Nuorten Luonto 2/2020


Koronakriisistä työkalut yhteiskunnan ekososiaaliseen remonttiin

Koronapandemia on niksauttanut lähes koko maailman arkijärjestyksen sijoiltaan. Voiko kriisi edesauttaa murrosta kohti kestävämpää ja osallistavampaa maailmanjärjestystä? Teksti: Eeva-Leena Karihtala  Kuvat: Aino Huotari Vallitseva koronaviruskriisi on kohdattu universaalisti kohtalaisen yhtenevällä tavalla – maailman terveysjärjestö WHO:n ohjeistuksia
[Lue lisää]

Koronakriisistä työkalut yhteiskunnan ekososiaaliseen remonttiin

×

Koronapandemia on niksauttanut lähes koko maailman arkijärjestyksen sijoiltaan. Voiko kriisi edesauttaa murrosta kohti kestävämpää ja osallistavampaa maailmanjärjestystä?

Teksti: Eeva-Leena Karihtala  Kuvat: Aino Huotari

Vallitseva koronaviruskriisi on kohdattu universaalisti kohtalaisen yhtenevällä tavalla – maailman terveysjärjestö WHO:n ohjeistuksia on sovitettu eri valtioiden kriisinhallintaan tiukemmin tai löyhemmin. Viruksen muodostama uhka on vaatinut jyrkkiä päätöksiä ja rajoitusten kurinalaista noudattamista. Ympäri maailmaa ihmiset ovat luottaneet jopa demokratian hetkittäiseen heikkenemiseen oman hyvinvointinsa takaamiseksi. Ilmastoaktivisteilta ei ole jäänyt huomaamatta, että koronakriisin laukaisema tarmokas toimintavalmius niin yksilö- kuin yhteiskuntatasolla olisi ilmastonmuutoksen vastaisessa kamppailussakin ihanteellista. BIOS-tutkimusyksikön ajatuksia lainaten, tarvitsemme yhteiskunnan ekologista jälleenrakennusta. Myös Luonto-Liiton ilmastoryhmän aktivistit toivovat koronakriisin opettavan meille hyvinvoivan ja merkityksellisen elämän palasista.

Kriisistä kriisiin

Monitieteinen BIOS-tutkimusyksikkö tiivistää koronakriisin ja ilmastokriisin eroksi keston – väliaikaisten kriisien, kuten koronan, kohdalla ihminen on valmiimpi muokkaamaan elintapojaan vaaditulla tavalla. Ilmastokriisin näkymättömyys ja pitkäkestoisuus ovat hankalampi pala purtavaksi.

– Ratkaisuja ilmastokriisiin ei luultavasti voitaisi toteuttaa ottamalla poikkeustila käyttöön niin kuin sota- tai koronakriisin aikana, se ei saisi samanlaista hyväksyntää. Muutosten pitäisi olla nopeita, mutta niiden pitää mennä demokratian ja byrokratian rattaiden läpi, pohtii Henna Kurki, Luonto-Liiton ilmastoryhmän varapuheenjohtaja ja politiikan tutkimuksen yliopisto-opiskelija.

Psykologiaa Joensuussa opiskeleva aktivisti Juni Sinkkonen analysoi ihmisen olevan evolutiivisesti kehittynyt kohtaamaan näkyviä uhkia, jollainen koronaviruskin on. Korona näkyy päivittyvissä tilastoseurannoissa numerotietona oireilevista ja kuolleista. Sinkkonen luonnehtii pandemiaan liittyvän myös tarinallisuutta, mikä tekee siitä vetoavamman uhan kuin etäinen ja hiljakseen etenevä ilmastonmuutos. 

Ilmasto- ja luonnon monimuotoisuuskriisin kohtaamisessa yhteiskunta tulisi rakentaa ekologisten periaatteiden mukaisesti. BIOS-tutkimusyksikkö, jota rahoittavat Koneen Säätiö ja Suomen Akatemian WISE-konsortio, linjaa viisi yhteiskunnassa uudelleen organisoitavaa osa-aluetta. Ekologinen jälleenrakennus tulisi kohdentaa energiaan, liikenteeseen ja rakentamiseen, ruokaan ja maanviljelyyn, metsiin ja maankäyttöön sekä hoivaan ja kulttuuriin. Ilmastoaktivistit toivovat jälleenrakennuksen olevan kokonaisvaltaista ja osallistavaa. 

Ruoantuotannon ja maanviljelyn tulisi välttää ilmastopäästöjä, maan köyhtymistä ja saastuttamista sekä geeniaineksen supistumista.

