Nuorten Luonto

Tuuli Hypénin Nanna on kiltti muttei hampaaton

Teksti: Aino Saarenmaa, kuvat: Hanna Heikkilä, kuvitus: Tuuli Hypén

Sarjakuvakettu Nanna levittää ympärilleen hyvää mieltä. Nyt citykettua mietityttää ilmastonmuutos. 

Sarjakuvataiteilija Tuuli Hypénin kädenjälki on Luonto-Liitossa jo ennestään tuttu. Ensin yhteistyötä tehtiin Salakaadot seis -kampanjan yhteydessä, ja nyt on vuorossa Ilmastolupaus-kampanja.

– Tällaisiin yhteistöihin osallistuminen on luonnollinen tapa vaikuttaa. Kun piirrän esimerkiksi Hesariin, en halua ottaa suoraan kantaa. Saarnaavat sarjakuvat ärsyttävät minua. Mieluummin otan kantaa pehmeästi, rivien välistä, Hypén kertoo.

Ilmastonmuutoksesta on väännetty kättä jo pitkään, ja monia keskustelu alkaa jo väsyttää. Aihe on silti ikävä kyllä edelleen ajankohtainen.

– Ilmastonmuutos on tärkeä aihe. Ihmisiä täytyy pitää hereillä, sillä valitettavan usein meillä on tapana vain unohtaa. Jos hiljenemme, peli on jo pelattu.

Luonto-Liiton ilmastokampanjassa seikkailee Hypénin tunnetuin hahmo, Nuorten Luonnon sarjakuvapalstaltakin tuttu citykettu Nanna, joka tuskailee muun muassa shoppailun aiheuttaman ahdistuksen kanssa.

– Kun piirrän, en mieti liikoja etukäteen. Ilmastokampanjan kuvia tehdessä tuli mietittyä itsekin, millainen on hyvä tai huono ilmastokansalainen.

Vapaus tuo epävarmuutta

Turkulainen Hypén on juuri purkamassa muutaman taiteilijan yhteisnäyttelyä Helsingin Arabianrannassa. Tällaista sarjakuvataiteilijan työ parhaimmillaan on, sosiaalista ja monipuolista puuhaa.

– Kollegat ovat mukavia, ja heidän kanssaan on kiva hengailla myös vapaalla.

Suomessa kuitenkin vain muutama taiteilija elää sarjakuvia piirtämällä. Tuuli itse suunnittelee lisäksi logoja sekä erilaisia hahmoja yrityksille ja mainoksiin. Etenkin erilaisten maskottien suunnittelu on Hypénille mieluisaa puuhaa.

– Välillä on paljon töitä, välillä ei ollenkaan. Tulevaisuus on epävarma, ja sitä täytyy sietää.

Sarjakuvataiteilijan arjessa Hypénin mukaan parasta on vapaus. Töitä saa tehdä omassa rauhassa, eikä kukaan kurki ja hiillosta olan yli. Piirtämään voi lähteä vaikka kahvilaan.

Haasteitakin boheemissa taiteilijaelämässä on. Taiteilija on itse vastuussa kaikesta, niin myynnistä kuin markkinoinnista. Alan arvostuksessakin olisi parantamisen varaa.

– Toisinaan tulee sellaisia pyyntöjä, että kyllähän sinä tämän nyt ilmaiseksi teet, kun muutenkin piirrät.

Lapsuuden haaveet todeksi

Ammatinvalinnassa on yhä useammalle kyse harrastuksesta tai muuten itselle tärkeästä asiasta. Toisille elannon tuo bloggaaminen, joillekin muoti tai kokkaaminen. Itsensä työllistäminen omilla unelmillaan vaatii kuitenkin työtä ja sinnikkyyttä.

– Tämä on lapsuuden unelmani. Olen ollut tosissani ja peräänantamaton. Otin reippaasti yhteyttä kustantajiin, ensimmäisellä kerralla ei tietenkään onnistanut.

Enemmän tekijöitä kuin lukijoita, on Hypénin mielipide suomalaisen sarjakuvan tilasta. Moni sijoittaa rahansa mieluummin ulkomaiseen kuin kotimaiseen sarjakuvaan.

– Kyllä tämä on sellainen ammatti, jonka kanssa saa aina painia. Välillä joutuu miettimään, että onko kyseessä vakavasti otettava ammatti vai kallis harrastus. Siihenkin on vähän vaikea itse vaikuttaa.

Hypén nousi suuremman yleisön tietoisuuteen vuonna 2009, kun Nanna sai kunniamaininnan Sarjis 2009 -kilpailussa. Nyt Nanna on ilahduttanut paikallislehtien lukijoita jo useamman vuoden ajan.

– Olen saanut palautetta hyvin erilaisilta Nannan lukijoilta. Monet ovat sanoneet, että Nannasta tulee hyvä mieli. Se on kivasti sanottu. En halunnut tehdä ilkeää, mutta en myöskään hampaatonta sarjakuvaa. Nannassa käsitellään ikäviäkin asioita ystävällisesti.

Tietokonepelejä ja kissoja

Tuuli Hypén on itseoppinut sarjakuvataiteilija, mutta esimerkiksi Limingan taidekoulussa on mahdollista opiskella sarjakuvalinjalla. Lisäksi järjestetään erilaisia kursseja ja harrastustoimintaa. Tähän mennessä Hypén on piirtänyt strippisarjakuvia, mutta pitkän tarinan tekeminen houkuttaa.

– Olen kyllä jo ottanut askelia siihen suuntaan, mutta sitä pitäisi ehkä vähän opiskella. Pitkän tarinan tekeminen on kuitenkin eri taiteenlaji aina käsikirjoituksesta alkaen.

Nettisivuillaan Hypén kertoo saavansa innoitusta digitaalisesta pelikulttuurista. Nannaankin on liukunut viittauksia tietokonepeleihin jopa siinä määrin, että piirtäjän on täytynyt hillitä itseään.

– Olen pelannut 1980-luvulta lähtien kaikki tietokonepelit läpi. Välillä täytyy muistuttaa itseään, että kaikki sisäpiirivitsit eivät välttämättä aukea muille. Tietokonepelit ovat harrastus, josta ei tullut työtä, onneksi, Tuuli nauraa.

Sarjakuvataiteilijan innoittajina ovat myös kissat. Hypén onkin pesunkestävä kissaihminen. Vuoden alussa Hypén julkaisi yhdessä sarjakuvapiirtäjä Ninni Aallon kanssa kissa-aiheisen sarjakuva-albumin.

– Se oli rento proggis. Mietin kyllä aluksi, että kannattaako kissoja piirtää. Niistä on tehty sarjakuvia jo vaikka kuinka paljon. Tulimme kuitenkin siihen lopputulokseen, että maailma tarvitsee aina lisää kissoja.

