Nuorten Luonto

Kevät lintusaarella

Teksti ja kuvat Teemu Saloriutta

Ulkosaaristo houkuttelee kevätmuuton aikaan sadoittain lintuharrastajia. Luonto-Liiton Uudenmaan piirin retkiryhmäläiset suuntasivat pääsiäisen viettoon maamme parhaille lintupaikoille Jurmon saarelle.

Saariston yhteysalus M/S Eivor on ääriään myöten täynnä. Kaukoputkia tököttää laivan kannella pitkä rivi. Viimeiset jäälautat sinnittelevät suojaisissa lahdissa, mutta kevät on väistämättä saamassa yliotteen.

Nelituntinen laivamatka päättyy vasta myöhään illalla. Olemme olleet reissussa jo lähes puoli vuorokautta. Jurmon satamassa palaa valo, muuten ympäristössä vallitsee pimeys. Ilmassa leijuu raikas meren ja kevätyön tuoksu.

Raahaamme tavaramme rantakivikon poikki telttailualueelle. Pilvet väistyvät ja tähtitaivas aukenee yllämme koko loistossaan. Linnunrata säihkyy täällä kirkkaammin kuin kenties missään muualla Etelä-Suomessa. Jurmo sijaitsee aivan maamme äärilaidalla: vain muutama piskuinen luoto erottaa saaren avomerestä.

Aikainen herätys

Linturetkeilijän päivä alkaa varhain: on herättävä ennen viittä, jos aikoo olla lintupaikoilla auringon noustessa. Aikainen lintu madon nappaa.

Auringonvalo kajastaa ohuen pilviverhon lomasta. Toisella puolella taivasta kuunsirppi laskee hiljalleen horisontin taa. Haahkojen ulina kaikuu kaikkialta ja jokaisessa katajapensaassa tiksuttaa punarinta.

Aamun valjetessa saaren erikoisuus paljastuu. Jurmo on Salpausselän kaukainen jatke ja suurimmaksi osaksi puutonta, kivikkoista nummea.

Metsä-Suomeen tottuneelle avarat, karut maisemat ovat eksoottista nähtävää.

Talsimme hitaasti kohti mäennyppylää, jossa lintuharrastajat suorittavat aamuvakiota: joka päivä kuuden ja kahdeksan välillä kirjataan ylös jokainen muuttava lintu.

Saarella on toiminut vuodesta 1962 lintuasema, jota miehittää tällä kertaa Helsingin seudun lintutieteellisen yhdistyksen Tringan nuorisojaosto. Parikymppisten harrastajien tietämys on ihailtavaa. Jokainen ohilentävä siivekäs saa nimen, eivätkä edes yksittäiset sirahdukset jää määrittämättä.

Historian havinaa

Sadekuuro pyyhkäisee saaren yli. Käymme tutustumassa luontotupa Iurimaan, joka kertoo saaren luonnosta ja historiasta. Saaren menneisyyteen liittyy hurja tarina. Perimätiedon mukaan saarelaiset olivat merirosvoja, jotka edesauttoivat laivojen haaksirikkoja. Kustaa Vaasan käskystä saarelaiset tapettiin ja metsät poltettiin.

Tänä päivänäkään saarella ei juuri ole metsää. 1930-luvulla istutettiin kylän lähelle männikkö. Lisäksi etelärannalla kasvaa jonkin verran tervalepikkoa.

Jurmon saaresta suuri osa kuuluu Saaristomeren kansallispuistoon, joka on perustettu vuonna 1983. Kansallispuisto koostuu laajasta yhteistoiminta-alueesta, jonka sisäpuoliset valtionmaat muodostavat varsinaisen puiston.

Tyyntä ja lämmintä

Heräämme jälleen aikaisin. Aurinko nousee nopeasti ja alkaa pian lämmittää avointa saarta. Mantereella mitataan samaan aikaan lähes 20 asteen lämpötiloja. Jurmossa on aavistuksen viileämpää, mutta ulkosaariston hyytävästä ilmastosta ei ole tietoakaan.

Päivä kuluu leppoisasti kalliolla maaten ja samalla lintuja tarkkaillen. Punajalkaviklot ja tyllit syöksähtelevät telttailualueen yllä kimeästi kirkuen. Ensimmäiset perhosetkin ovat liikkeellä.

Tutustumme Jurmon kylään, jossa elää enää kuusi vakituista asukasta. Ennen saarelaiset elättivät itsensä kalastamalla, nykyään tulot saadaan lähinnä matkailusta. Erikoisuutena kylässä kasvatetaan alpakoita, eteläamerikkalaisia laamansukuisia eläimiä.

Kyläläiset suhtautuvat retkeilijöihin suorastaan hämmentävän ystävällisesti. Muutamat kyselevät apua lintujen tunnistamiseen, ja pysähdymme mielellämme neuvomaan.

Saunomme pikaisesti ahtaassa mutta tunnelmallisessa rantasaunassa. Ilta on upea: tulipunaisena hehkuva taivas heijastuu peilityynestä merestä. Iltahämärissä kyläläiset sytyttävät perinteisen pääsiäiskokon.

Satumainen aamu

Yöstä tulee tyyni, selkeä ja hyytävän kylmä; lämpötila laskee useamman asteen pakkasen puolelle. Yötä seuraa taianomainen aamu.

Katajikon yllä leijuu ohut usvamatto ja Högberget, saaren korkein kallio, hehkuu aamun kajossa kuin Australian Uluru konsanaan.

Tunnelma on satumainen, aavistuksen epätodellinenkin. Ei uskoisi olevansa  Suomessa.

Usva haihtuu nopeasti auringon lämmittäessä. Jatkamme leppoisaa leirielämäämme. Tringan nuoret sen sijaan ovat poikkeuksellisen ahkeria: pääsiäissunnuntaina kilpaillaan muita lintusaaria vastaan havaittujen lajien määrässä.

Saaren jokainen kukkula on miehitetty. Yksikään lintu ei jää huomaamatta, kun innokkaat nuoret tuijottavat herkeämättä taivaalle ja raahaavat väsymättä painavia kaukoputkiaan ympäri avaraa lintuparatiisia.

Vasta auringonlaskun jälkeen harrastajat alkavat valua takaisin lintuasemalle. Sinnikkyys palkitaan: tringalaiset saavat kasaan tasan sata lintulajia ja jättävät majakkasaari Utön kakkoseksi neljän lajin turvin. Asemalla on tunnelma katossa.

Viimeinen päivä

Sää muuttuu yhä lämpimämmäksi. Kevät on saapunut täydellä voimallaan myös ulkosaaristoon. Merikotka kaartelee aivan leiripaikkamme yllä. Aikanaan sukupuuton partaalla käväissyt upea petolintu on nykyään saaristossa yleinen näky.

Uusia muuttolintuja tipahtelee saarelle jatkuvasti. Hyönteissyöjät, kuten kertut ja siepot, saapuvat Suomeen viimeisten joukossa.

Ensimmäinen kirjosieppo nähdään lähtöpäivänämme.

Mietin kuinka erilaiselta Jurmo näyttäisi marraskuisen syysmyrskyn kourissa. Sekin olisi varmasti mielenkiintoinen kokemus, mutta olemme tyytyväisiä, kun saimme nähdä ulkosaariston karun luonnon leppoisan puolen. Lintuparatiisi on tarjonnut parastaan ja tehnyt jälleen lähtemättömän vaikutuksen muutamaan pieneen ihmiseen.

► LUP:in ajantasaiset retkitiedot löytyvät osoitteesta http://www.luontoliitto.fi/lup/Retket.

Sukellus on kurkistus toiseen maailmaan

Teksti: Hanna Aho
Kuva: Anna Törnroos

Vesi on vielä lämmintä elokuun auringossa. Sukeltaessani rannan rakkolevien keskellä rihmalevät heikentävät näkyvyyttä edessäni avautuvassa viidakossa. Ympärilläni käy kuhina, ja pikkukalat näykkivät varpaita. Luovin rakkolevien välitse ja yritän olla koskematta pieniin korvameduusoihin. Syvemmälle edetessäni maisema hiljenee, tunnen vain aallot ympärilläni.

