Isona minusta tulee…
Julkaistu: 8.6.2009
Mitä tekisit isona? Jos olet kiinnostunut työskentelystä ympäristöasioiden parissa, mahdollisuuksia on monia. Esittelemme tässä muutaman.
Töissä retkikunnassa
Suomen Etelämanner-tutkimuksen pysyvä Etelämanner-logistiikka (FINNARP) toimii Ilmatieteen laitoksen yhteydessä. Yksikkö vastaa Etelämantereen tutkimusretkien järjestelyistä ja tutkimusasema Aboan ylläpitoon liittyvistä tehtävistä. FINNARPin logistiikkapäällikkö Mika Kalakoski kertoo työhönsä kuuluvan niin tutkimusmatkojen suunnittelua kuin järjestämistäkin.
Logistiikkaryhmä toimii Etelämanner-tutkimuksen tukena ja mahdollistaa tutkijoiden työn Etelämantereella. Tutkimusmatkoilla ollaan joka vuosi muutaman kuukauden ajan marras- ja helmikuun välisenä aikana, jolloin Etelämantereella on kesä. Se tarkoittaa noin 0–15 astetta pakkasta.
Etelämantereella tutkitaan meteorologiaa, ilmakehän hiukkasia sekä lunta ja jäätä. Tutkimus keskittyy globaaleihin ilmiöihin: tarkoitus ei niinkään ole tutkia Etelämanteretta itsessään, vaan sieltä saadut tutkimustulokset kertovat koko maapallon ympäristön tilasta.
– Etelämanner on pääosin koskematonta seutua, jossa ihmisen vaikutus ympäristöön ei näy. Se onkin eräänlainen luonnon oma laboratorio, Kalakoski kertoo.
Mikä tässä työssä motivoi?
– Olen aina ollut kiinnostunut luonnosta ja ympäristöstä. Tykkään organisoida asioita ja voin työskennellä aitiopaikalla monien tutkijoiden kanssa. Parasta työssä on se, että pääsee tutkimusmatkoille Etelämantereelle! Huonoja puoliakin löytyy. Suomessa työaikaa menee paljon hallinnollisiin asioihin ja byrokratian pyörittämiseen. Ja jos on tutkimusmatkalla, niin joutuu olemaan joulun pois Suomesta.
Minkälaista on viettää kuukausia Etelämantereella, kaukana muusta maailmasta?
– Henkilön sopivuutta tutkimusmatkalle arvioidaan ensin psykologisella testillä. Harjoittelijoita tai vastavalmistuneita ei voida ottaa mukaan. Tutkimusryhmässä on mukana myös muun muassa kokki ja lääkäri.
Tutkimusasema Aboa rakennettiin vuonna 1988, jonka jälkeen sitä on peruskorjattu ja laajennettu. Aboa tarjoaa työ- ja asuintilat 12 hengen retkikunnille. Naapurista löytyy Ruotsin tutkimusasema Wasa.
Etelämantereella ei näy televisio, eikä siellä toimi internet tai puhelin. Satelliittijärjestelmän välityksellä voi lähettää ja vastaanottaa sähköpostiviestejä, mutta sekin on hidasta. Vettä suihkuihin ja juomavedeksi saadaan lunta sulattamalla.
– Vapaa-ajalla voi esimerkiksi opiskella kieliä, ulkoilla ja bongailla lintuja ja pilviä. Etelämantereella ei voi shoppailla, joten rahaa ei tule kulutettua, Kalakoski kertoo.
Teksti Tuuli Turtola
Kuva Mika Kalakoski / FINNARP
Kierrätystekniikan asiantuntija
Lauri Rahikainen (30) on töissä materiaalinkierrätys- ja soranjalostuslaitteita maahantuovassa Vimelco oy:ssä. Itse hän työskentelee kierrätys- ja jätteenkäsittelykoneiden teknisen myynnin parissa.
