Nuorten Luonto

Julkaistu: 31.10.2018

Diagnoosi: Lihaskipuja, stressiä, unettomuutta, lievää ahdistuneisuutta.

Resepti: Sykähdyttävät luontokokemukset ja metsäseikkailut sisäisesti ja ulkoisesti nautittuina aluksi viikon intensiivikuurin verran. Jatkossa hoitoa voi jatkaa aina tarvittaessa.

Prognoosi: Stressitasot laskevat, lihaskunto paranee ja suoliston mikrobitasot rikastuvat.

Teksti ja kuvat: Maria Rautio.

Luin jokin aika sitten tutkimuksesta, jonka mukaan luontonäkymä sairaalan ikkunasta nopeuttaa potilaiden toipumista.

– Se on klassikkotutkimus 1980-luvun alusta. Yksi ainoa ruukkukasvikin tai kuva luonnosta tuottaa aivoissa välittömiä vaikutuksia ja myönteisiä tunnetiloja jopa 200 millisekunnissa. Sitkeinkin urbaani ihminen osoittautuu luontoihmiseksi tässä ”valheenpaljastuskokeessa”, kertoo metsien terveysvaikutuksiin perehtynyt maantieteilijä ja toimittaja Marko Leppänen.

Käännyin Terveysmetsä-nimisen teoksen yhdessä Adela Pajusen kanssa kirjoittaneen Leppäsen puoleen, koska aion suorittaa ihmiskokeen. Aion viettää seuraavan viikon ajan joka päivä metsässä vähintään tunnin ajan, mitata sykettäni ja tunnustella metsäterapian henkisiä ja ruumiillisia vaikutuksia.

Elän hektistä kaupunkilaisen elämää, enkä ehdi luonnon helmaan niin usein kuin haluaisin. Jos omaa aikaa jää arjen puuhista, myönnän myös jääväni laiskuuksissani liiankin helposti sohvalle makaamaan. Kärsin monien kaupunkilaisystävieni tapaan stressistä, ajoittaisesta unettomuudesta, niska- ja hartiakivuista ja välillä jopa ahdistuksestakin. Toimisiko reseptinä vaivoihini viikon kuuri luontoon?

– Varmasti ainakin lyhytkestoista muutosta on odotettavissa. Kestävät tulokset vaativat säännöllisyyttä, mutta kyllä viikossakin voi olo kohentua havaittavasti, Leppänen uskoo.

– Stressissä on pohjimmiltaan kyse pakene tai taistele -reaktiosta. Näin ollen voit kokeilla heittäytyä juoksemaan ikään kuin karkuun. Keho saa siitä viestin, että ahdistavalle tilanteelle on tehty jotain, Leppänen vinkkaa.

Ikävistä ajatuskehistä irtautuu helposti keskittymällä luonnon lumoihin.  

– Jos vaikkapa kiikaroi lintuja tai katselee kasvien yksityiskohtia luupilla, lumoavaan asiaan
keskittyneeseen mieleen ei mahdu muuta, Leppänen luottaa.

Juuri sitä mieleni kaipaa! Kovalevyn tyhjennystä. Mitäs tässä enää kuhnuroimaan, metsään mars.

Ruissalon lumoavat lehdot

Ensimmäisellä metsäreissullani suuntaan Turun Ruissaloon, joka on tunnettu kauniista tammien täyttämistä metsistään ja luonnonsuojelualueistaan. Mukaani otin kameran, sillä ajatus totaalisesta toimettomuudesta ja päämäärättömästä hortoilusta tuntuu jatkuvasti ylivirittyneessä mielessäni ahdistavalta.

Ruissalon sillan ylitettyäni luonto suorastaan iskee kasvoilleni. Miten vihreä voikaan olla noin vihreää? Metsä on Ruissalossa niin erilainen kuin vaikkapa lapsuuteni honkaisissa havupuumaisemissa Turun lähistön saaristossa. Lehtipuut muodostavat Ruissalon halkaisevan maantien ylle holvikaaren, joka romanttisissa ajatuksissani korostaa metsän pyhyyttä. Sammaleen alla lahoavat kaatuneet puuruumiit, oksien välistä itsepintaisesti kurkistava aurinko sekä metsän oma humina ja raksutus selvästi rentouttavat.

Letkeä räpsiminen saa luovempia käänteitä, kun kokeilen itselaukaisua ja pitkiä valotusaikoja kamerallani. Selvästi metsä myös saa luovuuden kukoistamaan! Seuraavana päivänä muistan, että olin nukahtanut edellisenä iltana ilman krooniseksi muodostunutta sängyssä tuhottoman pitkään pyörimistä. Hetkinen, voivatko vaikutukset näkyä jo yhden kerran jälkeen? Tähän uskon jääväni koukkuun.