Meritunnelmaa huimapäille ja syvyyksien tutkijoille

Sukellus kiehtoo. Toisia vetää sukelluksen puoleen lajin jännitys ja fyysisyys, toiset nauttivat syvyyksien hiljaisuudesta ja pimeydestä. Joitain kiinnostaa historian havina hylyillä tai vesieliöstön tarkkailu.

Sukellusharrastuksen voi helpoiten aloittaa snorklaamalla. Paikaksi käy vaikka tuttu mökkiranta ja välineiksi riittää snorkkeli ja maski.  Snorklaamalla sukelluksen perusasiat tulevat tutuiksi ja hengityksen kontrollointia sekä räpylöiden käyttöä voi harjoitella rauhassa.

Siirtyminen laitesukellukseen tulee ajankohtaiseksi, kun vedenalaisen maailman tarkkailu pinnan tuntumasta ei enää riitä. Turvalliseen laitesukellukseen tarvitaan sekä oikeanlaista välineistöä että asiaankuuluvaa koulutusta ja kokemusta. Peruskurssilla harjoittelu aloitetaan uimahallissa ja PADI- tai CMAS-kortin saadakseen täytyy läpäistä sekä teoriakoe että sukellusnäytöt. Laitesukelluksen lisäksi ilman happilaitteita sukelluksesta on tullut viime aikoina suosittua.

Harrastuksesta ammatiksi

Vesiympäristöön liittyy monia intressejä ja näin ollen muun muassa rakennusmiehet, sotilaat, insinöörit, arkeologit, pelastussukeltajat, merenpohjan kartoittajat ja sukellusoppaat vetävät maskin kasvoilleen. Ammattisukeltajalta vaaditaan yleensä rautaista kuntoa ja kärsivällisyyttä pysyä useita tunteja veden alla.

Jannica Haldinille oli sukelluksen aloittamisesta asti selvää, että taidoista voisi olla hyötyä myös työelämässä. Lapsuuden saaristossa vietetyistä kesistä lähtien meriluonto oli kiehtonut häntä, joten meribiologian opinnot veivät lopulta mukanaan.

– Vaikka meriluonto on aina ollut  minulle läheinen, pinnanalainen maailma on vielä monella tapaa tutkimaton. Meriluonnon kiinnostavuutta lisää myös ihmisten riippuvaisuus sen tarjoamista palveluista.

Jannica on meribiologeille suunnattuja sukelluskursseja suoritettuaan tehnyt useana vuonna vedenalaiskartoituksia VELMU-hankkeessa, jossa kartoitetaan vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuutta. Tutkimusta tarvitaan herkän meriluonnon suojelemiseksi.

Sukeltaessa täytyy muistaa varautua yllätyksiin.

– Aina sattuu asioita, joita ei ole ennakoitu: usein tuulee liikaa tai varusteissa menee jokin rikki. Mutta vaativuudesta huolimatta sukeltaessa voi päästä näkemään hienoja paikkoja ja tekemään hauskoja juttuja.

Itämerellä on paljon tarjottavaa sukeltajalle

Monia sukelluskärpänen puree etelänmatkojen aikana valtamerten kirkkaissa vesissä. Suosittuja sukelluslomakohteita ovat muun muassa Thaimaa, Punainen meri ja Karibia. Vastaavia koralliriuttoja ja kalalajien kirjoa ei löydy koto-Suomesta, mutta Itämeri ja sisävedet tarjoavat elämyksiä täälläkin.

Villi legenda, jonka mukaan sukeltajat harjoittelevat Itämeressä sukeltamista sisäaltaassa maalaamalla maskinsa vihreällä maalilla, elää yhä. Itämeren rehevöityminen tuleekin varmasti vastaan kotoisilla sukellusreissuilla, mutta olosuhteet vaihtelevat paljon eri puolilla rannikkoa ja saaristoa.

– Se, ettei Itämeri ole sukeltajan kannalta kiinnostava, on myytti, Jannica toteaa.

– Näkyvyys voi olla huono keskikesällä tai tuulisella säällä, mutta alkukesällä piilevien kukinnan jälkeen ja syksyllä näkyvyys on parempi. Alkusyksystä useat punalevät ovat parhaimmillaan ja pinnan alta löytyy paljon värejä. Sukeltajan kannattaa olla tarkkaavainen, sillä kasvit ja eläimet ovat pienempiä kuin lämpimämmissä vesissä, mutta kuhinaa on silti paljon.

Eliöiden tarkkailun lisäksi Suomen rannikon kylmissä ja vähäsuolaisissa vesissä on hyvät olosuhteet hylyille sukeltamiseen.

– Esimerkiksi Tvärminnessä on vedenalainen jyrkkä rinne, jossa rihmalevät vaihettuvat rakkolevään ja sitten punaleviin ja sinisimpukoihin. Äkkiä silmien eteen nousee vanhan hylyn keula. Tunnelma on kuin toisesta maailmasta.

Kokkaa & bloggaa

Teksti: Jonna Niiniaho
Kuva: Elina Innanen

Ihmisten kiinnostus ruokaa kohtaan on kasvussa, ja nykyisin on helppo löytää mitä erilaisimpia ohjeita kaalilaatikosta ratatouilleen. Mutta mistä onkaan hyvät ohjeet tehty? Ainakin tiedosta, taidosta ja rakkaudesta. Näitä on niin ruuanlaiton ammattilaisilla kuin asiaan vihkiytyneillä harrastajillakin. Heitä löytää esimerkiksi Internetin lukuisista ruokablogeista.

Helsinkiläinen Aleksi aloitti ruokablogin pitämisen kolmisen vuotta sitten, kun hän halusi laittaa omia reseptejään esille. Viva ciabatta! -blogi keskittyy leivän leivontaan.

– Leivästä riittäisi vaikka useampaan blogiin. Yksinkertaisemmastakin leivästä löytyy yllättävän paljon kirjoitettavaa ja kokeiltavaa, kun asiaan vähän perehtyy, Aleksi toteaa.

– Lisäksi minua kiehtoo leivontaan liittyvä teoria ja matematiikka, joka puuttuu muusta ruuanlaitosta. Sitä paitsi kokkaamani ruoka on niin yksinkertaista, ettei siitä jaksaisi kirjoittaa saati lukea, Aleksi perustelee erikoistumistaan leivontaan.

Myös Turkulainen Elina Innanen aloitti oman blogiharrastuksensa samoihin aikoihin kuin Aleksi.

– Aloin harrastaa valokuvausta jo yläasteella. Kun myöhemmin innostuin kuvaamaan valmistamiani ruoka-annoksia ja netin valokuvapalveluissa alettiin kysellä reseptien perään, idea omasta blogista alkoi muodostua, Elina muistelee.

Visuaalisesti näyttävä Chocochili tarjoilee vegaanisia reseptejä ja muuta ruuanlaittoon liittyvää, kuten ravintolavinkkejä ja keittokirja-arvioita. Elinalta ilmestyi keväällä myös oma kirja, Viiden tähden vegaani. Siihen hän on koonnut omat suosikkireseptinsä yksien kansien väliin.

Harjoitus tekee mestarikokin

Vaikka omista kokkauskokemuksista löytyisikin lähinnä epäonnistuneita viritelmiä ja kärvähtäneitä pullia, ei niiden vuoksi kannata kuitenkaan lannistua.

– Hyvän ruuan salaisuus on into ruuanlaittoon, sillä innostunut kokki jaksaa harjoitella, Elina vinkkaa.