– Tyypillinen konttorityöpäivä on samankaltainen kuin monissa muissa hommissa: puheluita ja sähköpostiliikennettä asiakkaiden ja päämiesten kanssa, dokumenttien laatimista ja niin edelleen, Rahikainen kertoo.
Lisäksi työhön kuuluu välillä matkustamista niin kotimaassa kuin ulkomailla, koska Rahikainen toimii linkkinä suomalaisten asiakkaiden ja ulkomaisten jätteenkäsittelykoneita valmistavien yritysten välillä. Tyypillisimpiä tuotteita ovat jätemurskaimet ja -seulat sekä vaikkapa magneettierottimet, joilla voidaan erotella metalleja muun jätteen joukosta.
Taustana Rahikaisella on diplomi-insinöörin koulutus Teknillisen korkeakoulun materiaalitekniikan osastolta.
– Työssäkin oppii kuitenkin jatkuvasti uutta, kun tutustuu esimerkiksi jätelinjastojen teknisiin ratkaisuihin eri maissa. Jätelainsäädännön kehityksestä on myös oltava jatkuvasti erittäin hyvin perillä.
Lainsäädäntöä Rahikainen pitääkin jätteidenkäsittelyalalla poikkeuksellisen vaikuttavana tekijänä.
– Jollei olisi mitään säädöksiä, ehkä juuri mitään ei suurissa määrin kierrätettäisi, paitsi metalleja, koska se on niin kiistattoman taloudellista. Sekalainen jäte on kuitenkin arvaamattoman koostumuksensa vuoksi yleensä vaikeasti hyödynnettävää materiaalia.
Erityisesti biojäte sekajätteen joukossa aiheuttaa epäpuhtautena hankaluuksia erotteluprosesseille ja vaikeuttaa muiden materiaalien hyödyntämistä.
– Esimerkiksi eri muovilajeja voitaisiin erotella toisistaan infrapunaan perustuvan tekniikan avulla. Muovien kierrätyksen paranemiseen on mielestäni mahdollisuuksia, jos biojäte lajiteltaisiin jo alkuvaiheessa erilleen.
– Olen laajasti kiinnostunut ympäristöasioista, mutta ammatillisesti jätteenkäsittelyala on jatkuvasti kehittyvänä alana erityisen mielenkiintoinen, Rahikainen kertoo.
Omista vaikutusmahdollisuuksista kysyttäessä hän toteaa:
– Työssäni on hyvät mahdollisuudet välittää tietoa paremmasta jätteenkierrätyksestä jätealan toimijoille. Koen olevani mukana parempien kierrätysjärjestelmien kehittämisessä koko Suomeen. Toki asioita pitää yleensä perustella asiakkaille myös taloudellisesta eikä vain ympäristönäkökulmasta.
Teksti Sofia Virtanen
Että elämästä tulisi taidetta
– Taiteen lähtökohta on vilpittömyys ja kommunikaatio. Ihmiset ovat taiteen äärellä vastaanottavaisia. Asiat, joista puhuu, on mietittävä tarkkaan, tuumii 23-vuotias kuvataiteilija Saara Piispa.
Saara Piispan viimeaikaiset työt käsittelevät ihmisten luontosuhdetta teollisen yhteiskunnan kulttuurimaisemien kautta. Perhosia kuhisevien lammaslaidunten sijaan maalauksiin on voimakkain värein ikuistettu kultakaivoksia ja tärveltyneitä jokia.
– Jos kuvassa on tehdas, taivas on synkkä eikä siellä kasva mitään, niin veikkaisin että kritiikki tulee esiin.
Teosten nimetkin saattavat johdatella, kuten työssä ”Maailman isoin kone”. Sillä Piispa viittaa teknologian ja koneiden maailmanvalloitukseen.