Mustikoita ja maan kourintaa

Seuraavan päivän kohteeni on lähistöllä sijaitseva kaupunkimetsä. Yllätyn heti ensi metreillä. Mustikoita! Huulet sinisinä pyörin pienehkössä metsässä käytännössä ympyrää useamman kerran. Päätän myös ottaa juoksuspurtteja Leppäsen vinkin perusteella. Kuvittelen juoksevani karkuun jotain pelottavaa ja päädyn huohottelemaan kallion päälle, josta avautuu kaunis maisema Aurajoelle ja Koroisten historiallisiin maalaismaisemiin. Maisemaa ihaillessani alan miettiä kehoni mikrobitasoja.

– Elimistön mikrobiköyhyydellä on havaittu olevan monen muun asian ohella yhteys masentuneisuuteen ja ahdistuneisuuteen. Suolistomikrobeilla on yhteys tunteita ja käyttäytymistä sääteleviin aivoalueisiin. Suomessa on meneillään tutkimuksia, joissa koehenkilöt ovat hieroneet metsämaata käsiinsä parin viikon ajan päivittäin, eikä käsiä saa sen jälkeen pestä. Tämän on huomattu monipuolistavan suolistomikrobistoa. Kannattaa siis hypistellä ja heittäytyä metsässä. Voit vaikka työntää kasvot pohjoispuoleisen kallion sammaleeseen ja haistella, Leppänen vihjaa.

Ennen kuin työnnän kasvoni sammaleeseen, minun on tarkistettava, näkeekö erikoiselta tuntuvan tekoni vaikkapa juuri aiemmin minua väistänyt maastopyöräilijä. Nuuskaisen sammalta ja samalla työnnän käteni metsämaahan. Metsäinen tuoksu tarttuu muutamassa sekunnissa eikä lähde pois koko iltana. Ihana tuoksu! Kuvittelen, kuinka mikrobit marssivat köyhään elimistööni ja päättävät perustaa suolistooni parantavia kolonioita.

Pääomaa muistoista

Seuraavat retkeni kohdistuvat kesälomareissumme lomassa Kirkkonummen mökkimetsiin. Leppänen mainitsi minulle, miten sykähdyttävistä, uusista ja ikimuistoisista kokemuksista voi jäädä vuosikausiksi pääomaa mieleen. Täällä kohtaan muutaman sellaisen.

Lähdemme porukalla lenkille rämeikköön, jonne ollaan kaavailemassa uusia mökkitontteja. Huomaamme maassa kolojen verkoston, jossa kaverini kertoo nähneensä aikaisemmin ketunpoikasia. Tästä ei voi erehtyä, sillä yhden pesäkolon vieressä lähes loppuun kaluttu pari metsäkauriin jalkoja. Emme näe ketunpoikia, mutta jään pitkäksi aikaa kannon päälle kuvittelemaan maanalaiset onkalot ja miten ketut parhaillaan ovat painautuneena toisiinsa päiväunillaan makuusopeissaan.

Toisen sykähdyttävän hetken koen toisella reissulla, kun mökkipolulla korviini kantautuu armotonta määintää. Lähden ääntä kohti ja huomaan olevani aivan Dåvitsin lammaslaitumen vieressä. Laitumelle pääsee luvallisesti, joten päätän käydä morjestamassa määkijöitä. Kavereita näyttää olevan satoja ja kaikki pysyvät tilanteen kartalla huutelun avulla. Uskomatonta, miten vivahteikkaita ääniä! Kaikkea bassontäyteisistä käskyistä sydäntäsärkeviin huutoihin, joiden tulkitsen menevän suunnilleen näin: – Herra mun vereni! Tänne tuli joku outo tyyppi, älkää nyt hyvät hyssykät hyljätkö mua! Samalla reissulla näen vielä kallion päälle noustuani kahden metsäkauriin tarkkailevan minua puskista.

Leppänen mainitsi keskustelussamme, että viherympäristössä sosiaalinen aktiivisuus on erään tutkimuksen mukaan 83% suurempaa kuin rakennetussa ympäristössä. Huomaan tämän toteutuvan, kun vastaani kävelee vanhempi herrasmies. Hänkin osoittautuu toimittajaksi, joka kirjoittaa artikkelia samaisen metsän uudesta kaavoituksesta mökkitonteiksi. Rupattelemme aiheesta tovin.

