Nuorten Luonto

Julkaistu: 25.6.2012

TEKSTI: HANNA AHO

HEIKKI WILLAMON POTRETTI: KIKKA NIITTYNEN

LUONTOKUVAT: HEIKKI WILLAMO

Luontokuvaaja Heikki Willamolla on takanaan 30-vuotinen ura ja ansioluettelossaan parikymmentä valokuvateosta. Maaliskuussa ilmestyi hänen uutuuskirjansa Vuosi metsässä / Skogsåret.

– Tahdoin tehdä kirjan ilman tarkkoja suunnitelmia. Ainut rajaus oli se, että halusin kirjan kertovan vuoden tapahtumista kotini lähellä sijaitsevassa metsässä, josta kaikki kuvat, tarinat ja ajatukset ovat peräisin.

Kirjan tekoa voi kutsua downshiftingiksi eli hidastamiseksi, sillä toisin kuin monien muiden teostensa kohdalla, Willamo sai innoituksensa kaipuusta perusasioiden äärelle. Taiteilija esitti itselleen kysymyksen: ”Löydänkö yhä metsän sisältäni? ”

Kahdensadan hehtaarin kokoisella luonnonsuojelualueella Karjalohjalla eteläsuomalainen metsäluonto näyttäytyi karuna: kalliorantoja ja -männiköitä. Vuoden aikana metsä tuli kuvaajalleen tutuksi. Willamo oppi suunnistamaan maamerkkien avulla niin, että tiesi aina täsmälleen, missä oli. Hänellä oli aikaa vain istuskella leirissä, keitellä kahvia ja tarkkailla ympärillä hyöriviä pikkulintuja eli aikaa keskittyä metsään.

– Nuorempana en ymmärtänyt, miten isäni saattoi istua tuntikausia tuijottamassa tunturia, mutta nyt olen huomannut, että aika kuluu kuluttamattakin.

Vuosikymmenien aikana Willamon suhde metsään on muuttunut:

– Olen ehkä oppinut katsomaan tarkemmin, ilahtumaan pienemmistä asioista. Ihmisen luontosuhde on kiinnostanut Willamoa pitkään, sillä se on jokaisella erilainen, henkilökohtainen, eikä sitä voi opettaa.

– Hyvähän se on sanoa, että istu tuossa ja ole, jos toinen ei viihdy. Itse kaipaan yksinäisyyttä ja viihdyn metsässä, sillä metsässä on oma tunnelmansa, josta nautin.

Uusia uria valokuvauksessa

Vuosi metsässä -teoksen kuvat ovat mustavalkoisia. Alunperin Willamo aloitti kirjan teon mielessään värikuvat, mutta suunnitelmat muuttuivat muutamassa viikossa. Vuoden 2010 talvi oli kylmä eikä pikkulinnuille riittänyt ravintoa, joten Willamo seurasi tiais- ja hippiäisparvien kutistumista päivä päivältä.

– Värit eivät sopineetkaan kuoleman talven teemaan ja siihen, mitä metsässä koin, ne vain sotkivat kokonaisuutta.

Willamo on aiemminkin suosinut valokuvissaan vähävärisyyttä ja etsinyt omaa ilmaisuaan myös mustavalkokuvauksen kautta. Vuosi metsässä on kuitenkin hänen ensimmäinen täysin mustavalkoinen teoksensa.

– Yllätyin kirjan teon aikana eniten siitä, miten mustavalkokuvaus sopii juuri tähän kirjaan, hän naurahtaa.

Mustavalkokuvauksessa valo, kontrasti, muoto ja sommittelu pääsevät oikeuksiinsa. Se korostaa myös sitä, miten keskitalven kaamosmainen tunnelma ja hämärän rajamaasto ovat innoittaneet kuvaajaa.

– Paras hetki metsässä on juuri kun alkaa pimetä ja yksityiskohdat sulavat hiljalleen. Silloin huomaan miten riippuvainen olen näköaististani. Mutta pian muut aistit terästyvät ja niiden avulla voi havainnoida, mitä ympärillä tapahtuu.

Willamo kertoo viettävänsä usein öitä metsässä, joko kulkien ja kuvaten tai maaten lämpimässä makuupussissa laavussa tai tähtitaivaan alla.

– Monet pelkäävät pimeää, jos he eivät ole tottuneet siihen. Mutta itse tykkään kulkea metsässä ja kuvata juuri yöllä. Öisen metsän salaperäisyys ja varjot ovat kiehtovia.

Kohtaamisia ja kuvitelmia

Luontokuvaaja pyrkii lähestymään kuvauskohteitaan häiritsemättä niiden eloa. Tarkkailija on myös tarkkailun kohde, vaikka sydäntalvella metsä vaikuttaisikin autiolta.

– Metsässä minulla on aina tunne, etten ole yksin, kertoo Willamo.

Vuoden aikana Willamo kohtasi metsässään niin pikkulintuja, varpuspöllön, valkohäntäkauriin kuin hirvenkin. Metsojen soitimen parissa hän vietti viikon päivät, sitten oli jatkettava eteenpäin telkkien pariin.

– Myös ilves oli koko vuoden seuranani. Näin sen jälkiä ja muutaman kauriin haaskan.

Mutta ilves ei kuitenkaan kertaakaan antanut yllättää itseään ja niinpä haave sen kuvaamisesta jäi toteutumatta.

Matkan varrella kirjan keskushahmoksi nousi töyhtötiainen. Se on ollut toistuva aihe Willamon aiemmassakin tuotannossa. Pieni metsänhenki onkin tullut kuvaajalleen läheiseksi.

– Halusin tehdä siitä tavallaan portfolion, keskittyä sen olemukseen. No, metsätontultahan se näyttää, toteaa Willamo.

Metsä ja sen eläimet innoittavatkin kuvittelemaan. Ihmisen suhdetta luontoon on aina värittänyt juuri mielikuvitus ja eläytyminen.

“Vapautuminen totuudessa pysymisestä”, kuten Willamo asiaa kuvailee, antaa tilaa luonnon kokemiselle ja omille tulkinnoille. Ja niin realistikin rentoutuu metsän keskellä.