Tieto lisää taitoa

BIOS-yksikkö nimeää yhdeksi ekologisen jälleenrakentamisen työkaluksi koulutuksen, sillä koulutusohjelmien sisällöillä tuotetaan osaamista. Ilmastoaktivistit toivovat muutoksia peruskoulujärjestelmään, niin kokonaisvaltaiseen pedagogiikkaan kuin oppiaineiden sisältöihin. Koulun tulisi tukeutua ekososiaalisen sivistyksen ideaaliin, jota ympäristökasvattaja ja aktivisti Emma Pohjan näkökulmasta siivittäisivät esimerkiksi seikkailupedagogisten menetelmien ja ulkona oppimisen käytänteiden omaksuminen.

Luonto-Liiton ilmastoryhmän puheenjohtaja Emma Sairanen kaiuttaa ajatusta, että tällä hetkellä lapsia kasvatetaan passiivisiksi kuluttajiksi. Se on nurinkurista, sillä nuorten toivotaan varttuvan aktiivisiksi kansalaisiksi. Kasvatusta tulisi siksi muovata tukemaan lasten uskoa omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa. 

– He eivät ole pelkkiä räsynukkeja yhteiskunnan koneistossa, Sairanen kiteyttää.

Vaikuttamiseen ja tiedon kartuttamiseen liittyy tyypillisesti myös rypäs hankaliakin tunteita. Siksi Kurki nostaa esille tunnetaitojen opettamisen tarpeellisuuden.

– Olisi tärkeää opetella käsittelemään ilmastoahdistusta. Aikuisten on tarjottava mahdollisuutta tulla puhumaan ja työpajoja voidaan järjestää.  Olen itse kokenut, että vahva yhteisöllisyys auttaa [ilmastoahdistukseen].

Oppiaineiden tasolla Sairanen kannattaa sisältöjen kokonaisvaltaista tukeutumista ekologiseen elämäntapaan. Erityisesti taito- ja taideaineissa on unohdettua potentiaalia. Kotitaloudessa tulisi painottaa kasvisruoanlaittoa ja käsityössä vaatteiden ja esineiden käyttöajan pidentämistä. 

Kestävää ja kiireetöntä työntekoa kohti

Markkinatalouspohjainen työ- ja elinkeinoelämä on noussut koronakriisin uutisoinnissa etualalle, sillä kriisi on edellyttänyt monilla aloilla työnteon muovaamista tai hidastamista. Monessa tapauksessa muutokset ovat olleet ainakin osittain ekologisesta näkökulmasta kiitettäviä. Kokonaisvaltainen jälleenrakennus peräänkuuluttaa työelämän vihertämistä.

Sinkkonen haastaa yleisesti hyväksytyn työelämän oravanpyörän. Hänestä työajan lyhentäminen vähentäisi kulutusta ja edistäisi hyvinvointia. Aikaa vapautuisi immateriaalisille asioille. Lisäksi kiireettömämpi elämä olisi merkityksellisempää.

Pohja pitää työntekoa kuitenkin hyvinvoivan yhteiskunnan perustana. Ongelmana koronatilanteen aiheuttamassa tilapäisessä vähäpäästöisyydessä on sosiaalinen kestämättömyys, sillä työttömyys on yhteiskunnalle raskasta. Hän kokee laman myös vahvistavan esimerkiksi sellaista poliittista liikehdintää, jonka arvoja hän ei voi allekirjoittaa.

Sairanen ehdottaa, että työelämän ekologistuessa työttömäksi jääviä ohjattaisiin uusiin työpaikkoihin, jotka edistäisivät yhteiskunnan siirtymää ympäristötietoisempaan suuntaan. 

– Rahoitusta voitaisiin myös vähentää fossiili-intensiivisiltä aloilta ja kohdentaa [ympäristöasioissa] edelläkävijöille.

Sinkkonen säestää, että koronakriisin kautta meille on kirkastunut yhteiskunnan kriittisten alojen kokoonpano. Hän odottaakin hoiva-alan palkankorotuksia ja tukea taloudellisesti haavoittuvaisille ammatinharjoittajille, kuten freelance- ja kulttuuritoimijoille. 

Kaupunkiympäristössä voidaan tukea luonnon monimuotoisuutta jättämällä osa viheralueista luonnontilaan.

Tasa-arvon ja osallisuuden kautta 

Jälleenrakennuksessa ei aktivistien mielestä pitäisi unohtaa tasa-arvoa ja osallisuutta. 

– Muutos vaatii kaikki toimijat mukaan, esimerkiksi julkisvallan, etujärjestöt, yritykset, yhteisöt ja yksityishenkilöt, Varsinkin nuoret tulee ottaa vahvasti mukaan, koska heihin [muutos] tulee vaikuttamaan pitkällä aikavälillä eniten, huomauttaa Kurki.

