Nuorten Luonto

Nuorten Luonto on Luonto-Liiton lehti nuorilta nuorille. Lehden vakioaiheita ovat ympäristönsuojelu, ympäristöystävällinen elämäntapa, luonnonharrastus ja kulttuuri. Nuorten Luontoa tekevät nuoret yhdessä lehdenteon ammattilaisten kanssa. Lehti ilmestyy neljästi vuodessa.


Nuorten Luonnossa nyt


Eläimet valtasivat rannat

Reportaasi Etelä-Amerikasta Teksti ja kuvat: Kukka-Maria Ahokas   Globaalissa etelässä on yksi taho, jolle koronalla oli hyviä seurauksia: luonto. Perun pääkaupungissa Limassa kilpikonnat palasivat rannoille ja päästöt loppuivat kuin seinään, kun lockdown alkoi. ‒ Taivas
[Lue lisää]

Eläimet valtasivat rannat

×

Reportaasi Etelä-Amerikasta

Teksti ja kuvat: Kukka-Maria Ahokas

 

Globaalissa etelässä on yksi taho, jolle koronalla oli hyviä seurauksia: luonto. Perun pääkaupungissa Limassa kilpikonnat palasivat rannoille ja päästöt loppuivat kuin seinään, kun lockdown alkoi.

‒ Taivas oli oudon kirkas ja sininen. Tavallista saasteen muodostamaa harmaata pilveä ei näkynyt missään. En ollut ikinä ennen nähnyt tähtitaivasta, Limassa asuva 16-vuotias Franccesca Semino Ramírez sanoo. Hän on luonnon ystävä, joka vietti viime vuonna monta kuukautta lukittautuneena sisätiloihin.

Eteläamerikkalainen Perun valtio toteutti viime vuonna kahdeksan kuukautta kestäneen lockdownin, jolloin useimpiin kaupunkeihin julistettiin ulkonaliikkumiskielto. Lockdown tarkoittaa tiukkojen rajoitusten asettamista matkustamiselle, sosiaaliselle vuorovaikutukselle ja pääsylle julkisiin tiloihin.

‒ Meidän pitää huolehtia toisistamme. Sen vuoksi ulkonaliikkuminen on tästä eteenpäin kiellettyä muista kuin välttämättömistä syistä, Perun silloinen presidentti Martín Vizcarra lausui maaliskuussa 2020.

Valtio asetti liikkumisrajoitukset, koska sillä oli vähäisiä keinoja hallita koronapandemiaa 32 miljoonan asukkaan maassa. Terveydenhuoltojärjestelmä ei pystynyt hoitamaan kaikkia sairastuneita. Peru ei ole yhtä demokraattinen maa kuin Suomi, joten ihmisten kansalaisoikeuksia voidaan rajoittaa helposti.

Pääkaupunki pysähtyi.

Kaduilla partioi poliiseja ja armeijan sotilaita, jotka valvoivat kiellon noudattamista. Autoja ei liikkunut muuten kuin poikkeusluvalla. Ulkonaliikkumiskielto oli järkyttävä kokemus koteihinsa lukituille Liman asukkaille. Sillä oli kuitenkin yksi hyvä vaikutus: luonto elpyi.

‒ Ihmisen terveydelle haitallisten pienhiukkasten pitoisuus laski ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin Maailman terveysjärjestön suosittelemalle tasolle, Perun ympäristöministeriö kertoi lockdownin vaikutuksista.

Liikenteen ja teollisuuden aiheuttamat saasteet ovat Limassa ongelma, koska raideliikennettä ei juuri ole ja kaupungin keskellä toimii tehtaita.

Rantojen roskaantuminen pysäytettävä

‒ Ulkonaliikkumiskielto pitäisi järjestää kerran vuodessa, sen verran hyvää se teki luonnolle, Limassa asuva aktivisti Jesús Zeballos sanoo videopuhelussa ja naurahtaa.

35-vuotias mies asuu Limassa rannan läheisyydessä ja organisoi sieltä käsin Hazla por tu playa -kansalaisjärjestön siivouskampanjoita, joissa vapaaehtoiset keräävät rannoilta muovia, tupakantumppeja ja muuta roskaa. Sitä kertyy valtava määrä.

‒ Luonto sai hengittää hetken aikaa. Taivas kirkastui, linnut ja kilpikonnat palasivat rannoille. Kukaan ei heittänyt roskia.

Zeballos ei ihannoi vaikeaa koronatilannetta. Perun kuolleisuusluvut ovat suuria ja kulkutauti on ollut kansallinen tragedia. Hallitusta on kritisoitu siitä, että se ei päästänyt ihmisiä edes ulkoilemaan. Vain surffarit saivat mennä rannalle, mutta harvoilla on varaa surffilautaan.

Rajoitusten aikana Zeballos ei voinut järjestää rantojen siivoamiskampanjoita. Hän alkoikin organisoida somealustoilla kampanjoita, jotta ihmiset alkaisivat kierrättää kotonaan.

‒ Kierrätysjärjestelmä täällä on alkeellinen. Jos saisimmekin ihmiset nyt lajittelemaan muovit ja muut jätteet kotonaan, on turhauttavaa, että kaupungin jäteautot vievät lajitellut jätteet kuitenkin samaan paikkaan kaatopaikalla, hän sanoo.

Hän on kampanjoinut vuosia, jotta kaupunki alkaisi noudattaa parempaa ympäristöpolitiikkaa. Se on tuonut tulosta: kierrättäminen on lisääntynyt, rantojen kunto on parantunut ja saastuminen on vähentynyt.

‒ Aloin toimia asuinalueeni aktivistina, koska olen kokenut ympäristökriisin seuraukset omissa nahoissani. En voinut kävellä omalla lähirannallani, koska se oli niin pahoin saastunut. Olemme houkutelleet siivoustalkoisiin perheitä. Haluamme, että lapset näkevät, millaisia seurauksia roskaamisella on, Zeballos sanoo.

Pyörävallankumous alkaa keskiluokasta

Nyt tiukka lockdown on ohi ja maa on palannut normaalimpaan tilanteeseen. Ulkonaliikkumiskielto on voimassa vain öisin. Autot ovat palanneet kaduille, ihmiset ovat palanneet rannoille, ja linnut ovat siirtyneet syrjemmälle.

Katukuvassa näkyy toinenkin silmiinpistävä muutos: se on täynnä polkupyöriä. Ennen koronaa Limassa pyöräilivät vain huimapäisimmät, koska heidän piti puikkelehtia autojen seassa. Pyöräilyaktivistit ovat kampanjoineet pyöräteiden rakentamisen puolesta vuosikymmenet, mutta kehitys on ollut hidasta autojen ehdoilla suunnitellussa kaupungissa.

Nyt pyörävallankumous on alkanut keskiluokan asuinalueilta. Uusia pyöräteitä rakennetaan, koska kaupunkilaiset eivät halua liikkua täyteen ahdetuilla busseilla tartuntojen pelossa. Pyöräilyinnostus ei kuitenkaan näy eriarvoisen yhteiskunnan kaikissa kerroksissa: köyhien alueilla pyöräteitä ei edelleenkään ole.