Ilmastonmuutos ja elämän peli

Tekti: Hanna Aho, kuvitus: Eero Astala

Onko ilmastonmuutoksen torjuminen kuin jalkapalloa?

Kesällä on pelattu jalkapalloa jos jonkinmoisissa turnauksissa. Tytöt ja pojat, miehet ja naiset ovat ottaneet toisistaan mittaa viheriöillä. Urheilutoimittaja Lewis Grizzard on verrannut jalkapalloa itse elämään: ”Sinun täytyy taklata ongelmasi, pysäyttää pelkosi ja mahdollisuuden auetessa hyödyntää paikkasi”.

Ilmastonmuutos on ihmiskunnalle tämän hetken ongelma numero yksi. Voiko jalkapallosta ottaa oppia ilmastonmuutoksen torjuntaan?

Vääntö ilmastopolitiikan ympärillä on ainakin kovaa. Jalkapallossa pelitulos on mustavalkoinen. Sitä joko häviää tai voittaa, kun pelataan loppuun asti. Se, kumpi haluaa voittoa enemmän, tai kenellä on äänekkäimmät kannatusjoukot, ei lopulta ratkaise peliä. Tärkeintä on tehdä oikeat ratkaisut oikealla hetkellä.

Samoin on ilmastonmuutoksen torjunnan kanssa. Lopulta vain historioitsijat muistavat yksityiskohdat, ja päällimmäiseksi mieleen jää vain se, että onnistuttiinko vai ei. Kuten selostaja Bror-Erik Wallenius on sanonut: ”Komeita maalit eivät ole olleet, mutta tärkeitä siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi”. Nyt ilmastonmuutoksen hillinnässä on ratkaisujen aika, eikä tyylipisteitä jaella. Omien pelkojen ei kannata antaa olla esteenä, kun toimitaan yhteisen hyvän puolesta.

Mutta entä ne ongelmien taklaukset? Tässä kohtaa tarvitaan reilu peli -asennetta. Jos taklaat millä hinnalla tahansa, kanssasi ei kohta halua pelata kukaan. Jalkapallon, kuten  ilmastonmuutoksen torjunnankin, pitäisi olla ihmisiä yhdistävä, ei erottava tekijä, joka läpäisee yhteiskunnan kaikki osa-alueet ympäri maailman.

Lopulta jalkapallo ja ilmastonmuutoksen hillintä eroavat yhdessä ratkaisevassa kohdassa. Jalkapallo on peli, ja peliin kuuluu ilo. Ilmastonmuutoksessa ja sen torjunnassa ei ole pohjimmiltaan mitään hauskaa. Tai no, korkeintaan vertaus jalkapalloon.

Kun pilli soi, häviäjille ei ole tiedossa uusia matseja vaan lopullinen pudotus sarjasta.

Kirjoittaja on jalkapalloileva biologi.

Ilmari toivoo tekoja ja toimintaa ilmaston hyväksi

Teksti: Jonna Niiniaho, kuvat: Antti Ahtiala, Eero Astala

Suomalaisissa yläkouluissa kiertävät Ilmari-ilmastolähettiläät kertovat nuorille ilmastonmuutoksesta ja keskustelevat heidän kanssaan kestävän maailman rakentamisesta.

Ilmari-vierailun aikana nuorten kanssa käydään läpi, miten ilmastonmuutosta ehkäistään jo nyt eri puolilla maailmaa. Viisitoistavuotiaan Vennin tarina johdattaa Nigeriaan aurinkopaneeleiden luo, ja Kaliforniassa tutustutaan kansalaisvaikuttamiseen. Tämän jälkeen palataan miettimään, mitä Suomessa tehdään ja miten nuoret itse voivat vaikuttaa.

– Ilmari haluaa antaa nuorille lisää osaamista ja valtaa. Haluamme, että ilmastokasvatuksen avulla nuoret saavat keinoja toimia, Ilmarin koordinaattori Jonas Biström toteaa.

– Pelkkä kokeita varten pänttääminen ei riitä. Ilmarissa ilmastonmuutos esitellään haasteena, johon vastataan toiminnalla.

Kohti kansalaisvaikuttamista

Ilmari-vierailut ovat pyörineet jo kymmenen vuoden ajan. Koko tämän ajan toimintaa on kehitetty aktiivisesti.

– Alkuaikojen tietopainotteisuudesta on siirrytty pikkuhiljaa ratkaisukeskeiseen lähestymistapaan. Tavoitteena on näyttää, että ilmastonmuutoksen torjumisen eteen on mahdollista tehdä asioita, Ilmari-aktiivi Eeva Astala sanoo.

Eeva on mukana Nuoret ilmastokasvatusta kehittämässä -hankkeessa.

– Hankkeen tavoitteena on kehittää Ilmarista vieläkin parempi ja toiminnallisempi. Ongelma tässä maailmassa on usein se, että vaikka ihmiset tietävätkin ilmastonmuutoksesta, harva tekee sen eteen mitään. Enkä nyt tarkoita vain nuoria, vaan erityisesti meitä vähän vanhempia ihmisiä!

Hankkeessa Eeva on kehittänyt uudenlaista Ilmaria yhdessä neljän muun konseptinkehittäjän kanssa. Jokainen heistä on kehitellyt omanlaistaan versiota vapain käsin. Seuraavat kolme vuotta kehitystyötä jatketaan tavoitteena entistäkin timanttisempi Ilmari.

– Kehittelemässäni konseptissa yhdistyvät toiminnallinen osuus, jossa tehdään hyviä tekoja lähiympäristössä, ja keskustelu siitä, miksi meidän pitää auttaa toisiamme myös laajemmalla skaalalla.

Eevan mukaan on tärkeää tiedostaa, että vaikutamme asioihin, halusimme sitä tai emme.

– Haluaisin vahvistaa nuorten käsitystä itsestään maailmankansalaisina. Ilmastokatastrofi koskettaa meitä kaikkia, ja olemme vastuussa toinen toisistamme. Vaikkei ilmastonmuutos juuri näkyisikään omalla takapihalla, se ei tarkoita sitä, ettei sen torjumiseen tarvitse osallistua.

Huolehtimisesta toiminnaksi

Monet nuoret ja aikuisetkin ovat huolissaan ilmastonmuutoksesta. Eeva neuvoo puhumaan huolestaan muiden kanssa.

– Toisten kanssa huolen jakaminen kannattaa. Silloin huomaa, ettei ole huolensa kanssa yksin, vaan ympärillä on paljon samanmielisiä.

