Nuorten Luonto

Julkaistu: 28.2.2012

Teksti: Sofia Virtanen
Kuva: Ville Hytönen

Kirjailija Vilja-Tuulia Huotarinen (34) oli kahdeksanvuotias, kun Tšernobylin ydinvoimalassa Ukrainassa räjähti keväällä 1986.

Neuvostoliitossa tapahtuneesta onnettomuudesta tihkui hitaasti tietoa: pari päivää onnettomuuden jälkeen Ruotsi oli ensimmäinen maa, joka julkaisi uutiset epäilyttävän korkeista säteilyarvoista omalla alueellaan. Vasta kun pahin laskeuma oli todennäköisesti jo ohi, Vilja-Tuuliaa ja kavereita kehotettiin varomaan sadetta ja kiellettiin syömästä ketunleipiä ja marjoja metsästä.

– Tapahtuman jälkeinen pelottava ja mystinen tunnelma on kiehtonut minua vuosikaudet, Huotarinen sanoo.

Kummia sattui myös hänen kotinurkillaan Säijän kylässä lähellä Tamperetta: tuttavan lehmä sai samana kesänä kaksipäisen vasikan. Huotarisen tuore nuortenkirja Valoa valoa valoa sijoittuu tuohon kummalliseen kesään 1986.

Tarinassa kaksi teini-ikäistä tyttöä rakastuu toisiinsa. Kuoleman, perheongelmien ja ydinvoimalaonnettomuuden haamut varjostavat elämää. Kirjailijan mielestä teoksesta kirjoitetuissa arvosteluissa on keskitytty jopa yllättävän vähän ruotimaan Tšernobylin osaa kirjassa.

– Muutenkin tuntuu, että tästä lähihistorian tapahtumasta on kirjoitettu yllättävän vähän kaunokirjallisuutta. Onko se vielä tabu monissa paikoissa, vaikka Neuvostoliitto romahtikin?, hän miettii.

Runoja teinistä pitäen

Kirjaa varten Huotarinen haastatteli useita henkilöitä, jotka olivat teini-ikäisiä vuonna 1986. Taustatietoa tarvittiin muun muassa siihen, mitä koulussa kerrottiin Tšernobylin onnettomuudesta. Myös nuorisomuodin kuumimmat villitykset oli valittava uskottavasti.

Aikaisemmin Huotarinen on kirjoittanut kolme nuortenkirjaa, jotka kuuluvat kaikki samaan Silja-sarjaan ja sijoittuvat nykyaikaan. Ne ovat tyyliltään paljon enemmän “perinteisiä” nuortenkirjoja kuin Valoa valoa valoa – tarinoita, joissa henkilöt seikkailevat ja kasvavat vuodesta toiseen.

Nuortenkirjojen lisäksi Huotarinen on julkaissut kolme runokokoelmaa. Hän pitää itseään varsinaisesti runoilijana, nuortenkirjallisuus on pikemminkin uran jännittävä sivupolku.

– Olen kirjoittanut lapsesta saakka kaikenlaista. 13-vuotiaana aloitin runojen kirjoittamisen, ja niiden parissa olen viettänyt varmasti enemmän aikaa kuin minkään muun tekstilajin, Huotarinen sanoo. Hänen esikoisrunokokoelmansa Sakset kädessä ei saa juosta julkaistiin vuonna 2004.

Kilpailun kautta nuortenkirjailijaksi

Huotarinen on opettanut kirjoittamista jo vuosien ajan erilaisilla kursseilla niin nuorille kuin aikuisillekin. Hän myös lukee ja keräilee vanhoja nuortenkirjoja.

– Esimerkiksi L.M. Montgomeryn Runotyttö-kirjat ovat hienoa kuvausta taiteilijaksi kasvamisesta. Suomessa 1960-luvulla kirjoittanut, sittemmin vähän unohduksiin jäänyt Merja Otava teki upeita ja aikanaan uudenlaisia nuortenkirjoja, ja Kari Levolan poikakirjoissa viime vuosikymmeniltä on usein huikeita tarinoita, kirjailija listaa esimerkkejä suosikeistaan.

Ensimmäinen oma nuortenkirja Siljan laulu. Tarina tyttöbändistä (2007) syntyi kuitenkin suureksi osaksi sattumalta.

– Osallistuin Kariston nuortenkirjakilpailuun käsikirjoituksellani. Siitä se lähti, hän kertoo. – Kirjoitan mielelläni nuorista, koska teini-ikä on niin jännittävää, vaikka monille vaikeaakin muutosten aikaa. Se on otollista vaikka millaisille tapahtumille.

Inspiraatiota saaristosta

Huotarinen sanoo, ettei tiedosta haaveilleensa nuorena kirjailijan urasta, mutta “Kirjoittaminen on aina ollut osa elämää, eikä sitä oikein voinut edes harrastukseksi sanoa, kirjoitin niin paljon”.

Maalla kasvaneelle myös luonto on aina ollut luonteva osa teemavalikoimaa. Kivet, puut ja maiseman pinnanmuodot hiipivät teksteihin kuin itsestään. Huotarinen on myös kirjoittanut lehmäteemaisen runokokoelman Iloisen lehmän runot (2009).

– Viimeisen viiden, kuuden vuoden aikana olen myös tutustunut läheisemmin uuteen elementtiin, mereen. Olen kasvanut sisämaassa, mutta nyt minulla on ollut usean vuoden ajan mahdollisuus mennä välillä kirjoittamaan Utöhön tai Jurmoon, Turun ulkosaaristoon, Huotarinen kertoo.

Pitkistä viikonlopuista kahteen viikkoon kestäviä kirjoittamismatkoja hän on tehnyt kaikkina vuodenaikoina, useimmiten yksin. – Kerran tosin pidettiin isompi lukupiiri.

Erilainen teos

Valoa valoa valoa voitti vuoden 2011 Junior Finlandian.

– Olen saanut palautetta hyvin eri ikäisiltä lukijoilta, teineistä 70-vuotiaisiin. On mukavaa, että myös vanhemmat ikäluokat ovat löytäneet kirjan. Jos itse saisin valita, en olisi kategorisoinut sitä pelkästään nuortenkirjaksi, mutta markkinoinnissa pätevät tietyt lait kustantamojen ja kirjakauppojen puolella, Huotarinen sanoo.

Teos on proosaa, mutta lyyriset eli runolliset elementit näkyvät sen sivuilla myös voimakkaasti.

– Kirjoittaminen oli erilaista kuin aiempia nuortenkirjoja tehdessä. Tarina oli kypsynyt vuosien varrella. En kirjoittanut lainkaan runoja, kun tämän tarinan työstäminen oli kesken, kirjailija muistelee.

Aiempia nuortenkirjoja kirjoittaessa hän on työstänyt samalla runokokoelmaa. Nyt se ei onnistunut, vaan Valoa valoa valoa vaati kaiken huomion pitkäksi ajaksi.