Nuorisovaltuustojen ja kansalaisraatien kautta alaikäisten äänen voi saada päätöksenteossa kuuluviin. Jos nuorilla olisi valmius ja tahto äänestää, voisi äänioikeuden laskeminen olla mahdollinen tapa lisätä nuorten kuuluvuutta.
Se ei Kurjen mukaan ole kuitenkaan täysin ongelmaton ratkaisu, ja nuorten kuvitteellinen äänestysprosentti jää spekulaation varaan. 

Mukaan ottava kriisin kohtaaminen merkitsee sukupolvien yhteentuomisen lisäksi myös yhteiskunnan rakenteellisten, sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta luovien epäkohtien huomioimista. Ekofeministinen liike kamppailee ihmisten ja luonnon vapauttamisesta sortavasta patriarkaalisesta järjestyksestä. 

Patriarkaalisuus viittaa miesten etuoikeutettuun asemaan, mutta kokonaisvaltaisemmin kyse on vallan keskittymisestä tietyille viiteryhmille. Valkoisessa, cis-sukupuolisessa, vammattomassa heteromiehessä tiivistyvät ominaisuudet, jotka ovat yhdistäneet suurinta osaa vallankäyttäjistä kautta historian.

Epätasa-arvo on yhteydessä ympäristökatastrofiin. Monet aiemmin marginalisoidut ryhmät kritisoivat aiheellisesti kolonialismia – kansojen väkivaltaista ja epäoikeudenmukaista kohtelua, luonnonvarojen riistoa ja näistä seurannutta yhteiskunnan eriarvoistumista – ekokriisin laukaisseeksi tekijäksi. 

Ekologisen jälleenrakennuksen ratkaisut peräänkuuluttavat kulttuurista herkkyyttä, sillä kuten Green Dreamer -podcastin Kamea Chayne huomauttaa, maailmanlaajuisesti yhdenmukaisten ratkaisujen kehittäminen ilmasto- ja monimuotoisuuskriisin hallintaan voi niukentaa kulttuurista moninaisuutta ja häivyttää kulttuurikohtaista tietotaitoa.

Hyvinvoinnin pohjaksi kukoistava kulttuuri

Yhteiskunnan ekoremontti ei kuitenkaan tarkoita luopumista hyvinvoinnista – päinvastoin. Mikäli yhteiskunnan rakenteita muutettaisiin aineettomiin arvoihin, kuten empatiaan, luovuuteen, taiteeseen, yhteisöllisyyteen ja vastuuntuntoon nojautuen, merkityksellisyyden tunne voisi vahvistua.

– On otettava huomioon ihmisten ja muun luonnon hyvinvoinnin tasapainoinen suhde. On tärkeää ymmärtää yhteisyys ja keskinäisriippuvuus. Ihanteena on mielestäni yhteisvastuullisuus, sillä kukaan ei ole täällä vapaamatkustajana, vaikka saatamme elää sellaisessa illuusiossa, Sinkkonen painottaa. 

Kestävää hyvinvointia voi rakentaa muun muassa elinvoimaisen kulttuurielämän ylläpitämisen kautta. 

– Maailma olisi aika kurja paikka ilman monimuotoista taidetta ja esteettisiä elämyksiä, Sinkkonen tiivistää.

Päättäjiltä toivotaan tarmoa ja huolenpitoa

Koronan jälkeinen aika on hedelmällinen maaperä yhteiskunnan muokkaamiseksi. Vaikka koronakriisin ratkaisuja ei voida suoraan sovittaa ilmastokriisin nujertamiseen, Pohja vaatii siihen samanveroista tarmoa. Myös Kurjella on konkreettinen toive päättäjille.

– Kunhan pidettäisiin kiinni hallitusohjelman ilmastotavoitteista. 

Niin yhteiskunnan kuin yksilönkin resilienssiä koetellaan globaalien kriisien kietoutuessa yhteen. Yksilön sinnikkyyden osalta The New York Times (7.4.2020) soveltaa psykiatri Viktor Franklin traagisen optimismin käsitettä koronakriisistä selviytymiseen. Epävarmuuden, surun ja muiden mieltä horjuttavien tunteiden kuormaa on helpompi kannatella, kun synkkyydessäkin varjelee toivoa. Sitkeyttä lisää kyky havaita pieniäkin hyviä asioita. Traaginen optimismi sopii myös jaksamiseen ilmastokriisissä.

Viesti päättäjille kristallisoituu empatiaksi.

– Kyllä se luonto palautuu, jos annamme sen levähtää. Pidetään toisistamme huolta,  muistuttaa Sinkkonen.

Kaikki palautuu kriisin etymologiseen merkitykseen: se on käännekohta johonkin uuteen suuntaan ja tuo määränpää on meidän päätettävissämme.

