Nuorten Luonto

Julkaistu: 28.9.2010

Teksti: Hemi Malkki

Suomalaisen muinaisuskon mukaan luonto oli elollinen. Maalla, metsällä, vedellä ja tulella oli kullakin oma väkensä, omat haltijansa, joilla uskottiin olevan maagisia voimia. Tavallisesti nämä elivät erillään ihmisistä, mutta esimerkiksi pelästyessään tai epäkunnioittavasti käyttäytyessään ihminen saattoi joutua väen vaikutuspiiriin. Esimerkiksi veteen virtsaaminen tai saunassa kiroilu oli siis vaarallista – siitä saattoi saada päälleen veden tai tulen väen vihan, joka ilmeni sairautena.

Muinaisessa Suomessa ei ollut yhtä yhtenäistä uskontoa, vaan eri alueilla ja eri aikoina vallitsi joukko erilaisia uskomuksia. Suomalaiset ja sitä kautta myös suomalaisten tavat ja uskomukset ovat kautta aikain olleet läheisissä kytköksissä itämerensuomalaiseen kulttuuriperinteeseen, joskin vaikutteita omaksuttiin myös skandinaaveilta.

Muinaisuskolla ei ole kirjoitettua historiaa. Uudemmat, kristinuskon kanssa rinta rinnan eläneet tavat ja traditiot ovat osin sekoittuneet kristinuskoon, osin saaneet siitä kielteisen sävyn. Vanhat jumaluudet kuvattiin usein pahoiksi, jopa saatanallisiksi. Pakanallisten uskomusten ja tapojen taltionti alkoi kiinnostaa suomalaisia toden teolla vasta 1800-luvun kansallisromanttisen aatteen myötä.

Miellys metsä, kostu korpi, taivu ainoinen Tapio

Aikana jolloin elämä oli riippuvainen metsän antimista, metsään ja metsän väkeen suhtauduttiin suurella kunnioituksella – metsän väellä kun oli valta päättää metsästys- ja marjastusonnesta, eivätkä he välttämättä olleet suopeita kaikille.

Metsää ja sen väkeä hallitsi havuhiuksinen Tapio, joka toisinaan saattoi ottaa huuhkajan hahmon metsän elämää tarkkaillakseen. Tapion vaimo oli yleensä hyvänsuopa, joskin toisinaan ilkikurinen Mielikki, ”metsän mieluisa emäntä”, jonka suosiota erityisesti metsästäjät tavoittelivat.

Metsänväen saattoi suututtaa esimerkiksi astumalla pois polulta tai tappamalla karhun pesäänsä. Metsänväen vihan päälleen saanut kulkija joutui metsänpeittoon eli tilaan, jossa hyvinkin tuttu metsä muuttui eksyttäväksi, vieraaksi ja kummalliseksi. Metsänpeittoon joutunutta oli vaikea löytää, sillä hän saattoi olla etsijöilleen näkymätön tai näyttäytyä heille vaikkapa kantona. Hän ei myöskään itse voinut nähdä tai kuulla etsijöitään. Metsänpeitosta pois pääsemiseksi suositeltiin esimerkiksi vaatteiden kääntämistä nurin päin – etsijät taas saattoivat löytää metsänpeittoon joutuneen puun juuriston tai oksaan väännetyn solmun läpi katsomalla.

Metsänväen lisäksi monilla eläin- kasvilajeilla oli kantavanhemmat, emuut, joiden puoleen voitiin kääntyä lajiin liittyvän metsästysonnen tai vaikkapa parannuksen hakemiseksi. Yleisiä olivat myös erilaiset tabut: Uskottiin esimerkiksi, ettei saaliseläimen nimeä saanut mainita, ettei se kuulisi ja pakenisi.

Veden eukko ruokorinta, anna mulle antimesi

Yksittäisen, nimetyn vedenjumalan sijaan veden väki oli suomalaisessa muinaisuskossa ilmeisesti ennen kaikkea paikkaan sidottua: paikka ja sen henget olivat yhtä. Kansanrunoudessa mainitulta veden eukolta tai emoselta saatettiin pyytää kalaonnea verkkoja laskettaessa. Entäpä Ahti ja Vellamo? Alunperin ahti tarkoitti vesialuetta, jolta toki saatettiin pyytää kalaonnea. Käsitys Ahdista vetten ja kalojen jumalana ja Vellamosta hänen seireenimäisen kauniina puolisonaan lienevätkin uudempaa, lainattua perintöä.

