Nuorten Luonto

Julkaistu: 16.6.2009

Moni haaveilee maaseudun rauhasta. Tämä näkyy jo siinä, kuinka paljon suomalaiset omistavat loma-asuntoja, joille körötellään kesäisin ja viikonloppuisin. Jotkut ovat ympäristöystävällisyys ja luonnonrauha tähtäimessään valinneet maaseudun ympärivuotiseksi asuinpaikakseen. Maalle muuttaminen ei ole kuitenkaan aina ollut silkkaa unelmien täyttymistä, vaan maaseudun todellisuus pitkine välimatkoineen on tullut vastaan.

Luonto korvaa kaupungin riennot

Hanna Savisaari, 29, Viljakkala.

– Maalla asujalta jäävät bändit näkemättä ja joogatunnit käymättä, mutta niiden sijaan saa paljon muita hyviä kokemuksia. Elän lähempänä metsiä ja kuulen helmipöllön huussireissullani. Järjestettyä jumppaa en tarvitse, sillä puiden pilkkominen ja veden kantaminen ovat hyvää liikuntaa, Hanna Savisaari tuumaa.

Marraskuussa löytyi useamman vuoden ajan etsitty sopiva paikka, joten hän muutti Joensuusta takaisin kotiseudulleen Pirkanmaalle.

Savisaari oli jo aiemmin asunut reilun vuoden maalla, Pohjois-Karjalan Pyhäselässä. Paikka oli kuitenkin huonojen bussiyhteyksien päässä, eikä opiskelujen ja maalla asumisen yhdistäminen onnistunut.

– Ajoin yliopistolle omalla autolla aivan liian usein. Ekologisista syistä päätin silloin muuttaa takaisin kaupunkiin. Maalla asuminen sinänsä ei riitä ekologisuuteen, jos ei halua luopua kaupungin tarjonnasta vaan ajaa rientoihin autolla, Savisaari sanoo.

– Nyt opiskelen pääasiassa verkko-opintoja, joten opiskelun takia ei enää tarvitse lähteä kotoa kuin satunnaisesti. Maaseudulla yhteistyö olisi tärkeää, mutta tuntuu, ettei kimppakyytejä käytetä. Jokaisella on oma auto, kuten minullakin.

Lähimpään kauppaan on vain kolmen kilometrin matka, ja se taittuu polkupyörällä. Rakennusrestauroijan työ edellyttää jonkin verran autolla liikkumista maakunnassa, mutta osittain työskentely onnistuu myös kotona.

– Yksi huoneeni on nyt verstaana, jossa korjaan ikkunoita. Tavoitteenani on rakentaa paremmat verstastilat ja hakea töitä mahdollisimman läheltä kotia, Savisaari kertoo.

Yhteisöllisyyden kaipuu

Savisaari asuu pääasiassa yksin, ja hän toteaa yksin olemisen helppouden yllättäneen.

– Silloin tällöin sitä toki kaipaa samaan taloon muitakin, mutta onneksi ystävät käyvät kylässä. Välillä kaipaan myös yhteisön voimaa, ja ajatukset suuntautuvat yhteisökylään tai kommuunielämään. Samanhenkisen väen lähellä olo on tärkeää. Jo nyt olen törmännyt arvoristiriitoihin mönkijöillä ajelevien loma-asukasnaapureitteni kanssa.

– Pyhäselässä kaipasin naapurien välistä yhteisöllisyyttä ja itseltäni riittävää pontevuutta sopeutua julkisen liikenteen aikatauluihin. Täällä Viljakkalassa kylän toiminta tuntuu olevan aktiivista. Lähellä asuvien ystävien kanssa on myös yhteistyöviritelmiä, Savisaari kertoo.

Jääkaapittomuus ekoratkaisuna

Talossa oli toimiva vesivessa, jonka Savisaari poisti käytöstä ja rakensi huussin. Muitakin ratkaisuja hän on tehnyt parantaakseen asumisensa ympäristöystävällisyyttä.

– Biojätteen voin laittaa kompostoivaan käymälään, sillä huussi on lämpöeristetty ja jyrsijöiltä suojattu. Siitä saan myös multaa kasvimaahan. Veden kannan omasta kaivosta. Talo lämpiää leivinuunilla ja pystyuuneilla, ruoat puuhellalla. Puuta saan omasta pienestä metsästä. Esimerkiksi jääkaappia en tarvitse, koska minulla on kellari.

Hidasta elämää Vaara-Karjalassa

Marja Miettinen, 35, Ilomantsi/Simpele

– Olen asunut nyt 13 vuotta puulämmitteisissä taloissa eri puolilla Suomea ja Eurooppaa, kertoo Helsingistä alun perin kotoisin oleva Marja Miettinen.

Nykyään hänellä on oma vanhan ajan hirsitalo Pohjois-Karjalassa Ilomantsissa – ”vaaralla”, kuten hän itse sanoo. Taloon ei tule juoksevaa vettä, vaan vesi haetaan lähteestä. Lähin kauppa on 35 kilometrin päässä.

– Maalle muutto oli pitkä prosessi. Opiskelin Suomessa viljelyä Snellman-korkeakoulussa ja Ruotsissa kävin omavaraisuuskurssin. Halusin pois kaupungin hälystä, Miettinen sanoo. Tällä hetkellä hän asuu Simpeleellä aivan Suomen itärajalla yhden ihmisen ja kissojen kanssa. Ilomantsin-talo odottaa puilla lämpiävän uunin remonttia, joten siellä ei voi talvella asua.

