Nuorten Luonto

Sydäntalven taikaa

Teksti ja kuvat: Teemu Saloriutta

Vuoden viimeisinä päivinä luonto vaikuttaa autiolta: on kylmän ja pimeän valtakausi. Jokin saa kuitenkin ihmisen kaipaamaan silloin erämaahan. Luonto-Liiton Uudenmaan piirin perinteinen sydäntalven hiihtoretki Pohjois-Karjalaan on joka vuosi huippusuosittu.

Taksinkuljettaja jättää meidät Koitajoen varteen ja epäilee selviytymistämme. Vakuutamme pärjäävämme. Olemme Ilomantsin syrjäisimmässä osassa vain muutaman kilometrin päässä Venäjän rajasta.

On joulukuun 27. päivä. Vaikka oikeaa kaamosta ei näin etelässä ole, keikkuu aurinko horisontin yläpuolella alle viisi tuntia.

Nuotiopaikka Koitajoen Polvikoskella toimii tukikohtanamme seuraavien kolmen yön ajan. Pystytämme kamiinalla varustetun telttamme iltapäivän alkaessa jo hämärtää. Kevyttä pakkaslunta satelee hiljalleen.

Koivusuo kutsuu

Aamulla pilvipeite rakoilee ja aurinko nousee lopulta pilvettömältä taivaalta. Olemme liikkeellä vasta yhdeksän jälkeen. Valoisa aika pitäisi hyödyntää tehokkaammin – nyt emme ehdi hiihtää pitkälle.

Aamuauringon ensi säteet kultaavat lumen kuorruttamia puita saapuessamme Koivusuon luonnonpuistoon. Aavalla suolla neitseellinen hanki hohtaa sinisen ja punaisen eri sävyissä. Pohjantikka nakuttaa mäntyä pienen metsäsaarekkeen suojissa.

Syvemmällä metsässä on hämärää. Auringonvalo viistää puiden latvoja, mutta ei yllä metsän kenttäkerrokseen edes keskipäivällä.

Pirhun vanhan metsänvartijatilan pihaan aurinko sen sijaan paistaa. Pihakoivut notkuvat paksun tykkykerroksen alla ja valaistus on häikäisevän upea. Pitkää taukoa emme kuitenkaan pidä, sillä pakkasta on yli 20 astetta.

Auringonlaskuun on enää pari tuntia ja osa porukasta kääntyy takaisin. Kierrämme pienen lenkin luonnonpuiston rajoja myötäillen.

Palatessamme Koivusuon aukeille on jo hämärää. Taivaanrannassa leijuu pilviä, jotka hiipivät uhkaavasti lähemmäs: ei kai vain tähtitaivas jää näkemättä?

Olemme leirissä vasta pimeän tultua. Ruoka maittaa ja iltanuotio lämmittää mukavasti väsyneitä hiihtäjiä.

Tähtiyö

Pilviverho hälvenee nopeasti ja taivas on jälleen täysin kirkas. Pakkanen kiristyy. On lähdettävä suolle.

Karhea lumi rahisee suksien alla, muuten on aivan hiljaista. Kuu ei ole vielä noussut, joten metsässä on pilkkopimeää. Entä jos puun takaa hyökkää susi? Ei. Jos täällä jokin ihmistä uhkaa, se on kylmyys. Tälläkään hetkellä en ymmärrä petohysteriaa.

Suoaukealla näkee eteensä yllättävän hyvin. Miljoonat tähdet sädehtivät sysimustalla taivaalla ja  Linnunrata kaartuu vaaleana vyönä yli koko taivaankannen.

Tällaista näkymää ei osaa taajamien valosaasteen keskellä edes kuvitella. Täällä ihmisellä on tilaa hengittää.

Pohjoisessa kajastaa ohut, vihertävä juova. Voisiko se olla…? Kyllä vain: revontulia! Viritän kohmeisin sormin jalustan ja kameran kuvausvalmiuteen.

Muistelen Jorma Luhdan Tähtiyöt-kirjaa ja arvostan hänen työtään entistä enemmän. Kuvaaminen 25 asteen pakkasessa on hyytävää puuhaa. Idästä puhaltava tuulenvire saa ilman tuntumaan vielä kylmemmältä. Onneksi leirissä odottaa lämmin kamiina.

Raja railona aukeaa

Olemme aikaisin liikkeellä, sillä tavoitteenamme on käydä EU:n itäisimmässä pisteessä, jonne on kymmenen kilometrin hiihtomatka. Taivas on kuulas ja sää edelleen arktisen kylmä. Nousevan auringon purppuranpunaiset säteet pilkahtelevat puiden lomasta hiihtäessämme tietä pitkin kohti itää.

Rajavartija tulee vastaan ja kyselee leppoisasti aikeistamme. Rajalla on ollut hiljaista, mutta lähistöllä on kuulemma pari viikkoa sitten nähty suden jälkiä. Me taas emme ole löytäneet merkkejä metsäjänistä suuremmista pedoista.

Edes Suomen itäisin kolkka ei ole säästynyt tehometsätaloudelta. Tienvarressa riittää hakkuuaukeaa, ojitettua suota ja läpitunkematonta taimikkoa. Poikkeamme Lahnavaaran vanhaan metsään ihailemaan kelohonkia ja kynttiläkuusia. Onneksi sirpale erämaista alkuperäisluontoa on jäänyt hakkuiden ulkopuolelle.

Rajavyöhyke reunustaa tietä molemmilta puolilta, mutta Itäpiste on nykyään sen ulkopuolella. Lumikko on loikkinut tien poikki, siltä ei kysellä kulkulupia.

Tie päättyy aivan rajan tuntumaan. Aidattu polku jatkuu vielä sata metriä Virmajärven rantaan. Vastarannan tykkypuut kimaltelevat kutsuvasti keskipäivän auringossa. Sinne ei kuitenkaan ole asiaa: järven keskeltä alkaa laaja Venäjänmaa.

Paluumatkalla jäämme Polvikosken sillalle katsomaan Koitajoen kuohuja. Vain kosken vaimea kohina rikkoo hiljaisuuden. Keskellä ääretöntä rauhaa on vaikea uskoa, että alueella on sotaisa historia. Kesällä 1944 Polvikosken tienoot olivat jatkosodan torjuntataisteluiden näyttämönä.

Paluu suolle

Illan pimennyttyä lähdemme pienellä porukalla suolle katselemaan tähtitaivasta. Juuri kun suo avautuu edessämme, herää pohjoinen taivas eloon. Taivaanrantaan ilmestyy ensin himmeä revontulinauha, joka hyppelee edestakaisin.

Polveileva luonnonnäytelmä voimistuu hetkeksi ja saa punertavaa sävyä. Sitten nauha hiipuu kadoten yhtä äkisti kuin oli tullutkin.

Iltanuotiolla on aikaa keskustella henkeviä. Pimeässä ja kylmässä niin eläinten kuin ihmistenkin elämä pelkistyy äärimmilleen. Pohdimme, että loppujen lopuksi tärkeää on vain lämpö, ruoka, suoja ja uni.

Jäähyväiset

Sää on lauhtunut yöllä: pakkasta on enää kymmenisen astetta. Sataa lunta. Mutkittelevan Koitajoen varrella maasto on pienipiirteistä ja loivasti kumpuilevaa, mikä tekee hiihtämisestä haastavaa.

Seuraamme jokea etelään. Paikoin metsässä on jykeviä haapoja ja mäntyjä. Jokimaisema näyttää idylliseltä; täällä olisi mukava käydä kesälläkin.

Luomme viimeiset haikeat silmäykset Ilomantsin maisemiin. Pian on palattava kaupunkiin kiireen ja väenpaljouden armoille.

Luonnossa vallitsee seesteinen rauha, kesän hektisyys on poissa. Sydäntalvi on ankara vuodenaika, mutta sen kauneus pysäyttää. Sen taikaa ei voi välittää sanoin eikä kuvin, se on jokaisen koettava itse.

Hiihtoretki Pohjois-Karjalaan 27.–30.12.2011

Perinteisen hiihtoretken suuntana on tänä vuonna Ilomantsin Pönttövaaran-Pahkavaaran alue, jota on kutsuttu Pohjois-Karjalan hienoimmaksi vanhaksi metsäksi. Sinun ei tarvitse olla kokenut hiihtäjä tai retkeilijä osallistuaksesi, ja puuttuvia varusteita (sukset, saappaat jne.) löytyy lainaksi. Majoitumme isossa kamiinalteltassa. Retki on suunnattu n. 15–29-vuotiaille. Hinta Helsingistä tuleville jäsenille n. 60–80 €, muille matkakulujen mukaan. Ilmoittautumiset 7.12. mennessä: lup@luontoliitto.fi. Paikkoja on rajoitetusti! Pidämme 8.12. klo 18 ennakkotapaamisen. Tarkemmat tiedot: ► www.luontoliitto.fi/lup/Retket

Muinaissuomalaisten pimeä vuodenaika oli kuoleman, levon ja juhlien aikaa

Teksti: Kati Tiitola
Kuvitus: Jenni Munne

Muinaissuomalaisilla elämä oli voimakkaasti rytmittynyt vuodenkierron mukaan. Luontaistaloudessa elävillä esivanhemmillamme elämänrytmi noudatteli vuodenaikojen muutoksia ympäröivän luonnon tapaan. Kesäaika oli kiireistä ja työntäyteistä aikaa kylvö- ja sadonkorjuupuuhineen, jolloin pitenevä päivä ja auringon valo auttoivat ihmisiä jaksamaan urakoinnissaan.