– Olisi tärkeä ymmärtää, että me todella voimme vaikuttaa, ja että meidän pitää vaikuttaa. Vaikuttaminen on tekoja, jotka tähtäävät muutokseen, tässä tapauksessa ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen.

Ilmastonmuutoksen pysäyttämisessä olisikin tärkeää, että kaikki ymmärtäisivät voivansa tehdä jotakin. Jokaiselle on olemassa oma tapansa toimia.

– Nuorillakin on paljon erilaisia keinoja vaikuttaa yhteiskunnassa. Esimerkiksi ympäristöjärjestöjen toiminta on avointa kaiken ikäisille. Ryhmässä on helpompi ideoida ja toteuttaa omia tempauksia ja muuta vaikuttamistoimintaa. Yhdessä asioiden pohtiminen ja tekeminen on paitsi vaikuttavampaa, myös hauskempaa, Eeva kannustaa.

– Tämän lisäksi nuori voi kirjoittaa esimerkiksi lehteen tai hän voi pitää blogia. Myös kansanedustajille voi laittaa postia.

Nuoret suunnannäyttäjinä

Eeva toivoo, että kaikki ihmiset toimisivat niin kuin tietävät parhaaksi itsellemme ja ympäristölle.

– Kaikkihan ymmärtävät, että länsimainen elintapamme on kestämätön. Maapallon resurssit eivät riitä siihen. Nuoret ovat ne, jotka joutuvat elämään aiempien sukupolvien aiheuttaman ilmastonmuutoksen seurausten kanssa.

Hän kannustaakin nuoria näyttämään esimerkkiä muille.

– Kun haluaa vaikuttaa ympäröivään maailmaan, kannattaa itse olla esimerkkinä hyvistä valinnoista.  Esimerkiksi kasvissyönti ja vegaanius, kulutuksen karsiminen ja vähähiilisen elämäntavan pohtiminen ja toteuttaminen ovat tapoja torjua ilmastonmuutosta.

Eeva toivoisi, että nuoret olisivat yhä aktiivisemmin mukana ilmastonmuutoksesta käytävässä keskustelussa.

– Mielestäni olisi tärkeää, että nuoret olisivat herättämässä keskustelua siitä, millainen meidän tulevaisuutemme on. Onneksi nuorilla on rohkeutta ja kykyä nähdä ja toimia uudella tavalla, ilmastoystävällisesti. He voivat toimia esimerkkeinä meille kaikille. Nuorissa on mielettömästi potentiaalia!

Ilmari pähkinänkuoressa

 – Opettaja voi tilata vierailun Nuorten Akatemiasta (www.nuortenakatemia.fi/kouluvierailut).

– Vierailulla Ilmari-lähettiläs haastaa oppilaita toimimaan ilmastonmuutoksen ratkaisemiseksi.

– Vierailu on koululle maksuton.

– Ilmari-kouluvierailujen taustajärjestöinä ovat Luonto-Liitto, Maan ystävät, Dodo ry sekä Nuorten Akatemia.

– Halukkaat pääsevät mukaan kaksi kertaa vuodessa järjestettäviin Ilmari-ilmastolähettiläskoulutuksiin. Koulutuksen jälkeen voi toimia lähettiläänä.

Taiteilijoiden jalanjäljissä – elämysretkellä Itä-Suomessa

Teksti ja kuvat: Kamilla Billiers

Jo kirjailija Juhani Aho ikävöi 1800-luvun lopulla Italian jylhissä vuorimaisemissa kotimaan honkia ja Kolin järvimaisemaa. Miksi siis lähteä merta edemmäs kalaan? 

Ajatus Itä-Suomen välkkyvien vesien ja vaarojen lailta kurottavien mäntyjen luo pyrkimisestä ei tosiaan ole uusi. Yli sata vuotta sitten seuduilla kävivät Juhani Ahon ohella niin Jean Sibelius, Eero Järnefelt kuin I.K. Inhakin, joiden tuotannossa eritoten huikeat näkymät Kolilta Pieliselle voi yhä aistia.

Lataan siis Sibeliusta soittimeeni ja lähden kesäretkelle Itä-Suomeen.

Kun saavun Joensuuhun, pääsen heti voilla voidellun riisipiirakan makuun ja virittäytymään pohjoiskarjalaiseen tunnelmaan. Jossain soi kannel. Maakuntamuseossa olisi saanut laulaen opastetun kierroksen kansallispukuiselta naiselta. Näillä seuduilla Elias Lönnrotkin aikoinaan hiippaili tuohivirsuissaan keräilemässä materiaalia Kalevalaan.

Itse majoitun lähimpään hostelliin, Partiotalon majaan. Lainaan mummopyörää ja kitisyttelen kohti Linnunlahdessa sijaitsevaa arboretumia eli puulajipuistoa. Eksoottiset puulajit eivät kuitenkaan vastaa uusromanttiseen kotimaan kaipuuseeni, joten suuntaan tuttujen ja turvallisten mäntyjen kehystämään rantaan. Pyhäselän vesi on kuin linnunmaitoa. Muutaman kumpupilven koristama taivas saa, latteaa mutta totta, Jukka Kuoppamäen Sinisen ja valkoisen soimaan päässä. On näistä näkymistä vuosien varrella yksi jos toinenkin ehtinyt inspiroitua.

Uusi päivä valkenee aurinkoisena. Juon kahvit hostellin vehreällä sisäpihalla keski-ikäisen kirjastonhoitajan kanssa ja keskustelen Suomen vanhoista kivikirkoista.

Aamiaisen jälkeen käännän ohjaustangon kohti Noljakanmäen Natura-aluetta ja Hyytiäisen kanavan suiston luonnonsuojelualuetta lintutorneineen.

Vuonna 2002 Suomen parhaaksi lintutorniksi valitusta rakennelmasta avautuu vehreä maisema ruovikon yli. Koetan turhaan tavoitella kamerallani kaikkia vihreän eri sävyjä. Inhalla ei tätä ongelmaa ollut, hän valokuvasi vain mustavalkoista ja saattoi keskittyä itse maisemaan. Toisaalta oma pokkarini mahtuu sentään taskuun, kun Inha tarvitsi kolme kantajaa tarvikkeilleen.

Paluumatkalla jokin lentävä rääkäisee edelläni ja rävähtää pusikosta kaukaisuuteen. Luulen nähneeni kuovin, mutta varma ei voi olla, niin nopeasti se on ehtinyt jo kadota.