Jesús Zeballos odottaa pääsevänsä jälleen rantojensiivoustalkoisiin.

‒ Kun seuraavan kerran pääsemme organisoimaan siivoustalkoita, toivon että rannat eivät ole täynnä käytettyjä hengityssuojaimia. Täällä on kova työ saada kaupunki järjestämään roskiksia julkisille paikoille, joten monet heittävät roskat luontoon. Lisäksi puuttuu yleistä tietoisuutta.

Franccesca Semino on osallistunut näihin rantojensiivoustalkoisiin. Hänen mukaansa muoviroskan määrä oli ällistyttävä.

‒ En heitä roskia luontoon. Olen saanut ympäristökasvatusta, koska olen yksityisessä koulussa. Julkisen puolen kouluissa ei kuitenkaan juuri puhuta luonnonsuojelusta. Köyhimmillä ei ole internetiä eikä kännykkää, joten heidän on vaikeaa saada tietoa. Jos he pääsevätkin someen, algoritmi näyttää heille muuta kuin järkevää sisältöä. Minun kuplassani ympäristöaiheista puhutaan, mutta eivät ne tule itsestään käyttäjän luo.

Hänen mukaansa ympäristöystävällinen elämäntapa on lisäksi kallista.

‒ Jos haluaisin ostaa vaikkapa ekologisen saippuan, se maksaa kolme kertaa enemmän kuin tavallinen. Vaikka kuulun ylempään keskiluokkaan, hinta on minusta järkyttävä. Ei kellään ole varaa ostaa biohajoavia tuotteita täällä päin.

Franccesca Semino sanoo, että tasa-arvoisempi koulutus on ratkaisu luokkaeroihin.

‒ Valtion tv-kanavilla pitäisi olla ympäristötietoisuutta lisääviä projekteja, jotta tieto menisi kaikkiin koteihin, hän sanoo.

Myös Jesús Zeballosin mukaan tarvitaan ympäristökasvatusta, jotta suunta voi muuttua. Hän on optimistinen:

‒ Kun uudet sukupolvet pääsevät päättävään asemaan, entisenlainen meno ei voi enää jatkua, uskon niin, aktivisti toteaa.

Muutos on mahdollinen, jos poliittista tahtoa löytyy. Korona-lockdown nimittäin osoitti, millainen valta hallituksilla on: kaikki tarpeeton liikenne voidaan pysäyttää yhdessä päivässä. Utopistisen kuuloinen ajatus saastepilvettömästä kaupungista toteutui yhdellä käskyllä.

 

Kirjoittaja on Latinalaiseen Amerikkaan erikoistunut vapaa toimittaja. Hän työskentelee parhaillaan Perussa työstämässä tiedonjulkistamisen journalismihankettaan. www.kmahokas.com IG: @kmahokas

Linkki artikkelin sivulle

Taidehaukka:Taide puuasenne-kasvattajana

Taimitalkoista lahopuun kauneuteen Taide puuasennekasvattajana Teksti: Kaisa Illukka Kuvitus: Siru Tirronen   Monelle puu on arvokkaimmillaan kasvavana ja elinvoimaisena hiilinieluna. Puiden vanhuutta ja kuolemanjälkeistä aikaa luonnon monimuotoisuuden aarteena tuntuu taas olevan vaikea ymmärtää paitsi metsätaloudessa
[Lue lisää]

Taidehaukka:Taide puuasenne-kasvattajana

×

Taimitalkoista lahopuun kauneuteen

Taide puuasennekasvattajana

Teksti: Kaisa Illukka

Kuvitus: Siru Tirronen

 

Monelle puu on arvokkaimmillaan kasvavana ja elinvoimaisena hiilinieluna. Puiden vanhuutta ja kuolemanjälkeistä aikaa luonnon monimuotoisuuden aarteena tuntuu taas olevan vaikea ymmärtää paitsi metsätaloudessa myös kulttuurissa – mutta ehkä tähän on tulossa muutos.

Kirjassaan Puun istuttamisen taito – Ylistys puille ja niiden istutusseremonioille (2012) Daniel Butler kertoo puiden erityisestä merkityksestä ihmisille: ne ovat luonnon voiman ja jatkuvuuden elävä vertauskuva.

Elämän puu mainitaan useissa uskonnollisissa teksteissä, ja maailmanpuuta on palvottu eri kulttuureissa. Ihmiset ovat aina tunteneet syvää henkistä yhteenkuuluvuutta puiden kanssa. Puun istuttamisella voi siis olla suuri symbolinen arvo ihmiselämässä.

Viime vuosina poliitikotkin ovat hehkuttaneet puunistutusta ratkaisuna nuorten ilmastoahdistukseen. Tätä on kuitenkin myös kritisoitu metsäteollisuuden juonena saada nuorista ilmaistyövoimaa metsänistutuksiin.

Puunistutustalkoot ovat levinneet myös taidemaailmaan: taiteilija Nina Backmanin käynnistämissä Miljoonan puun talkoissa (2019) nykytaiteen museo Kiasman edustalla jaettiin kaikille halukkaille männyn, kuusen tai koivun taimi istutettavaksi. Puun istuttaminen esitettiin kauniina, tulevaisuudentoivoa luovana ylisukupolvisena tekona.

Ilmastokriisi aiheuttaa taiteilijoillekin ratkaisuhalua. Puunistutus on hieno symbolinen ele, mutta onko se tosiaan ekologisesti vaikuttava teko? Kirjailija Tiina Raevaara on muistuttanut maamme puunistutustodellisuudesta, että metsälaki edellyttää metsänomistajan taimettavan hakkuualueen parin vuoden sisällä hakkuista.

Toiseksi metsämme ovat itseuudistuvia: puut kylväytyvät tehokkaasti, ja uusien taimien menestyminen riippuu kasvupaikkatekijöistä tai ihmisen väliintulosta. Kotimainen metsäkatomme johtuukin etenkin metsämaan vähenemisestä peltojen ja rakentamisen tieltä.

Taiteellisissa puunistutusprojekteissa ei välttämättä huomioida taimien todellisuutta. Julkiseen tilaan tai kaupungin maalle istutettu taimi saattaa joutua rakennusviraston ”hoitamaksi” eli poistamaksi. Backmanin hankkeen yhteydessä annettiin ohjeita, minne taimi suurin piirtein kannattaisi istuttaa ja todettiin myös:

‒ Toivomme, että taimesi saa kasvaa rauhassa. Taimi voidaan kuitenkin poistaa, jos se on istutettu sopimattomaan paikkaan tai se ei mahdu kasvamaan istutetussa paikassa.

Puita on istutettu taiteen nimissä ennenkin. Unkarilais-amerikkalaisen Agnes Denesin symmetrinen Puuvuori toteutettiin Ylöjärvelle 1996, ja se jatkaa kasvuaan nyt jo nuorena mäntypeltona.

Saksalaisen Joseph Beuysin projektin 7000 tammea puut istutettiin Saksan Kasseliin vuosina 1982–1987. Beuys tarkoitti projektin olevan ensimmäinen osa puidenistutussuunnitelmaa, joka laajenisi ympäri maailman ympäristötietoisuuden innoittamiseksi.