Juttua varten on haastateltu Luonto-Liiton valtakunnallisen ilmastoryhmän nuoria jäseniä. Ilmastoryhmän liittymisohjeet ja lisää tietoa löytyy Luonto-Liiton sivuilta: 

luontoliitto.fi/toiminta/toimintaryhmat/ilmastoryhma


Lue ja kuuntele lisää:     

eko.bios.fi/

bios.fi/ekologinen-jalleenrakennus-epavarmassa-maailmassa     

nytimes.com – On Coronavirus Lockdown? Look for Meaning, not Happiness, 7.4.2020.

eand.co – How Climate Change is a Hangover of Colonialism, Exploitation and Slavery, 23.8.2019.

Green Dreamer -podcast. Galina Angarova: Why preserving cultural and language diversity is vital to protecting biodiversity, 23.3.2020.

Linkki artikkelin sivulle

Hyönteisten hätähuuto

Lupiini (kuvassa etualalla) syrjäyttää pölyttäjille tärkeitä kotoperäisiä lajeja. Hyönteisten määrä on romahtamassa. Ilmiö on maailmanlaajuinen, ja siitä on syytä olla huolissaan. Voimmeko vielä korjata tilanteen?  Teksti: Milla Aalto. Kuvat: Aino Huotari ja Antti Salovaara. Huomattava
[Lue lisää]

Hyönteisten hätähuuto

×

Lupiini (kuvassa etualalla) syrjäyttää pölyttäjille tärkeitä kotoperäisiä lajeja.

Hyönteisten määrä on romahtamassa. Ilmiö on maailmanlaajuinen, ja siitä on syytä olla huolissaan. Voimmeko vielä korjata tilanteen? 

Teksti: Milla Aalto. Kuvat: Aino Huotari ja Antti Salovaara.

Huomattava osa ekosysteemien toiminnoista on riippuvaisia hyönteisistä. Jos hyönteiset katoaisivat, menetettäisiin myös merkittävä osa kasvillisuudesta, joka muun muassa ylläpitää hengitettävää ilmaa ja hidastaa eroosiota. Hyönteisten mukana katoaisivat myös hyönteisiä syövät eläimet ja kaikki muut      niistä riippuvaiset ravintoverkon osaset. Hyönteiskato on myös merkittävä uhka ruuantuotannollemme, sillä valtaosa maailman viljelykasveista on riippuvaisia hyönteispölytyksestä. Suomessakin on jo havaittu satojen pienentyneen.

Meneillään olevan hyönteiskadon syitä ja mahdollisia seurauksia on tutkittu eri puolilla maailmaa, ja suunta näyttää synkältä. Vaikka monet yksityiskohdat ja syy-seuraussuhteet ovat vielä selvittämättä, on ilmeistä, että ihmiskunnan täytyy muuttaa toimintaansa jyrkästi pelastuakseen.

 

Pölyttäjien parhaat elinympäristöt, niityt ja kedot, lukeutuvat nykyään Suomessa kaikkein uhanalaisimpiin luontotyyppeihin.

 

Maailman ruuantuotanto horjuu

Eräs ihmisen kannalta erityinen riski piilee ruuantuotannossa, sillä luonnonvaraiset hyönteiset pölyttävät merkittävän osan ravintokasveistamme. Kaikista viljelykasveista 75 prosenttia on riippuvaisia hyönteispölytyksestä. Niiden tarvitsemista pölyttäjähyönteisistä puolestaan jo noin 40 prosenttia on uhanalaisia ja vaarassa kuolla sukupuuttoon.

Pölyttäjähyönteisten katoaminen ei ole enää vain tulevaisuudessa häämöttävä uhka vaan todellinen kriisi jo nyt. Saksassa on havaittu, että lentävien hyönteisten määrä on romahtanut neljäsosaan vajaan kolmen vuosikymmenen aikana. Kiinassa pölyttäjiä on paikoin enää niin vähän, että on jouduttu jo turvautumaan tuotantokasvien vaivalloiseen ihmistyövoimalla pölyttämiseen.

On arvioitu, että pölyttäjähyönteisten kato johtaa ruuan hinnan nousuun sekä lisää eriarvoisuutta köyhien ja rikkaiden maiden välillä. Kun viljelykasvien sadot hupenevat, ihmisten ruokavalio yksipuolistuu, elintärkeiden vitamiinien ja hivenaineiden saanti vaarantuu ja monien maiden koko ruokahuolto horjuu.

Nykysuomalaiselle arkiset asiat, kuten puuvilla, kahvi ja kaakao, voivat pian olla vaikeasti saatavia ja kalliita ylellisyystuotteita, sillä niidenkin tuotanto on hyönteisriippuvaista. Tulevaisuudessa suomalainen ei välttämättä voikaan noin vain ostaa uutta t-paitaa ja farkkuja, hörppiä kahta pannullista kahvia päivässä tai herkutella suklaalla.