– Olen monet kerrat epäonnistuneiden keitosten äärellä päästellyt suustani, etten enää koskaan leivo tai ikinä laita ruokaa, mutta niistä mokistakin oppii. Eikä hyvistä raaka-aineistakaan ole haittaa arkisenkaan ruoan laittajalle!

Myös Aleksilta löytyy hyvä vinkki jauhopeukalolle: vaivaus.

– Ilman vaivausta melkein kaikki leivässä voi mennä pilalle. Leivästä näkee usein jo pinnasta, ettei sitä ole vaivattu kunnolla. Taikinan vaivaus on mahdollista käsinkin, mutta koneen avulla pääsee kyllä helpommalla.

Inspiraationsa molemmat kokkaajat hakevat muista ruokablogeista, kirjallisuudesta sekä lehdistä. Englannin kielen taidosta ei kokillekaan ole haittaa, sillä parhaat reseptit löytyvät yleensä ulkomailta.

– Parhaat leivontakirjat ovat yleensä englanniksi, Aleksi vahvistaa.

– Kannattaa kuitenkin valita kirja, jonka ohjeet ovat grammoissa. Tällöin ohjeen seuraaminen on helpompaa, kun ei tarvitse muuntaa yksiköitä. Vaakaa käyttämällä välttyy myös ylimääräiseltä tiskiltä, sillä kaiken voi punnita suoraan leivonta-astiaan.

Sosiaalinen ruokakulttuuri

Blogin pitäminen voi olla aikaa vievää, mutta kuka niitä tunteja laskisikaan silloin kun on hauskaa. Syödähän ihmisen pitää. Netti tekee siitä sosiaalisen tapahtuman myös niille, jotka kattavat pöytään vain yhden lautasen. Lisäksi ruokabloggaajat tuntevat aika paljon toisiaan, ja yhdessä saatetaan käydä vaikkapa piknikillä tai mainostoimistojen järjestämissä tapahtumissa.

Molempien mielestä bloggaamisessa ehdottomasti parasta ovat kuitenkin lukijat ja heiltä saatu palaute. Niistä näkee, että blogia luetaan. Elina kertoo, että bloggaus myös kannustaa kokeilemaan uusia juttuja, ja siten oma ruuanlaitto monipuolistuu.

Vegaanista ruokaa kokkaileva Elina on mielissään myös siitä, että monet lukijat ovat kertoneet innostuneensa syömään entistä eläinystävällisemmin Chocochilin innoittamana.

– Toisaalta myös allergisille kokkaavat ovat kertoneet löytäneensä blogistani hyviä ohjeita.

Aleksi on miehenä bloggaajien vähemmistössä, muttei se tunnu supliikkia miestä haittaavan.

– Pari kertaa on naimisiinkin kysytty, hän naurahtaa.

► chocochili.net/

► vivaciabatta.blogspot.com/

Aleksin patonki

3 kpl

250 g vehnäjauhoja

175 g viileää vettä

5 g suolaa

5 g tuoretta hiivaa

Kaikkia aineita vaivataan koneella noin 10 minuuttia tai käsin 20 min. Taikinan annetaan levätä öljytyssä astiassa kaksi tuntia, jonka jälkeen se jaetaan kolmeen osaan ja rullataan paksuiksi sikareiksi, joiden annetaan levätä jauhotetulla pöydällä 15 minuuttia. Sikarit rullataan lopulliseen pitkulaiseen patonkimuotoon ja annetaan nousta pellillä muovin alla noin tunti. Nousseille patongelle sihdataan jauhoa päälle, viilletään patongin suuntaisesti kolme viiltoa ja paistetaan 250-asteisessa uunissa valmiiksi.

Elinan portobello-avokadoleivät

kahdelle

Sienet & marinadi:

2 isoa tai 4 pienempää portobelloa (herkkusientä, jonka lakki on yli 10 cm halkaisijaltaan)

1/2 dl oliiviöljyä

1 rkl balsamicoa

2 valkosipulinkynttä hienonnettuna

1/2 tl kokonaisia viherpippureita murskattuna

1/4 tl suolaa

2 tl meiramia

Sinappikastike:

0,25 dl Dijon-sinappia

1 rkl oliiviöljyä

1 tl punaviinietikkaa

2 rkl vaahterasiirappia

Lisäksi:

vaaleaa leipää

avokadoa

punasipulia

erilaisia salaatteja

Poista portobelloista jalat ja heltat. Sekoita marinadin aineet ja yhdistä sienten kanssa. Anna maustua viileässä 1–2 tuntia. Paista sieniä 200 asteessa 10–15 minuuttia, sienten koosta riippuen. Valmista sinappikastike sekoittamalla kaikki aineet yhteen.

Viipaloi avokado ja leikkaa punasipuli ohuiksi renkaiksi. Kokoa leiville ensin salaattia (esim. rucolaa, vuonankaalia, viinisuolaheinää), sitten punasipulirenkaita, avokadoa ja portobello. Valuta päälle sinappikastiketta ja nosta leivän kansi päälle.

Tarinoita Itämerestä

Teksti: Vuokko Kurki
Kuva: Tiina Uimonen

Haluan sukeltaa sinuun kuin puhtaisiin vuodevaatteisiin

Rakastaa varauksetta

uskoa kaiken jatkuvan

illan viimeisen säteen jälkeenkin

Tuhannet tarinat, runot ja kuvat kertovat tunteistamme Itämerta kohtaan. Suuret tunteet nousevat pintaan katsellessa tuota vuoroin hurjana myrskyävää vuoroin hiljaa keinuvaa merta. Pieni palanen näistä tunteista rantautui toukokuussa Helsingin Harakan saareen, jossa Ympäristötaiteen opiskelijat Aalto-yliopiston taideteollisesta korkeakoulusta herättivät henkiin ihmisten kirjoittamia tarinoita Itämerestä.

Seistä rannallasi silloinkin,

kun säätiedotus sisältää varoituksia

Ottaa kädestäsi kiinni mustina päivinä,

jolloin allit kelluvat öljyläikissä

merenneidot haukkovat henkeään

Tarinoita Itämerestä -projekti sai alkunsa halusta suojella Itämerta. Mutta mitä voimme tehdä Itämeren hyväksi? Meillä on tietoa ja taitoa, tuhansia faktoja ja käyttökelpoista tekniikkaa – resurssejakin löytyy jonkin verran. Samaan aikaan meillä on käsissämme maailman saastunein meri. Löytyykö meiltä todellista halua suojella Itämerta?

Ihmisiltä kerättyjen tarinoiden ja niistä veistettyjen taideteosten avulla haluttiin herätellä ihmisiä ymmärtämään Itämeren merkitys ja sitä kautta halua suojella sitä. Joni Sundströmin runosta inspiraationsa saaneen Tiina Uimosen taideteoksen ajatuksena on lähettää kaarnalaivojen mukana toiveita Itämeren puolesta. Näyttelyn vieraat saivat lähettää myös oman toiveensa Itämeren aalloille.

Lähettää kaarnalaivan matkaan

puhaltaa sen purjeisiin toivoa

Projektin kotisivut: ►  storiesfromthebalticsea.org/

Rantanaapurit

Teksti ja kartta: Maija Taka

Montako valtiota Itämeren rannoilla oikein on? Muistatko kaikki yhdeksän? Itse asiassa on tärkeää ymmärtää, että se mitä yksi valtio tekee Itämerelle, vaikuttaa kaikkiin muihinkin. Veteen ei voi piirtää viivaa eikä rakentaa muuria. Vesi jatkuvalla liikkeellään vie uusille alueille niin saasteita kuin uusia eliölajeja.

Itämeren alueen asukkailla on paljon yhteistyötä ja kanssakäymistä, mikä ilmenee oheisesta kartasta. Tiesitkö esimerkiksi, että Suomen ja muiden Pohjoismaiden tietoliikenne kulkee pääosin Ruotsin kautta?