Beuysin tammien perintö elää edelleenkin. Taiteilijapari Heather Ackroyd ja Dan Harvey käynnistivät Beuys’ Acorns -hankkeensa 2007. He idättivät ja istuttivat 112 Beuysin tammiteoksen puista kerättyä terhoa. Hanke huipentui Pariisin ilmastokokoukseen 2015.

Tiina Raevaara on huomauttanut, että ekologisessa mielessä taimenistutusta tarpeellisempaa olisi pitää puut ja metsät pystyssä ja luonnollisempina kuin talouspuukenttinä. Taiteilijoilla ei kuitenkaan ole varmoja keinoja vaikuttaa metsäpolitiikkaan, joten joutuvatko he pysymään symbolisten tekojen areenalla?

Voidaan toki toivoa, että symboliset taideteot vaikuttavat yleisiin asenteisiin ja käsityksiin ja saavat siten ihmiset osallistumaan politiikkaan tai muuttamaan elintapojaan.

Puunistuttamisen ohella taiteilija voi pohtia myös puihin kohdistuvan estetiikan ja katseen muutosta. Uusi puukatse siirretäänkin elinvoimaisista hiilinieluista lahopuuhun eli tuohon perinteisesti hyödyttömänä, jopa vaarallisena ötökkämagneettina nähtyyn, mutta ekologisesti elintärkeään olentoon.

Kuten filosofi Jukka Mikkonen huomauttaa teoksessaan Metsäpolun filosofiaa (2017), asenteemme kuolleisiin puihin on erikoisen kaksijakoinen. Kelopuuta arvostetaan sitkeyden vertauskuvana, mutta lahoa ja kaatunutta maapuuta pidetään kuolemaa ja tuhoa henkivänä hyödyttömyytenä, vaikka ekologisessa mielessä maapuu on uutta elämää kuhiseva pienoismaailma.

Taiteilijoiden vaikuttava tulevaisuusteko voikin olla kasvattaa katsojien estetiikan tajua ja siihen kietoutuvia arvoja. Kuvataiteilija Janne Eloranta kommentoi puuveistoksista koostuvaa näyttelyään Elämän ja kuoleman metsä:

‒ Kuollut puuaines on veistosteni keskeinen osa, yhtä keskeinen kuin se on terveelle ja monipuoliselle metsäluonnolle.

Lahopuuta voi kuvata maalauksissa ja valokuvissa tai tuoda sitä galleriaan ‒ tai sitten luoda ihan oikeita lahopuuympäristöjä. Taiteilijapari Nabbteerin teos Lahopuutarha (2017) sijoittuu Lauttasaaren kartanon pihalle Helsingissä. Janne Nabb ja Maria Teeri ovat kertoneet, että he haluavat teoksensa tarkentavan ihmisen katsetta ja toimintaa uudelleen muodostamalla rakennettuun puistoympäristöön odottamattomia kohtaamisia ja monilajisia yhteisöjä. Näin lahopuu tuodaan kaupunkimaisemaan ja taiteeseen, joissa molemmissa se on tärkeää.

Linkki artikkelin sivulle

Taidehaukka: Mitä katson, kun katson valokuvaa karhun naamasta?

Perinteisellä luontovalokuvalla on ollut voimaa suojelutyössä. Valokuvalla on tehty etenkin kuvauksellisista eläimistä suojelun arvoisia. Ekokriittinen valokuvataide voi kuitenkin opettaa toisenlaisiakin katsomistapoja ihmiselle, joka on ahnas luontovalokuvaelämyksille. Teksti: Kaisa Illukka  Kuva: Suvi Suitiala Ekokriittisestä näkökulmasta valokuvaa
[Lue lisää]

Taidehaukka: Mitä katson, kun katson valokuvaa karhun naamasta?

×

Perinteisellä luontovalokuvalla on ollut voimaa suojelutyössä. Valokuvalla on tehty etenkin kuvauksellisista eläimistä suojelun arvoisia. Ekokriittinen valokuvataide voi kuitenkin opettaa toisenlaisiakin katsomistapoja ihmiselle, joka on ahnas luontovalokuvaelämyksille.

Teksti: Kaisa Illukka  Kuva: Suvi Suitiala

Ekokriittisestä näkökulmasta valokuvaa on moitittu luontotodellisuuden vääristelystä ja toisaalta kännykkäkameran ja Instagramin myötä kuvankulutuskulttuurin voimistumisesta. Vaikka älypuhelin ja sosiaalinen media ovat demokratisoineet kameran ja valokuvan lähes kaikkien saataville, siitä on samalla tullut osa kaiken kulutuksen kiihtymisen ilmiötä.

Valokuvataiteen tutkija Juha Suonpää on kirjoittanut erityisesti petoeläinten piilokojukuvauksen keinotekoisuudesta. Nämä kuvat eivät paljasta tai käsittele omaa lavastusmaisuuttaan tai ihmisen luontosuhteen omituisuuksia, vaan ne herättävät helposti katsojissaan turvallisuuden tunteen siitä, millaista luonnossa (vielä) on. Toisaalta koko valokuvauksen historia on paljolti jännitettä totuudenmukaisuuden ja leikittelevän manipuloinnin välillä. Yhä 2020-luvullakin voimakkaasta mediakriittisestä kasvatuksesta huolimatta valokuva tulkitaan usein dokumentiksi.

Villieläinvalokuvauksen itsekritiikki ja toisinnäkeminen ovat olleet ymmärrettävä reaktio eläinkuvapaljouteen. Brittiläisen Nick Brandtin Inherit the Dust -teoksessa eläinvalokuvat uudelleenkuvattiin luontaisessa, mutta ihmisen muuttamassa elinympäristössä. Näyttely oli esillä myös Suomen Kansallismuseossa vuonna 2019. Kuvien valmistusprosessin hiilijalanjälki lentoineen lienee kuitenkin ollut aikamoinen, eikä kuvissa toistuva länsimainen ekokatse Afrikan kurjuuteen ole aivan ongelmaton. Samalla Brandtin kuvat ovat alleviivatusti eläinkuvalavasteita ja kysyvät, miten käy elämyshakuisille wau-luontokuville ja niiden kulutukselle, kun villieläinpopulaatiot häviävät luontokadon myötä. Siirrymmekö vielä voimakkaammin digitaalisesti rakennettujen luontokuvien aikaan?

Esimakua tulevasta voisivat antaa valokuvataiteilija Ilkka Halson voimakkaasti käsitellyt kuvat, joiden luontomaisemat ovat spektaakkelimaisia näyttämöitä tai ulkoilmamuseoita ja toisaalta täysin kontrolloituja. Puu on saanut ympärilleen restaurointitelineet ja jokialue on katettu. Halso rinnastaa ihmisen ristiriitaisen luontosuhteen ja valokuvakatseen: luonto on täysin ihmisen haltuun ottama, manipuloima ja rajaama elämystuote.