Sipoonkorven metsäsotku

Kirkkonummelta jatkamme Sipooseen, ja mitäpä metsäterapia olisikaan ilman astumista Sipoonkorven kansallispuistoon. Täällä huomaan heti, miten paikka eroaa aiemmista metsistä. Kirkkonummella talousmetsässä silmiin pistivät ikävät, tasaisesti sahatut kannot ja selkeä metsien karsinta. Täällä taas metsä näyttää ”siivottomalta”: kaatuneita puunrunkoja siellä täällä hujan hajan, ilman että kukaan kävisi noukkimassa kaatuneet rungot. Metsä luonnollisesti tarvitsee myös lahoavaa puuainesta, joten kansallispuiston metsä tuntuu heti hyvinvointisemmalta kuin talousmetsä.

Lintujen viserrys, pienet purot, saniaiset ja lehtipuut… Paikoitellen Sipoonkorpi ei häviä mitään Thaimaan saariston vehreille metsille, jonne suomalaiset sankoin joukoin lentävät rentoutumaan ja nollaamaan. Ymmärrän, miksi Leppänen ja Pajunen järjestävät yhteistyössä Sipoon terveyskeskuksen kanssa elvyttäviä Terveysmetsä-retkiä juuri Sipoonkorpeen.

Metsäpaniikki Ruovedellä

Ihmiskokeiluni viimeisen metsäretken teen Ruovedellä. Lähden tuntemattomaan metsään yksin puhelimeni karttapalvelu tukenani. Samoilen aluksi ympäriinsä, mutta takaisin päin mennessä jostain syystä päädyn metsän sijaan rämeikköön, jossa ei kuljekaan helppokulkuista polkua. Päätän kuitenkin oikaista rämeikön läpi. Kun olen jo liian syvällä takaisin kääntyäkseni, tilanne ei tunnu enää kivalta. Puuntaimet yltävät liian korkealle, liian isojen lainasaappaiden alla on vuorotellen valtavia kiviä tai upottavaa rämeikköä ja paniikki alkaa iskeä. Ympärilläni pörräävät hyttyset ja paarmat tekevät kaikkensa, että oloni olisi mahdollisimman epämukava. Katson sykkeeni, 120. Olen hermostunut. Lopulta tutun oloinen metsä alkaa ja saan saappaani ihanaan havumaahan. Hengästyneenä tajuan, etten ehtinyt hädässäni iloita rämeikössä vastaani tulleesta vadelmapensaiden merestä. Vadelmien kypsymisaikaan tänne on tultava uudestaan!

Ihmiskokeen tulos: Olen biofiili

– Lapsi tuntee välitöntä, luontaista vetoa luontoon, mitä on selitetty biofilia-, eli elämänrakkaus-hypoteesillä. Tutkijaprofessori Edward O. Wilsonin mukaan biofilia on kaikissa ihmisissä lähtökohtaisesti, ikään kuin tehdasasetuksissa. Se ei kuitenkaan aktivoidu automaattisesti, vaan se vaatii kokemuksien kautta oppimista ja toisilta saatua tukea, Leppänen kertoo.

Olen selvästi biofiili. Olen nukkunut koko viikon paremmin, niskakipuni on selväsi vähentynyt ja oloni on raikkaampi. Aktiivisuusrannekkeen ja sykemittarin datan mukaan metsäpäivinä aktiivisuustasoni ovat merkittävästi yli tavoitteeni. Normaali leposykkeeni on tilastojen mukaan korkea, yli 70 lyöntiä minuutissa. Kuitenkaan liikunnalliset metsäretket eivät tee piikkejä sykediagrammiin, joten luonnossa oleminen näyttäisi vaikuttavan myös sykkeeseen alentavasti. Juoksulenkki kaupungissa nostatti sykkeen jopa 180 lyöntiin minuutissa, kun taas metsässä juoksu ei nostattanut sykettä yli 160.

Juoksu metsässä tuntui kaikin puolin miellyttävämmältä kuin kaupungissa. Metsässä en tiedostanut itseäni, eivätkä muiden katseet päässeet häiritsemään yksin juostessa. Maa tuntui mukavammalta jalkojen alla, ja maaston nousut ja laskut saivat lenkin tuntumaan jännittävämmältä. Puunjuurien yli loikkiminen jopa riemastutti.

– Kokemus on osoittanut, että luontoon lähtemistä katuu harvoin, jos koskaan. Heikoillakin hetkillä pitää vain voittaa se halu jäädä nyhjäämään sisälle. Rottakokeetkin sen todistavat, että tutussa tylsässä häkissä kyhjöttävillä rotilla aivosolujen hermoyhteydet ovat paljon suppeammat ja vähähaaraisemmat kuin virikehäkkirotilla. Sama pätee ihmisiin. Kun on moniaistillista tutkittavaa, aivot kukoistavat, Leppänen summaa.