuuaukiolle tai säntillisin välein istutettuun mäntytaimikkoon? Onko maisema hänestä silloin kaunis tai lataava?

Kenen silmin maisemaa katsotaan?

Aikoinaan ihmisellä on ajateltu olevan erillinen kauneusaisti, jonka kautta hän hahmottaa, mikä maailmassa on esteettisesti miellyttävää. Esteettisessä kokemuksessa tosiaan tuntuu olevan jotain vaistonvaraista, sillä se ei synny järkeilemällä. Se, miten kulkija maiseman näkee riippuu kuitenkin “silmälaseista”, joiden läpi hän sitä katselee. Ihmisillä on erilaisia luonnon tulkitsemistapoja. Voimme tarkastella luontoa esimerkiksi taloudellisten ja ekologisten silmälasien läpi tai ihmisten hyvinvoinnin näkökulmasta.

Taloudelliset silmälasit

Ihmisen muokkaama metsä näyttää puukaupasta elantonsa saavalle todennäköisesti paremmalta kuin vanha metsä, jonka puut ovat jo osin kelottuneet. Hoidettu metsä symbolisoi hänelle hyvinvointia ja turvattua tulevaisuutta. Taloudellisesta näkökulmasta maisemaa katsottaessa korostuu siis sen välinearvo. Selkeä ja kontrolloitu metsärakenne saattaa myös luoda turvallisuuden ja hallinnan tunteen. Luonto on suuruudessaan pelottava. Sen edessä ihmisellä saattaa herätä toive hallita edes omaa metsäpalstaansa. Toisaalta myös metsänomistaja voi tuntea surua puiden kaatamisesta.

Ekologiset silmälasit

Suurimmalla osalla meistä on tänä päivänä tietty määrä ekologista ymmärrystä. Ilmastonmuutoksesta puhutaan mediassa päivittäin, eikä tarvitse olla ympäristöalan asiatuntija tietääkseen metsien toimivan hiilinieluina ja lajien monimuotoisuuden olevan uhattuna Suomessakin.

Luonnonmaisemaa katsoessamme emme pysty sivuuttamaan tietoamme, vaan se ohjaa katsettamme. Linnunpesä ei ole vain linnunpesä, vaan paikka, jossa hoivataan uutta sukupolvea. Se symbolisoi elämän jatkuvuutta. Samoin monimuotoinen luonnonmaisema tuntuu hyvältä, kun ymmärtää, että hyvinvoiva luonto on myös meidän ihmisten elämän edellytys.

Luontoa sen itseisarvon ja monimuotoisuuden takia arvostava voi katsoa voimakkaasti hoidettua metsää surullisena. Hänelle se voi näyttäytyä tylsänä, liian kontrolloituna maisemana. Tasalaatuisella puustolla ei välttämättä ole luonnon ihailijalle merkitystä, vaan hän näkee tällaisen metsän puupeltona, jonka kasvua ja kehittymistä ihminen liiaksi ohjaa.

Ihmisen hyvinvoinnin silmälasit

Luonnon hyvinvointivaikutuksia tutkittaessa yksi keskeisimpiä kysymyksiä on ollut se, millainen maisema tukee parhaiten ihmisen hyvinvointia. Kirjoituksen alussa kuvailtu maisema tukee tutkimusten mukaan ihmisen hyvinvointia parhaiten. Luonnon monimuotoisuus kuuluu siihen kiinteänä osana, sillä ihminen viehättyy vehmaista näkymistä. Maisemista, missä puiden oksilla kasvaa naavaa ja puut, pensaat sekä pienemmät kasvit ovat kasvaneet muotoonsa vuosikymmenien, jopa satojen vuosien aikana. Maisemasta on tullut kokonaisuus, jonka osaset istuvat erottamattomasti yhteen. Vanha metsä on monen mielestä kaikkein kaunein.

Haltioituminen ja lumoutuminen ovat sanoja, joita käytetään usein kuvaamaan ihmisen kokemusta luonnon kauneuden edessä. Ympäristöpsykologiassa puhutaan eheytymisestä. Terveysmetsä-kirjassa pohditaan vanhojen ja kuolleiden puiden läsnäolon viestittävän ihmiselle, ettei hänenkään tarvitse olla aina tehokas ja hyödyllinen. Kun “tehottomia yksilöitä” ei ole poistettu maisemasta, suorituskeskeisyys ja riittämättömyyden tunne saattavat vaimentua.

Tutkimuksissa on huomattu, että usein eheyttävästi toimivassa maisemassa on kohtuullisesti tai ei ollenkaan ihmisen jättämiä jälkiä. On kuitenkin suhteellista, voidaanko ihmisen vaikutuksesta vapaita maisemia kuvitella vielä olevan. Ihmisen vaikutus ulottuu nykypäivänä joka puolelle vähintään ilmassa kulkeutuvien saasteiden muodossa.