Toisinaan valokuvan merkityssiirtymät voivat olla yhtä aikaa pieniä ja suuria. Luontovalokuvaaja Heikki Willamo on tullut tunnetuksi pitkäjänteisestä elinympäristöihin ja niiden eliöihin sitoutumisesta. Erityisesti Willamon eläinmuotokuvat hätkähdyttävät. Eliöt eivät ole niissä enää vain lajinsa edustajia, ”karhuja” tai ”töyhtötiaisia”, vaan yksilöitä. Willamo auttaa katsojaa kokemaan eri tavalla kuin perinteinen eläintä katsova kulttuuri on opettanut. Tämän karhun katse on aivan erilainen kuin tuon ‒ ehkä se on ihan erilainen tyyppi? Valokuvausobjekti muuttuu subjektiksi, eikä valokuvaamistapahtuman ainoa tietävä katse kuulu enää ihmiselle kameran takana.

Kuvataiteilija Tuula Närhisen teos Animal Cam pyrkii näyttämään maiseman eläimen silmin. Närhinen on tutkinut, kuinka eri eläimet erilaisine näköelimineen havaitsevat maailman. Välineenä taiteilija on käyttänyt itse rakentamaansa neulanreikäkameraa. Närhinen on valinnut teoksen kuvauspaikoiksi kunkin lajin luontaisen elinympäristön, ja ikään kuin leikkisästi laajentaa kuvamaailmaamme muun muassa myyräkameran kolokuvilla ja kalan vedenalaisella näkökulmalla. Mitä jos maailmankuvamme koostuisi muidenkin kuin ihmisten valokuvista ja katseista?

Myös riistakameratallenteita on tuotu taiteeseen, jotta yksinomaan ihminen ei hallitsisi kuvaa. Eläimet tulevat ja menevät, näyttäytyvät ja nuuhkivat kameraa kultaisesta leikkauksesta tai muista säännöistä välittämättä. Kuva on suttuinen ja harmaasävyinen, eikä jokainen sulka tai silmä kiillä terävänä. Posthumanistinen ajattelu pyrkii nostamaan ei-inhimillisen luonnon toimijuutta ja osallisuutta, jotta ihminen ei kuvittelisi olevansa ainoa toimijasubjekti maailmassa. Ennemminkin kiinnitetään huomio yhteistoimijuuteen: kuinka ihmiskulttuuri on ei-inhimillisen läpäisemä ja mahdollistama.

Valokuvausta ajatellen itse kamera-apparaatti on tietysti materiaalinen itsessään, mutta kuvan muodostumisen mahdollistaa myös valofysiikka. Luonnonvalossa kuvatessa voi siis ajatella auringon olevan kuvien kanssatekijä. Ylipäänsä nykyvalokuvataide ei niinkään havainnoi luontoa itsessään, vaan ennemminkin ihmisten luontosuhteita, joiden muotoutumisessa myös valokuvalla on suuri merkitys. Ekokriittiset teokset nostavat esille paitsi ympäristönäkökulmia, myös kuvaajan katseen, välineen sekä kuvan manipuloinnin mediakritiikin. Ajatusta luontokuvasta voidaan kiepauttaa vielä lisää miettimällä, milloin ihmisvalokuva on myös luontokuva. 

Kirjoittaja on kuva- ja esitystaiteilija sekä taide- ja ympäristökasvattaja.


Linkki artikkelin sivulle

Maskin matka mereen

Maahan heitetyt ja roskiksista tuulen mukana ympäristöön leviävät kasvomaskit päätyvät ennen pitkää meriin. Millaisia ongelmia yleistynyt roska aiheuttaa? Teksti: Salla Rajala Kuvat: Maria Leskinen Kuvitellaan seuraavanlainen tilanne. Hyppäät aamulla bussista pois. Vastuullisena kansalaisena olet bussimatkan
[Lue lisää]

Maskin matka mereen

×

Maahan heitetyt ja roskiksista tuulen mukana ympäristöön leviävät kasvomaskit päätyvät ennen pitkää meriin. Millaisia ongelmia yleistynyt roska aiheuttaa?

Teksti: Salla Rajala
Kuvat: Maria Leskinen

Kuvitellaan seuraavanlainen tilanne. Hyppäät aamulla bussista pois. Vastuullisena kansalaisena olet bussimatkan ajan käyttänyt kertakäyttöistä kasvomaskia. Bussipysäkin roskis pursuaa jo melkein yli, mutta jätät käytetyn kasvomaskin silti roskikseen.

Näin tekee myös seuraava ja sitä seuraava matkustaja. Iltapäivällä alkaa tuulla. Tuulenpuuska puhaltaa roskiksesta pursuavat maskit kadulle. Mitä näille kaduille ja luontoon päätyneille maskeille lopulta tapahtuu?

Olettaen, ettei kukaan poimi maskeja pois maasta, ne päätyvät sadevesien ja tuulen mukana ennen pitkää meriin.

Maskiroskan vaikutuksia

Suomen ympäristökeskuksen väitöskirjatutkija Pinja Näkki tutkii mikromuoveja: mitä mikromuoveille tapahtuu, kun ne päätyvät merenpohjaan ja minkälaisia vaikutuksia niillä on pohjaeläimille.

– Tällaiset kertakäyttöiset suu- ja nenäsuojukset tai kirurginmaskit ovat muovia. Oletettavasti myös niiden vaikutukset ympäristössä ovat samankaltaisia kuin muillakin muoviroskilla, Näkki selittää.

Luontoon päätyneiden kasvomaskien ympäristövaikutukset voidaan jakaa kolmeen eri osa-alueeseen, joita ovat ekologiset, taloudelliset ja sosiaaliset vaikutukset. Ekologiset vaikutukset liittyvät siihen, että eläimet voivat sotkeutua kasvomaskeihin tai syödä niitä. Lisäksi kelluva muoviroska voi kuljettaa mukanaan vieraslajeja.

– Upotessaan maskit voivat aiheuttaa ongelmia myös merenpohjassa. Kasvomaskit ovat muodoltaan litteitä, jolloin ne merenpohjaa peittäessään saattavat estää kaasujenvaihtoa sedimentin ja yläpuolisen veden välillä. Tällöin merenpohjaan voi aiheutua paikallisesti hapettomia kohtia, mistä voi olla haittaa pohjan eliöstölle, Näkki kertoo.

Maskien siivoaminen rannoilta ja meristä aiheuttaa taloudellisia kustannuksia. Luonnossa oleva roska puolestaan aiheuttaa sosiaalista haittaa ulkoilijoille.

Tonneittain kasvomaskeja meriin

Kertakäyttöisistä kasvomaskeista syntyy tällä hetkellä maailmanlaajuisesti valtavia määriä jätettä. Suomessa ei ole tehty arviota maskiroskan määrästä, mutta aasialainen järjestö Oceans Asia on laskenut, kuinka paljon kasvomaskeja meriin voisi vuodessa päätyä.

Järjestön mukaan kolme prosenttia kaikista tuotetuista maskeista päätyisi lopulta meriin. Lukuna se vastaa 1,5 miljardia maskia eli noin 5000 tonnia muoviroskaa vuodessa.

– Toki tässä voi olla paljon epävarmuutta. Todella iso osa maskeista käytetään sairaaloissa, sillä siellä niitä joudutaan jatkuvasti vaihtamaan. Sairaaloissa ympäri maailmaa on kuitenkin aika tarkkaa, mitä tällaiselle infektiovaaralliselle jätteelle tapahtuu. Se pitää tarkasti polttaa ja tuhota, Näkki kertoo.