Pimeä vuodenaika näyttäytyi muinaissuomalaisille vastakohtana kesäajan olemukselle: kun sato saatiin korjatuksi ja päivä lyheni, muuttui samoin myös elämänrytmi rauhallisemmaksi. Pimeä vuodenaika johdatti ihmisten ajatukset ja kokemusmaailman kesän hedelmällisyyden ja elämän juhlinnasta kuolemaan ja tuonpuoleiseen. Pimeään vuodenaikaan liittyivät olennaisesti myös juhlat kekrin ja joulun muodossa, jolloin kerättiin voimia hauskanpidon ja levon merkeissä.

Elämän tasapaino syntyi näiden kahden vastakkaisen vuodenajan ja olemuspuolen vuorottelusta niin ulkoisesti kuin sisäisestikin.

Marraskuussa vaeltavat vainajien sielut

Lokakuun puolessa välissä vuodenkierron kesäpuolen katsottiin vaihtuvan talvipuoleksi ja elämänpiiri siirtyi pelloilta ja vainioilta tupiin sekä metsään ja vesistöille metsätöiden, kalastuksen ja riistanpyynnin muodossa. Niin sanottuja talviöitä seuraava aika olikin otollista syyskalastusaikaa, jolloin pyydettiin siikaa, muikkua ja kutulohta.

Tämän ajanjakson sää kertoi tulevasta talvesta: sanottiin, että pihlaja ei kanna kahta taakkaa. Mikäli pihlaja kantoi lokakuussa paljon marjaa, oli luvassa vähäluminen talvi. Tulevan talven säätä voitiin ennustaa myös eläinten sisäelimistä ensimmäisenä talvikauden päivänä.

Marraskuussa lokainen maa jäätyy ja luonto vetäytyy täydelliseen lepoon. Suomen kielen sana marras tarkoittaa kuollutta. Tähän aikaan vuodesta kuolema oli monella tapaa läsnä: kuolleen, jäätyneen maan ja kasvien sekä toisaalta vainajahenkien muodossa. Kuoleman aistiminen ympäröivässä luonnossa sai myös ihmisyhteisön huomion kääntymään tuonpuoleiseen.

Kekri – pimeän vuodenajan juhla

Muinaissuomalaisten vuoden tärkeimmän juhlan, yleensä marraskuun alkuun sijoittuvan kekrin vietossa vainajat nauttivat erityistä huomiota. Kekriaattona talon entiset isännät ja emännät saapuivat vierailulle ja heitä kestittiin huolella valmistetuilla, runsailla pöydän antimilla. Vieraileville sieluille lämmitettiin myös kekrisauna vihtoineen ja lämpimine kylpyineen. Saunomisen päätyttyä talon isäntä kävi saattamassa vieraat pois saunasta kaataen samalla väkijuomia polulle.

Mikäli seuraavana aamuna juhlapöydän ruokia ja juomia oli liikuteltu, pidettiin sitä hyvänä merkkinä: esivanhemmat ottivat talon asukkaat tulevaksikin vuodeksi suojelukseensa. Päreen palaset vedessä sen sijaan ennustivat pelättyä katovuotta. Kolmantena päivänä kekriaatosta kuolleet päättivät vierailunsa ja palasivat takaisin hautojen lepoon.

Kekrin aikaan oli tapana viettää myös jakoaikaa, joka tasasi aurinkovuoden ja kuuvuoden. Jakoajasta teki maagisen ajanjakson sen sijaitseminen kahden vuoden välissä. Jakoajan tekojen ajateltiin vaikuttavan koko tulevan vuoden tapahtumiin, ja monet arkiset työt olivat kiellettyjä huonon onnen välttämiseksi. Jakoaikaa tuli viettää hiljaa ja äänettömästi, silloin ajateltiin myös tautien tarttuvan helposti. Päivänpaiste näihin aikoihin oli hyvä enne ja merkki tulevan kesän poutapäivistä.

Jouluna aurinko lepää pesässään

Joulua pidetään kulttuurissamme nimenomaan kristillisenä juhlana, mutta myös muinaissuomalaisten tiedetään viettäneen joulua jo esikristillisenä aikana. Joulun aika kesti kolme viikkoa ja sijoittui 21.12. ja 13.1. väliseen ajanjaksoon. Tällöin oli myös talvipäivän seisaus, jota ennen kutsuttiin pesäpäiviksi: aurinko vetäytyi pesäänsä lepäämään.

Joulunaikaan liittyivät olennaisesti erilaiset uhrimenot ja taiat, joilla pyrittiin varmistamaan karja- ja viljaonni. Myös maan- ja kodinhaltijalle uhrattiin. Kaikuja vanhasta joulunvietosta on havaittavissa vielä meidän päivinämme, ja joissain kodeissa onkin edelleen tapana jättää joulupöydän antimet jouluyöksi pöytään. Vanhempaa perinnettä edustava haltijausko vain on korvautunut uudemmalla tonttuperinteellä. Kekrin tapaan myös jouluna vältettiin kovaa työntekoa ja elettiin hiljaisuudessa: näin toimimalla varmistettiin tulevien aikojen onni.

Joulun vietolle ominainen rauhallinen elämänrytmi päättyi viimein tammikuun puolessa välissä nuutinpäivään ja niin sanottuihin selkäviikkoihin. Keskitalvella lumen tuoma valo ja pikku hiljaa pidentyvä päivä antoivat syksyn pimeyden jälkeen voimia jaksaa jouluajan jälkeen kiihtyvässä työnteossa.

Selkäviikkojen puhteisiin kuuluivat olennaisesti metsätyöt: silloin kaadettiin poltto- ja rakennuspuut. Ajanjakso oli myös kalastukselle suotuisa ja etenkin mateenpyyti ajoittui sydäntalveen. Tammikuun puoliväliä kutsuttiin talvennavaksi, talven sydämeksi, jonka jälkeen talven selkä katkesi ja alettiin kulkea kohti kevättä ja uudelleen syntyvän elämän aikaa.

Mitä kaamos meille opettaa?

Nyky-yhteiskunnassamme elämisen rytmi on kääntynyt päälaelleen: kesällä ollessamme täysissä ruumiinvoimissa lepäämme, ja kaamoksen aikaan paahdamme täysillä eteen päin taistellen samalla luontaista rytmiämme vastaan, joka kehottaa meitä ottamaan rauhallisemmin ja vetäytymään pesäkoloomme.

Piileekö perimmäinen syy kaamosmasennukseen ja pimeään vuodenaikaan liitettyihin negatiivisiin mielikuviin siinä, että eristämme itsemme luonnon rytmistä emmekä anna tilaa niille tuntemuksille ja tarpeille, joita eri vuodenajat meissä herättävät? Olemmeko länsimaisessa tehokkuusajattelussa pyrkineet kokonaan kieltämään elämän kääntöpuolen: pimeyden, sisäänpäin kääntymisen ja kuoleman, ja kehomme vain pyrkii muistuttamaan meitä tästä vallitsevasta vastavoimien epätasapainosta?

Todennäköisesti oppisimme paremmin nauttimaan syksyn pimeistä sadepäivistä, jos meillä olisi mahdollisuus hidastaa elämisen tahtia ja kokea pimeys tarpeellisena osana luonnon kiertokulkua. Ehkäpä voisimme oppia pimeyden kautta jotain myös itsestämme, jos lakkaisimme taistelemasta sitä vastaan jatkuvan keinotekoisen valaistuksen avulla. Kenties meidän olisi myös helpompi hyväksyä vanheneminen ja kuolema, jos pysähtyisimme syyspimeällä havainnoimaan sen merkitystä ympäröivän luonnon kannalta.

Suomen kielessä on edelleen löydettävissä kaikuja menneiden aikojen vuodenkierron ja luonnonilmiöiden vaikutuksesta ihmisten elämään. Tiesitkö, että esimerkiksi helmikuu on saanut nimensä siitä, miten ensimmäiset kevätauringon lämmittävät säteet saavat lumen sulamaan puiden oksilla pisaroiksi, jotka ilman jäähtyessä muuttuvat kauniiksi helmiksi?