Kartan runsaat yksityiskohdat kuvastavat hyvin sitä, kuinka paljon Itämerellä on ihmistoimintaa. Kartalta voi havaita vahvoja rannikkokaupunkeja ja ihmiskeskittymiä. Asukastiheys kasvaa etelään päin, Lapista kohti Puolan asutuskeskittymiä. Ihminen vaikuttaa Itämereen tauotta. Me kalastamme, matkustamme ja siirrämme materiaalia. Muokkaamme rantoja ja laskemme vesiä.

Itämerellä ja sen rannikoilla tapahtuu siis paljon, eikä yhteinen huoli merialuetta uhkaavista lauttaonnettomuuksista ja muista ympäristöriskeistä ole turha.

Öljyvuotoja esiintyy alueen vesillä jatkuvasti, ja lauttaliikennettä on paljon – kukapa meistä ei olisi joskus ollut lauttamatkalla Virossa tai Ruotsissa?

Niin kauan kun risteilykulttuuri jatkuu nykyisenlaisena, se syö suojelutyön merkitystä. Vesiä pilaavat esimerkiksi lauttojen polttoainepäästöt ja jätevesityhjennykset sekä pakokaasut. Helsingissä ja Tukholmassa risteilijöillä on mahdollisuus purkaa jätevetensä suoraan kaupungin viemäriin, mutta merellä päästöt voi laskea suoraan veteen heti kun valvonnan silmä välttää.

Entäpä rahtialukset? Otetaan esimerkki: Espanjasta tyhjänä lähtevään rahtialukseen pumpataan paikallista vettä, jotta alukseen saadaan painoa. Aluksen saapuessa Itämerelle ja esimerkiksi Hankoon se purkaa nämä pilssivedet mereen, koska alus saa lastauksen jälkeen painoa rahtitavarasta. Itämereen laskettu vesi tuo mukanaan meren ekosysteemille vieraita lajeja. Vieraslajeja kulkeutuu Itämereen myös laivojen rungoissa.

Laivaliikenne lisää aallokkoja ja voi näin aiheuttaa eroosiota rannikoilla. Myös laivaliikenteen aiheuttama melu on saastetta, joka häiritsee niin ihmisiä kuin alueen eliöstöä. Suurimmat rahtisatamat Itämerellä ovat Venäjän Primorsk ja Pietari sekä Viron Tallinna. Rahtiliikenteen reitit kuvastavat hyvin myös kaikkein huonovointisimpia vesialueita.

Omat riskinsä Itämerelle tuo rakenteilla oleva Nord stream -maakaasuputki, jonka on tarkoitus helpottaa maakaasun siirtoa Venäjältä Eurooppaan. Tämän lehden mennessä painoon putkea oli rakennettu yli 1700 kilometriä. Putken myötä riippuvaisuutemme Venäjän energiantuotannosta ja samalla mahdollisten ympäristökatastrofien uhka merellä kasvaa. Toisaalta samalla öljykuljetusten määrä Itämerellä toivottavasti hiipuu, mikä taas laskee rahtialusten onnettomuuksien riskiä.

Me Itämeren rantojen asukkaat elämme siis samojen ongelmien äärellä. Meren tilaa on suojeltava ja siihen on innostuttava yhdessä. Me pystymme siihen ja me teemme sen.

Itämeren omituiset otukset

Teksti: Tuuli Turtola

Kuva: Emilia Raunio

Oletko koskaan ajatellut, mitä Itämeren pohjassa on? Pinnan alla syvyyksissä elää mitä moninaisimpia eliöitä, ja paikoitellen pohja kuhisee elämää. Suuriin valtameriin verrattuna Itämeressä on kuitenkin huomattavasti vähemmän lajeja.

Itämeren vesi on niin sanottua murtovettä, joka on vähäsuolaisempaa kuin merivesi. Itämeren lajimäärä on pieni, koska vain harvat eliölajit ovat sopeutuneet elämään murtovedessä.

Erilaisia pohjaeläinlajeja on Itämeressä muutamia kymmeniä, mutta niiden yksilömäärä on monin paikoin runsas.

Eliöiden esiintymiseen vaikuttaa suolaisuuden lisäksi happitilanne, sillä Itämeren syvänteiden hapettomilla alueilla eivät sitkeimmätkään pohjaeläimet voi elää.

Pohjan pikkueläimillä on tärkeä tehtävä Itämeren ekologiassa: ne hajottavat orgaanisia aineita, hapettavat sedimenttiä ylös-alas liikkuessaan ja ovat monien kalojen ravintoa.

Kilkki (Saduria entomon)

Siiroihin kuuluva kilkki on Itämeren suurimpia äyriäisiä. Esihistoriallisen ulkonäön omaava otus on Itämeren reliktilaji, eli jäänne jääkautta seuranneilta ajoilta. Harmaanruskealla kilkillä on silmät selässään, ja se voi kasvaa aikuisen sormen mittaiseksi. Kilkkejä esiintyy koko Itämeren alueella kaikentyyppisillä pohjilla, yleensä syvässä vedessä.

Inhottavanakin pidetty kilkki on petoeläin, merenpohjien raadonsyöjä ja kannibaali, joka voi syödä jopa lajitovereitaan ja poikasiaan. Sen ensisijaista ravintoa ovat valkokatkat, satunnaisesti myös itämerensimpukat. Sopivaa syötävää kilkki löytää ilmeisesti hajuaistinsa avulla.

Raatoihin mieltyneet kilkit voivat aiheuttaa haittaa kalastajille nakertelemalla verkoissa olevia kaloja, mutta toisaalta kilkki on myös monille kaloille tärkeä ravinnonlähde.

Suurimman osan ajastaan kilkit viettävät meren pohjaliejussa, jossa ne liikuskelevat aktiivisesti ravintoa etsien.

Valkokatka (Monoporeia affinis)

Valkokatkat kuuluvat katkaäyriäisiin. Eläin on nimensä mukaisesti valkoinen tai vaaleahko, puolikuun mallinen ja tuskin yhden senttimetrin mittainen. Katkat viettävät päivät syvällä meren pohjaliejuun kaivautuneena. Valkokatkat pakenevat valoa, joten ne pysyttelevät hämärissä ja suojaisissa paikoissa. Öiseen aikaan otus karistaa hiekat harteiltaan ja lähtee nousemaan lähemmäs pintaa.

Valkokatka ovat kaikkiruokainen ja syö lähes mitä tahansa eloperäistä ainetta. Ravintoa etsiessään se joutuu samalla varomaan joutumasta itse kalan saaliiksi.

Valkokatkat ovat paikoitellen hyvin yleisiä, erityisesti Suomenlahden syvänteissä, jossa niitä voi olla jopa 7000 yksilöä neliömetrillä. Valkokatkojen määrä Itämeressä on kuitenkin vähentynyt oletettavasti ilmastonmuutoksen vuoksi, ja laji on myös herkkä saasteille.

Valkokatkat elävät lyhyen, mutta dramaattisen elämän. Ne lisääntyvät vain kerran elämässään. Naaras kuolee lisäännyttyään, ja koiras heti parittelun jälkeen.

Makkaramato (Halicryptus spinulosus)

Makkaramatoja on useita eri lajeja, jotka kaikki elävät merissä. Itämeren makkaramato on parin sentin mittainen punaruskea mato, jonka ulkomuoto tuo mieleen etikkakurkun.

Raidallinen otus on nystyröiden peittämä, ja sisäelimet voivat kuultaa sen vaalean ihon läpi. Makkaramato on peto, joka saalistaa piikikkään, sisään vedettävän kärsänsä avulla. Makkaramadon pääasiallista saalista ovat valkokatkat, joihin makkaramato iskee salamannopeasti kiinni kielellään samaan tyyliin kuin sammakot saalistaessaan.

Makkaramadot elävät merenpohjan liejuun tai hiekkapohjaan kaivautuneina, ja ne ovat yleisiä syvemmissäkin vesissä.