Pölyttäjien väheneminen aiheuttaa myös massiiviset taloudelliset tappiot. Hyönteisten tarjoaman pölytyspalvelun taloudellista merkitystä arvioitaessa liikutaan päätähuimaavan suurissa luvuissa: jo yksin EU:n maataloustuotannon arvosta noin 15 miljardia euroa vuodessa on pölytyksen ansiota.

Ihmistoiminta uhkaa pölyttäjiä

Keskeisimpiin hyönteiskadon syihin lukeutuvat tehomaatalous, torjunta-aineet ja maankäytön muutokset. Pyrkiessään tuottamaan mahdollisimman tehokkaasti mahdollisimman paljon ruokaa ihminen tuhoaa ruuantuotantonsa perusteita. Nykyisenlaista kemiallisiin torjunta-aineisiin ja lannoitteisiin sekä valtaviin yhden viljelykasvin peltoihin perustuvaa maataloutta harjoittava ihminen kaivaa itselleen hautaa.

Pölyttäjähyönteiset tarvitsevat vaihtelevia, monilajisia elinympäristöjä, jotka tarjoavat monipuolista ravintoa läpi kesän sekä turvallisia paikkoja pesien rakentamiseen, lisääntymiseen ja levähtämiseen. Pienimuotoinen viljely ja karjankasvatus jopa lisäävät tällaisia ympäristöjä, mutta ylitehostettu maatalous on sen vastakohta.

Laajat peltoalat, joissa kasvatetaan vain yhtä viljelylajia, eli monokulttuurit, eivät ylläpidä pölyttäjäelämää. Kukkiva rypsipelto tarjoaa kyllä runsaasti ravintoa, ja hyönteiset kiertelevätkin siellä ahkerasti pölyttäen samalla satoa, mutta kukinta-ajan ulkopuolella se on pölyttäjille arvoton autiomaa. Kemiallisten torjunta-aineiden käyttö pahentaa tilannetta. Myrkyt, joilla poistetaan viljelyksiltä tuholaisia ja rikkakasveja, voivat tappaa myös toivottuja vieraita.

Muutkin pölyttäjäkadon syyt ovat ihmistoiminnasta johtuvia. Tehomaatalouden, torjunta-aineiden ja maankäytön muutosten ohella syiksi on tunnistettu vieraslajit, taudinaiheuttajat ja ympäristön pilaantuminen – sekä ilmastonmuutos.

Ilmastonmuutos lienee uhista suurin mutta myös arvaamattomin. Sen vaikutukset takaisinkytkentöineen ovat monimutkaisia ja vaikeasti ennustettavia. Lämpenemisen on kuitenkin jo havaittu aiheuttaneen hyönteisten vähenemistä. Kimalaisten määrä on paikoin romahtanut niin, että puhutaan peräti massasukupuutosta. Tämä näkyy etenkin alueilla, joissa lämpeneminen on ollut suurinta, kuten Meksikossa ja Espanjassa.

Tilanne ei ole toivoton, mutta siihen on puututtava nopeasti. Ensiarvoisen tärkeää olisi maailmanlaajuinen siirtyminen voimallisesta tehomaataloudesta, monokulttuurista ja torjunta-aineiden käytöstä kohti monimuotoisempaa ja luonnonmukaisempaa maanviljelyä. Haitallisten vieraslajien levittäminen olisi saatava loppumaan ja niiden torjuntaan tulisi suunnata riittävästi resursseja. Kaikessa toiminnassa tulisi sitoutua ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen.

Pölyttäjäkato näkyy Suomessakin

Suomi ei ole maailmanlaajuisesta trendistä irrallinen saareke: myös täällä maatalous sekä kärsii pölyttäjäkadosta että aiheuttaa sitä. Tiettyjen, pölyttäjistä riippuvaisten viljelykasvien, kuten rypsin ja rapsin, sadot ovat jo pienentyneet. Tärkeimmistä pölyttäjähyönteislajeista Suomessa joka viides on uhanalainen.

Tärkeimpiä pölyttäjiämme ovat luonnonvaraiset kimalaiset ja mehiläiset. Myös kukkakärpäset sekä jossain määrin ampiaiset, eräät perhoset ja kovakuoriaiset pölyttävät. Pölyttäjiä uhkaavat Suomessa etenkin maatalouden tuholaistorjuntamyrkyt sekä sopivien elinympäristöjen katoaminen. Luonnonvaraisia kukkia kasvavat pientareet, avo-ojat, pajukot, niityt ja laidunmaat ovat vähentyneet maankäytön muutosten ja maatalouden tehostumisen myötä.