Tutkimalla vanhan kansan tapoja ja sanojen sekä sanontojen alkuperää voimme saada oivalluksia ja saavuttaa hienovaraisemman yhteyden ympäröivään luontoon ja sitä kautta myös omaan itseemme.

Lähde: ► www.taivaannaula.org/blogi/

Kiitos maan antimista

Teksti: Kati Tiitola
Kuva: Janne Inkeroinen

Juurielo-yhdistys vaalii suomalaista juhlaperinnettä joka syksy järjestettävillä kekripidoilla. Siinä missä moni juhlistaa amerikkalaista Halloweeniä, Juurielon väki kokoontuu viikonlopuksi eläytymään pimeän vuodenajan juhlaan.

– Juurielon kekreillä muistamme edesmenneitä ja käymme metsässä sytyttämässä muistokynttilät. Sitten saunomme ja juhlimme pitopöydässä sekä leikimme perinneleikkejä, tanssimme ja laulamme, kertoo yhdistyksen puheenjohtaja Sirpa Räsänen.

Kansanperinteestä henkiset arvonsa ammentavassa Juurielossa vuodenkierron juhliin liittyy oma syvempi sanomansa.

– Itse koen vanhojen vuotuisjuhlien tärkeimpänä henkisenä perintönä kiitollisuuden niin maan antimista kuin muusta elämästä ja toisaalta yhteisöllisyyden, perhekeskeisyyden ja antamisen ilon.

Pimeän vuodenajan juhlaperinne on Suomessa käynyt läpi muodonmuutoksen. Kekripukki on muuttunut uhrieläimestä ja hedelmällisyyden haltijahahmosta kaupalliseksi joulupukiksi. Sirpa Räsäsen mielestä vanhan ajan kekrillä olisi annettavaa nykyaikaiselle joululle.

– Materiaalisten lahjojen sijaan voisimme antaa toisillemme aikaa, lauluja ja soittoa ja tehdä joululomalla yhdessä vaikka käsitöitä.

Korvavaloista Kanarian-matkoihin – konstit on monet!

Teksti: Hemi Malkki
Kuvitus: Nana Sjöblom

Pimeän vuodenajan ympärillä pyörii iso bisnes – kukapa nyt ei haluaisi tuntea olonsa virkeämmäksi! Osa kaamoksen selätykseen mainostetuista laitteista on kuitenkin vailla todistettua tehoa. Ympäristön ja lompakon kannalta ei myöskään ole aivan sama, minkälaisiin keinoihin turvaudut. Ehkä talvesta voi selviytyä myös ilman uusia vekottimia?

Kirkasvalohoito
Kirkasvalolamppu ei ole mikä tahansa lamppu, vaan hyvin voimakastehoinen, vähintään 2500 luksin valonlähde, joka jäljittelee luonnollista auringonvaloa. Kirkasvalolamput kuluttavatkin aika lailla energiaa. Valohoidon ajoitus on tärkeää: tehokkaimmillaan se on aamuisin. Joillekin hoidosta voi aiheutua pään- tai silmäsärkyä ja liian pitkäkestoinen oleskelu kirkasvalolampun läheisyydessä voi aiheuttaa univaikeuksia. Tutkimusten mukaan kirkasvalolampun avulla toteutettu valohoito auttaa noin puolta kaamosoireista kärsivistä.

Hinta: 150 € + lisääntynyt sähkönkulutus

LED-valo
Energiavaloina markkinoidut LED-valot ovat uusi ase kaamosmasennusta vastaan. Sinisen valon katsotaan olevan kaamosoireiden hoidossa erityisen hyödyllinen, sillä se estää pimeähormoni melatoniinin tuotantoa. Väsymyksen pitäisi lievittyä jo muutaman sadan luksin valaistusteholla, eivätkä LED-valot muutenkaan ole yhtä energiasyöppöjä kuin kirkasvalolamput. Viimeaikaisten tutkimukset viittaavat siihen, että sininen LED-valo saattaa olla kaamosmasennuksen hoidossa yhtä tehokas kuin voimakastehoinen kirkasvalolamppu, mutta eri aallonpituuksien vaikutusta kaamosoireiluun ei tunneta tarkasti.

Hinta: 200 €

Sarastusvalo
Ajastimella toimivan sarastusvalon kirkkaus voimistuu hiljalleen, auringonnousua jäljitellen aina noin 300 luksiin asti. Sarastusvalon valaisuteho on heikompi kuin kirkasvalohoidon, mutta se sijoittuu aamuun, jolloin valon vaikutus on tehokkaimmillaan. Jos ongelmana ei ole niinkään koko päivän kestävä, vaan enemmänkin vaikeus nousta ylös ajoissa talvipimeällä, sarastusvalo voi auttaa unirytmin korjaamisessa – ainakin se on armotta piipittävää herätyskelloa miellyttävämpi tapa herätä. Varsinaisen kaamosmasennuksen hoidossa sarastusvalo ei ole tehokas. Sarastusvalo ei myöskään auta niitä, joiden vaikeudet herätä johtuvat siitä, että nukkumaan tulee mentyä liian myöhään…

Hinta: 80 €

Korvavalot
Nappikuulokkeiden näköiset korvavalot ovat suomalainen keksintö. Niiden tarkoituksena on johtaa valo suoraan aivoihin korvien kautta, missä kallo on ohuimmillaan. Korvavalojen mahdollinen vaikutusmekanismi on epäselvä, eikä niiden tehokkuudesta ole julkaistu luotettavia tutkimuksia.

Hinta: 180 €

D-vitamiini
D-vitamiinin hyödystä kaamosmasennuksen hoidossa on tällä hetkellä olemassa vain pari suppeaa tutkimusta, jotka ovat vieläpä keskenään ristiriidassa. Vitamiinilisä saattaa kuitenkin lievittää kaamosoireilua niillä, joiden D-vitamiinin saanti on niukkaa. Kesän auringon täyttämät D-vitamiinivarastot eivät Suomen olosuhteissa riitä talven yli, ja eläinkunnan tuotteita välttävä tai yksipuolisesti syövä ei välttämättä saa ruokavaliosta riittävästi D-vitamiinia. Muille D-vitamiini toiminee lähinnä edullisena lumelääkkeenä.

Hinta: D3-vitamiini 0,10 € / päivä

Mielialalääkitys
Jos kaamosmasennus vaikeuttaa jo päivittäistä elämää, eikä valohoito tuo helpotusta, aivojen välittäjäaine serotoniinin toimintaa tehostavat masennuslääkkeet voivat tarjota apua.  Lääkkeillä voi kuitenkin olla sivuvaikutuksia, joten ensin kannattaa ehdottomasti kokeilla muita keinoja.

Hinta: Geneerinen fluoksetiini 0,15 € / päivä

Pako tropiikkiin
Moni suuntaa vuoden pimeimpään aikaan sinne, missä pippuri kasvaa. Jo parin viikon etelänmatka voi lievittää kaamosoireilua, mutta vaikutus on lyhytkestoinen, ja edestakainen lentomatka tropiikkiin on melkoinen rasite ympäristölle: se voi helposti tuplata vuosittaisen hiilijalanjäljen.

Hinta: Pakettimatka Thaimaahan 1500 €

Luonnonvalon hyödyntäminen
Jos päivittäiset aikataulut ovat joustavia, voi aamun aloittaa talvella suosiolla hieman myöhemmin ja suunnata päivän toimiin vasta, kun aurinko on jo noussut.  Hyvä vaihtoehto on myös vaikkapa vain vartinkin reipas kävely ulkona keskipäivällä, kun valoa on eniten. Liikunnan on todettu tehostavan valon vaikutusta, ja lumesta heijastuvat auringonsäteet saavat hymyn väkisinkin huulille.

Hinta: 0 €

Nauti pimeydestä
Pimeä talvi kuuluu vuodenaikojen kiertokulkuun. Sytytä kynttilöitä, laita soimaan tunnelmallista musiikkia ja linnoittaudu sohvannurkkaan kaakaomukin tai teepannullisen kera. Vaikka siltä ei aina tuntuisikaan, kaamos menee aikanaan ohi. Nauti pimeydestä, kun on sen aika!

Hinta: 0 €

Luksit kertovat valaistuksen voimakkuudesta
Tähtien valo kuuttomana yönä: 0 luksia
Tyypillinen asuinhuoneen valaistus: 50 luksia
Koulut, toimistot: 500 luksia
Pilvinen päivä: 1000 luksia
Kirkas auringonpaiste: 50 000 luksia

Kaamoksen synkkyys ja kauneus

Teksti: Ilkka Hiltunen
Kuva: Ismo Puustinen

Väsymystä, lihomista, jopa masennusta. Kaamos saattaa sekoittaa sisäisen kellon.