Hän pitääkin hyvin epätodennäköisenä, että sairaalajätettä voisi päätyä meriin.

– Siinä mielessä tuo kolmen prosentin arvio saattaa olla vähän yläkanttiin. Mutta kyllähän kaikki ihmiset tällä hetkellä käyttävät maskeja, niin kyllä siitä täytyy valtava kuormitus tulla.

Meduusa vai maski?

Keveistä muovimateriaaleista valmistetut kertakäyttömaskit jäävät helposti kellumaan veden pinnalle, mikä voi aiheuttaa monia ongelmia. Kelluessaan maskit pääsevät leviämään pitkiä matkoja virtausten mukana ja voivat kulkeutua kauas alkulähteestään.

– Kelluvat maskit muistuttavat meduusoja, jotka ovat esimerkiksi monien merikilpikonnien ravintoa. Eläimet voivat siten päätyä syömään kasvomaskeja, Näkki sanoo.

Merikilpikonnien tiedetään syövän kelluvia muovipusseja, joita ne eivät osaa erottaa oikeasta ravinnosta. Merilinnut voivat puolestaan sotkeutua kasvomaskien korvalenkkeihin saalistaessaan tai uidessaan.

Meren pinnalla kelluvat kasvomaskit ovat alttiina erilaisille ympäristötekijöille, jotka haurastuttavat niitä ja muuttavat materiaalin ominaisuuksia. Haurastumisen seurauksena kasvomaskeista alkaa irrota pienenpientä mikromuovia.

Mikroskooppiset ongelmat

Mikromuovien vaikutukset meriekosysteemeissä riippuvat mikromuovien laadusta. Kasvomaskit valmistetaan pääosin nano- tai mikrokuiduista, jolloin niistä irtoaa ympäristössä mikroskooppisia kuituja.

Kuiduista on monenlaista haittaa merieliöille. Ne voivat takertua planktonäyriäisten uintiraajoihin. Yhteen solmiutuessaan kuidut voivat muodostaa sotkupalloja, jotka aiheuttavat tukoksia eläinten ruoansulatuskanavissa.

– Yleisesti ottaen kaikkiin mikromuoveihin liittyy se ongelma, että joutuessaan eläinten sisään ne voivat aiheuttaa nälkiintymistä, kun vatsalaukku täyttyy energiaa sisältämättömistä aineksista, Näkki kertoo.

Isoimmassa altistumisriskissä ovat suuria vesimassoja suodattavat eläimet, kuten sinisimpukka. Myös sedimenttiä eli meren pohja-ainesta syövät pohjaeläimet, esimerkiksi liejusimpukka, ovat toinen riskiryhmä mikromuovien haittavaikutuksille, sillä arvioiden mukaan mikromuovit uppoavat lopulta merenpohjaan.

– Ympäristössä on kaikenlaisia ympäristömyrkkyjä ja haitta-aineita, tosin melko laimeina pitoisuuksina. Tiedetään, että monet mikromuovit voivat kerätä vedestä näitä haitta-aineita pinnalleen moninkertaisina pitoisuuksina verrattuna ympäröivään veteen.

Näkin mukaan ei kuitenkaan ole vielä kovin tarkkaa tietoa siitä, kuinka iso ongelma mikromuovien pinnalle kerääntyvät haitta-aineet oikeastaan ovat niitä syöville eläimille. Tällä hetkellä tutkimus keskittyy enemmän muovityypeissä itsessään oleviin haitta-aineisiin, kuten muovinpehmentimiin ja palonestoaineisiin.

– Ehkä näiden aineiden merkitys eläimille on kuitenkin suurempi, kuin niiden, jotka imeytyvät muoviin ympäristöstä. Tämän aiheen tiimoilta tehdään nyt paljon tutkimusta, eli kuva tulee varmasti tarkentumaan lähivuosina, Näkki toteaa.

Ympäristöhaittojen ehkäisy

On selvää, että kertakäyttöiset kasvomaskit aiheuttavat ympäristöön päätyessään monenlaisia ongelmia. Koronaviruspandemian torjuminen on kuitenkin tällä hetkellä ensisijaisen tärkeää, ja kasvomaskeja tarvitaan.

Tärkeintä olisikin, että kertakäyttöiset kasvomaskit huolehdittaisiin asianmukaisesti sekajätteeseen. Suomessa jätehuolto on erinomaisesti kehittynyttä, ja jätteenpoltosta syntyy hyödynnettävää energiaa. Luontoon heitetty maski on siis myös hukkaan heitetty resurssi.

– Ehdottomasti kertakäyttömaskeilla on aikansa ja paikkansa. Esimerkiksi sairaalaympäristössä ne ovat ehdottoman välttämättömiä. Mahdollisten ympäristöhaittojen rinnalla täytyy punnita tartuntojen ehkäisyä ja suodatustehoa. Nämä ovat monimutkaisia asioita, mutta kaikkein tärkeintä olisi, että kertakäyttömaskit laitettaisiin käytön jälkeen sinne roskikseen, minne ne kuuluvatkin, Näkki toteaa.

 

Kirjoittaja on luonnontieteiden kandidaatti ja ympäristömuutoksen maisteriopiskelija.

Kuvittaja on kuvataiteen ja psykologian opettaja, jonka taidetta voit ihailla myös Instagramissa: @maria.leskinen

 

Linkki artikkelin sivulle

Medialukutaidolla on merkitystä

Kohtaamme ennennäkemättömän tietotulvan päivittäin eri medioiden välityksellä, eikä media nuku koskaan. Kaikki vastaanottamamme informaatio ei kuitenkaan ole totta, ja omaa medialukutaitoa on syytä hioa. Teksti: Juuli Lehtinen Kuvitus: Siru Tirronen Ilmastonmuutoksesta puhutaan jatkuvasti. Tiedämme ‒
[Lue lisää]

Medialukutaidolla on merkitystä

×

Kohtaamme ennennäkemättömän tietotulvan päivittäin eri medioiden välityksellä, eikä media nuku koskaan. Kaikki vastaanottamamme informaatio ei kuitenkaan ole totta, ja omaa medialukutaitoa on syytä hioa.

Teksti: Juuli Lehtinen Kuvitus: Siru Tirronen

Ilmastonmuutoksesta puhutaan jatkuvasti. Tiedämme ‒ tai ainakin luemme  ‒ aiheesta paljon osittain sen takia, että media pursuaa julkaisuja siitä. Kaikkeen tietona esitettyyn ei kuitenkaan voi luottaa.

Internetin myötä saatavilla on nopeasti valtava määrä tietoa mistä tahansa aiheesta, mutta siitä huolimatta elämme niin sanottua “totuuden jälkeistä aikaa”. Termillä viitataan siihen, ettei tarjolla olevien mediajulkaisujen informaatio ole kohdillaan, vaan mielipiteet, tunteet ja agendat ajavat faktojen ohi. Sen myötä on tärkeää miettiä, mihin oikeastaan voi luottaa.

Karkeaa jakoa väärän tiedon lajien välille voidaan tehdä puhumalla mis- ja disinformaatiosta. Moni on törmännyt mis- ja disinformaatioon termeinä, mutta sisältö ja yhteiskunnallinen merkitys ovat voineet jäädä pimentoon. 

