Eläimet valokuvien tähtinä

Konsta Punkka ottaa persoonallisia luontokuvia eläinten ja ympäristön ehdoilla. Oravakuiskaajaksikin kutsutun nuoren kuvaajan otoksien pääosassa ovat eläimet hauskoine ilmeineen, ja niitä ihaillaan sosiaalisen median kautta ympäri maailmaa. 

Ammattiluontokuvaaja ja instagrammaaja Konsta Punkka, 21, on tunnettu upeista luontokuvistaan. Punkka ottaa tarkkoja lähikuvia eläimistä, kuten oravista, ketuista ja karhunpennuista, sekä upeita maisemakuvia luonnosta. Instagramissa hänellä on noin 250 000 seuraajaa.

– Kaikki lähti liikkeelle siitä, kun sain rippilahjaksi pokkarikameran ja pääsin kuvaamaan kalasääksiä piilokojusta. Lähikuvat linnuista herättivät kiinnostukseni muidenkin eläinten kuvaamiseen.

Punkka on liikkunut luonnossa pienestä pitäen, ja edelleen hän viihtyy luonnossa useita tunteja joka päivä. Näin työ ja harrastus, valokuvaaminen ja luonnosta nauttiminen yhdistyvät.

– Kuvaustyyliäni on vaikea määritellä, mutta nautin eläinten ilmeiden ja tunteiden vangitsemisesta. Niissä kuvastuu se, kuinka samanlaisia me ihmiset olemme eläinten kanssa.

Punkan mielestä luontokuvaamisessa on monia hyviä puolia. Parhaimmaksi hän mainitsee sen, että saa tehdä juuri sitä mistä pitää.

– Reissaan paljon Euroopassa ja Jenkeissä ja tapaan kuvausmatkoilla paljon uusia ihania ihmisiä. Ja tottakai on hienoa nähdä eläimiä ja upeita luontokohteita.

Eläinkuvaajan paras ominaisuus on kärsivällisyys

Punkalla on yksi tärkeä ohje luontokuvaamisesta innostuville aloittelijoille. Se on oikea asennoituminen.

– Kun luontoon menee ja haluaa kuvata eläimiä, täytyy olla kärsivällinen. Valokuvaaminen tapahtuu aina eläinten ehdoilla. Ei ole oikein lähteä juoksemaan eläinten perään tai hätistelemään niitä pois pesistään. Valokuvaaja odottaa, ja eläin tulee luokse.

Punkan mukaan luontokuvausta voi harrastaa missä vain. Aina ei tarvita mahtavia tuntureita ja villieläimiä, vaan voi tutkia omaa lähiympäristöään ja sen eläinkuntaa. Konsta itse on kuvannut paljon pääkaupunkiseudulla ja etsinyt siellä olevien eläimien kulkureittejä.

– Kaupungissa eläimet ovat tottuneet ihmisiin, joten niiden lähelle pääseminen on helpompaa kuin luonnossa. Talvisin oravia ja lintuja voi houkutella maapähkinöillä.

Punkka on kuitenkin sitä mieltä, että luonnossa eläinten ruokkiminen ei ole oikein. Jos eläin tottuu tarjottuun ruokaan, ei se jatkossa osaa hankkia sitä itselleen muilla keinoin. Tämä voi haitata sen selviytymistä.

Eläimet voivat tuntua meistä joskus arvaamattomilta. Punkka kuvaa villieläimiä luonnossa, mutta kokee olevansa täysin turvassa.

– Kuvausretkillä olen pelännyt vain yhden kerran. Viime kesänä olin kuvaamassa karhun pentuja pienestä piilokojusta. Olin juuri aloittanut kahvin keittämisen, kun täysikasvuinen uroskarhu ilmestyi suoraan eteeni. Karhun pää oli aivan kiinni kamerassani, se haisteli ilmaa ja nuoli kamerani linssiä. Siinä hetkessä sydän laukkasi.

Punkka kuitenkin kertoo, että yleensä kuvatessa on hyvin rauhallista.

Some saa ihmiset kiinnostumaan luonnosta

Punkalla on suosittu Instagram-tili jossa on 250 000 seuraajaa ja Facebookissa oma sivu, Konsta Punkka Wildlife Photography. Siltikään hän ei koe itseään some-julkkikseksi.

– En koe itseäni suosituksi, vaan ottamani valokuvat ovat tunnettuja. Kuvat puhuvat puolestaan, ja itse seison niiden takana. En ole henkilönä tunnettu, mutta minusta on hienoa, että ottamani valokuvat herättävät ihmisissä tunteita. Tämä on yksi keino saada ihmiset kiinnostumaan luonnosta.​

Seuraa Konsta Punkkaa Instagramissa ja Facebookissa.

Taistelut lähimetsistä

Lähimetsät haltuun! -juttusarjan toisessa osassa esitellään voitettuja ja hävittyjä lähimetsätaisteluita sekä uhattuja, pelastettuja sekä menetettyjä lähimetsiä. 