Lisääntyvä ekologinen tietämys ohjaa meitä kokemaan miellyttävänä monipuolisen maiseman, jossa lajit elävät lajityypillistä elämää. Tällainen tieto saattaa myös muuttaa meidän kauneudentajuamme. Metsään lojumaan jätetyt kaatuneet puut saattavat näyttäytyä sotkuisina, tai kulkemista hankaloittavina, kunnes opimme, miten tärkeän elinympäristön ne muodostavat lukemattomille metsälajeille.

Lukemista:

Leppänen & Pajunen: Terveysmetsä (2017). Gummerus.

Sepänmaa, Heikkilä-Palo & Kaukio (toim.) Maiseman kanssa kasvokkain (2007). Maahenki.

Minä, Akseli ja törrösara

Perinnemaisemissa matkailu tutustuttaa alueen historiaan ja luonnon monimuotoisuuteen. Monissa kohteissa on mahdollista osallistua myös vapaaehtoistoimintaan.

Teksti ja kuva: Aino Saarenmaa

Linja-auto jättää minut Sääksmäen tienhaaraan. Hieron pölyä silmistäni, enkä ole yhtään vakuuttunut siitä, että tämä on se paikka, johon Akseli Gallen-Kallela aikanaan ihastui.

Jossain ihan lähellä on kuitenkin Rapolanharju ja sen arvokkaat kulttuurimaisemat ja perinnebiotoopit. Suunnistan ohi vanhan kivikirkon ja kohti kartanon maita. Harjumetsään vievää polkua noustessani tiedän olevani perillä.

Rapolanharjulla kasvaa 150 vuotta vanhaa ikimetsää. Aarnikuusikko tarjoaa ainutlaatuisen kodin monille kasveille ja eläimille. Pystyyn lahoavissa puissa elää kovakuoriaisten toukkia, jotka harvinaistuvat ja lopulta katoavat yhdessä ikimetsien kanssa. Linnuista esimerkiksi kanahaukka kaipaa kodikseen koskematonta metsää.

Ensimmäiset asukkaat saapuivat alueelle jo rautakaudella. Eri aikakausien asutus on jättänyt kerrostumia myös luontoon. Lintujen ja oravien mukana lähialueilta on levinnyt metsään muun muassa vaahteraa ja tammea. Harjulla kasvaa myös keltamoa, jota on jo satoja vuosia sitten käytetty rohdoskasvina.

Harjupoluilla joudun kasvokkain heikon lajintunnistukseni kanssa. Sinivuokon ja sitruunaperhosen sentään tunnistan, mutta muuten tekee tiukkaa. Ties vaikka eteen lepattaisi erittäin uhanalainen paahdekiiltokääriäinen. Kesällä Rapolanharjun kalmistoalueella voi nähdä monia muitakin harvinaisia ja uhanalaisia lajeja, kuten hakara- ja törrösaraa ja ketokäenminttua. Silloin perinnemaisemaa hoitavat karja ja lampaat. Nimenomaan karjanlaidunnus on saanut aikaan perinnemaisemia, joilla yhä kasvaa laitumilla viihtyviä kasvilajeja.

Kun istun syömään eväitä harjun laelle, aurinko työntyy esiin pilvien takaa. Muistikirjallani kävelee leppäkerttu, takin hihassa kipittää pieni hämähäkki. Kärpäset pörräävät ympärilläni ja pari perhostakin on jo lähtenyt lentoon. En ihmettelisi, jos muutkin metsän eläimet kerääntyisivät ympärilleni lämmittelemään kevätauringossa.

Takana metsää, alla harjun rinteet ja edessä Vanajavesi – okei Akseli, nyt näyttää paremmalta. Luen opastaulusta, että Gallen-Kallela rakastui Rapolassa asuneeseen Mary Slööriin, josta sittemmin tuli hänen vaimonsa. Ehkä he istuivat täällä yhdessä katselemassa Vanajavedelle. Ei hullumpi paikka treffeille.

Tee matkailusta ekoteko

Myös monet maatalousyrittäjät ovat ottaneet matkailun osaksi toimintaansa. Ylä-Tuuhosen maatila Ruovedellä on ollut isännän suvussa jo ainakin 1600-luvun alkupuolelta asti. Tällä hetkellä tilalla viljellään pääasiassa ruista ja kauraa. Sikojakin on joskus ollut, mutta pienen sikalan pitäminen ei ole enää taloudellisesti kannattavaa. Matkailutoiminnan Ylä-Tuuhoset aloittivat 1980-luvulla.