Näillä leveysasteilla on talvisaikaan tunnetusti varsin pimeää. Pimeyden käsitteeseen liitetään usein lähinnä ikäviksi koettuja asioita, kuten synkkyys, hulluus tai pelko. Mielikuvat luonnonvalon vähäisyyden vaikutuksista ihmisen henkiseen hyvinvointiin tuntuvat myös olevan ensisijaisesti kielteisiä.

Kielteiset mielikuvat perustuvat todellisille vaikutuksille, vaikkeivat täysin todellisuutta aina vastaisikaan. Suunnilleen jokainen on luultavasti kuullut ainakin kaamosmasennuksesta, ehkä myös kaamosväsymyksestä tai -rasituksesta. Jotain myönteistäkin talvisesta pimeydestä on silti löydettävissä.

Väsymystä ja masennusta

Sen perusteella, kuinka paljon kaamoksen kielteisistä vaikutuksista on ollut mediassa puhetta, voi saada käsityksen, että nämä vaikutukset ovat hyvinkin yleisiä. Käsitys ei ole täysin väärä, mutta saadaksemme tarkemman kuvan kaamosoireista tarvitsemme asiantuntijan apua.

Ylilääkäri Timo Partonen on väitellyt kaamosmasennuksesta ja toimii Mieliala, depressio ja itsetuhokäyttäytyminen -yksikön päällikkönä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella. Hänen mukaansa on varsin hyvin tiedossa, miten kaamosaika vaikuttaa suomalaisiin.

– Yli 30-vuotiaista suomalaisista 85% sanoo, että vuodenaikojen vaihtelulla on heihin vaikutuksia. Heistä puolet potee kaamosväsymyksen oireita, joista merkittävimpiä ovat väsymys, makeanhimo ja näistä johtuva painonnousu. Jos näiden lisäksi ilmenee masennuksen oireita, voidaan puhua kaamosmasennuksesta, josta kärsii noin prosentti väestöstä, Partonen sanoo.

Kaamosväsymys käsittää siis lähinnä lievempää oireilua, kun taas kaamosmasennuksessa on kyse vakavammasta mielenterveysongelmasta. Kaamosväsymyksen ja -masennuksen erot näkyvät tarkasteltaessa sekä psykologisten oireiden syitä että niiden esiintymistä eri puolilla maailmaa.

Sisäinen kello vaatii tahdistusta

Kaamosoireilu johtuu pitkälti uni-valverytmin häiriintymisestä ja unenlaadun heikkenemisestä. Näihin on syynä se, ettei kehon sisäisen kellon toiminta vastaa ympäristössä tapahtuvaa valoisuuden vaihtelua.

– Sisäinen kello on aivoissa sijaitseva hermosolujen joukko, jonka tehtävä on kertoa muulle keholle vuorokaudenajasta erilaisten toimintojen säätelyä varten. Jotta kello pysyisi oikeassa vuorokausirytmissä, se tarvitsee aamuisin valosignaaleja, selittää Partonen.

Kaamosmasennuksen taustalla on todennäköisesti sisäisen kellon häiriö, joka johtuu siitä, että solut ottavat tiedon valoisuudesta vastaan poikkeavalla tavalla. Kaamosmasennuksen perimmäiset syyt näyttäisivät olevan geneettisiä, mutta eivät kuitenkaan periytyviä.

Kaamosoireilun biologisen perustan päällä on myös psykologinen kerrostuma. Sillä, miten masennuspotilas tiedostaa ongelmansa ja suhtautuu siihen, voi tästä johtuen olla vaikutusta hänen vointiinsa. Suhtautuminen kaamosajan pimeyteen voi myös vaikuttaa koettujen vaikutusten kiusallisuuteen.

Päiväntasaajalta pois päin kuljettaessa kaamosväsymyksen yleisyys kasvaa, mutta kaamosmasennus on yhtä yleistä esimerkiksi Espanjassa kuin meillä Suomessa. Saamelaiset, joiden pohjoisilla asuinalueilla varsinainen kaamos talvisin vallitsee, kärsivät kaamosväsymyksestä ainakin yhden tutkimuksen mukaan vähemmän kuin suomalaiset, mutta kaamosmasennuksesta todennäköisesti yhtä yleisesti.

Hoidoksi valoa ja liikuntaa

Saamelaisten parempi vointi Suomen muuhun väestöön verrattuna selittynee sillä, että he ovat sopeuttaneet elintapansa paremmin kaamosajan oloihin. Elintavoilla voi olla merkittävä vaikutus siihen, miltä elämä talvisessa pimeydessä maistuu.

Vääränlaisen elämänrytmin lisäksi myös esimerkiksi harrastusmahdollisuuksien vähentymisellä voi olla kielteisiä vaikutuksia. Monenlaisesta ulkoilmaan sijoittuvasta toiminnasta tulee talvikeleillä hankalaa tai mahdotonta. Alhaisten lämpötilojen ja ikävien kelien vuoksi ihmisten aktiivisuus usein laskee, mikä helposti vaikuttaa mielialaan.

Kaamosoireet vaativat kuitenkin monessa tapauksessa hoitoa. Partonen kertoo, että tutkitusti kaikenlaiseen kaamosoireiluun toimivia hoitokeinoja voi sanoa olevan kaksi: kirkasvalohoito ja kuntoliikunta.

– Valohoidolle paras aika on aamulla. Tällöin sillä voi korjata uni-valverytmiä, jolla on taipumus siirtyä myöhempään. Säännöllisyys ja oikea ajoitus ovat tehokkaan valohoidon avaintekijöitä. Liikunta puolestaan vaikuttaa, kun sitä harrastaessa syke kohoaa 45–60 minuutiksi pari-kolme kertaa viikossa. On kuitenkin varottava kuntoilemasta niin myöhään, että se vaikuttaa unensaantiin.

Pimeyden lumo

Kaamoksen vaikutuksia tarkastellessa huomio kiinnittyy helposti vain siihen, että talven pimeys tekee monen elämästä synkempää. Tutkimusten valossa voidaan kuitenkin nähdä, että suurimmalle osalle ihmisistä kaamosaika on mahdollista kokea miellyttävänä osana vuodenaikojen vaihtelua.

– Pimeys voi tarjota hyvinkin positiivisia elämyksiä. Pakeneminen asutuskeskuksien valosaasteesta täydellisempään pimeyteen voi rauhoittaa mieltä ja saada aikaan kokemuksen luonnon yhteyteen palaamisesta, Partonen toteaa.

Pimeys tietysti myös edesauttaa tähtitaivaan ja sen tarjoamien spektaakkelien, kuten revontulien, ihailua. Pohjoisessa kaamoksesta onkin muodostunut eräänlainen matkailuvaltti, joka houkuttelee erityisesti kauempaa tulevia turisteja eksoottisena elämyksenä.

Lapissa kaamos ei ahdista

Teksti: Kati Tiitola

Suomen Lapista Kilpisjärveltä kotoisin olevaa 26-vuotiasta Birit Tornensista kaamos ei ahdista. Tällä hetkellä hän viettää talvensa Ruotsin saamelaiskeskuksessa, Jokkmokkissa, opiskellen saamen käsitöitä. Enontekiöläisessä saamelaisperheessä varttuneelle Biritille kaamos merkitsee pikemminkin tunnelmallista rauhoittumisen aikaa, josta hän osaa myös nauttia.

Birit kertoo huomanneensa eroja suhtautumisessa pimeään vuodenaikaan etelä- ja pohjoissuomalaisten välillä. Lapissa ihmisiä kaamos ei juurikaan ahdista ja pimeyteen ollaan myös hyvin tottuneita.

– Monesti kuulee etelän ihmisten ihmettelevän ja kauhistelevan kaamosta sen takia, että silloin on niin pimeää koko ajan heidän käsityksensä mukaan, Birit toteaa.

Sen sijaan suuria eroja suhtautumisessa kaamokseen Lapissa asuvien suomalaisten ja saamelaisten välillä Birit ei ole havainnut.

Tornensiksen perheelle kaamos merkitsee elämäntahdin rauhoittumisen lisäksi paikallisen Gova-Labban siidan eli porokylän kokoontumista poroerotuksiin.

– Erotuksissa käydään läpi siidan porot, valitaan mitkä niistä teurastetaan ja mitkä jätetään eloon ja jakaannutaan samalla talvipaimennusryhmiin, Birit valaisee.

Poroerotukset ovat Biritille kaamosaikaan olennaisesti kuuluva yhteisöllinen tapahtuma ja perinne, jolloin päivät kuluvat ulkona työskennellen porojen parissa. Muuten Birit kertoo kaamoksen aikaan viettävänsä enemmän aikaa sisätiloissa, ja myös nukkuvansa enemmän kuin kesällä.