Amerikansukasjalkainen (Marenzelleria viridis)

Amerikansukasjalkainen, jota myös amerikansukasmadoksi kutsutaan, on kotoisin alunperin Pohjois-Amerikasta. Laji levisi 1990-luvulla Itämereen laivaliikenteen mukana. Nopeasti lisääntyvinä madot ovat levinneet jo koko Itämeren alueelle.

Noin kymmenen senttimetriä pitkällä madolla on päässään 0-4 silmää, ja pään sivuilla jäniksen korvia muistuttavat ulokkeet.

Monisukasmato elää syvällä pohjan lietteessä rakentamissaan limakäytävissä, jossa se on turvassa saalistajilta. Öisin mato verryttelee uimalla vapaassa vedessä. Ravinnokseen se suodattaa pohjan sedimenttiin liettynyttä ainesta.

Amerikanmonisukasmadot pystyvät elämään oloissa, joissa muut pohjaeläimet eivät yleensä pärjää. Ne kestävät matalaa happipitoisuutta ja hyvinkin vähäsuolaista vettä.

Liejusimpukka (Macoma baltica)

Liejusimpukka eli itämerensimpukka on vaalea tai hieman vaaleanpunainen pieni ja litteä simpukka. Nimensä mukaisesti liejusimpukka elää liejuiseen pohjaan kaivautuneena, tosin hiekkapohjatkin kelpaavat niille. Ne elävät tavallisimmin matalassa vedessä muutaman metrin syvyydessä.

Liejusimpukka on sopeutunut hyvin murtoveteen ja se on yleisin merisimpukkalaji Itämeressä. Ne kestävät hyvin vähähappisia oloja ja saasteita.

Liejusimpukoilla on tärkeä rooli Itämeressä, sillä ne hapettavat pohjasedimenttiä ja ovat myös monien kalojen ravintoa.

Liejusimpukka aterioi suodattamalla sisäänsä pohjalle vajonnutta kasviplanktonia ja muuta hajoavaa orgaanista ainetta.

Simpukoiden lisääntyminen on monimutkainen tapahtumasarja. Koiraan sukusolut vapautuvat veteen, jossa ne ajelehtivat vapaasti. Niiden on löydettävä tiensä naaraan kiduksiin, jossa munasolut sijaitsevat. Liejusimpukat lisääntyvät keväisin.

Juttua varten on haastateltu Suomen ympäristökeskuksen pohjaeläintutkijaa Heta Rousia

Oceana riensi Itämeren avuksi

Teksti ja kuva: Emilia Raunio

Tutkimuslaiva Hanse Explorerin messin pöydälle on levitetty Itämeren alueen kartta. Se on ollut kovassa käytössä viimeisten kuuden viikon aikana, kun Oceanan miehistö on saapunut Itämerelle kolmeksi kuukaudeksi kartoittamaan ja tallentamaan meremme tilaa. Matka alkoi Tanskan Amalienhavenista ja kuuden viikon jälkeen alus saapui toukokuun lopulla Helsinkiin.

Unelma hyvinvoivista meristä

Vuonna 2001 perustettu Oceana on suurin kansainvälinen merien suojeluun keskittyvä järjestö. Järjestö uskoo, että huonokuntoisten merten tila voidaan palauttaa entiseen kukoistukseen. Toimenpiteisiin vain on ryhdyttävä. Juuri sitä Oceana tekee: tutkii ja selvittää sekä antaa ohjeita parempiin toimintatapoihin.

Vuodesta 2003 asti Oceanan Euroopan osasto on tehnyt työtä Välimerellä ja Madeiran saaristossa, mutta nyt tuli aika tutkia Itämeren tilaa. Itämerellä Oceanan miehistö on viimeisen kuuden viikona aikana tehnyt yli 120 sukellusta. Sukellukset ovat olleet 40 metriin saakka ihmisen tekemiä, ja tätä syvemmälle vedenalaisrobotin suorittamia.

Vedenalaisrobotti on tuonut tietoja Itämeren syvimmistä paikoista. Merentutkimuslaitteet ovat mitanneet meriveden lämpötilaa, suolaisuutta ja painetta, sekä noutaneet näytteitä pohjasedimentistä. Kaikki tieto tullaan analysoimaan tulevien kuukausien aikana ja on luonnollisesti muidenkin käytettävissä.

Tutkimusta suojelun tueksi

Oceana Europen toiminnanjohtaja Xavier Pastor tuntee maailman meret. Mallorcalla syntynyt Pastor kouluttautui meri- ja kalabiologiksi ja työskenteli merentutkimuslaitoksissa Espanjassa ja myöhemmin Norjassa. Tämän jälkeen hän toimi yhtenä Espanjan Greenpeacen perustajista ja vaikutti järjestössä 16 vuoden ajan.

Pastor on nähnyt niin kauniita merimaisemia kuin ihmistoiminnan vaikutuksesta tuhoutuneita alueita. Silti usko tulevaan on suuri.

– Tieteellinen ja teknologinen tieto-taito löytyy. Nyt tarvitaan vain päättäjien tahto ja uskallus suojella meriämme, Pastor toteaa.

– Moni tietää Itämerta koskevan huolen, kuten saastumisen ja rehevöitymisen. Näiden parissa moni tutkija tekee jo töitä.

Yksi laivan asiantuntijoista on tanskalainen Christina Abel, joka liittyi miehistöön maaliskuussa.

– On hienoa saada työskennellä Itämeren alueella yhdessä eri maista tulevien asiantuntijoiden kanssa, Abel hymyilee. – Kukin maa tekee tutkimusta meriympäristössään, mutta meillä on mahdollisuus kiertää koko Itämeren alueella ja tehdä vertailevaa tutkimusta.

Kestävämpää kalataloutta

Pastor kertoo, että ylikalastus on Oceana-järjestölle tuttua Välimeren ja Afrikan sarven alueella, mutta sitä tapahtuu myös Itämerellä.

– Tutustumme matkamme aikana myös kalastuspuoleen. Matkan jälkeen kokoamme raportin ja annamme ehdotukset, miten kalataloutta voisi kehittää kestävämpään suuntaan, Pastor kertoo.

Oceanan toiminta on pitkälti tiedon keräämistä ja levittämistä. Vedenalaisrobotin lisäksi aluksella työskentelee ammattikuvaajia ja sukeltajia meren tilaa tutkimassa ja tallentamassa.

– Kun ihmiset tietävät merten huonon kunnon ja kuitenkin näkevät upeita kuvia pinnan alta, ne tuovat heille uskoa paremmasta tulevaisuudesta ja siitä, että merten hyvinvoinnin eteen kannattaa tehdä töitä, Pastor jatkaa.

Järjestön nettisivuilla julkaistuissa kuvissa näkyy Itämeren monimuotoisuus ja toisaalta saastumisen ja ihmistoiminnan vaikutus herkkään meriympäristöön. Kauniit kuvat kertovat siitä, miten voisi olla ja rumat kuvat siitä, mitä tulee tapahtumaan entistä laajemmilla alueilla, mikäli toimintatapoihimme ei tule muutosta.

– Ylikalastus ja kestämättömät kalastusmetodit vahingoittavat herkkää merta ja sen eliöstöä. Pohjatroolaus tulisi kieltää ja ottaa käyttöön ympäristöä vähemmän vahingoittavia kalastusmenetelmiä, Pastor linjaa.

Työ merten puolesta jatkuu

Miten sitten tulisi toimia, jotta meremme voisivat paremmin?

– Keskivertokansalainen voi tehdä paljon toimimalla arjessa vastuullisen kuluttajan tavoin. Kannattaa esimerkiksi ottaa selvää, mistä syömämme kala tulee ja että se on kalastettu asianmukaisesti. Päättäjille voisi viestiä, että tarvitsemme myös kalatuotteisiin täydellisen jäljitettävyyden. Ennen kaikkea kansalaisten tulisi käyttää vaikutusmahdollisuuksiaan ja painostaa päättäjiä parantamaan meren suojelua sekä kehittämään kalataloutta kestävämpään suuntaan, Pastor neuvoo.