Suurmiesten seurassa

Joensuusta nappaan taksin Kolille. Tuntia myöhemmin lähden tuliterä kartta kädessä kävelemään kohti sitä kuulua kansallismaisemaa. Muutaman kilometrin jälkeen saavutan Mäkrän huipun ja totean, ettei Pielisen ylle avautumia näkymiä ole turhaan pidetty suomalaisuuden kiteytymänä. Männyt ja vaarat ovat suoraan kuin Järnefeltin taulusta, ja korvissani tuulen kanssa kilpaa kuiskii Sibeliuksen neljäs.

Ei ole vaikea kuvitella, miksi karelianismin innoittamat taiteilijat ovat sankoin joukoin matkanneet Itä-Suomeen etsimään kansallisidentiteettiään muinaisilta Karjalan laulumailta. Huikea maisema itsessään on kuin taulu. Luonto on siitä kiitollista kuvattavaa, että se on täydellistä sellaisenaan. Oranssina hehkuvat männyn rungot oikein vaativat kaivamaan värikynät esille. Vaan ei ole minusta Järnefeltiksi, joten jatkan matkaa.

Kun laskeudun rinnettä alas, kohtaan ohutturkkisen oravan. Tuijotamme toisiamme hetken, kunnes tupsukorva karjahtaa äärimmäisen epäoravamaisesti ja singauttaa itsensä kuuseen. Oletko koskaan kuullut oravan huutavan? En minäkään ennen.

Kuusikon suojissa myhäilevät muodokkaat juurakot oikein kutsuvat käpertymään luontokoloon ja kuuntelemaan hetken metsän hengitystä. Valtava hyttysparvi pysähtyy kuitenkin kanssani ja inisee vastalauseensa niin voimallisesti, että minun on jatkettava kohti Kolin kuuluimpia huippuja.

Kallio on Ukko-Kolin laella kulunut ihan sileäksi. Montakohan kättä sitä on vuosien saatossa silittänyt? Metallilaattaan on kaiverrettu nimikirjaimia. Ripa, Anu ja Veka ovat käyneet täällä. Kuuleman mukaan myös Järnefelt olisi kaivertanut nimensä erään Pirunkirkoksi kutsutun luolan seinään.

Kipaisen vielä tutustumaan Kolin kylään. Matkan varrella keskellä metsää on ympäristötaidenäyttely. Osan teoksista huomaa vain tarkkaavainen katsoja. Muutamasta koivusta on veistetty hieman tuohta pois. Tietystä kohdasta katsottaessa kuorettomat kohdat muodostavat yhdessä pienen ympyrän, hailakan auringon. Pistäydyn galleriassa, jota pitävän englantilaisen taitelijan kanssa pohdimme tovin japanilaisten puupiirrosten herkkää viivaa.

Kuin mummolassa

Lieksaan matkaan autolautta Pielisellä. Olen aluksen ainoa matkustaja ja nautin järvimaisemista retro-oranssilta samettisohvalta käsin. Tatuoitu kansipoika käy kastelemassa annansilmät ikkunalaudoilla ja hihittää vain, kun kysyn mitä Lieksassa voisi tehdä.

Alkuillasta pikkukaupunki uinuu tyhjyyttään. Ohitan ortodoksisen tsasounan, kun kävelen kohti yösijaa. Entinen rajavartiolaitoksen rajakoulun rakennus, Timitra Hostel sijaitsee funkistyylisessä Timitran Linnassa. Paikan nykyinen pyörittäjä on design-esineitä keräilevä arkkitehti, mikä näkyykin hostellin sisustuksessa Artekien ja Arabioiden välittömänä läsnäolona.

Iltapalan aikaan hostellin yhteiskeittiössä vallitsee leppoisa tunnelma. Vanhempi pariskunta kertoo olevansa matkalla Pankakoskelle, koska pianistivaimo on joskus soittanut samannimistä kappaletta. Siemailen teetä ja katson, miten höyryävää focacciaa nostetaan ulos uunista.

Viimeisenä retkipäivänäni kartoitan Lieksan kulttuurikohteet. Pielisen museo on Suomen toiseksi suurin ulkomuseo, jonka vanhimmat rakennukset ovat 1600-luvulta. Pirttiä, aittaa ja saunaa on niin monenlaista, että silmät alkavat mennä hirsissä sekaisin. Olo on kuin mummolassa; samanlaisia länkiä ja kiuluja seinillä. Kas, tuossa on reki ja tuossa vanha kirnu! Vanhassa vajassa nautin tervan tuoksusta täysin siemauksin.

Museoretken jälkeen haluaisin vielä nähdä kuvanveistäjä Eeva Ryynäsen tunnetun teoksen, honkarakenteisen Paaterin kirkon ja sen upeat pahkakoristeet. Paha kyllä, viittäkymmentä kilometriä ei noin vain jalkaisin taiteta. Näillä seuduilla ei juuri joukkoliikenne kulje. Innokas pyörämies I. K. Inha olisi epäilemättä polkaissut Paateriin tuosta vain, mutta minun on tyytyminen tallustelemaan kohti juna-asemaa. Kyllä sitä kotimaamatkailisi kauemminkin.

Luonto-Liiton jäsenkortilla saa 10 % alennuksen yöpymisistä Suomen retkeilymajajärjestöön kuuluvissa hostelleissa ympäri Suomen. Katso paikkakunnat ja lisätietoja: www.hostellit.fi

Nuori, testaa aikuisesi ilmastoasenne!

Teksti: Taija Rinne, kuva: Hanna Heikkilä. Testin suunnittelu: Malva Green, Marjo Soulanto, testin piirrokset: Tuuli Hypén

Luonto-Liiton uusi Ilmastolupaus-kampanja käynnistyi perjantaina 27. syyskuuta. Kampanja on suunnattu erityisesti nuorille ja heidän lähipiirinsä aikuisille. 

Omaa tai aikuisen ilmastoasennetta voi testata alla olevan testin avulla, minkä lopuksi voi tehdä ilmastolupauksen.

– Testin tekemisen yhteydessä voi keskustella ilmastonmuutoksesta ja sen torjunnan keinoista niin omassa arjessa kuin kansainvälisellä tasollakin, kertoo Luonto-Liiton ympäristökasvatuspäällikkö Malva Green.

Ilmastoennusteet kertovat ilmastonmuutoksen rajujen seurausten näkyvän jo nykyisten lasten ja nuorten elämän aikana.

Samaan aikaan kuitenkin kansainväliset ilmastoneuvottelut ja muutkin toimet ilmastonmuutoksen torjumiseksi etenevät tuskastuttavan hitaasti.

– Emme voi vain loputtomiin odotella ja seurata sivusta hitaita poliittisia päätöksentekoprosesseja.

Lääkettä ilmastoahdistukseen

Vaikka ongelman laajuus ahdistaisikin, ilmastonmuutoksesta on hyvä keskustella.