Vuodenaikojen vaihtelu virkistää

Lauttasaaren yhteiskoulun lukion toista luokkaa käyvä Joona Pitkäniitty, 17,  ei tunnusta kärsivänsä kaamoksesta. Positiivinen lukiolainen löytää hyviä puolia kaikista eri vuodenajoista.

– Olen ehkä eniten kesäihminen, koska kesällä on lomaa ja voi nukkua pitkään aamuisin, hän tuumii.

Syksyt ovat valokuvausta harrastavalle Joonalle inspiroivaa aikaa, vaikka välillä väsyttääkin.

– Tykkään syksyn väreistä ja syksyisin saa otettua hyviä kuvia. Iltaisin on tunnelmallista istua sisällä ja viettää aikaa kavereiden kanssa. Joskus olen aamuisin väsynyt, kun pitää herätä aikaisin kouluun, mutta se johtuu lukion rankkuudesta eikä kaamoksesta. Tietysti hieman kurjaa syksyllä on, kun on pimeää kouluun lähtiessä ja sieltä palatessa.

Runsaslumiset talvetkaan eivät lannista Joonaa.

– Pidän talvestakin, talvella on kauniita maisemia ja voi leikkiä lumessa. Tykkään enemmän viileästä kuin kuumasta ilmasta, en helposti edes palele. On hyvä, että on erilaisia vuodenaikoja, vaihtelu virkistää!

Suomen talvi on kylmä ja pimeä

Suomalais-italialainen Nicoletta Perri, 28, on syntynyt Italiassa ja asunut viimeiset neljä vuotta Suomessa. Lähihoitajaopintojen vuoksi Suomeen muuttanut Nicoletta viihtyy Suomessa, mutta Pohjolan ilmastossa on ollut kestämistä.

– Asun mielelläni Suomessa, mutta inhoan talvea, palelen aina talvisin. En ole tottunut näin kylmiin ilmoihin, hän myöntää avoimesti.

Nicolettan kotiseudulla Firenzessä harvoin sataa lunta, ja talvisin pakkanen ei laske alle -5 asteen.

Kuten monen muunkin mielestä, Suomen syksyssä Nicolettan mielestä pahinta on pimeys.

– Italiassakin on syksyisin pimeämpää, muttei niin pimeää kuin Suomessa. Siellä sentään aamut ovat valoisia, ja iltaisin pimeys tulee myöhemmin. Olen syksyisin ja talvisin normaalia väsyneempi, mutta jostain syystä nukkumaan meno on vaikeampaa kuin kesäisin, hän kertoo.

Tekstit: Tuuli Turtola
Kuvat: Eero Mäentie

Sunnuntaipoppari

Teksti: Sofia Virtanen
Kuva: Maarit Kytöharju

Paradise Oskarina paremmin tunnettu Axel Ehnström tekee biisinsä ja kasvattaa valkosipulinsa itse.

Vuosi sitten Axel Ehnström, 21, aloitteli opintojaan Pop & Jazz Konservatoriossa Helsingin Arabiassa ja hänet tunnistivat kadulla vain tuttavat. Sitten hän lähetti kokeilumielellä YLE:lle Euroviisujen esikarsintoja varten kappaleensa Da da dam ja unohti hetkeksi koko asian.

Yleisön suosikki Ehnström valittiin Suomen viisuedustajaksi ja hän eteni itse kansainvälisessä laulukilpailussa finaaliin, 21. sijalle. Nyt hänet tunnetaan kitaroineen ympäri Eurooppaa ja hänellä on tuhansia faneja kymmenissä maissa. Aika hyvin nuorelta mieheltä, jonka varsinainen esiintymiskokemus oli vielä hyvin vähäistä.

Poptähden rento elämä

– En ottanut viisuista turhia paineita. Jokainen vaihe, jossa pääsin jatkoon, oli ennalta odottamaton ja pelkkää plussaa, Axel virnistää. Luonnostaan rento asenne elämään lieneekin tärkeä osa sitä karismaa, jonka turvin hän ponkaisi suosioon.

Paradise Oskarin Euroviisujen aikaan julkaistu esikoislevy on nimeltään Sunday Songs. Nimi juontaa juurensa muusikon lempiviikonpäivästä.

– Sunnuntaisin saa vain olla rauhassa kotona ja tehdä mitä mieleen juolahtaa. Pyrin elämänfilosofiallani siihen, että muutkin viikonpäivät olisivat enemmän sunnuntain kaltaisia. Vaikka olisi sovittuja menoja, aina jäisi aikaa myös spontaanille hauskanpidolle ja levolle, Axel sanoo.

Englanninkielistä folkvaikutteista poppia esittävä mies on kuin vastakohta perinteiselle traagiselle rock- ja poptähtihahmolle.

– Itse asiassa pidän arkisista rutiineista ja tavallisesta elämästä, enkä osaa nähdä tulevaisuuttani vuosikausia ympäri maailmaa keikkailevana artistina.

Vanhemmiten hän uskookin siirtyvänsä enemmän taustalle, säveltämään ja sanoittamaan kappaleita muille artisteille.

Maalaispojasta helsinkiläiseksi

Axel on lähtöisin Kirkkonummelta pienestä Evitskogin kylästä. Maalla asuminen on sekä tehnyt hänestä luonnonläheisen ihmisen että edesauttanut itseoppineen muusikon uraa.

– Lähistöllä asui vain muutamia samanikäisiä kavereita. En paljon jaksanut käydä harrastuksissa isommissa keskuksissa kaukana kotoa. Varsinkin teininä vietinkin paljon aikaa yksin sekä metsäkävelyillä että vanhempieni kellarissa ensin rumpusetin ja noin 14-vuotiaasta alkaen kitaran parissa.

Kitaransoiton tekniikkaa hän opetteli internetistä löytämiensä ohjeiden avulla. Vaikka Axel on kotoisin paikasta, josta suurempiin taajamiin matkustaminen oli auton tai harvoin kulkevien bussivuorojen varassa, hänelle oli selvää, ettei hän hanki ajokorttia.

– Ihmiset, jotka omistavat auton, ovat siitä usein lapsellisen riippuvaisia. Aivot pysyvät vireämpinä ja kunto parempana, kun pitää vähän funtsia, millä bussilla menee tai lähtisikö sittenkin matkaan vaikka polkupyörällä, Axel naurahtaa.

Hän myöntää saman tien, että yksi nykyisen kotikaupungin Helsingin parhaita puolia on tiheä ja toimiva joukkoliikenne. – Onneksi täällä on myös hyviä ja luonnonkauniita lenkkipolkuja, esimerkiksi kotini lähellä Vanhankaupunginlahdella!

Yksinkertainen on parasta

Autottomuus on muusikolle myös ympäristövalinta. Alettuaan pohtia maailman tilaa lukioikäisenä hän totesi parhaaksi arjen vaikuttamiseksi sen, että pitää asiat sopivan yksinkertaisina.

– En omista televisiota ja yritän välttää ostamasta muitakin itselleni turhia tavaroita. Syön melko kasvispainotteista ruokaa, mutta dogmaattisuus ei sovi minulle. En ole koskaan harkinnut täysin kasvissyöjäksi tai vegaaniksi ryhtymistä. Kokkaan paljon kasvisruokia kotona ja syön niitä koulussa, mutta en halua joutua hankalaan tilanteeseen, jos minulle vaikka tarjotaan kyläreissulla pihviä.

Ruoanlaitto on ollut yksi Axelin kiinnostuksen kohteista yläasteelta lähtien. Hänen perheellään on aina ollut oma kasvimaa ja lähimetsistä on saanut marjoja ja sieniä. Keräilyssä ja viljelyssä kiehtovat vaivattomuus ja laadukkaat raaka-aineet.

– Esimerkiksi viime vuonna panimme maahan valkosipuleita, jotka tuottivat hyvän sadon. Niiden hoito ei ollut kovin vaivalloista, mutta maku paljon parempi kuin kaupan valkosipuleissa, Axel innostuu. Kuluneen syksyn herkkuruoaksi hän mainitsee oman perheen viljelemät perunat suppilovahverokastikkeella.

Julkkiksen osa

Oskar-Axelin viisuhitti Da da dam kertoo nuoresta pojasta, joka haluaa pelastaa maailman ympäristötuholta, kun valtioiden johtajat eivät siihen kykene.

– En ole kovin julkisuushakuinen ihminen. En ole nuorempana juuri ajatellut että julkkikseksi tuleminen itsessään olisi siistiä, vaikka se on kai nykyään aika yleinen ajatuskulku, Axel sanoo. – Mutta totta kai julkisuudella on välinearvoa muussakin kuin musiikin levittämisessä.

– Ei minulla ole mitään sitä vastaan, jos jotkut nuoret haluavat ottaa minut esikuvakseen vaikkapa miettiessään, millaisiin asioihin kannattaa elämässä keskittyä ja mistä pyrkisi nauttimaan, kun toivoo hyvää elämää ja sopusointua luonnon kanssa.

