Pääkirjoitus


Äänet ovat minulle joko kauneimpia tai kauheimpia asioita maailmassa. En usko voivani elää ilman musiikkia, viereen käpertyneen kissan kehräämistä korvan juuressa tai rakkaani hyräilyä. Kahvinkeittimen pulputus, sateen ropina mökin kattoa vasten, meren kuohunta ja takkatulen rätinä taas rauhoittavat mieltäni ja pistävät onnellisuushormonini hyrräämään.

Ihanuuden vastapainona sen sijaan naapurin yölliset, kovaääniset karkelot aikaisen aamuvuoron muistuttaessa itsestään herätyskellossa ja esimerkiksi veden tippuminen pisara kerrallaan lavuaariin taas saavat minut raivon partaalle. Toiset pystyvät nukkumaan vaikka sirkuksessa, mutta minä taas tarvitsisin nuijanukutuksen, mikäli jompikumpi yllä mainituista äänistä häiritsee nukkumistani.

Epämääräinen raksahdus huussireissulla pimeässä metsässä ja tuulen ulina puolestaan pelottavat. Paljasjalkaisena kaupunkilaistyttönä myös liiallinen hiljaisuus voi minusta olla ahdistavaa ja pelottavaa. Liikenteen hurina ja pieni taustahäly jotenkin vain tuntuvat osalta elämää. Tuntuu ettei ole yksin pelkojensa kanssa, vaan lähellä on aina joku.

Äänistä voi myös saada yliannostuksen. Työskentelin kolme vuotta musiikin parissa avotoimituksessa, jatkuvassa mölyssä. Kotiin päästyäni en pystynyt enää työpäivän jälkeen kuuntelemaan musiikkia, joka aiemmin oli ollut kotona aina soimassa. Mikään ei tuntunut ihanammalta, kuin päästä kodin hiljaisuuteen tuntikausien älämölön jälkeen. Sama toimi myös toisinpäin, pitkän hiljaisuuden jälkeen kaipasi muiden ääniä.

Osaisiko sitä kuitenkaan koskaan olla ihan hiljaa, ajattelematta mitään, täydessä hiljaisuudessa? Muun muassa sitä pohtii Risko Ukkola kolumnissaan sivulla XX. Kenen äänitaiteilijan kotona taas soivat kumistin ja djembe ja miten äänet voi nähdä? Näihinkin saamme vastaukset vuoden ensimmäisessä Nuorten Luonto -lehdessä. Lisäksi tutustumme beatboxaaja Felix Zengeriin, joka innostui ruoan kasvattamisesta.

Kevään ensimmäisten lintujen sirkutuksia odotellessa, kuulemiin!

 Maria Rautio

KATSO MYÖS