Nuorten Luonto

Julkaistu: 7.6.2012

TEKSTI: TAIJA RINNE

Mauri on ammuttu!” huutaa otsikko lehdessä. Kyynel nousee sudenpennun silmään, mutta hän ravistelee sen pois ennen kuin isä huomaa. Alfauros Mauri makaa kuvassa ja hänen samea katseensa kohdistuu loputtomaan tyhjyyteen. Maurin tappaminen oli kuulemma vahinko. Sudenpentu kääntää katseensa pois rumasta kuvasta. Hän tietää, ettei vahinkoja ole.

”Isä, miksi ihmisiä pitää tappaa? Mehän asumme täällä heidän maailmassaan, heidän vierainaan. Syömme heidän ruokaansa ja elämme heidän metsässään. Miksemme voisi elää sovussa?”, kysyy sudenpentu surullisin silmin.

”Senkin hippi!” huutaa isä. Ihmiset syövät meidän ruokamme ja käyttävät metsäämme surutta hyväkseen! Kaiken lisäksi ne raatelevat sinun kaltai- siasi pieniä susia huvikseen, koska ne ovat pahoja. Se on niiden luonne, itse piruja!”

”Mutta pitäähän niidenkin syödä, ne ovat villieläimiä!” yrittää sudenpentu.

”Niitä petoja on tuolla ainakin sata vapaana! Olen nähnyt, miten ihminen tappaa. Se on luonnotonta ja sairasta!” isäsusi jatkaa silmät tulikivenä.

Sudenpentu ei ymmärrä isänsä vihaa, mutta ymmärtää, koska on aika vetäytyä. Olenko väärässä? Onko ihminen luonteeltaan paha vai onko se vain eläin?

Yhtäkkiä puun takaa jolkottelee ihminen. Sudenpentu rientää ulos säikäyttääkseen ihmisen takaisin metsän suojaan. Pentu mekastaa minkä kerkeää ja kuulee samalla, että pesän suulla ladataan ase.

”Juokse jo!” huutaa pentu. Isä rynnii ulos pesästä sohien aseellaan ilmaa.

Pentu juoksee ja huutaa. Huutaa kovaa. Laukauksen ääni on vielä kovempi.

Pentu tekee vauhdissa kuperkeikan maahan asti samalla, kun pamaus kaikuu puista takaisin. Vatsaan sattuu ja se on lämmin. Ihminen on poissa, isä on siinä. Isä itkee ja sen kuono on ihan punainen. Kaukaa kuuluu ihmisen yksinäinen ulvonta, kun maa imee punaista sisäänsä.

> Kirjoittaja on susia symppaava Luonto-Liiton toimitusharjoittelija.