Misinformaatiolla tarkoitetaan väärää tietoa, joka on päätynyt levitykseen tahattomasti tai tahallisesti. Disinformaatio taas on aina tahallisesti vääristeltyä tietoa. Tällaista tahallisesti levitettyä ja vääristeltyä väärää tietoa edustavat muun muassa valeuutiset, jotka ovat taitavasti aidoiksi journalistisiksi teksteiksi naamioituja julkaisuja. 

Vääristelyn taustat

Väärän tiedon taustat voivat olla moninaiset. Joskus väärän tiedon julkaiseminen voi johtua tahattomasta virheestä, mutta yhtä hyvin se voi toimia myös vallankäytön välineenä agendoja tukemassa tai rahasampona taloudellista etua tavoiteltaessa. 

Maailmalla on nähty muun muassa tapauksia, joissa poliitikot ovat oman agendansa sokaisemina kieltäytyneet tunnustamasta ilmastonmuutoksen olemassaoloa, vaikka tiedeyhteisö sanoo ilmiön olevan totta. Toisenlaisen agendan edistämisessä voidaan taas hyödyntää huolta ympäristöstä lietsomalla kauhukuvia, joiden todennäköisyyttä on liioiteltu. 

Taloudellista hyötyä väärästä tiedosta voidaan saada esimerkiksi viherpesun avulla. Taloudelliset intressit näkyvät mediassa myös harhaanjohtavina klikkiotsikoina, jotka lähtevät herkästi leviämään sosiaalisessa mediassa. Jaetut otsikot jäävät mieleen, mutta harva lukee tekstejä otsikkoa pidemmälle, mikä on jo itsessään ongelmallista. Aina otsikoiden taakse kätkeytyvät tekstit eivät välttämättä ole suoraan valheellisia, mutta niiden taustalla oleva tieteellinen näyttö ja lähdemateriaali voivat olla kyseenalaisia. 

Ympäristöaiheista saa erinomaisia klikkiotsikoita, sillä valtaosa ihmisistä on huolissaan ympäristön tilasta ja juttu pääsee siten ihon alle. Taustalla vaikuttavat taloudelliset, poliittiset ja muunlaiset tekijät saattavat poikia myös valeuutisia eli journalistista tyyliä noudattavia mediatekstejä, joiden sisältö on vailla faktapohjaa. 

Valeuutisten tavoin näennäis- eli pseudotiede voidaan saada näyttämään pätevältä, ja toisaalta tieto vanhenee uuden tutkimuksen myötä. Esimerkiksi ilmastonmuutos on aihe, jota tutkitaan ilmiön samanaikaisesti edetessä. Osa vanhoista käsityksistä menee siis aiheesta riippuen nopeasti uusiksi, jolloin media voi jäädä tieteen aallonharjan jälkeen, mikä voi näkyä julkaisujen sisällössä.

Kriittinen tarkastelu

Medialukutaito sisältää kyvyn ymmärtää ja tarkastella mediatekstejä kriittisesti. Kriittisyys edellyttää sitä, että pyrkii lukemisen lisäksi pohtimaan lukemaansa ja arvioimaan jutun luotettavuutta. Itseään voi myös koulia tarkemmaksi median kuluttajaksi samaan tapaan kuin muitakin kulutustottumuksiaan voi muovata haluamaansa suuntaan.

‒ Asioihin perehtyminen ja niiden perinpohjainen selvittely itselle auttaa tunnistamaan käyttökelpoisen ja paikkansa pitävän tiedon, journalisti-kirjailija Juha Kauppinen painottaa. 

Perehtymisen ohella voi opetella kiinnittämään huomiota tekstin sävyyn, lähteisiin, tekijöihin ja muihin yksityiskohtiin esittämällä itselleen kysymyksiä lukemisen lomassa. Kun esimerkiksi kysyy itseltään, miksi juttu on julkaistu juuri siihen aikaan ja juuri sillä alustalla tai miksi sen tekijä ylipäänsä kirjoittaa aiheesta, vastaukset paljastavat usein jotakin julkaisun taustalla vaikuttavista tekijöistä ja siten myös luotettavuudesta.   

Jokainen ei voi olla joka alan asiantuntija, eivätkä kenenkään resurssit riitä jatkuvaan lähteiden penkomiseen, joten julkaisujen virheellisyys saattaa jäädä inhimillisistä syistä huomaamatta. Ei ole myöskään aina mielekästä tuottaa mediajulkaisuja, joiden sisältö on timanttia mutta joita on mahdoton ymmärtää ilman alan syvempää ymmärrystä ja sanastoa. 

Lisäksi, vaikka tilausta syvällisemmille ympäristöjutuille olisikin, niitä ei valtamediassa aina ole tarjolla. Kauppisen mukaan käsittelykulmaltaan syvällisemmän ympäristöjournalismin puute liittyy ympäristöalan perusteellisen erityisosaamisen puutteeseen toimituksissa.

Ympäristöön erikoistuneita toimittajia tarvittaisiin joukoittain lisää, samoin tarvittaisiin lisää politiikan ja talouden toimittajia, joilla on vankka osaaminen ilmasto- ja monimuotoisuusasioista, Kauppinen pohtii.

Populaaritiede lisää ymmärrystä

Osa ratkaisusta voi löytyä populaaritieteestä. Populaaritiede on ymmärrettäväksi ja kiinnostavaksi muotoiltua tiedettä, johon voi tutustua matalalla kynnyksellä koulutustaustaan tai ikään katsomatta. Sen avulla voi oppia uutta ja tulla tarkemmaksi lukijaksi. Tieto ei siis välttämättä lisääkään tuskaa, vaan ymmärrystä. 

Toimittajana erityisesti tutkivaan journalismiin sekä reportaaseihin keskittyneen Kauppisen mielestä tieteen popularisointi on välttämätöntä ja kuuluu journalismin tärkeimpiin tavoitteisiin.

Hyvä, totuuteen pyrkivä popularisointi ehdottomasti kasvattaa ihmisten medialukutaitoa ja ylipäänsä lisää ymmärrystä yhteiskunnasta, asioiden keskinäisistä riippuvuussuhteista, ja se tekee ihmisistä vaikeammin harhaanjohdettavia, hän muotoilee.

Lähteiden merkitys

Faktantarkistuksessa ongelmaksi muodostuu resurssien rajallisuuden ohella luotettavien lähteiden löytämisen vaikeus. On mahdotonta tehdä yksiselitteistä jakoa hyvien ja huonojen lähteiden välille, oli kyse sitten lehdistä tai tutkimuksista. Usein on kuitenkin mahdollista erottaa enemmän ja vähemmän luottamusta herättävät lähteet toisistaan.

Kauppinen korostaa lähteiden kohdalla journalismin prosessiluontoisuutta – tiedon tarkistus useaan otteeseen eri lähteistä prosessin mittaan tuottaa luotettavampia tuloksia. Tästä syystä laadukas journalismi ei yleensä ole kaikkein nopeinta. Siksi kannattaa ennemmin luottaa laajempiin journalistisiin teksteihin, kuten reportaaseihin, kuin nopeasti bulkkitavarana tuotettuihin julkaisuihin. 