Suomessa ainakin saamelaiset uskoivat hukkuneiden sielujen houkuttelevan eläviä hukkumaan, mutta tutuin veteen liittyvä henkiolento lienee skandinaavista lainaa oleva Näkki, jolla peloteltiin lapsia vielä pitkälle 1900-luvullekin. Pahansuovan Näkin asumukseksi kelpasivat niin luonnonvedet kuin kaivotkin, ja se saattoi viedä varomattoman mukanaan syvyyksiin. Uimari saattoi kuitenkin suojautua Näkiltä heittämällä kourallisen vettä maalle ennen uimaan menoa ja sanomalla ”Näkki maalle, minä veteen”. Jotta Näkista ei olisi riesaa maalla, rannalle palattua tuli heittää hiekkaa tai pikkukiviä veteen sanoen ”Näkki veteen, minä maalle”.

Myös joihinkin veden asukkeihin yhdistettiin maagisia piirteitä. Haukea pidettiin taikakalana, ja karhun tavoin sillä oli lukuisia kutsumanimiä. Kaikin paikoin haukea ei uskallettu sen maagisten ominaisuuksien vuoksi syödä, sen sijaan hauen pään luita saatettiin käyttää ennustamiseen ja taikojen tekoon. Kansanrunoudessa hauki yhdistettiin soittoon, tekihän Väinämöinenkin kuuluisan kanteleensa juuri hauen leukaluusta.

Painu hiiteen!

Alunperin hiisi tarkoitti pyhää uhrilehtoa, kivimuodostelmaa tai muuta erityisen merkityksellistä luonnonmuodostelmaa, jota käytettiin palvontapaikkana. Hiisi saattoi viitata myös siellä asuvaan henkeen. Myöhemmin hiisi-nimitystä alettiin käyttää olennoista, joiden uskottiin asuttaneen Suomea ennen ihmistä. Monet jääkauden merkit käsitettiin ennen vanhaan hiisien työksi: useimmille tuttujen hiidenkirnujen lisäksi suurista siirtolohkareista käytetäänkin yhä nimitystä hiidenkivi ja suuria kiviröykkiöitä kutsutaan hiidenkiukaiksi.

Vasta kristinuskon saapumisen jälkeen hiisi-sana sai nykyisen ikävän sävynsä, ja hiidellä tai hitolla alettiin viitata pahaan, peikkomaiseen henkiolentoon, esimerkiksi ilkeään vesihiiteen, joka näkin tavoin saattoi houkutella ihmisiä veden varaan. Vesihiisi saattoi merkitä myös vedestä saatua sairautta, esimerkiksi ihottumaa.

Luontosuhteen uudistaminen muinaisuskon kautta kiinnostaa

Viime vuosina kiinnostus Suomen muinaisuskoa kohtaan on lisääntynyt – eikä vain akateemisessa mielessä. Jotkut kokevat luonnon antavan mystistä voimaa ja puhuvan henkien, haltijoiden tai jumaluuksien kautta.

Suomalaiseen muinaisuskoon pohjautuvasta uudisperinteestä käytetään nimitystä suomenusko. Suomenuskon ja suomalaisen muinaisuskon vanhojen kultti- ja palvontapaikkojen asiaa ajamaan on perustettu Taivaannaula ry.

Läheinen esimerkki menestyksellisestä vanhojen perinteiden elvyttämisestä löytyy Virosta, jossa maauskoksi kutsutun muinaisuskon pyhiä paikkoja on suojeltu, ja sen perinteisiä juhlia alettu viettää kouluissa. Suomessa tähän on vielä matkaa. Parhaillaan Hämeenlinnassa sijaitsevaa, Suomen suurinta uhrikiveä kaavaillaan siirrettäväksi autokaupan laajennuksen tieltä. Mahtaako autokauppa saada päälleen hiiden vihan?