Satokauden herkkuja kekrin kunniaksi

Teksti ja kuva: Emilia Raunio

Pöytä notkuu rieskoista, puuroista, limpuista, höyryävistä padoista ja muista tarjoomuksista. On kekrin aika: nyt vietetään entisajan talonpoikien suurinta merkkipäivää, jolloin juhlistetaan satokauden päättymistä ja uuden alkamista.

Kekriperinteessä korostuu monta hyvää asiaa. Kun padat höyryävät, tekemisen ilo, lähiruoan ja perinteiden arvostus, ekologisuus ja yhdessä aidoista mauista nauttiminen tuovat lämpöä pimeneviin syysiltoihin. Patojen ääreen siis!

Talonpoikaisperinteessä loka-marraskuu oli työn ja ilon aikaa. Muinaissuomalaisilla alkoi tuolloin uusi kalenterivuosi. Karja tuotiin sisätiloihin ja tehtiin syysteurastukset, jyvät korjattiin laariin ja juurekset säilöttiin kuoppiin.

Sadonkorjuujuhlan eli kekrin aikana pöytä pidettiin koreana aamusta iltaan ja satokauden päättymistä juhlittiin juoman ja ruoan voimalla. Kun pöydästä hupenivat herkut parempiin suihin, emännälle tuli kiire tuoda uutta apetta tarjolle, sillä uskomusten mukaan yltäkylläinen pöytä tiesi sato-onnea myös tuleville vuosille.

Kekripöytä palkitsee

Nykyaikana harvempi teurastaa itse lammasta tai pui viljaa omasta maasta juhlapöytään. Supermarketeista voi olla hankalaa löytää kotimaisia herkkuja, kuten juuriselleriä, kurpitsaa tai villiyrttejä. Neuvokas suuntaa tiensä toreille tai ostaa herkut suoraan maatilalta tai vaikka ruokapiirin kautta.

Kekrin viettäminen antaa mahdollisuuden palata ruokakulttuurimme juurille maistamaan aitoja makuja. Ja mikä estää aloittamasta omaa kasvimaata. Syksyllä uurastus toden totta palkitaan kekripöytään istuttaessa.

Talkkunasta kinuskimarjoihin

Lammaspaisti oli ja on yhä tyypillinen kekriruoka, mutta yhtä hyvin sitä ovat uutisvilja, sesongin juurekset ja metsän marjat. Kekrinvietto aloitetaan aamulla talkkunapöperöllä tai uutisviljasta haudutetulla puurolla. Sadonkorjuun vihanneksista saadaan mehevä keitto, joka tarjotaan rieskan kera. Aterian päättävät kirpeät metsän marjat, jotka tarjotaan kinuskikastikkeen kera. Sadonkorjuun juhla-ateria on katettu!

Savolainen ohratalkkunapöperö

Kiehauta 5 dl vettä ja lisää joukkoon 2 dl talkkunajauhoja hiljalleen sekoittaen. Anna hautua hetken ja lisää suolaa hyppysellinen. Tarjoa voisilmän tai marjojen kera.

Tiesitkö: Talkkunan raaka-aineet vaihtelevat maantietellisen paikan mukaan. Savossa talkkunan pohjana käytetään ohraa ja Hämeessä kauraa.

Uutispuuro riihitetyistä ruispuurojauhoista

Uutispuuro tehdään uutisista eli tuoreista jauhoista heti sadonkorjuun jälkeen. Vastajauhetussa viljassa ovat ravintoaineet parhaimmillaan ja maku samettisen pehmeä.

Ripottele 2,5 dl ruisjauhoja litraan hiehuvaa vettä jatkuvasti sekoittaen. Anna hautua tunnin verran ja mausta suolalla. Tarjoa puolukoiden tai muiden marjojen kera.

Tiesitkö: Perinteisin menetelmin valmistetun riihiruisjauhon ruis on käsitelty aidossa riihessä. Ruislyhteet asetellaan riihen parsille ja lämmitetyssä riihessä savu ja kuiva ilma desinfioivat ja kuivattavat viljan. Käsittely antaa rukiille omintakeisen maun ja pitää viljan hyvänä.

Sadonkorjuun juhlava kuunsirppikeitto

Kuunsirppikeitto koostuu kahdesta eri värisestä keitosta, jotka annostellaan vierekkäin. Käytä mielikuvitusta lautasta värittämään! Ohjeessa väreinä ovat keltainen kurpitsasta ja porkkanasta ja punainen punajuuresta.

1 kurpitsa (ota siemenet talteen ja paahda uunissa keiton koristeeksi)
2 porkkanaa
1 omena
yrttejä
suolaa

Punajuuria
Sipulia
Yrttejä
Suolaa

Halkaise kurpitsa ja kaavi hedelmäliha kattilaan. Lohko porkkana ja omena kattilaan ja kaada päälle vettä niin, että kuutiot peittyvät. Kuutioi myös punajuuret ja sipulit erilliseen kattilaan ja peitä vedellä. Keitä vihanneksia n. 20 min ja ota lientä talteen. Soseuta vihannekset kattiloissa ja lisää mausteet ja tarvittaessa lientä. Annostele keitot vierekkäin lautaselle niin, että keltainen väri muodostaa kuunsirpin. Ripottele paahdetut kurpitsansiemenet keiton päälle ja koristele esim. timjaminoksalla tai muilla yrteillä  ja tarjoa maustamattoman tuorejuuston ja ohrarieskan kera.

Ohrarieska

Sekoita 3 dl kylmää vettä, 5 dl ohrajauhoja ja 0,5 tl suolaa ja anna turvota hetken. Taputtele rieskat uunipellille kahdeksi isoksi tai useammaksi pieneksi rieskaksi ja paista 300-asteisessa uunissa n. 10 minuuttia.

Kinuskimarjat

Sekoita kattilassa 2 dl raakamaitoa (tai täysmaitoa) ja 1,5 dl tummaa ruokosokeria. Keitä hiljalleen 10-15 min sekoittaen. Lisää lopuksi voinokare. Jos haluat kastikkeesta kiinteämpää, malta keittää pidempään. Kaada hieman jäähtynyt kastike huurteisten karpaloiden tai puolukoiden tai muiden marjojen päälle ja nauti.

Synkän folkin vallankumouksellinen

Teksti: Hemi Malkki
Kuva: Achim Webel, http://nightshadow-photoart.deviantart.com

Jérôme Reuterin luotsaama Rome on valloittanut synkän musiikin ystävien sydämet yli genrerajojen. Jérômen syvän äänen ja helisevien kitaroiden muodostaman kudoksen pohjaväri on tumma, mutta sanoituksista huokuu myös ylpeys, peräänantamattomuus ja toivo paremmasta.

30-vuotiaan Jérômen juuret ovat punkissa ja Oi!-liikkeessä. Eurooppalaisesta kulttuuriperinnöstä ja lähihistoriasta ammentavan neofolk-projektin levyjen ja kappaleiden nimet ovat usein saksaksi tai ranskaksi, mutta kappaleet on laulettu englanniksi – kielten sekoittaminen kun luonnistuu neljää kieltä sujuvasti puhuvalta luxemburgilaiselta näppärästi.

Nimi Rome viittaa sekä eurooppalaisen kulttuurin kehtona tunnettuun Roomaan, että Jérômen etunimeen. Vuonna 2006 perustettu Rome on ollut hyvin tuottelias: täyspitkiä albumeita on syntynyt joka vuosi. Tänä syksynä Rome tarjoilee kuulijoilleen kolmesta albumista koostuvan paketin. Nuorten Luonto haastatteli Jérômea trilogian teemoihin liittyen.

Hei Jérôme, kerro meille vähän uudesta trilogiastasi?

Pari aikaisempaa levyäni olivat hyvin henkilökohtaisia. Setäni perhe oli osallisena Espanjan sisällissodassa ja joutui maanpakoon Ranskaaan. Kun tein taustatyötä noita albumeita varten, törmäsin suurempaan teemaan, joka jäi levyjen ulkopuolelle. Tutkiessani vanhoja kirjoja ja valokuvia, aistin niistä vallankumouksen ja vapaustaistelun riemun. Trilogialla yritän päästä sen ytimeen. Ensimmäinen osa kertoo heräävästä kansannoususta, toinen on sen tuho. Kolmannessa on kyse toivosta – siitä, ettei se kaikki ole turhaa.

Kun puhut tuhosta, tarkoitatko jotakin ulkoista voimaa, vai syökö vallankumous omat lapsensa?

Yritin sisällyttää levyyn vihjeitä molemmista. Vallankumouksen henki voi kuolla monella tavalla: ehkä se epäonnistuu, ehkä sisäiset voimat repivät sen tai sen sisältö osoittautuu tyhjäksi… Niin se vain menee, ja se on luonnollista. Halusin vangita kuolevan vallankumouksen hengen.

