Nuorten Luonto

Julkaistu: 24.2.2015

Kaivosteollisuus on lähtökohtaisesti karkeaa, tavallaan jopa väkivaltaista toimintaa. Vaikka kaivos toimisi täysin suunnitellusti ja sääntöjen mukaan, ainakaan perinteisessä mielessä kaunista jälkeä se ei tuota.

Talvivaaran miehet -dokumenttielokuvan kohteena on suomalainen kaivosyhtiö, joka on tullut tunnetuksi kaikin puolin epäonnistuneena projektina. Elokuvan pohjavire on siis jokseenkin ankea, paikoin jopa synkkä.

Talvivaaran miehet seuraa pääosin sisältä käsin Sotkamossa sijaitsevan Talvivaaran nikkelikaivoksen matkaa kriisistä toiseen. Pääosassa ovat kaivoksen työntekijät, jotka kertovat kameran edessä yllättävänkin avoimesti työpaikkansa ongelmista. Dokumentissa kuvataan myös erilaisia haastavia tilanteita, joista välittyy kuva kokonaisuudessaan heikosti hoidetusta yhtiöstä. 

Elokuva alkaa traagiseen sävyyn yhden työntekijän kuolemaan johtaneesta tapaturmasta. Etualalle nousevat kuitenkin julkisuudessakin suurimman huomion saaneet vakavat ympäristöhaitat. Erityisesti laajoja vesistöpäästöjä aiheuttaneet kipsisakka-altaan vuodot ovat lamauttaneet kaivoksen toimintaa merkittävästi. Käy kuitenkin selväksi, että vuodot ovat vain yksi seuraus jo kaivoksen perustamisvaiheessa tehdyistä virheistä.

Talvivaaran ylintä johtoa elokuvassa ei juuri näy. Työntekijöitä ja keskijohtoa seuraavasta näkökulmasta muodostuukin selkeä perusasetelma: kaivoksen ongelmat ovat huonon johtamisen ja vajavaisen suunnittelutyön seurausta. Julkisuudessa Talvivaaran pahamaineisuus on kiteytynyt toimitusjohtaja Pekka Perän hahmoon, mutta dokumentaristille hänellä ei ole sanottavaa.

Elokuvan näkökulma onkin sen selkein vahvuus. Vaikka Talvivaaran miehet ei suoraan pyri valistamaan katsojaansa, se avaa mielenkiintoisen näkymän kaivoksen sisälle. Näkymä vahvistaa kuvaa, jonka on uutisoinnin perusteella voinut aiemmin muodostaa yhtiön toiminnasta, mutta työntekijöiden omat kokemukset Talvivaaran kriiseistä ovat sinänsä kiinnostavaa kuunneltavaa. Kaivostyöläisten puheissa kuuluu ammattiylpeys ja halu tehdä hyvää tulosta, toisaalta taas kielteisen julkisuuden tuottama häpeä ja jatkuvien vastoinkäymisten aiheuttama turhautuminen. Keskeisenä aiheena esillä on myös huoli työpaikkojen säilymisestä jatkuvasti epävarmassa tilanteessa.

Myös ne Talvivaaran edustajat, jotka joutuvat vastaamaan tehdyistä virheistä ympäristöaktivisteille ja paikallisille ympäristönsä pilaantumisesta huolestuneille ihmisille, näyttäytyvät elokuvassa ensisijaisesti työntekijöinä, jotka ovat joutuneet erittäin hankalaan asemaan. Talvivaaran vesienhallintajohtajana hetken aikaa toiminut Maija Vidqvist pohtiikin kameran edessä avoimesti, olisiko kaivos ollut parempi jättää kokonaan rakentamatta.

Tyylinsä puolesta elokuvasta jää hieman kaksijakoinen vaikutelma, sillä inhimillisten henkilö- ja tilannekuvausten lomaan on leikattu tieteiselokuvamaisia otoksia kaivosalueen karuista maisemista. Yhdistelmä ei ole täysin saumaton, mutta maisemafiilistely on vaikuttavaa ja antaa katsojalle tarpeellista tilaa sisäistää koko Talvivaaran kaivoshankkeen hurja ja monitasoinen mittakaava.

Tieteiselokuvasta kriisien todistajaksi

Voima-lehden järjestämän ennakkonäytöksen jälkeen pidettiin keskustelutilaisuus, jossa olivat puhumassa elokuvan ohjaaja Markku Heikkinen, tuottaja Hannu-Pekka Vitikainen ja kaivosaktiivi, Sodankylän kunnanvaltuutettu Riikka Karppinen.

Ohjaajan ja tuottajan puheenvuoroista kävi ilmi, että aiheensa mukaisesti elokuvan tuotanto ei ole säästynyt vaikeuksilta. Alunperin sen oli ollut tarkoitus keskittyä kaivoksen tuotantoprosesseihin, jolloin elokuvasta olisi tullut kliinisempi, enemmän nyt välikuvien roolissa nähtävien maisemaotosten tyylinen. Kaivoksen tapahtumien ja rahoitusneuvottelujen edetessä Talvivaaran miehet sai vähitellen lopullisen muotonsa yhtiön kriisiytymistä seuraavana dokumenttina.

Elokuvan tekijät sanoivat myös olleensa itse yllättyneitä siitä, kuinka avoimesti Talvivaara salli kuvaajien työskennellä kaivosalueella. Kuvamateriaalia paikan päältä kertyi kymmenien tuntien verran, eikä aineistoa juurikaan sensuroitu, vaikka yhtiö varasikin siihen oikeuden. Ohjaajan sinnikkyyden ansiosta moni kaivostyöläinen saatiin puhumaan kameran edessä avoimesti, mutta kommentin saamiseen toimitusjohtaja Perältä se ei ollut aivan riittänyt.

Keskustelutilaisuudessa puhuttiin myös politiikkaa. Heikkisen mielestä olennainen kysymys on, kuinka Talvivaaran kaltaisia suuria hankkeita pystytään valvomaan tehokkaasti. Kaivoksen ympäristöhaittojen tultua ilmi käytiinkin paljon aiheellista keskustelua valvontaviranomaisten aseettomuudesta jatkuvien räikeiden luparikkomusten edessä. Myös Karppinen piti kysymystä tärkeänä todeten, että kaivosteollisuudelle annetaan päästöluparajoissa paljon anteeksi. Tämä antaa hänen mielestään vaarallisen signaalin, joka voi johtaa laajemminkin rajoituksista piittaamattomaan toimintaan.

Karppinen totesi olevansa kaivosaktivistien edustajana tyytyväinen elokuvaan, ja piti tärkeänä myös työntekijöiden näkökulman tuomista esille, sillä kaivoksen tilanne on ollut selvästi vaikea kaikille osapuolille. Hänen mukaansa oli kuitenkin hyvä, että elokuvaan oli saatu mukaan myös paikallisväestön ja viranomaisten reagointia kaivoksen ongelmiin. Heikkinen kommentoi pyrkineensä välttämään elokuvassa vastakkainasettelun korostamista; kun homma ei toimi, huoli on kuitenkin kaikkien yhteinen.

Tuottaja Vitikainen piti joka tapauksessa hyvänä asiana, että nikkelikaivos on Suomessa, sillä nyt voimme hänen mukaansa kohdata kaivosteollisuuden tuottamat ongelmat omalla maallamme. Ympäristötuhoista jossain kaukaisessa kehitysmaassa emme välttämättä edes kuulisi.

 

Talvivaaran miehet -elokuvan ensi-ilta oli Finnkinon teattereissa 20.2.