Muutokset ovat olleet näennäisen pieniä, hiljalleen eteneviä ja toisistaan irrallisia, mutta kokonaisuutena niillä on ollut dramaattinen vaikutus. Pienimuotoinen karjanlaidunnus metsä- ja rantalaitumilla on vähentynyt, ja vanhat laidunniityt ovat kasvaneet umpeen. Torjunta-aineiden käyttö on kasvanut. Peltojen avo-ojia on korvattu salaojilla. Kukkivat tienpiennarkedot ovat peittymässä vieraslajina Suomeen tuotujen lupiinien alle.

Vielä 50 vuotta sitten pölyttäjien parhaat elinympäristöt, niityt ja kedot, olivat yleisiä, mutta nyt niiden määrä on romahtanut jyrkästi. Varhaiskeväällä kukkivat pajut ovat kimalaiskuningattarien tärkeimpiä ravinnonlähteitä. Pajuryteikköjen karsiminen vaarantaa kuningattarien selviytymisen ja siten koko kimalaispesien syntymisen.

Kimalaisille tärkeitä ravinnonlähteitä, pajukkoja, kannattaa suojella.

Pienillä teoilla on merkitystä

Valtavien maailmanlaajuisten ongelmien edessä ihminen tuntee itsensä usein voimattomaksi. Huoli saa pohtimaan, keskustelemaan, etsimään ja jakamaan tietoa, mutta pelkkä puhuminen, somekampanjointi ja vaaleissa äänestäminen ei tunnu aina riittävältä. Onneksi on monia konkreettisia käytännön keinoja, joilla kuka tahansa meistä voi auttaa hätää kärsiviä hyönteisiä.

Pölyttäjien ravintopulaa voi helpottaa yksinkertaisesti ylläpitämällä keväästä syksyyn kukkivaa pihaa tai parveketta, jossa on runsaasti pölyttäjille sopivia, meteviä kasveja. Pienikin tällainen keidas keskellä yksitoikkoista maaseudun autiomaata tai tiiviisti rakennettua, tukkoon asfaltoitua kaupunkialuetta on arvokas.

Kukkia valitessa kannattaa huomioida, ettei niitä ole jalostettu pölyttäjien kannalta kehnoiksi – näyttävä kerrottu kukka voi olla vaikeasti lähestyttävä ja ulkonäkö edellä jalostettu kasvi mesitarjonnaltaan heikko. Haitalliset vieraslajit on syytä jättää ostamatta, ja niiden ongelmallisuudesta kannattaa vieläpä huomauttaa kauppiaalle. Haitallisten lajien leviämistä voi ehkäistä myös osallistumalla vieraslajien torjuntatalkoisiin.

Hyönteisystävälliseen, luonnon monimuotoisuutta tukevaan pihanhoitoon kuuluu myös tyystin hoitamattomien alueiden, leikkaamattoman nurmikon, risukasojen ja lahopuun jättäminen. Tuholais- ja rikkakasvitorjuntaan ei pidä käyttää myrkkyjä. Kuka tahansa voi myös nikkaroida hyönteishotelleja, jotka oikein tehtyinä ja hoidettuina tuovat helpotusta luonnonpesäkolojen pulaan monille tärkeille pölyttäjille, kuten erakkomehiläisille.

Kotimaisten niittykukkien siementen kylväminen joutomaille ja tienpientareille sissiviljelyn hengessä tarjoaa apua niin pölyttäjille kuin muillekin uhanalaisten niitty- ja ketoluontotyyppien lajeille. Luonnon monimuotoisuutta vaaliakseen maatilallinen voi ylläpitää monimuotoisuuskaistoja tai kokonaista kukkapeltoa. Viljelijöiden avuksi on peräti tehty tutkimus kustannustehokkaimmasta tavasta luonnon monimuotoisuuden lisäämiseksi maatalousympäristössä – tiedosta ei ole puutetta.

Perinteisen, vanhan ajan maataloustoiminnan ylläpitämien luontotyyppien eli perinnemaisemien suojeleminen ja hoitaminen on tärkeää yhä olemassa olevien vanhojen niitty- ja ketokohteiden säilyttämiseksi. Myös pajukkojen suojeluun olisi syytä ryhtyä, vaikka niiden poistaminen maiseman siistimisen nimissä sekä pajunoksien taittaminen keväällä koristeeksi koteihin onkin laajalti hyväksytty maan tapa.

Kuluttajana kannattaa myös pyrkiä tekemään hyönteisystävällisiä valintoja. Luomutuotteita suosimalla tukee torjunta-aineetonta maataloustuotantoa. Pienviljelijöiltä ostamalla on mukana mahdollistamassa pienimuotoisemman maatalouden kannattavuutta. Jos ihmiset siirtyisivät kasvipainotteiseen ruokavalioon, valtavat määrät karjanrehun monokulttuuriviljelyyn varattua maa-alaa vapautuisi muuhun käyttöön. Se on ratkaisevaa myös ilmastonmuutoksen hillitsemisen kannalta. Muutkin ilmastomyönteiset valinnat auttavat myös hyönteisiä.