Onko Romella ideologiaa? Laulat kuitenkin paljon vallankumouksesta ja vastarinnasta…

Ei. (merkitsevä tauko) Jos olisi, se olisi ensi viikolla jo toinen. Tuleva trilogia on poliittisin teko, minkä olen koskaan tehnyt. Se heijastelee 1900-luvun vasemmistoliikettä. Henkilönä olen silti epäpoliittinen, eikä Rome ole poliittinen yhtye sinänsä. En ole vielä löytänyt liikettä, jonka palvelukseen olisin valmis itseni asettamaan.

Mutta kaikki musiikki, jota kuuntelemme, vaikuttaa tapaamme ajatella. Muuten sen tekemisessä ei olisi mitään mieltä.

Olet maininnut tulevasi toimeen vähällä rahalla. Onko se elämäntapavalinta vai välttämättömyys, jotta tulisit toimeen musiikilla?

No, muusikon on tehtävä se valinta. Kalliit autot ovat poissa laskuista – ainakin, jos tekee sellaista musiikkia kuin minä teen. Musiikilla ei rikastu, ja viime vuosina levymyynti on laskenut laittoman latauksen vuoksi niin paljon, että muusikot, yhtiöt ja fanzinet ovat vaikeuksissa.

En välitä, jos isot yhtiöt kärsivät, mutta pienille yhtiöille ja idealisteille on yhä vaikeampaa tulla toimeen. Alakulttuuri kuolee sen vuoksi. Sitä ihmiset eivät useinkaan tule ajatelleeksi, kun he varastavat töitämme. Emme ole poptähtiä, jotka voisivat tehdä rahaa muulla tavoin – en minä voi lanseerata jotain typerää parfyymiä tai lenkkareita. Eikä minulla ole mitään toista työtä, johon voisin palata. Mutta toistaiseksi on vielä tarpeeksi niitä, jotka ostavat levyjäni, jotta voin tehdä vielä aina sen seuraavan albumin.

Mikä on suhteesi viihteeseen?

Joillekin se on elinkeino, eikä minulla ole sen suhteen ongelmaa. Ihmiset haluavat tulla viihdytetyiksi. Mutta en ole osa sitä vedätystä – eikä musiikkini sitä paitsi taida olla kovinkaan viihdyttävää. Sillä on toiset tarkoitusperät ja siksi ihmiset arvostavat sitä – ja siksi se pysyy poissa valtavirrasta.

Elämme vapaassa, demokraattisessa yhteiskunnassa. Mihin taisteluita enää tänä päivänä tarvitaan ja mikä on se asia, joiden puolesta meidän pitäisi taistella?

Levyni viittaavat tiettyihin historiallisiin tapahtumiin, tiettyihin taisteluihin, jotka olivat niissä tilanteissa oikeutettuja. En minä ala kertoa ihmisille, mikä on hyvä taistelu, se on heidän itsensä päätettävä. En kehota ihmisiä ryntäämään kaduille ja polttamaan pankkeja, tosin ei minulla ole mitään sitä vastaankaan… (nauraa)

On fakta, että asiat eivät voi jatkua niin kuin ne nyt ovat. Asumme sellaisessa maailmankolkassa, joka syö muiden ruuat. Ehkä asiat voivat säilyä näin toiset viisikymmentä vuotta, mutta lukemattomat ihmiset tulevat kärsimään meidän hyvinvoinnistamme.

Kaikki tämä katoaa pian. Se on surullista, mutta välttämätöntä. Emme tiedä, mitä siitä seuraa. Se ei välttämättä ole paha asia – asiat tulevat menemään ensin huonompaan, mutta ehkä siitä syntyy lopulta jotakin hyvää. Kaikki päättyy joskus. Nykyiseen asiantilaan ei saa tuudittautua. On pidettävä itsensä valppaana, liikkeessä.

► Romen trilogia Die Aesthetik Der Herrschaftsfreiheit (Herrattomuuden estetiikka) ilmestyi 11.11.
► Näytteitä aiempien levyjen musiikista löytyy osoitteesta www.myspace.com/romecmi sekä Romen Facebook-ryhmästä.

Toverillista menoa

Sadat innokkaat – moni ulkomailta asti  – olivat saapuneet Brysseliin näkemään harvakseltaan keikkailevan Romen livenä. Tämänkertainen livekokoonpano koostui Jérômen (kitara, laulu) lisäksi kosketinsoittajasta, basistista, kontrabasistista ja perkussionistista. Musiikin vakavahenkisistä teemoista huolimatta live-esiintymisen tunnelma vaihteli sydäntäraastavasta humoristiseen.

Puolivälissä keikkaa yhtyeestä jää lavalle vain kosketinsoittaja ja Jérôme itse. ”Valitettavasti voin maksaa heille vain puolesta tunnista”, toteaa Jérôme pilke silmäkulmassaan. ”Hän…”, Jérôme viittaa kosketinsoittajaan, ”…on halpa”. Yleisö nauraa. Kaksikko esittää äärimmilleen riisutun version To Die Among Strangers -kappaleesta. Eturivissä silmäparit kostuvat ja miesääni takanani huokaa: ”mikä ääni”.

Konsertin loputtua muusikot kietoivat kätensä toistensa vyötäisille ja kumarsivat kuin yhtenä miehenä ennen eleetöntä poistumistaan lavalta. Vaikka Rome on yhden miehen projekti, Jérôme ei selvästi halua ympärilleen tähtikulttia.

Haisaappaat jalassa kaamosta kohti

Jonna Niiniaho

Kaamos. Se pimeä aika vuodesta. Pimeä, kylmä ja pitkä. Viime vuonna lumi oli maassa noin viisi kuukautta. Se on melkein puolet vuodesta.

Kaikkein pahin on marraskuu. Pelottaakin ajatella marraskuuta. Marras on vanha sana kuolemalle. Luonto kuolee, valmistautuu ottamaan talven vastaan. Välillä tuntuu, että ihmisetkin kuolevat. Kaikki vetäytyvät koteihinsa, kukaan ei jaksa lähteä mihinkään. Deadlinet, kokeet ja työkiireet painavat päälle, pakko suoriutua.

Monena vuonna olen sairastunut kaamosmasennukseen. Loppuvuodesta on tuntunut, että mistään ei tule mitään, enkä saa tehtyä mitään. Tekemättömät työt kasautuvat, hoidan ne sitten kun jaksan. Jo syyskuun alusta olenkin alkanut pelätä kaamoksen tuloa.

Eilen juttelin asiasta erään ystäväni kanssa. Hän oli järkyttynyt, kuinka varmana pidin sitä, että kun alkaa sataa, se ei lopu kolmeen kuukauteen. Kuinka olin valmistutunut kohtaamaan kaamoksen pää valmiiksi painuksissa, kyyryssä, katse kohti rinnuksia. Hän myös valisti minua siitä, että negatiivisella asenteella kohtaloni on jo sinetöity.

Hän kehotti minua kokeilemaan positiivisempaa suhtautumistapaa. Näkemään asioiden parhaat puolet. Hymyilemään vastaantulijoille ja moikkaamaan naapureita. Ole ystävä muille, niin huomaat muutoksen ympärilläsi. Positiivisuus luo positiivisuutta.

Marraskuussa luonto kuolee, jotta se voi taas talven jälkeen, seuraavana keväänä herätä luoden uutta ja vihreää. Vuoden lopussa voimme seurata luonnon esimerkkiä ja hiljentyä, antaa aikaa ja tilaa itsellemme. Olla vain, ja vaikkapa miettiä mennyttä vuotta, suunnitella tulevaa. Voimme harrastaa, ja pitää mielemme virkeänä. Itselleen ei kannata kasata velvollisuuksia. ”Asialliset hommat hoidetaan, mutta muuten ollaan kuin Ellun kanat”, kuuluu vanha sanonta.

Tänään kun katson ulos, näen kuinka puut ovat värjäytyneet keltaisiksi ja vaahtera kantaa enää muutamia lehtiä. Naapurin täti on haravoimassa. Päätän, että tänä vuonna kuljen kaamosta kohti selkä suorana, syli ja mieli avoinna kauneudelle ja vuoden kiertokululle. Voisinkin seuraavaksi vetäistä keltaiset haisaappaat jalkaan ja mennä hyppimään lätäköihin.

Valoton aika

Teksti: Jutta Setälä
Kuva: Emilia Nypelö

Kaamos on sydäntalven ajanjakso, jolloin aurinko ei nouse lainkaan horisontin yläpuolelle. Suomen pohjoisimmassa pisteessä kaamos kestää 51 vuorokautta. Tuolloin aurinkoa ei näy lähes kahteen kuukauteen.