— Matkailu on meille sivuelinkeino. Matkailusta saaduilla tuotoilla olemme kunnostaneet vanhoja käyttämättömiä rakennuksia, Irma Ylä-Tuuhonen kertoo.

Ylä-Tuuhosen maatila on yksi Suomen luomumatkailuyhdistyksen noin 20 jäsenestä. Yhdistyksen jäsenet ovat toiminnassaan sitoutuneet edistämään paikallisluonnon hyvinvointia ja monimuotoisuutta. Luonnonsuojelua yrittäjät edistävät esimerkiksi hoitamalla perinnemaisemia ja ylläpitämällä lintujen ja hyönteisten pesimäalueita. Kulttuuriperintöä vaalitaan kasvattamalla perinnekasveja ja suomalaisia alkuperäisrotuja. Maatiloilta voi löytyä esimerkiksi suomenhevosia tai lapinlehmiä. Useat tilat järjestävät myös erilaisia kursseja, retkiä ja talkoita.

Vaikka perinnemaisemat eivät ole syy, jonka perässä matkailijat osaisivat tulla Ylä-Tuuhosen tilalle, moni huomaa ohimennen kauniit näkymät. Niityillä viihtyy muun muassa rauhoitettu valkolehdokki, jonka huumaava tuoksu houkuttelee paikalle myös yöperhosia. Kesäisin perinnebiotooppeja hoitavat lampaat.

— Lampaat hoitavat homman paremmin kuin ihmiset, Ylä-Tuuhonen kehuu.

Rapolanharju on yksi Metsähallituksen ylläpitämistä retkikohteista. Kansallispuistoissa ja muissa retkikohteissa eri puolilla Suomea on monia mahdollisuuksia vapaaehtoistoimintaan. Talkoissa muun muassa niitetään, raivataan, hävitetään vieraslajeja ja korjataan lammasaitoja.

Tiedon Metsähallituksen ja sen yhteistyökumppanien järjestämistä tapahtumista löydät luontoon.fi-sivustolta. Myös monet Suomen luonnonsuojeluliiton paikallisyhdistykset järjestävät erilaisia talkoita. Niistä löydät tiedon Suomen luonnonsuojeluliiton tapahtumakalenterista osoitteessa sll.fi.

Luomumatkailuyrittäjiin voi tutustua osoitteessa luomumatkailu.fi

Mummoillen: Helpot vegaaniset juhlakakut

Teksti ja kuvat: Kaisa Illukka.

Juhlavalmistelut vievät aikaa, mutta näillä ohjeilla voi oikaista hieman ainakin kakkuosastolla. Vaihtamalla viljatuotteet gluteenittomiin vaihtoehtoihin kakut sopivat useimmille vieraille, ja tuskinpa kukaan edes tunnistaa näitä vegaanisiksi. Testaa vaikka!

Minttusuklaamoussekakku (12–15 herkkusuulle)

Pohja:

• 200 g keksejä, esim. kaura- tai oreo-keksejä
• 50 g margariinia

Täyte:

• 4 dl soija- tai kauravispikermaa
• 1 prk vegaanista tuorejuustoa
• 250 g tummaa suklaata
• ½ dl kaakaojauhetta
• 1,5 dl Marianne-rouhetta

Kuorrutus:

• 1 dl soijavispiä
• 50 g tummaa suklaata

Koristeluun: syötäviä kukkia ja suklaarouhetta

Tee ensin pohja. Murskaa keksit joko kulhossa survimella painellen tai tehosekoittimessa. Sulata margariini ja sekoita keksimurujen joukkoon. Painele muruseos irtopohjavuoan (halk. 24 cm) pohjalle tasaisesti. Laita hetkeksi jääkaappiin kovettumaan.

Tee sitten täyte. Paloittele ja sulata suklaa varovasti joko mikroaaltouunissa tai liedellä vesihauteessa. Anna jäähtyä hetki. Vaahdota kasvikerma. Vatkaa joukkoon tuorejuusto, siivilöity kaakaojauhe, sulatettu suklaa sekä Marianne-rouhe. Huomaa, että seos alkaa jähmettyä ja muuttua moussemaiseksi välittömästi, mutta se ei vaikuta kakun rakenteeseen. Kaada seos irtopohjavuokaan murupohjan päälle ja levitä tasaiseksi. Laita jääkaappiin kuorrutteen tekemisen ajaksi.

Tee kuorrute. Sulata kerma ja suklaa kattilassa miedolla lämmöllä. Kaada valmis suklaakuorrute jähmettyneen, irtopohjavuoasta irrotetun kakun päälle, valuta kuorrutetta hieman reunan yli. Koristele suklaarouheella ja kukilla.