Lue lisää aiheesta:

Goulson, Dave: Kimalaisen kyydissä – Matka mesipistiäisten maailmaan (2019). Gaudeamus.

Parkkinen, Paukkunen & Teräs: Suomen kimalaiset (2018). Docendo.

 

Linkki artikkelin sivulle

Taidehaukka: Metsäretkellä Ateneumissa

Taidemuseon metsäretkellä ei voi poimia sieniä tai kelliä sammalikossa, mutta siellä näkee, millainen metsä voisi olla. Vanha suomalainen maalaustaide on osaltaan säilyttänyt metsämaisemia, jotka muuten unohtuvat kulttuurisesta muististamme. Teksti: Kaisa Illukka. Kuvitus: Suvi Suitiala Havahduin
[Lue lisää]

Taidehaukka: Metsäretkellä Ateneumissa

×

Taidemuseon metsäretkellä ei voi poimia sieniä tai kelliä sammalikossa, mutta siellä näkee, millainen metsä voisi olla. Vanha suomalainen maalaustaide on osaltaan säilyttänyt metsämaisemia, jotka muuten unohtuvat kulttuurisesta muististamme.

Teksti: Kaisa Illukka. Kuvitus: Suvi Suitiala

Havahduin aikoinaan kuvataiteilija Jussi Kiven toteamukseen kirjassaan Kaunotaiteellinen eräretkeilyopas (2010): ”Varmimmin ikihonkia näkeekin esimerkiksi Ateneumin taidemuseon kokoelmissa.” Tosiaan, yksittäisiä luonnonmuistomerkkejä saattaa maastossa vielä nähdä, mutta vanhat metsät ovat enää harvinainen poikkeus, eivätkä enää arkiympäristöämme. Sen sijaan Ateneumin taidemuseossa metsätilanne saattaa olla toisin päin.

Tein siis syksyllä Ateneumiin erityisen metsäretken.

Taidehistorian mukaan 1800-luvun sekä 1800–1900-lukujen vaihteen kansallisromantiikan luontomaalauksia tulisi katsoa maalareiden omaksumaa keskieurooppalaisen romantiikan maalaustyyliä ja luonnon esittämisen tapaa vasten sekä kansallisen identiteetin rakentamisprojektina. Suomi ainutlaatuisena metsäkansana kehiteltiin oppineissa fennomaanipiireissä tuolloin. Esimerkiksi Akseli Gallen-Kallelan (1865–1931) tai Pekka Halosen (1865–1933) maalausten sitkeänä seisova tai myrskyn murtama ikihonka voi toisaalta symboloida Suomea Venäjän pinteessä, mutta toisaalta olla tekijänsä jopa uskonnollinen tulkinta metsäkokemuksestaan. Tällä kertaa en kuitenkaan nyökytellyt virallisen taidehistorian mukana vaan katsoin maalauksia mahdollisina muistoina menneestä ja menetetystä metsästä. Tai: mitä voisi olla.

Werner Holmbergin (1830–1860) klassikko Maantie Hämeessä (1860) on luonnosteltu aikoinaan Tampereen seudun maastoissa ja maalattu Saksassa. Maalausta voi ajatella taiteilijan henkilökohtaisena kokemuksena, ei-dokumentaarisena metsäkuvana ja lisäksi saksalaisen romantiikan leimaamana luonnon ihannointina. Eikä Holmberg edes maalannut ihmisetöntä, täysin koskematonta maisemaa vaan oikeastaan luonnon ja kulttuurin rinnakkaiseloa. Lämpimän kesäpäivän pölyinen tiepahanen mutkittelee suurten petäjien välistä kohti kauempana siintäviä loputtomia metsätaipaleita. Vertaan maalauksen vanhaa hämäläistä tienlaitametsää usein kulkemaani Valtatie 13:een Savossa ja Etelä-Karjalassa, jossa näen lähinnä nuorta talousmetsää, taimikkoa ja hakkuualueita. Ne tekevät tienkulkijan silmän turtuneeksi ja mielen yksitoikkoiseksi. Kuka sellaisen maiseman haluaisi maalata ja miksi?