– Paras tapa hoitaa ilmastoahdistusta on toiminta ilmaston puolesta yhdessä muiden kanssa.

Ihmisten syyllistäminen ei auta – kaikki me olemme yhtä lailla neuvottomia, huolestuneita ja myös halukkaita toimimaan.

– Jos ilmasto lämpenee neljä astetta, silloin esimerkiksi kohoava merenpinta peittää alleen tiheästi asuttuja rannikkoseutuja. Mutta me voimme vaikuttaa siihen, kuinka paljon ilmasto vielä lämpenee.

Ilmastotestin voi tehdä myös verkossa, jossa tuloksia ja lupauksia voi jakaa muille. Kampanjasivulta pääsee myös tekemään ilmastoaloitteen omassa asuinkunnassaan.

Kampanja verkossa: www.ilmastoasenne.fi

Facebookissa: www.facebook.com/ilmastolupaus

Ohje testin tekemiseen:

Vaivaako läheistä tai tuttua aikuistasi ilmastoahdistus tai jopa lamaannuttava todellisuuden kieltäminen? Auta aikuista – mittaa hänen energia-asenteensa.

Neuvontaa aikuisen kanssa toimimiseen:

Aikuisen voi olla joskus vaikeaa muuttaa omia näkemyksiään ja ruutiinejaan. Jos aikuinen näyttää hermostuvan aiheesta, voit ottaa aikalisän ja jättää testin esimerkiksi pöydälle odottamaan sopivaa hetkeä.

Aikuista voi myös lempeästi neuvoa tekemään sellaisia arjen valintoja, jotka ovat hyväksi ihmiskunnan ja ympäristön tulevaisuudelle.

Lataa testin printattava versio tästä: Ilmastoasennetesti.

Perinnetilalla töitä tekevät sekä lampaat että paimenet

Teksti: Sonja Martikainen, kuvat: Sonja Martikainen, Hanna Heikkilä 

Kolilla on heinäkuun alku ja kesä parhaimmillaan, kun kahdeksan lammaspaimenkokelasta suuntaa viikoksi Metsähallituksen ylläpitämälle Seppälän tilalle.

Kolin kylältä on tilalle matkaa kolmisenkymmentä kilometriä, navigaattori ei tunnista osoitetta. On siis pärjättävä opaskartalla ja suullisesti saamillamme ajo-ohjeilla. Kuoppainen ja kivinen hiekkatie mutkittelee Pielisen rantaa pitkin, ja auton ikkunoista avautuu upea näkymä järvelle.

Tie kapenee kapenemistaan, ja heinät kahisevat vasten auton pohjaa. Epäilemme jo eksyneemme, kunnes tien päästä alkaa häämöttää punainen tupa ja lammaslaitumen aitaa. Vihdoinkin perillä!

Retkiryhmästä lammaspaimeneksi

Luonto-Liiton Uudenmaan piirin retkiryhmä haki jo tammikuussa paikkaa lammaspaimenviikolle Kolin kansallispuistoon. Ensimmäisellä kierroksella arpaonni ei suosinut, mutta peruutuspaikan kautta muutamalla retkiryhmän ulkopuolisella täydennetty joukkomme pääsi viikoksi Seppälän tilalle nauttimaan lampaiden rapsuttelusta ja villaterapiasta.

Olemme kaikki kahdeksan varautuneet enemmän tai vähemmän työntäyteiseen viikkoon lammastilan askareiden parissa. Metsähallituksen työntekijän pitämä perehdytys saapumisiltanamme saa viikon kuitenkin kuulostamaan lomailulta. Lampailla on useiden aarien kokoinen laidun käytössään, eikä niitä tarvitse välillä siirtää. Lammaslaumaan kuuluu 12 lammasta, uuhia ja niiden karitsoja. Lukumäärä on helpottavan pieni, sillä meidän on määrä laskea lampaat kaksi kertaa päivässä.

Leppoisia laumaeläimiä

Lampaiden laidun levittäytyy laajalle tilan pihapiirin ympärille. Vanhaan tapaan rakennettu puuaita pitää lauman tallessa, mutta laajalta alueelta niiden löytäminen on välillä vaikeaa. Laskemme lampaat aamuin illoin ja tarkistamme, että kaikki näyttävät terveiltä.

Lampaat ovat kesyjä ja leppoisia, ja ne nauttivat saamastaan huomiosta. Välillä osa lampaista ajautuu erilleen muista, mistä alkaa hurja määkiminen. Viikon aikana opimme tunnistamaan muutamien karitsojen äänet, kun ne kutsuvat emäänsä.

Jokapäiväisiin lammaspaimenen töihin kuuluvat myös lampaiden vesiastioiden pesu, vesien vaihto sekä kivennäisaineen annostelu sille tarkoitettuun astiaan. Onneksi kahdeksan käsiparia selviää näistä töistä helposti, eikä erillisten työvuorojen jakamisesta tarvitse sopia.

Laitumella kasvavat pihlajat osoittautuvat lampaiden suureksi herkuksi. Saamiemme hoito-ohjeiden mukaan niitä on lupa taivutella lampaille lisäpurtavaksi. Koska pihlajan lehdet ovat tavallisesti korkealla lampaiden ulottumattomissa, saa pelkkä oksien taivuttamisesta kuuluva rasahdus kaikki määkijät säntäämään kohti herkkuateriaa. Kauaa ei mene, kun jäljellä on vain muutama lehti. Jotta pihlajia riittäisi kesän loppuun saakka, tarjoamme lampaille välillä kuivattua ruisleipää ja porkkanoita. Ja maistuvathan nekin.

Lampaat hoitavat perinnemaisemaa

Lampaat ovat tilalla töissä. Niiden tärkeänä tehtävänä on suorittaa luonnonhoitotyötä, jotta pihapiirin perinnemaisema säilyisi. Kun katselemme pihalla kukoistavia niittykasveja ja laitumella laiduntavia lampaita, voimme kokea menneiden aikojen tapaa olla ja elää. Kaupunkilaiselle tällainen ympäristö on täydellinen irtiotto arjesta, ja monille ryhmässämme se tuo mieleen muistoja maaseudulla vietetyistä lapsuuden kesistä.

Niitetty pihamaa, heinäseipäitä ja kauniin harmaita hirsirakennuksia. Seppälän tilalta reilun kilometrin päässä sijaitsee Lakkalan tila, jonka laitumella kuusi pässiä viettävät kesäpäiviään. Pässeistä huolehtivat toiset paimenet, mutta päätämme jalkaisin käydä katsomassa niitä.