Mielikuvat ja todellisuus

Maalla asuminen on Miettisen mukaan paljon rankempaa kuin mitä hän viljelyä opiskellessaan ajatteli. Palvelut ovat kaukana ja toimeentulo on mietittävä tarkkaan, jotta tupa olisi lämmin ja kaapissa ruokaa.

– Vaaralla on ollut välillä todella yksinäistä, mutta onneksi siellä on käynyt paljon ulkomaalaisia vieraita. Ovet ovat aina auki vieraille ja vaikkapa nuoret voivat tulla luokseni kokeilemaan maalla asumista. Omanikäisen seuran puute on toisinaan ahdistavaa. Naapurustossa on lähinnä vanhoja ihmisiä, eikä sopeutuminen ole aina helppoa, Miettinen kertoo yksin asumisen huonoista puolista.

Ekoyhteisössä hän ei haluaisi asua, sillä oman rauhan tarve on sen verran suuri.

Rahaa kuluu maalla vähemmän kuin kaupungissa. Miettinen arvioi omavaraisuutensa asteeksi ruoan suhteen 50 prosenttia. Hän marjastaa, sienestää ja viljelee kasvimaata. Kahden vuoden ajan hänellä oli ankkoja, kanoja ja lampaita, joita hän teurasti osin omassa taloudessa käytettäväksi. Mehiläiset tuottivat hunajaa. Osan tarvitsemastaan hän saa vaihtokauppojen avulla.

– Eläimien pito kävi lopulta liian vaativaksi, kun ei ollut autoa, jolla olisin voinut kuljettaa rehua. Rehun hinta myös nousi ja aina jos oli poissa kotoa, täytyi hankkia renki pitämään eläimistä huolta, Miettinen sanoo.

Kauppaan ei tule lähdettyä noin vain. Sinne pääsee naapurin kyydillä tai polkemalla pyörällä kahdeksan kilometrin matkan bussipysäkille. Autoa Miettinen ei omista, mutta liikkuu välillä skootterilla. Kiirettä ei ole.

– Suosin tällaista hidasta elämäntapaa. Minulle ei myöskään tule lehtiä eikä ole nettiä, joten elän mukavasti kaupallisuuden ja hälinän ulkopuolella, hän hymyilee.

Paluumuuttajat haaveilevat edelleen

Jarkko ja Milla Hintsala + lapset, Helsinki/Porvoo

– Pian maalle muutettuamme huomasimme Helsingin hyvät puolet, naurahtaa Jarkko Hintsala. Hän muutti vaimonsa Millan ja heidän esikoisensa kanssa Porvoon Gäddragiin, josta löytyi sopiva paikka läheltä merta ja Helsinkiä.

– Aluksi maalla asuminen vastasi juuri niitä odotuksia, mitä meillä oli ollut. Olimme haaveilleet maalla asumisesta ja kyllästyneitä kaupunkielämään. Tykkäämme liikkua luonnossa ja ajattelimme, että ensimmäisen lapsen olisi mukavampaa kasvaa maalla, Hintsala kertoo.

Maaseudun todellisuus tuli pian vastaan, kun äitiyslomalla oleva ja toista lasta odottava vaimo oli kaiket päivät yksin talossa, ja epäsosiaalisuus alkoi harmittaa. Hintsala kävi töissä Helsingissä. Työmatkoihin meni aikaa, kun hän ensin ajoi autolla Porvooseen ja jatkoi siitä bussilla.

– Jouduimme ostamaan elämämme ensimmäisen auton, koska busseja meni niin huonosti. Haluaisinkin sanoa kaikille maalle muutosta haaveileville, että logistiikka kannattaa suunnitella tarkasti. Jos on tottunut pääkaupunkiseudun toimivaan joukkoliikenteeseen, maaseudun harvat bussivuorot saattavat tulla yllätyksenä, Hintsala toteaa.

– Viihdymme maalla hyvin. Merestä tulee kalaa ja pihassa on kasvimaa. Naapurit ottivat meidät lämmöllä vastaan, vaikka tulimme uusina keskelle symbioottiselta vaikuttavaa yhteisöä. Tietyt yleiset oletukset maaseudusta pitävät toki paikkansa: kaikki tuntuvat tietävän toistensa asiat, eikä maalla voi pysytellä yhtä anonyyminä kuin Helsingissä. Toisaalta se luo tietynlaista turvaverkkoa, kun ihmiset pitävät toisistaan huolta, Hintsala pohtii.

Kahden paikan välillä

Pariskunta päätti kuitenkin hankkia Helsingistä kaksion, jossa he viettävät nyt viikosta neljä päivää. Loput kolme he ovat maaseudulla.

– Jos talo olisi löytynyt lähempää, voisimme asua siellä vieläkin. Gäddrag oli sitten kuitenkin liian kaukana Helsingistä. Olemme nyt oikeastaan melko tyytyväisiä tilanteeseemme, vaikka onhan tämä tällaista arpomista kahden paikan välillä. Jokin pysyvämpi päätös on tehtävä puolentoista vuoden kuluttua, kun esikoisemme menee kouluun, Hintsala kertoo.

Tulevaisuutta ajatellen hän kokee maaseudulla asumisen edelleen ongelmalliseksi juuri liikkumisen kannalta. Koska Hintsalat eivät haluaisi käyttää autoa, olisi lasten vaikea päästä harrastuksiin. Viimeinen bussi Gäddragin ja Porvoon välillä menee neljän maissa.

– Voi olla, että joukkoliikenne paranee alueen vilkkaan uudisrakentamisen myötä. Tällä hetkellä vaikuttaa kuitenkin siltä, että pysymme Helsingissä. Maalle voisimme muuttaa takaisin ehkä sitten, kun lapset ovat teini-iässä.

Teksti Annika Kettunen