Silmäni kiipeillessä Ateneumin seinillä myös Holmbergin akvarellitutkielmat metsistä koskettivat kaikessa yksinkertaisuudessaan: niissä on salaperäinen siimes. Katsojan mieli alkaa kuvitella. Metsä on kerrostunut ja sen tilat ja suhteet ovat kiinnostavia. Metsässä kasvaa eri-ikäisiä ja erilajisia puita. Näitä metsäekologisia piirteitä katsoo nyt tietyn surumielisyyden läpi: miksei ole tämmöistä? Oliko 1800-luvullakaan? Olisiko romanttinen luonnonkuvaus enää mahdollista nykyään? Virtaako kuvien kauneus metsän muodoista, evoluution ihmeellisyydestä vai menetyksen surumielisyydestä? Tekee myös mieli maastoon vertailemaan, oliko Holmbergin maalauspaikoilla tosiaan niin jylhää kuin maalaukset uskottelevat. Puusto ja muu kasvisto lienevät jo muuttuneet, mutta entä jylhät kalliot lampineen (kuten maalauksessa Aihe Torisevalta, 1859)?

Toisaalla Järnefeltin kaskimaalaus eli Raatajat rahanalaiset (1893) tervehtii Ateneumin pääsalissa ja muistuttaa 1800-luvun metsämaisemien toisesta puolesta.

Nyt kotoilukeväänä jatkan siitä, mihin museossa syksyllä jäin. Kansallisgallerian omistamia teoksia voi katsella verkossa* laadukkaina kuvatallenteina, ja nähdä muun muassa sellaisiakin Holmbergin ja muiden metsänkuvaajien piirroksia ja luonnoksia, joita ei juuri koskaan näyttelyissä esitellä. Olen edelleen lumoutunut: joko Holmberg on taikuri puiden piirtäjänä tai sitten hänen kohteensa olivat uskomattoman hienoja jo itsessään. Myös Pekka Halosen ulkona, jopa -40 asteen pakkassäässä maalaamat talvimetsät saavat jatkamaan Jussi Kiven ajatusta: varmimmin myös lumitalvia näkee tulevaisuudessa Ateneumissa…

Kuvataiteemme ja visuaalinen kulttuurimme ovat täynnä vanhoja, mystisiä ja myyttisiä luonnonmetsiä. Mutta entä talousmetsiä? Innoittuuko kuvataiteilija niistä? Jäävätkö ne kulttuuriperintöömme, onko niillä ylisukupolvista merkitystä tai viehätysvoimaa?


Kansallisgallerian teokset metsineen osoitteessa: kansallisgalleria.fi
Linkki artikkelin sivulle

DIY: Amppeli trikoovaatteesta

Muunna nuhjuinen trikoovaate kauniiksi amppeliksi! Tässä kaksi hiukan erilaista ohjetta, tumma (a) helpoilla hevosenhäntäsolmuilla ja turkoosi (b) osittain makrameesolmeilulla. Teksti: Vilma Tammelin. Kuvat: Sofia Bister Tarvikkeet: vanha trikoovaate, sakset, kukkaruukku, (puunoksa) 1. Leikkaa vaatteesta 3
[Lue lisää]

DIY: Amppeli trikoovaatteesta

×

Muunna nuhjuinen trikoovaate kauniiksi amppeliksi! Tässä kaksi hiukan erilaista ohjetta, tumma (a) helpoilla hevosenhäntäsolmuilla ja turkoosi (b) osittain makrameesolmeilulla.

Teksti: Vilma Tammelin. Kuvat: Sofia Bister

Tarvikkeet: vanha trikoovaate, sakset, kukkaruukku, (puunoksa)

1. Leikkaa vaatteesta 3 cm leveää kaitaletta (kuva 2). Kude rullautuu venytettäessä. Pätki kaitaleesta 4 kpl vähintään yli 2 m (a) tai 3 m (b) mittaisia naruja. Taita ne kaksin kerroin.

2. a) Solmi narut taitetusta päästään yhteen hevosenhäntäsolmulla (amppelin pohja). Laita ruukku ylösalaisin pöydälle ja levitä 8 narua sen päälle. Tee 3 riviä solmuja niin, että solmit 2 vierekkäistä narua yhteen 5–10 cm päähän edellisistä solmuista. Toisen rivin solmut tulevat edellisten väliin, josta syntyy verkkomainen pinta. Kun solmuverkko peittää ruukun, käännä se oikein päin. Tee vielä yhdet solmut ruukun yläpuolelle. Solmi päät yhteen ripustimeksi. Leikkaa pohjan hapsut auki.

3. b) Kiinnitä 4 pätkää oksaan taitetusta päästään papinsolmuilla. Tee yläosaan tasosolmuilla (kuva 3) sellainen pinta kuin haluat. Vinkkejä löytyy NuLun numeron 3/2017 DIY-palstalta. Tee ruukkuosa samoin kuin a-ohjeessa. Jos haluat amppelin seinälle, tee ensin 4 keskimmäisellä narulla 2 solmua. Jatka sitten verkon solmimista kaikilla naruilla. Sovita ruukkua, solmi päät yhteen ja leikkaa hapsut tasaisiksi.

Linkki artikkelin sivulle