Myös Lakkalan laitumet ovat laajoja, ja aitojen sisäpuolella korkeaksi kasvaneet nokkoset vaikeuttavat kulkua. Lopulta löydämme pässit aivan laitumen takimmaiselta reunalta, missä niillä riittää laidunnettavaa.

Pässit ovat luonteeltaan lempeitä, vaikka osalla onkin jykevät kippurasarvet. Muutaman sarvet on jouduttu sahaamaan lyhyemmiksi. Näin tehdään, jos sarvet kasvavat kohti päätä ja saattaisivat muuten vahingoittaa pässiä. Taivuttelemamme pihlajat ovat täälläkin herkkua.

Luonnonharrastusta ja lähiruokaa

Viikon aikana pääsemme tutustumaan läheltä perinnemaisemassa viihtyviin kasveihin ja hyönteisiin. Porukkamme valokuvaajille riittää kuvattavaa ja upeat puitteet. Tilan ympäristö näyttäytyy hieman erilaisena eri vuorokaudenaikoina. Aamu- ja iltavalossa aistimme tilan verkkaisen elämänrytmin, täällä ei ole kiire mihinkään.

Paahteinen keskipäivä on mieluisaa aikaa päiväperhosille ja korennoille. Istumme heinikossa kuuntelemassa sirkkojen siritystä ja katselemassa monenlaisten pörriäisten lentoa niittykukissa. Lajirunsaus on silmiinpistävää, vaikkei kaikkia pikkukavereita lajilleen tunnistaisikaan. Päiväperhosista tunnistamme ainakin metsänokiperhosen ja keisarinviitan, joita on liikkeellä kymmenittäin. Ruskoukonkorennot saalistavat ympärillämme pörrääviä paarmoja ja muita hyönteisiä.

Seppälän tilan lähimaastossa on paljon hienoja kohteita, joten onneksi päiväretkeilyyn on aikaa lampaidenhoidon lomassa. Mustikatkin ovat kypsyneet, ja mikä voisikaan olla parempaa kuin vastapoimituista mustikoista leivottu piirakka! Olemme jakaneet ruoanlaittovuorot jo kaupungissa, ja päivä toisensa jälkeen pääsemme herkuttelemaan uusien kokkien valmistamilla aterioilla ja tuoreilla sämpylöillä.

Lammaspaimenviikko on elämys kaikenikäisille

Viikko kuluu nopeasti, ja koittaa kotiinpaluun aika. Vielä kerran täytämme vesiastiat ja laskemme lampaat. Istumme aitauksessa rapsuttelemassa lampaita viimeiseen asti. Lampaat eivät näytä olevan millänsäkään, vaikka teemme lähtöä. Uudet paimenet saapuvat seuraavana päivänä, joten rapsutuksia tulee varmasti riittämään.

Tila ja sen lähiluonto ovat tarjonneet meille unohtumattoman ja rentouttavan viikon. Raskasta työntekoa halajavalle lammaspaimenviikko on täyttä lomaa, mutta lapsiperheille tai luonnonhoidosta kiinnostuneille kaveriporukoille viikko on oiva tapa nauttia kesästä.

Luonto-Liiton Uudenmaan piirin retkiryhmä suosittelee viikkoa virkistyskeinona muillekin Luonto-Liiton piireille!

Lisätietoja: http://www.luontoon.fi/retkikohteet/kansallispuistot/koli/luonto/lammaspaimennus/Sivut/Default.aspx

Seppälän tila: http://www.luontoon.fi/Tuvat/itasuomi/seppalavuokratupa/Sivut/Default.aspx

Nuoret vaikuttajat

Teksti ja kuvat: Hanna Aho, kuvitus Lauri Lähteenmäki

Maailma ei ole valmis. Miten nuori voi saada äänensä kuuluviin? Miten muuttaa maailmaa? Kolme vaikuttajaa kertovat kokemuksistaan. 

Lukiolainen Reetta Kohonen, 18,  lähti mukaan WWF:n Näytä voimasi -nuorisotiimiin, koska halusi päästä rakentamaan kampanjaa muiden nuorten kanssa.

– Tiimissä on yhdessä tekemisen intoa. On ollut kivaa jakaa omia ideoita hyvän asian puolesta.

Nuorisotiimi haluaa kiinnittää huomiota uusiutuviin energiamuotoihin. Tavoitteena on luovuttaa ensi maaliskuussa pääministerille vetoomus aurinkoenergialle suunnatun tukipaketin puolesta.

– Kyseessä on meidän nuorten tulevaisuus. On tärkeää olla mukana vaikuttamassa, vaikkei itse voikaan tehdä poliittisia päätöksiä. Oman äänen kuuluviin saaminen on sitä tärkeämpää.

Nuorisotiimi tapaa useita kertoja viikossa. Kesällä jalkauduttiin festareille aurinkokennojen kanssa keräämään nimiä vetoomukseen, ja syksyllä on vuorossa ainakin messuvierailuja.

– Toiminnassa on paljon luovaa ajattelua. Pohdimme visuaalisuutta ja yhdessä tekemisen vaihtoehtoja. Luovuus on myös haaste, mutta kun mukana on paljon ihmisiä, rattaat alkavat kyllä hyrrätä. Olen saanut hyvää kokemusta ryhmässä tekemisestä ja kampanjan suunnittelusta.

Mikä on parhaaksi maailmalle?

Reetan kiinnostus ympäristöä kohtaan tuli kotoa, ja koulussa opo kannusti vapaaehtoistyön pariin.

– Muutama vuosi sitten en varmaan olisi lähtenyt mukaan, mutta nyt oli sopiva aika. Ajatus siitä, että on tärkeää toimia maailman parhaaksi on vahvistunut koko ajan. Monilla nuorilla on käsitys, ettei ympäristö- tai ilmastotyö ole tärkeää tai coolia. Mutta kannattaa luottaa omiin mielipiteisiinsä, eikä seurata vain muita. Kun uskoo asiaansa, negatiivinen tai välinpitämätön asenne täytyy karistaa pois.

Perheen ja kavereiden kannustus on ollut tärkeää, ja positiivista palautetta on tullut myös muilta ihmisiltä.

– Melkein kaikki tapaamani ihmiset ovat olleet innostuneita ja halunneet allekirjoittaa.

Poliittisen muutoksen polttopisteessä

Hanna Hakko, 26, tulee suoraan eduskunnasta, jossa hän on ollut kuultavana ympäristövaliokunnassa energia-asioista. Tampereen kaupunginvaltuustossa ja järjestötyössä vaikuttavan Hannan työsarkana on ilmastonmuutos. Syksyllä edessä on uusi haaste Polttava kysymys -ilmastokampanjan koordinaattorina. Tehtävänä on lobata ja seurata uuden ilmastolain valmistelua.