Oceana on matkoillaan saanut paljon hyvää aikaan. Hienoja saavutuksia ovat muun muassa Chilen ja Pääsiäissaaren alueelle perustetut suojelualueet sekä Alaskan alueella monissa paikoissa pohjatroolauksen kieltäminen. Myös Madeiran ja Azoreiden alueella pohjatroolaus on kielletty muun muassa Oceanan työn tuloksena.

Paljon on vielä tehtävää. Maailman meret peittävät maapallon pinta-alasta yli 70 prosenttia. Työ ei lopu – se tuntuu vasta alkaneen.

Oma paikka löytyy vain etsimällä ja kokeilemalla

Teksti ja kuva: Titta Lassila

Elokuun lopussa ensi-iltansa saanut nuortenelokuva Roskisprinssi nostaa Suomen leffataivaalle kaksi uutta tähteä. Pihla Maalismaa (s. 1991) ja Jon-Jon Geitel (s. 1990) esittävät modernin sadun pääparia, Jediä ja Lulua, jotka erilaisten sattumusten kautta kohtaavat toisensa, ystävystyvät ja lopulta rakastuvat. Kumpikin nuori näyttelijä on ehtinyt jo esiintyä televisiossa, Jon-Jon myös elokuvissa ja Pihla teatterissa.

– Roskisprinssi ei ole tyypillistä angstista Suomi-draamaa. Sen nuorisokuvauksessa itsetarkoituksellista ei ole rällääminen ja mokaaminen, vaan itse tarina, joka ei yritäkään kuvittaa todellisuutta, kuvailee Pihla.

– Elokuvaa tulisi lähteä katsomaan avoimin mielin, pyrkimättä asettamaan sitä mihinkään tiettyyn kategoriaan, lisää Jon-Jon.

Uskottavaa ja nautittavaa draamaa voi molempien mielestä syntyä myös huumorin ja keveyden kautta, ilman ryppyotsaisuutta.

Laulava lentäjä-lääkäri, rumpali vai näyttelijä?

Elokuvan lähtökohtina ovat nuoriin kohdistuvat paineet ja odotukset, jotka tulevat sekä muilta että oman pään sisältä.

Sekä Pihlaa että Jon-Jonia on tuettu lapsesta saakka heidän omissa unelmissaan, mistä he ovat todella kiitollisia.

– Vanhemmat voivat myös sopivasti tasoittaa ja rajoittaa liian lennokkaiksi yltyviä haaveita, pohtii Jon-Jon.

Oppilaitoksissa ja opinnonohjauksessa sen sijaan painostetaan kouluttautumaan nopeasti ja tekemään suuria päätöksiä jo aikaisin. Pihla muistelee, että jo yläasteella piti tietää mitä haluaa, jotta osaisi varmasti opiskella oikeita asioita.

– Minunkin äidilläni on kolme ammattia, sanoo Pihla, ja harmittelee nykyajan uraputkiajattelua. Omaa juttua pitäisi saada rauhassa pohtia, ja vaihtaakin, jos siltä tuntuu, tuumivat molemmat.

Pihla on jo pienestä asti haaveillut näyttelijän urasta, vaikka tahtoi pienenä myös rumpaliksi tai luokanopettajaksi. Hän tuleekin taiteilijaperheestä, jossa myös isä on näyttelijä. Hän on opiskellut vuoden elokuvatuotantoa, mutta suurin intohimo on näytteleminen, jonka opiskelun hän pääsee aloittamaan syksyllä Teatterikorkeakoulussa.

Jon-Jon taas tahtoi pienenä laulavaksi lentäjä-lääkäriksi; kaikki kolme ammattia yhtä aikaa. Nyt hän kuitenkin kokee näyttelijänä olevansa haluamallaan tiellä kohti omaa päämääräänsä.

– Oma tie ei löydy jonkun muun osoittamana, vaan itse kokeilemalla, sanoo Pihla, ja Jon-Jon on samaa mieltä.

– Raha ei ole tärkein syy valita tulevaa uraa, tai ainakaan sen ei pitäisi olla, sanovat molemmat. Näyttelijän työssä täytyy tottua epävarmuuteen, kuten monilla muillakin aloilla nykyään.

Molempia pelottaa sen sijaan paikalleen jämähtäminen ja työn yksitoikkoisuus. Itseään pitää saada koetella. Ihmiset ovat kuitenkin erilaisia ja jotkut arvostavat työssä nimenomaan turvallisuutta ja tasaisuutta. Tavoitteita voi silloin asettaa itselleen elämän muilla osa-alueilla.

Kapinoida voi myös kapinointia vastaan

– Minulla on aina ollut tarve taistella auktoriteetteja vastaan, toteaa Jon kysyttäessä teinivuosista. Pihla taas kokee kapinoinnin olleen enemmän henkistä kuin fyysistä. Hänen mielestään kouluaikana tuli paljon painetta kapinointiin nimenomaan ulkopuolelta, eikä suinkaan omasta tarpeesta kokeilla rajojaan. Pihlalla ei ollut monien koulutovereiden tavoin kiirettä aikuistua.

– Kapinoida voi myös kapinointia vastaan, huomauttaa Jon. Muiden lähtiessä juomaan on uskaliaampaa jäädä kotiin. Pihla lisää, että rohkeinta on seurata omia tuntemuksiaan, eikä lähteä mukaan juttuihin, jotka eivät tunnu hyvältä.

Nykyään nuorilla on jopa runsaudenpulaa mahdollisuuksista ja vaihtoehdoista. Alkaa olla lähes itseisarvo, että aikuistumiseen kuuluu jokin villi repäisy.

– Paineita tulee myös siitä, että pitäisi tehdä vaikka pitkä reissu ulkomaille, koska kaikki muutkin tekevät niin, sanoo Pihla. Tarvitaanko aikuistumiseen neljän kuukauden seikkailu Aasiassa, vaikkei itse kokisi sille tarvetta? Onhan sitä koko elämä aikaa tulla ja mennä.

Jon ei mielellään ajattele liian pitkälle tulevaisuuteen. Hän kokee tulevat kouluvuodet Teatterikorkeakoulussa jopa lohduttavina, sillä ne luovat selkeät raamit elämälle seuraavaksi neljäksi vuodeksi. Samalla opinnot tarjoavat paljon haasteita. Pihla ajattelee asiaa pidemmälle. Hän toivoo tulevaisuudelta sisäisen rauhan saavuttamista sekä sitä, että oppisi hyväksymään elämän kaikkine puutteineen.

Se on aika hienosti sanottu.

Raimo O. Niemi: Roskisprinssi. 2011.

Rikas nuori prinssi pakenee perheensä painostusta pikkukylään itseään etsimään. Seikkailullaan hän kohtaa papin tyttären, jonka kapinahenki kumpuaa erilaisuuden tunteesta ja elämän arkisuudesta. Kuten tarinoissa usein, tyttö ja poika vihaavat aluksi toisiaan – tai ehkeivät sittenkään. Vihastus, ihastus ja rakkaus kuljettavat satua eteenpäin, synnyttäen siinä sivussa ajatuksia ystävyydestä, ennakkoluuloista ja elämänvalinnoista.

Roskisprinssi on Poika ja ilves -elokuvallaan (1998) mainetta keränneen Raimo O. Niemen tuore ohjaustyö, jonka käsikirjoituksen on laatinut hänen tyttärensä, kirjailija Juuli Niemi. Kertomus perustuu Tuija Lehtisen samannimiseen romaaniin vuodelta 1991. Tarina päivitettiin 2000-luvulle, sijoitettiin Joensuuhun ja herätettiin henkiin sekä lahjakkaiden nuorten näyttelijöiden (etunenässä Jon-Jon Geitel ja Pihla Maalismaa) että karismaattisten konkarien (mm. Kristiina Elstelä) voimin. Tuloksena on sympaattinen ja yllättävänkin koskettava satu, joka ei ota itseään liian vakavasti.