Reportaasit ja laajaa kokonaisuutta käsittelevät jutut eivät luonnollisesti ilmesty juuri sillä sekunnilla, kun aihe on pinnalla. Niihin kannattaa silti tutustua, sillä vaikka suppeammat jutut olisi jo luettu, usein aika on tuonut mukanaan uutta tietoa aiheesta. Kun pitää vielä samalla mielessä kysymykset, joilla tarkastelee lukemansa luotettavuutta, pääsee jo pitkälle matkalla kriittiseen median kuluttamiseen.

Jos haluat perehtyä syvemmin väärään tietoon mediassa, voit vierailla esimerkiksi Tampereen yliopiston tutkimuskeskus Cometin Sisältösekaannus -verkkosivustolla osoitteessa www.sisaltosekaannus.fi. Sivustoa on käytetty lähteenä myös tätä juttua kirjoitettaessa.

Kirjoittaja on luonnontiedelinjan abiturientti ja kirjoittamista rakastava luontointoilija Tampereelta.
Instagram @vuorivaahtera

 

Juha Kauppinen

Biologi Juha Kauppinen on urallaan kirjoittanut artikkeleita esimerkiksi Suomen Luontoon, Suomen Kuvalehteen, Helsingin Sanomiin ja Apuun. Kirjailijana hän on tullut tunnetuksi Sampsa Oinaalan kanssa kirjoittamastaan teoksesta Talvivaaran vangit (Siltala 2016) sekä teoksestaan Monimuotoisuus – kertomuksia katoamisista (Siltala 2019). Hän on saanut työstään useita tunnustuksia, kuten Lumilapio-palkinnon (2013) sekä Valtion tiedonjulkistamispalkinnon (2020).

 

 

 

 

 

Linkki artikkelin sivulle

Turve kuuluu suohon

Turpeenpoltosta luopuminen saattaa olla helpoin ilmastoteko, jonka Suomi voisi tällä hetkellä tehdä. Irti turpeesta -kansalaisaloitekampanja pyrkii turpeen energiakäytön kieltämiseen lailla. Vaikka turve-energialla tuotetaan vain 4–7 prosenttia Suomen energiasta, se aiheuttaa 12–15 prosenttia Suomen kasvihuonekaasupäästöistä. Turve-energian
[Lue lisää]

Turve kuuluu suohon

×

Turpeenpoltosta luopuminen saattaa olla helpoin ilmastoteko, jonka Suomi voisi tällä hetkellä tehdä. Irti turpeesta -kansalaisaloitekampanja pyrkii turpeen energiakäytön kieltämiseen lailla.

Vaikka turve-energialla tuotetaan vain 4–7 prosenttia Suomen energiasta, se aiheuttaa 12–15 prosenttia Suomen kasvihuonekaasupäästöistä. Turve-energian vuotuiset päästöt Suomessa ovat yhtä suuret kuin henkilöautoliikenteen. Lisäksi turpeen kaivuusta syntyy päästöjä maankäyttösektorilla. Toisin kuin turpeen energiakäytön lobbaajat usein väittävät, turvetta ei voida pitää uusiutuvana energianlähteenä vaan ilmastovaikutukset vastaavat fossiilisia polttoaineita. Turpeen polttaminen saastuttaa jopa enemmän kuin kivihiilen.

Eroon turpeenpoltosta

Turpeenpolton lopettamista on vaadittu jo vuosia, mutta toisin kuin muuta fossiilista energiaa, Suomi ei ole ollut valmis vähentämään turpeen energiakäyttöä. Turve-energiaa on puolusteltu vedoten muun muassa huoltovarmuuteen, turveteollisuuden työllisyysvaikutuksiin sekä siirtymän vaivalloisuuteen. Turpeelle on kuitenkin olemassa vaihtoehtoja.

– Turpeesta voidaan siirtyä hyödyntämään erityisesti polttoon perustumattomia uusiutuvia, kuten lämpöpumppuja, aurinkoa, tuulta, syvälämpöä, geotermistä energiaa ja energiansäästöä. Myös biokaasu ja kestävyyskriteerit täyttävä biomassa kuten puru ja kuori tulevat kyseeseen, kertoo suojeluasiantuntija Hanna Aho Suomen luonnonsuojeluliitosta. 

Tällä erää turve-energian hintaa ohjataan verotuella, joka ylläpitää keinotekoisesti sen taloudellista kilpailukykyä. Muita fossiilisia energianlähteitä rokotetaan hiilidioksidiverolla, mutta kivihiiltäkin pahemmin saastuttavaa turve-energiaa vero ei koske. Jos verotuesta luovuttaisiin, turpeenpoltto ei olisi enää taloudellisesti kannattavaa. 

– Turpeenpolton lopettamiseen tarvitaan sekä hintaohjausta että turpeenpolton kieltävä laki. Laki toisi perälaudan eli varmuuden siitä, että turpeenpoltto päättyy, Aho sanoo. 

Siirtymävaiheessa energiayhtiöitä voitaisiin tukea investoinneissa korvaaviin energiamuotoihin. Ettei turpeesta luopumista tehtäisi kuitenkaan metsien hiilinielujen kustannuksella, tulisi ohessa huomioida myös metsäbiomassan energiakäytön verotus. 

Suoluonnon suojeluntarve

Suomen suoluontotyypeistä jopa 54 prosenttia on arvioitu uhanalaisiksi ja 20 prosenttia silmälläpidettäviksi. Soiden eliölajeista noin 200 on uhanalaisia. Uhanalaistumisen syistä merkittävimpiä ovat soiden ojittaminen ja turpeenotto. 

Turvetuotannolla on katastrofaaliset vaikutukset suoluontoon. Kun turpeenotto aloitetaan, suon eliöyhteisö tuhoutuu täysin. Suo kuivataan ojittamalla ja sen kasvillisuuskerros poistetaan. Kasvit eivät pääse kasvamaan takaisin turvetuotantoalueelle ennen kuin turpeen kaivaminen lopetetaan. Turpeenoton päätyttyä kasvillisuus alkaa palautua, mutta hyvin hitaasti, sillä maan siemenpankki ja suolle tyypillinen vesitalous on menetetty. Koska turvekerros ja lajisto ovat muodostuneet tuhansien vuosien aikana, suo ei turpeen kaivuun jälkeen palaa koskaan ennalleen. 

Turpeenkaivuu heikentää myös ympäröivän luonnon tilaa. Ojitus samentaa ja rehevöittää vesistöjä. Luonnontilaiset suot tasaavat vesistöjen tulvimista, joten soiden ojittaminen pahentaa tulvahuippuja. Myös pohjaveden laatu voi turvetuotannon myötä paikallisesti heiketä.

Suomen soista 13 prosenttia on suojeltu, mutta suojelualueista valtaosa sijaitsee Pohjois-Suomessa. Eteläisemmän Suomen soista on suojeltu vain 3,2 prosenttia. Suomella riittää vielä työnsarkaa soiden suojelutavoitteiden saavuttamisessa.