Usein kaamokseksi kutsutaan pimeää syys- ja talvikautta sielläkin, missä aurinko nousee päivällä muutamaksi tunniksi horisontin yläpuolelle. Pimeys tuntuu talvella hallitsevalta Etelä-Suomessa asti, vaikka aurinko kohoaa taivaalle useaksi tunniksi. Todellista kaamosta esiintyy kuitenkin vasta pohjoisella napapiirillä ja sitä pohjoisemmilla leveysasteille. Mitä lähemmäs pohjoisnapaa siirrytään, sitä aikaisemmin kaamos alkaa ja sitä kauemmin se kestää.

Pohjoiselta napapiiriltä pohjoisnavalle

Pohjoisella pallonpuoliskolla kaamoksen ja samalla myös yöttömän yön etelärajana kulkee suurin piirtein pohjoinen napapiiri. Se sijaitsee leveysasteella 66,5 pohjoista leveyttä. Tosin tarkkaa rajaa kaamokselle on hankala määritellä, sillä Auringon valo taittuu hieman kulkiessaan ilmakehän läpi. Pohjoinen napapiiri kulkee kahdeksan valtion alueella, Suomen, Ruotsin, Norjan, Islannin, Venäjän ja Kanadan sekä Yhdysvalloissa Alaskan ja Tanskalle kuuluvan Grönlannin läpi. Suomen Lapissa pohjoinen napapiiri kulkee suurin piirtein Pellon, Ylitornion, Rovaniemen, Kemijärven ja Sallan lävitse.

Napapiirin pohjoispuolella aurinko on horisontin yläpuolella ainakin yhden kokonaisen vuorokauden vuodessa ja vastaavasti vähintään yhden kokonaisen vuorokauden sen alapuolella. Kaamosta kestää siis vähintään vuorokauden ja vähintään yhtenä yönä aurinko ei laske lainkaan. Napapiirin kohdalla yöttömästä yöstä nautitaan kesäpäivänseisauksen aikaan 21. tai 22. kesäkuuta ja talvipäiväseisauksena joulukuun 21. tai 22. päivänä aurinko ei näyttäydy lainkaan.

Suomen puolella kaamos kestää pisimpään Nuorgamin korkeudella, jossa kaamos alkaa marraskuun loppupuolella ja päättyy tammikuun puolen välin jälkeen. Pisin kaamos koetaan pohjoisnavalla, jossa se alkaa syyspäiväntasauksena syyskuussa ja loppuu kevätpäiväntasauksena maaliskuussa. Kaamos kestää puoli vuotta, jonka jälkeen alkaa puolen vuoden mittainen valoisa aika, jolloin aurinko ei laske lainkaan. Pohjoisnavan vuosi on siis ikään kuin yksi pitkä vuorokausi.

Kaamoksen anatomia

Kaamos ja vuodenaikojen vaihtelu ovat seurausta maapallon kaltevasta kiertokulmasta. Maa kiertää Aurinkoa kallellaan – tarkalleen ottaen 23,5 asteen kulmassa. Yksi kierros Auringon ympäri kestää 365 vuorokautta. Kiertokulma pysyy koko ajan samana, joten pohjoinen ja eteläinen pallonpuolisko kallistuvat vuorotellen kohti Aurinkoa ja saavat näin enemmän Auringon säteilyä, siis lämpöä ja valoa, kuin vastakkainen pallonpuolisko.

Kallistuminen kohti Aurinkoa ja siitä poispäin saa aikaan eri vuodenajoille tyypilliset  muutokset yön ja päivän pituudessa ja lämpötilassa. Kun pohjoinen pallonpuolisko on kallistuneena Aurinkoa kohti, saamme enemmän Auringon säteilyä ja meillä on kesä. Samaan aikaan eteläisellä pallonpuoliskolla on talvi. Kun taas eteläinen pallonpuolisko on kallistuneena Aurinkoon päin, pohjoiselle pallonpuoliskolle riittää vähemmän säteilyä ja on talvi. Syys- ja kevätpäiväntasauksen aikaan pohjois- ja etelänapa ovat yhtä kaukana auringosta ja näin myös päivä ja yö ovat yhtä pitkät, 12-tuntiset.

Eteläisen pallonpuoliskon kaamos

Kaamos ei ole vain pohjoisen pallonpuoliskon ilmiö. Vuodenajat ilmenevät eteläisellä pallonpuoliskolla vastaavanlaisina kuin pohjoisella, mutta vastakkaiseen aikaan. Kesä kestää joulukuusta helmikuuhun ja talvi kesäkuusta elokuuhun.

Maanosista kokonaisuudessaan eteläiselle pallonpuoliskolle sijoittuvat Etelämanner ja Osenia, johon Australia kuuluu. Lisäksi suurin osa Etelä-Amerikkaa sekä osa Afrikkaa ja Aasiaa jää eteläiselle pallonpuoliskolle. Eteläisellä pallonpuoliskolla on vähemmän asutusta kuin pohjoisella, esimerkiksi Suomea vastaavilla leveyspiireillä on vain merta ja asumatonta Etelämannerta.

Eteläisellä pallonpuoliskolla kaamoksen rajana on eteläinen napapiiri, joka kulkee suurimmaksi osaksi Eteläisessä jäämeressä. Yksikään valtio ei ulotu eteläiselle napapiirille saakka, joten myöskään kaamosta ei eteläisellä pallonpuoliskolla ole minkään valtion alueella. Lähes kokonaisuudessaan eteläisen napapiirin eteläpuolelle jää vain asumaton maanosa Etelämanner, jonka keskivaiheilla etelänapa sijaitsee.

Etelämanner on äärimmäisyyksien maanosa. Se on maapallon kylmin, tuulisin, korkein ja kuivin manneralue. Maaliskuun 21. päivän tienoilla Etelämantereella alkaa kuusi kuukautta kestävä kaamos ja syyskuun 23. päivän tienoilla kaamos vaihtuu kuuden kuukauden mittaiseksi yöttömäksi yöksi eli aurinko ei laske lainkaan puoleen vuoteen.

Ei pelkkää pimeyttä

Kaamoksen aikana aurinkoa ei näy, mutta täysin valotonta kaamoksenkaan aikana ei ole. Auringon valo kajastaa horisontin takaa ja taivas hohtaa kauniin värisenä. Myös kuu heijastaa auringon valoa. Kirkkaalla säällä kuutamon valossa saattaa nähdä lähes yhtä hyvin kuin normaalisti päivällä. Tunnelma vain on erilainen, eikä kaamoksen aikaan päivällä muodostu lainkaan varjoja.

Kaamoksen valoina loistavat myös revontulet. Ne ovat yötaivaalla liekehtiviä värikkäitä valoilmiöitä, jotka syntyvät aurinkotuulet hiukkasten osuessa Maan ilmakehään. Revontulia näkyy sitä enemmän ja sitä useammin, mitä lähempänä napa-alueita ollaan. Suomessa revontulia pääsee parhaiten ihailemaan Lapin kaamoksessa keskiyön aikaan. Ne syttyvät lähes joka yö loistamaan pimeyden keskelle.

Ensimmäinen kaamokseni

Jutun kuvituksen on kuvannut 25-vuotias Emilia Nypelö, joka muutti tänä syksynä Turusta Rovaniemelle opiskelemaan matkailututkimusta. Rovaniemi sijaitsee pohjoisella napapiirillä, juuri kaamoksen rajalla. Miten Emilia on varautunut pian alkavaan kaamosaikaan?

”Tiedän teoriassa, minkälainen kaamos on. Aurinko ei nouse horisontin yläpuolelle edes päiväsaikaan. Mitä pohjoisemmaksi napapiiriltä noustaan, sitä pidempikestoinen kaamos on. Muistan nähneeni kerran dokumentin talvisesta Utsjoesta. Siellä kaamos kestää pari kuukautta ja päivänvalo heijastuu keskipäivällä taivaanrantaan vain harmaana heijastuksena.

Turusta Ouluun muuttanut ystäväni kauhisteli muuttonsa jälkeen pohjoisen pitkiä ja pimeitä talvia. Kun kerroin hänelle muuttavani Rovaniemelle eli vielä Oulua pohjoisempaan, hän toivotti minulle onnea.

En tiedä, kärsitäänkö Lapissa etelää enemmän kaamosmasennuksesta. Näillä leveysasteilla talvet ovat kunnon talvia ja lunta on paljon. Etelä-Suomessa talvet ovat usein pimeitä ja loskaisia. Olen koonnut itselleni talven ajaksi niin paljon mielenkiintoista tekemistä, etten usko kaamosmasennuksen ehtivän kiusata. Onneksi minulla on mukava kämppäkaveri ja uskon, että kaverin kanssa jaettuna pimeys ei tunnu niin pahalta. Joulukuussa lähden kaamosta pakoon Israelin aurinkoon, joten ihan koko kaamosta en tänä talvena näe.”