Tarinan päällipuolisesta tavanomaisuudesta ja alun teennäisyydestä huolimatta elokuva onnistuu olemaan kiinnostava. Hyvät henkilökemiat pitävät ajoittain rakoilevan tarinan kasassa. Huumorin ja karrikoiduilla henkilöhahmoilla leikkimisen sivussa elokuva pyrkii pohtimaan nuoruuden epävarmuutta ja oman tien etsimisen vaikeutta. Se myös muistuttaa, että virheet kuuluvat elämään ja se on ihan okei. Eksyminen on sallittua, jopa suotavaa, eikä matka lopu siihen, mistä lopputekstit alkavat.

Kivikasojen kansallispuisto

Tuomo Lindholm

Opiskelijan kesät kuluvat yleensä töitä tehdessä eikä luontoretkille meinaa jäädä aikaa. Kuluneena kesänä allekirjoittanutta onnisti töiden suhteen. Pääsin Metsähallituksen Luontopalveluiden leipiin tekemään upouuden Selkämeren kansallispuiston kulttuuriperintöinventointia. Asuimme Metsähallituksen arkeologin kanssa veneessä ja kävimme läpi saaren toisensa jälkeen napsien valokuvia ja gps-pisteitä vanhoista rakenteista ja rakennuksista.

Kansallispuistot mielletään usein neitseelliseksi luonnoksi. Tosiasiassa syrjäisimmissäkin erämaissa on käyty pyyntiretkillä ja maankäyttö on synnyttänyt arvokkaita elinympäristöjä. Menneestä muistuttavat rakenteet, rakennukset ja maisemat ovat arvokasta kulttuuriperintöä, jota kansallispuistoissa lajiston rinnalla suojellaan.

Selkämeren kansallispuisto on 160 kilometriä pitkä ja ulottuu Kustavista Merikarvialle. Puiston pinta-alasta 98 prosenttia on vettä ja loput kaksi prosenttia pääosin pirstaleista ulkosaaristoa. Suojeluarvoja löytyy merenpohjan kotoperäisistä levälajeista monimuotoiseen linnustoon. Rikkaat kalavedet ovat houkutelleet ihmisasutusta jopa kaikkein uloimmille saarille.

Kansallispuistossa on runsaasti kultuurihistoriallisesti arvokkaita kohteita. Eläreunalla sijaitseva Katanpään linnakesaari on Pietarin puolustusketjun viimeinen merilinnake. Hieman pohjoisempana sijaitsee eteläisin kansallispuiston kolmesta majakkasaaresta. Isokarissa voi ihailla vanhaa luotsi- ja majakanvartijakylää. Lähempänä Uuttakaupunkia Putsaaressa on keskiaikainen satama ja yli 400 vuotta vanha piilokappeli. Porin eteläpuolella Säpin majakkasaaressa voi törmätä luonnonhoitotöissä uurastavaan ylämaankarjaan ja aikoinaan saarelle riistaksi tuotuihin mufloneihin.

Majakka- ja linnakesaarten ohella inventoimme pienempiä valtiolle kuuluvia saaria ja luotoja, joiden kulttuuriperintöä ei tunnettu ennalta. Löysimme lukemattomia vanhoja kivisiä merimerkkejä ja yllättävistäkin paikoista vaatimattomia yöpymissuojia. Uusiin löytöihin lukeutui myös Porin pohjoispuolen kivisiltä saarilta löydetyt rautakautiset hautaröykkiöt ja Ouransaariston massiiviset kivikehät, joiden alkuperä jäi vielä hämärän peittoon.

Muutaman saaren väliin jäämisestä huolimatta saimme muodostettua yleiskuvan koko alueen kulttuuriperinnöstä. Syksyllä työmme pohjalta alkaa kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelman laatiminen.

Kala – ekologinen vai epäilyttävä herkku?

Teksti: Sofia Virtanen
Kuva: Emilia Raunio

Kala on ympäristötietoiselle haastava ruoka-aine; se ei ole yksiselitteisesti “hyvä” tai “paha” ympäristön kannalta, vaan vaikutukset vaihtelevat todella paljon kalalajin, kalayksilön koon, alkuperäalueen ja sen mukaan, onko kala viljeltyä vai villeistä kannoista kalastettua.

Monien pienikokoisten kalalajien kalastus Itämerestä ja rehevöityneistä järvistä poistaa ravinteita vesistöstä, ja niiden käyttö ruoaksi onkin todellinen ekoteko – ellei kalakanta satu olemaan muuten huonossa tilassa.

Monet särkikalat, kuten särki ja lahna, ruokailevat hamuamalla pikkueläimiä pohjamudista. Särkikalojen kalastus vähentää rehevöitymistä tuplatehokkaasti, koska tonkiessaan kalat vapauttavat veteen levien kasvua lisäävää fosforia, joka muuten sedimentoituisi pohjaan.

Suurin este monien kalojen hyödyntämiseen ihmisravinnoksi on asenteissa: muutamassa vuosikymmenessä Suomessakin on totuttu ajattelemaan esimerkiksi hauen ja lahnan olevan liian ruotoisia ja vaivalloisia syötäväksi – ja jotenkin mystisesti huonon makuisia.

Ruodittavana luksusherkku

– Monissa Pariisin huippuravintoloissa listan kallein annos on haukea. Ihmiset maksavat siitä mukisematta enemmän kuin jostain naudan sisäfileestä, ravintola Nokan keittiöpäällikkö Ari Ruoho kertoo.

Ruohon mielestä ruokakulttuureissa näkyykin helposti saatavien lähiraaka-aineiden käytön vastapainona se, että jokin kaukaa ulkomailta tuotu tuppaa olemaan hienompaa ja parempaa kuin vastaavat lähituotteet.

– Hauki viedään Ranskaan täältä Pohjoismaista. Suomeen taas tuodaan kasvatettua lohta Norjasta ja paljon eksoottisempiakin kaloja pöytään. Lähestulkoon ollaan unohdettu, miten kotimaisista kaloista kokataan herkkuja, Ruoho sanoo.

Esimerkkikalamme hauki on hänen mukaansa yksinkertainen fileoida täysin ruodottomaksi, mutta se vaatii hieman harjoittelua ja hyvän veitsen, ja lisäksi pieni osa kalan lihasta menee väistämättä hukkaan fileoinnissa.

Keittiöpäällikkö Ruoho on itse harrastanut pitkään kalastusta. Parikymppisenä 1990-luvulla hän oli myös mukana Taimeninstituutin talkoissa, joissa kunnostettiin Espoon Monikonpuroa takaisin luonnontilaan.

– Nykyään minulla on ammattikokkina ja arvostetun ravintolan keittiöpäällikkönä harvinainen mahdollisuus edistää positiivisia mielikuvia kotimaisesta kalasta, hän sanoo.

Kun asiakkaat tulevat Nokkaan syömään, he odottavat saavansa jotain todella hyvää. – Ja kun se hyvä on vaikka haukea tai särkeä, moni saa vakuuttavamman herätyksen kotimaisen kalan herkullisuuteen kuin jos joku ystävä vain kehottaisi valmistamaan niitä kotona.

Ravintolan luottokalastaja

Nokassa kokeillaan jatkuvasti uusia reseptejä ja kalalajeja sen mukaan, mitä on saatavilla. Tärkeä edellytys kotimaisen kalan saamiseksi on oma luottokalastaja, Mika Norring, joka toimittaa ympäri vuoden kalaa Nokkaan, muutamiin muihin ravintoloihin sekä muun muassa Korkeasaaren hylkeille.

Norringin työpäivä painottuu varhaiseen aamuun ja myöhäiseen iltaan: haastattelupäivän aamunakin hän on lähtenyt merelle kello 4.30. Suurimman osan työpäivistään hän kalastaa Helsingin edustan merialueilla.