– Viimeistään vuoteen 2030 mennessä on saavutettava kansainvälisten sopimusten mukainen 17 prosentin suojelutavoite myös suoelinympäristöjen osalta. Suojelutavoitetta tulee nostaa kansainvälisten velvoitteiden mukaisesti, joista neuvotellaan parhaillaan. Olennaisinta on suojella viimeiset luonnontilaiset suot, ennallistaa jo heikentyneitä soita ja varmistaa suolajien ja -elinympäristöjen säilyminen, Aho sanoo.

Hyväkuntoisista, ojittamattomista soista on ihmiselle sekä suoraan että välillisesti merkittävää hyötyä niin kutsuttujen ekosysteemipalveluiden muodossa. Suot sitovat ja varastoivat hiiltä, mikä auttaa ilmastonmuutoksen hillinnässä. Ne suodattavat ja puhdistavat vettä sekä vähentävät tulvia. Ne tarjoavat myös marjoja, riistaa sekä virkistysmahdollisuuksia. Kun panostetaan suoluonnon tilanteen kohentamiseen, panostetaan myös ihmisten hyvinvointiin.

Suon kuokkimisesta ilmastokriisiin

Suomessa soita on raivattu jo satoja vuosia sitten maatalousmaaksi, ja turvetta on nostettu kotitarvekäyttöön karjasuojien kuivikkeeksi ja energiapolttoon. Perinteinen turpeenkäyttö oli kuitenkin niin paikallista ja pienimuotoista, ettei se juuri haitannut soiden vesitaloutta. 

Soita alettiin muokata laajamittaisesti 1900-luvun jälkipuolella metsäteollisuuden tarpeisiin – ojitetuista soista uskottiin tulevan tuottavia talousmetsiä. Teollinen turpeennosto nousi nykyisiin mittasuhteisiin 1970-luvulla energiakriisin myötä, ja siitä on tullut merkittävin uhka suoluonnolle. 

Turvetta käytetään energiapolton ohella edelleen muun muassa kuivikkeena sekä viljely- ja puutarhakasvien kasvualustoissa. Suomessa nostetusta turpeesta kuitenkin 90 % poltetaan energiaksi huomattavin kasvihuonekaasupäästöin. Suomen soista jo noin 110 000 hehtaaria on valjastettu turvetuotantoon.

Suomen Ilmastopaneelin mukaan maamme pitäisi saavuttaa hiilineutraalius vuoteen 2035 mennessä, jotta pysyisimme mukana tavoitteessa pysäyttää ilmaston lämpeneminen kriittiseen 1,5 asteeseen. Tämä tarkoittaa, että päästöt pitäisi kymmenen vuoden sisällä leikata sellaiselle tasolle, että hiilidioksidia vapautuu ilmakehään saman verran kuin sitä sitoutuu esimerkiksi metsiin ja soihin. Turpeenpoltosta luopuminen olisi yksi kustannustehokas ja suhteellisen yksinkertainen keino päästöjen vähentämiseen.

Hanna Aho muistuttaa, että ilman kunnon ohjauskeinoja turvetta voitaisiin polttaa vielä 2040- ja 2050-luvuillakin ja Suomen olisi vaikeaa tai jopa mahdotonta saavuttaa edes nykyistä tavoitettaan hiilineutraaliudesta vuoteen 2035 mennessä.

– Jos Suomen kaltainen vauras ja koulutettu maa ei tee osaansa kuumenemisen rajaamiseksi 1,5 asteeseen, olemme todella vaikeuksissa. Tällä hetkellä uutiset ilmaston kuumenemisen etenemisestä ovat todella huolestuttavia, sillä ennätykselliset maastopalot riehuvat Kaliforniassa ja Grönlanti sulaa, Aho sanoo.

Kampanjointia ja kansalaisvaikuttamista

Suomen luonnonsuojeluliitto aloitti laajan yhteistyöverkostonsa kanssa Irti turpeesta -kampanjan elokuussa. Tavoitteena on saada kasaan 50 000 allekirjoitusta kansalaisaloitteeseen turpeenpolton kieltämiseksi lailla. Valtakunnalliseen kampanjaan liittyvää toimintaa järjestetään ympäri Suomen.

– Korona vaikuttaa tietenkin siihen, miten voimme kampanjoida, eli katukampanjointi on pienemmässä roolissa, kuin muussa tilanteessa olisi. Koronarajoitukset huomioiden kampanja on kuitenkin näkynyt esimerkiksi Suomen luonnon puolesta -mielenilmauksessa, joita nähtiin noin kymmenellä paikkakunnalla syyskuun alussa, Aho kertoo. 

Kampanjatyötä tehdään myös niin perinteisen median kuin sosiaalisen mediankin välityksellä. Aho painottaa, että kuka tahansa voi auttaa kampanjan viestin levittämisessä.  

– Kerro kansalaisaloitteesta ystävillesi, perheellesi ja vaikka harrasteryhmällesi ja kannusta heitä allekirjoittamaan. Jaa tietoa sosiaalisessa mediassa tai kirjoita mielipidekirjoitus paikallislehteen. Voit myös järjestää suoretken omalla paikkakunnallasi ja kannustaa osallistujia allekirjoittamaan.

Aho arvioi, että aloitteella on realistinen mahdollisuus menestyä, sillä enemmistö suomalaisista kannattaa turpeenpolton lopettamista. Eduskunnan puolueistakin enemmistö kannattaa päättymispäivää turpeelle. 

–Mikäli turpeelle ei saada selkeää päättymispäivää, ala ja ilmastotoimet jäävät epävarmuuteen. Tekeekö Suomi osansa kuumenemisen rajaamiseksi 1,5 asteeseen? Turpeen verotuksella ja uusiutuvan energian tuilla turpeen käyttöä voidaan ohjata, mutta sekin vaatii poliittista tahtoa toimia. Siispä kampanjointi on tärkeää.

Irti turpeesta -kampanjan jälkeenkin riittää tekemistä. Keväällä 2021 pidettävät kunnallisvaalit ovat hyvä tilaisuus jatkaa keskustelua. Aktiivinen kansalainen voi esimerkiksi ottaa yhteyttä kuntavaaliehdokkaisiin ja painottaa näille asian merkitystä – tai hakeutua itse ehdokkaaksi.

– Mikäli omalla paikkakunnallasi on turvevoimala, voit vaikuttaa energiayhtiöön ja sen omistajiin turpeen polton lopettamiseksi. Voit myös osallistua Luonnonsuojeluliiton piirien työhön uhattujen soiden suojelemiseksi turpeen kaivuulta, Aho vinkkaa lisää vaikuttamismahdollisuuksia.

 

Allekirjoita kansalaisaloite turpeenpolton kieltämiseksi: sll.fi/irtiturpeesta

Lähteitä:

Suomen luonnonsuojeluliitto: Suot
sll.fi/mita-me-teemme/suot

SYKE: Luontotyyppien uhanalaisuus
ymparisto.fi/fi-FI/Luonto/Luontotyypit/Luontotyyppien_uhanalaisuus

Luonnontila: Suot
luonnontila.fi/fi/elinymparistot/suot/

WWF: Pariisin ilmastosopimus
wwf.fi/uhat/ilmastonmuutos/pariisin-ilmastosopimus

Linkki artikkelin sivulle

KATSO MYÖS