– Kansalaisjärjestöt pyrkivät lisäämään lain yleistä hyväksyttävyyttä ja toisaalta löytämään ratkaisuja lakia vastustavien kokemiin ongelmiin. Lobbauksen kohdentaminen oikeisiin ihmisiin on tärkeää, jotta ilmastolaki onnistuisi.

Innoittajina koulu ja videopelit

Hannan ympäristötietoisuus sai ensimmäisen sysäyksen, kun hän pelasi Final Fantasy 7 -peliä, jossa ekoterroristit taistelevat maailman pelastamiseksi. Koululla oli myös tärkeä rooli tiedon välittäjänä.

– Olin koulun kestävän kehityksen toimikunnassa, joka oli turvallinen ympäristö opetella vaikuttamista. Osallistuimme esimerkiksi Lappeenrannassa Maan ystävien lumiukkotempaukseen. Samalla opettelimme kokousten järjestämistä ja pöytäkirjojen tekoa, mistä on ollut hyötyä järjestötyössä ja poliittisessa vaikuttamisessa.

Lukio myös kannusti vaikuttamiseen. Viikonlopun ympäristötoimintapäiviltä sai puolikkaan kurssimerkinnän.

– Työpajoissa opettelimme vaikuttamista kavereiden kanssa ja tutustuimme kokeneempiin vaikuttajiin, joilta sai tukea asiaosaamiseen ja vinkkejä vaikuttamistapoihin. Se innosti jatkamaan järjestötyötä.

Kaupunginvaltuutetun työssä järjestötaustasta on hyötyä.

– Politiikassa monia aiheita ehtii seurata melko pinnallisesti, mutta järjestötyön kautta olen saanut asiantuntemusta ja itseluottamusta edistää itselleni tärkeitä asioita. Nuorena naisena pitää usein asian lisäksi todistella itseään. Jos kuulijat eivät osta sanomaani, niin totta kai se kirpaisee. Uskottavuuden saamiseksi on varustauduttava tutkitulla tiedolla. Monesti harmittaa, kun tiedemaailman sanomaa ei arvosteta.

Uskoa omaan työhön tuovat muut ihmiset. Kun aurinkopaneeleita valmistavan yhtiön toimitusjohtaja kertoo ympäristönsuojelun positiivisesta vaikutuksesta talouteen ja työllisyyteen, viesti saa erilaista uskottavuutta ja tulee helpommin lähestyttäväksi.

– Sanoman leviäminen herättää toivon tavoitteiden saavuttamisesta.

Itsensä toteuttamista järjestöissä

Luonto-Liitossa vuoden loppuun järjestöpäällikön töitä hoitava Anna Swanljung, 33, aloitti vaikuttamisen alakoulussa kiertämällä muissa luokissa kertomassa eläinten oikeuksista ja keräämällä nimiä adressiin Vaasan vapputorilla.

– Tuli tunne, ettei vain voi jäädä paikalleen. Siispä mietimme kaverini kanssa, mitä me voisimme tehdä eläinten hyväksi. Animaliassa teimme matalan kynnyksen juttuja, jotka eivät vaatineet suurta sitoutumista ja joihin kuka tahansa saattoi lähteä mukaan.

Järjestötyö vei Annan mennessään, ja hän meni mukaan muun muassa Suomen luonnonsuojeluliiton paikallistoimintaan.

– Pääsin kokeilemaan monia asioita, esimerkiksi lehden toimitusta, tempausten, retkien ja leirien järjestämistä, maankäytön suunnitteluun vaikuttamista ja aloitteiden tekemistä. Oli mahdollisuus kehitellä ajatuksia muiden kanssa ja järjestöltä sai myös resursseja ideoiden toteuttamiseen.

Annan mukaan järjestötoiminta on parasta, mitä hänelle on koskaan tapahtunut.

– Tämän kautta olen saanut elinikäisiä ystäviä ja elämään erilaista syvyyttä. Iälläkään ei ole mitään merkitystä, kun asiat ja arvot yhdistävät ihmisiä. Olen alkanut pohtia omaa elämääni. Miten haluan elää, ja mitä valintoja haluan tehdä?

Jaa kokemuksia ja kuuntele

Retkeilystä ja luonnosta innostuneena Anna lähti ohjaajaksi Luonto-Liiton leireille. Samaan aikaan hän sai sysäyksen myös opettajaopinnoille.

– Halusin antaa oman innostukseni kautta muille kokemuksen siitä, että luonto on hieno juttu. Toivon, että asennekasvatuksella voi vaikuttaa, vaikkei muutos aina näy konkreettisesti esimerkiksi lähimetsän säilymisenä tai lakimuutoksena.

Vaikuttajan peruskysymys on se, että mikä saa ihmisen muuttamaan toimintaansa? Anna korostaa eläytymisen ja tunteiden herättämisen tärkeyttä, mihin keinoina voivat olla faktan sijaan vaikka aistihavainnot ja taide.

– Ylipäänsä tunnepitoisilla kohtaamisilla on merkitystä. Jos saa toisen tuntemaan jotain, on vaikuttanut ja saattanut herättää toisessa kiinnostuksen ottaa selvää.

Oikealla hetkellä paikalla oleminen ja kuunteleminen voi olla kaikki mitä tarvitaan.

– Pienillä asioilla voi vaikuttaa toisen ihmisen elämään.

Viisi vinkkiä vaikuttamiseen:

– Ole rehellinen itsellesi ja omille ajatuksillesi.
– Tee sitä mistä nautit, ja mieti miten siitä voisi olla hyötyä muille. Kaikkea tarvitaan.
– Mieti, mistä olet itse vaikuttunut. Siitä saa ideoita omaan toimintaan.
– Keskustele ja pyri vaikuttamaan yleiseen mielipiteeseen.
– Muista äänestää.

Vaikeistakin asioista pitää voida puhua

Teksti Outi Immonen, kuvat: Hanna Heikkilä 

Laura Gustafsson ei kirjoita halinalleista eikä hunajasta.

Laura Gustafssonin esikoisromaani Huorasatu (2011) nostatti keskustelua rajulla aiheellaan. Hänen uusin teoksensa Anomalia tulee tekemään sitä varmasti myös. Anomalia on raaka kuvaus huonoista perheoloista, susilapsista, sekä kielen ja puheen merkityksestä.

– Anomalian pohjalla on maisterintyönäni muutama vuosi sitten kirjoittama näytelmä, Gustafsson selittää kirjan taustoista.

– Luin jostakin lehdestä Baby P:n (ks. alla), yhden päähenkilön, tarinan. Se tuntui kauhealta ja jäi jotenkin vainomaan. Halusin siksi kirjoittaa siitä. Susilapset taas olivat kiinnostaneet minua jo jonkin aikaa, ja nyt pääsin perehtymään aiheeseen enemmän.