Norring on ollut ammattikalastaja yhdeksän vuotta. Ammattikunnan tulevaisuus huolettaa: ammattikalastajien keski-ikä Suomessa on 57 vuotta, eikä tietä kalastajaksi ole viitoitettu yhtä selvästi kuin niihin töihin, joihin järjestetään virallista ammattikoulutusta.

Jo nyt monia ulkomaisia viljelykaloja on helpommin kuluttajan saatavilla kuin kotimaista kalaa. Jos ammattikalastajat tietotaitoineen katoavat, saammeko jatkossa kotimaista kalaa vain silloin, kun itse kalastamme sitä kesämökeillä? Kalastuselinkeinolla on muitakin murheita kuin vanheneva ammattikunta.

– Merikalastajat on leimattu hylkeiden vihaajiksi, kun he valittavat miten hylkeet rikkovat verkot ja vievät saaliit. Hylkeitä kuitenkin on nykyään oikeasti niin paljon, että ne aiheuttavat merkittävää vahinkoa ja kalaparvet pakenevat alueille, jotka on rauhoitettu kalastukselta. Jos hylkeitä saisi edes rajoitetulla kaudella ja rajoitetun määrän metsästää siellä, missä kalat liikkuvat, se auttaisi tilannetta huomattavasti, Mika Norring arvelee.

Mitä kalaa lautaselle?

Syödäkö kasvatettua vai villikalaa? Ympäristön kannalta ratkaisu ei ole yksiselitteinen. Villin kalan suositeltavuus riippuu täysin sen kantojen kunnosta. Monet esimerkiksi sushiin käytetyt suuret tonnikalalajit ovat valtamerissä ylikalastettuja ja erittäin uhanalaisia. Turskan kohdalla taas joidenkin merialueiden populaatiot ovat uhanalaisia, toiset vakaalla pohjalla. Suositun kalapuikkokalan seitin kalastus puolestaan on lähes kaikkialla kestävää.

Kotimaisista kaloista arvostetut lohi, nieriä ja taimen ovat villikannoista pyydettyinä usein arveluttavia aterian osia. Ahven, hauki, lahna, silakka ja monet muut taas ovat erittäin suositeltavaa lähiruokaa.

Kansainvälinen kestävän kalastuksen MSC-merkki (Marine Stewardship Council) on riippumattoman organisaation takuu siitä, ettet ole syömässä uhanalaista kalaa. Merkkiä näkee Suomessakin muun muassa tonnikalapurkkien kyljessä.

Viljellyn kalan ekologisuus on niin ikään tapauskohtaista: rannikkoalueilla kalanviljelyaitauksia on usein keskellä luonnonvettä, ja kun kaloille tuodaan ruokaa muualta, ne voivat olla aikamoinen paikallinen rehevöitymisongelma. Kalarehun alkuperäkään ei toisinaan kestä päivänvaloa. Suomessa kalanviljelyä kehitetään kuitenkin koko ajan kestävämpään suuntaan. Täällä, toisin kuin usein kehitysmaissa, myös viranomaisvalvonta määräysten noudattamisesta yleensä toimii.

Muutoksia rannikkovesillä

Ylikalastus ei ole aina syy kalakantojen heikkenemiseen: myös rehevöityminen, ympäristömyrkyt ja kalojen ravintokohteiden yleistyminen tai harvinaistuminen vaikuttavat kantojen muutoksiin.

Torsten Sjölund, joka on kalastanut Tammisaaren edustan rannikkovesillä kymmeniä vuosia, kertoo lajiston muuttuneen tänä aikana paljon.

– Esimerkiksi lahnaa ei ollut lainkaan ulkosaaristossa 50 vuotta sitten. Pikkuhiljaa sitä alkoi jäädä verkkoihin sielläkin, ja nykyään lahnaa on saaliina ihan riesaksi asti.

Hän uskoo ahventen muuttaneen käyttäytymistään sen vuoksi, ettei rakkolevää ole enää entiseen malliin niiden suojapaikoiksi.

– Ahvenia on täällä kesäisin, mutta ne lähtevät syksyllä pois. Ennen vanhaan niitä saattoi kalastaa vielä uutena vuotenakin. Silakkakanta taas näyttää toipuneen 5–10 vuoden takaisesta. Silloin tuli aika laihaa silakkaa saaliiksi, mutta ehkä niiden ravinto on taas parantunut senaikaisesta, Sjölund aprikoi.

Yksi selvä kärsijä Tammisaaren vesillä on. Kampeloita nimittäin oli vielä 20 vuotta sitten melkein kymmenkertaisesti nykyiseen verrattuna.

Kohti parempaa kalakulttuuria

Ari Ruohon mukaan viralliset tahot ovat alkaneet ymmärtää kotimaisen ja ekologisesti hankitun kalan merkityksen.

– Pelkkä kuluttajien ja ravintoloitsijoiden asennekasvatus ei kuitenkaan riitä, jos kalan käytännön saatavuus on heikkoa.

Tuotantoketjuun pitäisikin panostaa alkupäästä, kalastajista lähtien. Paljon on vielä tekemistä kalatarjonnan muuttamiseksi, mutta onneksi jokainen meistä voi osallistua tekemällä hyviä valintoja aina kun mahdollista – kalastaapa sitten itse tai syö kalaa vain ravintolassa tai koulun ruokalassa.

Kommentti

Itsekin olen kuluneena kesänä huomannut merkkejä hyvän tahdon ja käytännön tilanteiden ristiriidasta: toukokuisten Kotkan kalamarkkinoiden teemana oli särki, mutta sitä en nähnyt myynnissä missään muodossa yhdessäkään ohittamassani kalakojussa. Helsinkiläisen kalaan erikoistuneen kahvilaravintolan seinän ruokalistassa taas ainoat lajilleen nimetyt annokset olivat lohta.

Yksi Ari Ruohon gourmet-resepteistä on hauki voissa piparjuuren kera. Oma suosikkini on itse ongittu ahven tai särki nuotiolla paistettuna. Ehkä jonakin päivänä olemme tilanteessa, jossa särkeä saa niin gourmet-ravintoloista kuin grillikioskeista sen sijaan, että turkiseläimille syötettäisiin valtaosa saaliista.

Tietokulma

Kun valitset kalaa…

-Suosi paikallista ja kotimaista
-Suosi pienikokoisia lajeja, joita nykyään käytetään lähinnä rehuksi
-Tsekkaa MSC-ympäristömerkityt tuotteet!
-Älä osta alamittaisia luonnonkaloja. Jos sellainen (petokala) tarttuu omaan koukkuusi eikä ole pahasti vahingoittunut, päästä se takaisin veteen
-Vaihtele kalalajeja, joita syöt: et lisää painetta jonkin yksittäisen suositun kalalajin pyyntiin
-Vältä syvänmerenlajeja ja uhanalaisia lajeja

Syö hyvillä mielin ainakin näitä: ahven, kilohaili, hauki, kampela, karppi, kuha, kuore, lahna, made, muikku, seiti, silakka, suutari, särki, säyne, MSC-merkitty tonnikala.

Vältä ainakin näitä: ankerias, hait ja rauskut, piikkikampela, kissakala, kultaotsa-ahven, merikrotti, meriantura, miekkakala, marliini, niilinahven, puna-ahven, ruijanpallas, tilapia, sinievätonnikala.

Tietokulman lähteenä on käytetty ympäristöjärjestö WWF:n Kalaopasta 2011. Sieltä löytyy paljon lisää tietoa eri kalalajien tilanteesta ja suosituksia ruokakaloiksi.

► WWF:n kalaopas internetissä: wwf.fi/maapallomme/itameri/kestava-kalastus/kalaopas/
► Kalojen alamitat ja rauhoitusajat: www.ahven.net/suomi/alamitat.php