Aihevalinnat eivät tarkoita, että hän tavoittelisi rumuutta, päinvastoin. Moottoritiesolmu tai kaatopaikka voi taiteilijan silmissä olla kaunis. Nimenomaan estetiikan kautta teokset ja aiheet luultavasti puhuttelevat katsojia, ja saavat heidät katsomaan oman elinympäristönsä maisemia uudella tavalla.
– Teoksissa on mun nimi, mutta minäkeskeisiä ne eivät ole, Piispa sanoo ja tuhahtaa taidekentässä yleiselle yksilöllisyyden korostukselle.
Rajaton mutta rahaton
Taiteilijoille sallitaan helpommin vapauksia kuin muille ihmisille. Pidetään asiaan kuuluvana, ettei luovan työn tekijällä ole pomoa, joka vaatisi taiteilijaa vilauttamaan kellokorttia työhuoneen ovenpielustaan.
Palkkatöiden orjuuttamat saattavat luulla, että maalari vetäisee silloin tällöin pari viivaa kankaalle ja pääosin laiskottelee. Piispa kuittaa, että edetäkseen taiteilijan on työskenneltävä siinä missä muidenkin. Töiden äärellä vierähtää usea tunti päivässä.
Henkisessä vapaudessa on toki perää ja sen Saara Piispa soisi jokaiselle.
– Meidän kaikkien elämästä saisi tulla taidetta, niin että olisimme leikkisiä ja tutkivia. Jos jotkut ovat taidenäyttelyssä käydessään sitä mieltä, että kyllä mäkin olisin tuollaisen työn osannut tehdä, niin siitä vaan, rohkaisen kokeilemaan!
Taiteilijat elävät yleensä kerskakulutuksen ulkopuolella. Kahdestakin eri syystä: siihen ei ole tarvetta, mutta ei varaakaan.
– Mitään rahapalkkaahan tästä työstä ei juuri tule. Apurahoja saavat onnekkaimmat ja pätevimmän oloisia hakemuksia kirjoittavat. Joillakin on opetushommia. Suomen taidemarkkinat eivät ole laajat, joten töitä myymällä ei pitkälle pötki, Piispa selittää. Monet kuvataiteilijat elävät ”valtion apurahalla” eli Kelan tuilla.
Yhteinen Hirvitalo
Saara Piispa saa toimeentulonsa tällä hetkellä työelämävalmennuksesta, jota hän tekee Pispalan nykytaiteenkeskus Hirvitalolla. Perinteisen galleriatoiminnan lisäksi siellä on järjestetty muun muassa permakulttuurikursseja ja talolla kokoontuu lukupiiri. Paikka pyrkii edistämään taiteen lisäksi lähiympäristön yhteisöllisyyttä sekä ympäristöasioita.
– On hienoa olla pyörittämässä oikeasti elävää, epäkaupallista taidetoimintaa. Siitä saa yhtä paljon kuin maalaamisesta ja saa pidettyä oman näyttelyn. Taide ei ole vain individualistinen juttu, vaan sitä voi tehdä yhdessä muiden kanssa.
Piispa vierastaa karsinointeja eri elämänsektoreiden välillä.
– Rajat taiteen ja aktivismin, taiteen ja puutarhanhoidon tai taiteen ja vaikka lattianpesun välillä ovat ainakin Hirvitalolla monesti häilyviä. Esimerkiksi galleriaa ei haluta eristää yhteisistä hengailutiloista.
Tuore esimerkki Hirvitalon voimasta on muutamien talon aktiivien osallistuminen toimintaan Ylä-Lapissa tapahtuvien hakkuiden lopettamiseksi, ikimetsien ja perinteisen poronhoidon puolesta. Taiteilijapohjalta ponnistavassa toiminnassa näkyy tietysti kulttuuriulottuvuus. Ensimmäisessä tempauksessa lentolehtisiä jaettiin ikään kuin lehtiroskiksesta ja seuraavan kerran ryhmä levitti banderollin näkyviin kaupungin elokuvafestivaaleille.
Teksti Päivi Mattila
KATSO MYÖS