Voileipäkakku (25 vieraalle)

• 24 palaa isompaa paahtoleipää
• 3–4 dl kauramaitoa kostutukseen

Täyte 1: paprika-hummus

• 1 prk (275 g) maustamatonta hummusta
• 1 keltainen paprika

Hienonna paprika ja sekoita hummuksen joukkoon.

Täyte 2: tomaatti-papu

• 1 prk (230 g) säilöttyjä, käyttövalmiita kidneypapuja
• 4 aurinkokuivattua tomaattiviipaletta öljyssä + purkin öljyä
• Rouhittua mustapippuria

Saksi tomaatit huuhdottujen papujen joukkoon, lisää hieman öljyä. Hienonna ainekset sauvasekoittimella tahnaksi, lisää tarvittaessa öljyä notkistamaan tahnaa. Mausta mustapippurilla ja tarvittaessa ripauksella suolaa.

Täyte 3: Kurkku-tuorejuusto

• 2 prk vegaanista kurkkutuorejuustoa (tai esim. yrtti)
• 1 tuore kurkku

Leikkaa kurkku pitkittäin halki ja neljään osaa. Poista vetinen keskus eli siemenet. Hienonna kurkku pieniksi paloiksi ja sekoita tuorejuuston joukkoon.

Pinnalle ja koristeeksi:

• 2 dl vegaanista majoneesia
• 3 dl Kaurafraichea tai -tuorejuustoa
• Persiljasilppua (1 persiljaruukku)
• Itu- tai minisalaattisekoitusta tai villiyrttejä kuten vuohenputken ja maitohorsman nuoria versoja
• Pikkutomaatteja
• Retiisejä
• Suolapähkinöitä

Valmista ensin täytteet ja laita ne jääkaappiin odottamaan kakun kokoamista. Leikkaa paahtoleipäviipaleiden kovat reunat pois.

Aseta aina kuusi viipaletta tiiviisti vieri viereen per kerros. Kostuta jokaisen kerroksen leipäviipaleita erityisesti niiden reunoilta: sivele kasvimaitoa sudilla tai lusikalla. Voileipäkakun tulee olla mehevä, vaikka se imeekin kosteutta täytteistä. Vuorottele leipä- ja täytekerroksia, päällimmäiseksi tulee leipäkerros. Levitä täytettä aina niin, että reunaan jää vajaa sentti ilman täytettä, näin se ei pursua painon alla pois. Kun kaikki kerrokset on koottu, kostuta vielä päällimmäiset leivät, aseta kakun ympärille foliota tai muovipussi sekä tasainen paino. Laita kakku muutamaksi tunniksi tai yön ajaksi jääkaappiin.

Jos kakun reunat ovat ennen koristelua epätasaiset, leikkaa ne tasaiseksi sahateräveitsellä. Myös välistä pursuavaa täytettä voi tasoittaa. Tee kuorrute: sekoita fraiche ja majoneesi keskenään ja levitä tasaisesti voileipäkakun reunoille ja päälle. Painele persiljasilppu varovasti reunoille ja koristele haluamallasi tavalla.

DIY: Virkkaa verkkoa

Verkkokassissa kamppeet kulkevat rannalle ja muihin rientoihin! Tarkista kolmen perussilmukan ohjeet netistä.

Teksti: Vilma Tammelin. Kuvat: Sofia Bister

Tarvikkeet:

puuvillalankaa, koukku (koko 3–4)

1. Kassin suu: Virkkaa 100 ketjusilmukkaa (kjs). Sulje ketju 1. silmukkaan piilosilmukalla (ps). Huolehdi, ettei aloitusketju jää kierteelle.

2. Virkkaa 1 kjs ja jokaiseen 1. kerroksen kjs:aan 1 kiinteä silmukka (ks) eli 100 ks. Toista kierros 2–3 kertaa.

3. Verkko-osa: Virkkaa 10 kjs sekä 1 ps edellisen kerroksen 5. silmukkaan. Tee näitä 10 kjs:n lenkkejä joka 5. silmukkaan (yht. 20 kpl). Siirry seuraavalle kerrokselle kiipeämällä 5 ps:lla 1. lenkin keskikohtaan. Virkkaa 10 kjs ja kiinnitä lenkki seuraavan lenkin keskelle. Tee noin 10 lenkkikerrosta.

4. Kuro pohja kiinni 20 ps:lla: Kiipeä taas 1. lenkin keskikohtaan. Tee ps jokaiseen lenkkiin sekä viimeinen ps kerroksen aloituskohtaan. Päättele huolellisesti.

5. Kahvat: Virkkaa kaitaleet (kiinteitä silmukoita kjs-ketjuun) tai tee kahvat vanhasta vyöstä, kuten kuvassa!