Nuorten Luonto

Julkaistu: 4.3.2014

Teksti: Risto Ukkonen

Voiko luonnosta löytää äänetöntä paikkaa? Onko asutun paikan hiljaisuus erilaista kuin metsän hiljaisuus? Jos kesällä menee metsään, hiljaisuus vaihtuu sinfoniakonsertiksi. Kaupungin eläjät eivät pimeydestä piittaa, eivätkä äänet taukoa täysin yöksikään. Vuosi kiertää, säät vaihtuvat, ihmiset ja eläimet ympärillä ovat eri aikaan erilaisia. Jos sulkee silmänsä, aistiiko muutoksen jotenkin toisin?

Keskitalvi on parasta aikaa etsiä äänettömyyttä. Hiljaiset pikkulinnut kiipivät lintulaudalla, pakkanen saa lumen narahtelemaan askelten alla, tuuli humisuttaa puita vain harvoin. Aivastus katoaa kinoksiin. Käsin kosketeltava hiljaisuus löytyy, kun on yksin erämökissä. Kamiinan tulen sammuessa rätinä katoaa. Kukaan ei puhu, ja ajatuksetkin rauhoittuvat. Säkkipimeys saa kaverikseen umpihiljaisuuden.

Kevään kääntymisen näkee selvästi, mutta sen voi myös kuulla. Kun lumen sordiino sulaa pois, äänimaisema on kirkkaampi. Pikkulinnut innostuvatelämöimään kesää lähemmäs, nastarenkaiden rapina vaimenee. Jalan alla narina vaihtuu lätinäksi. Katoilla järjestäytyy lorinan armeija. Vesipisara on vesiputous.

Asutun paikan hiljaisuus on usein vaimeaa ääntä – kaupungin hiljaisuus saattaa jopa pelottaa. Kun laittaa silmät piiloon, kuulee tarkemmin. Jääkaappi hyriseekotiin turvallisen hiljaisuuden, ulkona kulkee vaimeasti autoja. Vaatteet kahisevat. Nielaisustakin kuuluu ääni. Vesihana on vesiputous.

Vaikka osaisikin olla hiljaa, osaako olla jouten? Testataan. Istun paikallani hiljaisuudessa. Olen vain. Hetken päästä joku ajatus keskeyttää. Yksi miete tekee läksyjä, toinen kehottaa kaivamaan puhelimen esiin. Kolmas käskee kahta edellistä olemaan hiljaa.

Rauhoittukaa, ajatukset. Nyt tahdon kuulla, mitä on hiljaisuus.