Yhtenä Anomalian vahvoista teemoista on kieli ja puhe. Ihmisen ylivertaisuus muita eläimiä kohtaan perustellaan yleensä kielellisellä osaamisellamme, vaikka emme oikeastaan edes tiedä muiden lajien kielten käytöstä. Gustafsson ei ymmärrä miksi. Hänen mukaansa puhe on nykymaailmassa todella pieni osa, loppujen lopulta.

Kaksi kirjan tärkeistä hahmoista ei puhu. Gustafsson kertoo näiden hahmojen kirjoittamisen olleen haastavaa. Miten kuvata maailmaa sellaisen ihmisen näkökulmasta, joka ei osaa puhua?

– Näytelmää kirjoittaessa tämä oli vieläkin haastavampaa, puhe kun on teatterissa aika tärkeä juttu. Halusin kuitenkin, että ihmiset tajuaisivat näidenkin hahmojen ajatuksia, vaikka puhetta ei olekaan.

”Ihmisten tulisi kyseenalaistaa asioita.”

Susilapsien, Amalan ja Kamalan, tarina perustuu Joseph Singhin kirjaan Wolf-children and Feral Men, jota pidettiin aikansa merkittävänä antropologisena teoksena, kunnes paljastui, että kirja on valhetta. Gustafsson kertoo kiinnostuneensa tästä.

– Susilapsien tarina on totena pidettyä fiktiota. Minä otin sen Anomaliaan totuutena, jota täydensin omalla mielikuvituksellani. Amalan ja Kamalan tarina on mielestäni vähän kieroa fiktiota, mutta toisaalta sitähän historia oikeastaan on. Haluaisin, että Anomaliaa lukiessaan lukija pysyisi tavallaan koko ajan varuillaan, niin kuin romaanin esipuheessakin varoitetaan.

Gustafsson haluaisi muistuttaa ihmisiä kyseenalaistamaan asioita, joita meille syötetään totuutena. Gustafssonin mielestä suomalaiset lukevat usein fiktiota liian vakavissaan, täysin tosissaan. Hänen mielestään tämä on vääränlainen lukutapa.

– Koulukirjat ja uutiset antavat nekin vain tietyn näkökulman asioihin. Ihmisen pitäisi muistaa kyseenalaistaa ja ajatella omilla aivoillaan. Ei ole olemassa sitä yhtä objektiivista totuutta.

Anomalia kuvaa julman todenmukaisesti, miten raakoja ihmiset voivat toisilleen olla. Tänä vuonna on uutisoitu paljon lasten huonosta kohtelusta. Gustafsson koki tämänkin takia aiheen ajankohtaiseksi ja tärkeäksi. Hän kertoo uutisten vaikuttaneen suoraan Anomalian sisällön kehittymiseen.

– Oli hirveää tajuta, miten paljon samanlaisia tapauksia nousee koko ajan julkisuuteen. Suomessa onneksi vähemmän, vaikka olihan meillä tämä Eerikan tapaus.

– Minun on todella vaikea käsittää, miten jotain niin kauheaa voi edes tapahtua. Aloin myös pohtia, mitä näille asioille voisi oikeasti tehdä. On selvää, että viranomaisten pitäisi puuttua perheiden elämiin jopa liikaa, jos sillä voitaisiin ehkäistä näitä hirveitä kohtaloita.

Gustafsson kertoo ihmettelevänsä, mikseivät esimerkiksi Baby P:n tapauksessa tilanteita nähneet naapurit tehneet mitään. Miksi kukaan ei tehnyt mitään? Laki ei ole aina tärkein, vaan omaa moraaliaan tulisi myös kuunnella. Tulisi tehdä se, minkä kokee oikeaksi.

Keskustelun aloittaja

Vaikka kevyemmistä aiheista, pumpulista, kissanpennuista ja onnellisista lopuista kirjoittaminen voisikin olla helpompaa, ei Gustafsson silti halua tehdä niin. Hän kokisi merkityksettömäksi kirjoittaa ihmissuhdejuttuja.

– Tuntuu, että tuhlaisin vain omaa sekä kaikkien muidenkin aikaa, jos kirjoittaisin jotain, mitä on tuotettu jo satoja vuosia ennen minuakin. En koe niitä aiheita niin tärkeinä. Mielestäni tällaisista vaikeista asioista kirjoittaminen on tavallaan vähintä mitä voin tehdä.

Anomalian esittelytekstissä on lause: ”Jos jostain ei voi puhua, eikö siitä juuri silloin pidä puhua”. Tämä on Gustafssonin mukaan koko homman juju. Että vaikeita asioita nostetaan esille edes tätä kautta, kirjan teemoina. Ehkä ne silloin nousevat myös valtakunnan puheenaiheiksi ja saavat aikaan muutoksia.

– Jos jokin asia on epämiellyttävä, se ei ole mikään syy sulkea siltä silmiään. Mielestäni vaikeita asioita pitäisi pitää jatkuvasti esillä ja tuoda julki erilaisista näkökulmista, jotta ihmiset oikeasti tajuaisivat mistä on kyse. Usein sanotaan, että miten kauheaa joku asia on ja hui kamala, mutta silti ei tehdä mitään oikeasti. Koen, että kirjojeni avulla voin edes yrittää nostattaa jotain keskustelua.

Gustafsson toivoo, että Anomalian luettuaan ihmiset alkaisivat ajatella.

– Ihanteellisintahan olisi, jos kaikki alkaisivat tehdä vapaaehtoistyötä ja muuttaisivat asioita. Tärkeintä olisi kuitenkin edes se, että ihmiset tajuaisivat oman suuruutensa ja sen, että kaikilla on valta vaikuttaa.

Hänen mukaansa etenkin nuorille tämä on helpompaa. Vanhemmat ihmiset ovat harmittavan usein kyynisiä ja sen verran aivopestyjä, että heidät on vaikeampi saada lähtemään mukaan. Siksi nuorten täytyykin muuttaa maailmaa. Koska aina on jotain mitä voi tehdä. Oman potentiaalinsa oivaltaminen on edellytys toiminnan aloittamiselle, koska emme voi jatkuvasti olettaa, että joku muu kyllä tekee jotain.

(Baby P [Peter] oli Britanniassa asuva pikkulapsi, joka menehtyi, kun hänen vanhempansa kohtelivat häntä täysin epäinhimillisesti. Tapauksesta nousi iso kohu lehdissä, joissa arvosteltiin etenkin viranomaisten ja lastensuojelun toimintaa.)