Kartanonmetsä uhan alla

Kartanonmetsä on ollut helsinkiläisen teatteri-ilmaisun ohjaajaopiskelija Salla Sierasen lähimetsä jo lapsuudesta asti. Nyt suojelualueeksikin esitettyä metsää uhkaa rakentaminen. Sierasen lempipaikka metsässä on aina ollut metsänreunan suuri kivi.

– Lapsena se näytti niin suurelta, tuntui kuin sen päällä istuessa koko maailma olisi kadonnut. Minä ja avaruus. Siellä saattoi unelmoida. Ja vaikka se ei enää näytäkään niin isolta, on sen päälle nykyään vaikeampaa kiivetä. Se on ollut metsässä varmaan aina.

Kartanonmetsä on yksi Helsingin monista metsäalueista, mitä uuden yleiskaavan luonnoksessa esitetään täytettäväksi asunnoilla. Kallioisella 15 hehtaarin alueella polut risteilevät sinne tänne. On suuria kilpikaarnamäntyjä, keloja, pieni suo ja lähdelampi.

Metsässä kohtaavat Helsingin varhainen historia ja nykyaika. Sieltä löytyy kivikautinen polku, ja metsän alla, tunnelissa, kulkee junarata. Kartanonmetsä on tärkeä virkistyspaikka malminkartanolaisille, ja lähistön päiväkodit ja koulut käyttävät sitä aktiivisesti. Metsää on myös esitetty suojeltavaksi luontojärjestöjen 2014 tekemässä Helsingin arvometsät -aloitteessa.

Vaihtoehtoisia kaavoja on esitetty

Kun Sieranen sai tietää yleiskaavaan esitetyistä suunnitelmista jyrätä metsä asuntojen tieltä, hän päätti tarttua toimeen.

– Olen yhdessä muiden malminkartanolaisten kanssa pohtinut yleiskaavaa ja olemme laittaneet oman vastineemme kaupunginsuunnitteluvirastolle.

Vaihtoehtoisia kaavoja ovat tehneet myös muut lähimetsistään huolestuneet asukasyhdistykset ja kaupunkiaktiivit eri puolilla Helsinkiä. Asuntojen tarve ymmärretään, mutta metsiin rakentamisen sijaan asukkaat haluavat valmiiksi rakennettuun ympäristöön sijoitettavaa tiivistämistä.

Metsä on saanut myös innokkaan puolustajan Malminkartanon kirjastosta, joka on ottanut Kartanonmetsän kevään teemaksi. Sieranen on suunnitellut kirjastoon valokuvanäyttelyn ja luovia pajoja, joissa tutustutaan metsään ja sen historiaan. Lisäksi aktiivinen asukasliike toi Luonto-Liiton Lähimetsät haltuun -kampanjan Helsingin avajaistapahtuman Kartanonmetsään.

Sieranen on löytänyt uhatusta lähimetsästään jopa aiheen opinnäytetyölleen, jonka toiminnallisissa draamapajoissa tuodaan Malminkartanon historiaa tutuksi lapsiryhmille. Kartanonmetsä ja sen kivikautinen polku, jossa jo ensimmäiset helsinkiläiset kulkivat, tulee näin hauskalla tavalla tutuksi.

Luontojärjestöjen Helsingin arvometsät -aloite.

Suojelualueeksi esitettyä Kartanonmetsää uhkaa rakentaminen.

Myllypuro – menetetty lähimetsä

Itä-Helsingin Myllypuron ateljeetalossa asuva ja työskentelevä kuvataiteilija Tuuli Luukas kävi pitkän kamppailun lähimetsänsä puolesta. Luukas muutti Etelä-Myllypuron metsän reunalla sijaitsevaan taiteilijakylään 1995. Kaupunkimetsästä  joka oli luonnoltaan harvinaisen monimuotoinen tuli tärkeä osa taiteilijan työskentely-ympäristöä.

Luukas sai tietää kaupungin suunnitelmista muuttaa metsä pientaloalueeksi vuoden 2002 yleiskaavan osallistamistoimissa. Tästä alkoi poliittinen ja asukasdemokraattinen vääntö, jossa metsän puolustajat saivat huomata, ettei kuuleminen välttämättä tarkoita kuuntelemista.

– Monet pitivät osallisuuskyselyjä ja muistutuksien vaikutuksia lähinnä näennäisdemokratiana. Vaikka me taidealan ammattilaisetkin vetosimme kaikin mahdollisin argumentein metsän puolesta, kaupunkisuunnitteluvirasto jyräsi omat kaavansa läpi.

Kaikki eivät vastustaneet rakennushanketta. Sen toivottiin kohottavan alueen imagoa ja turvaavan palveluiden säilyminen. Metsän menettäminen tuntui joistakuista pieneltä hinnalta.

– Selvästi mielipiteet jakaantuivat. Jännitteitä ilmeni, mutta suojelukin sai valtavasti tukea. Se lämmitti mieltä.

Kaikki keinot käytettiin

Ateljeetalon asukasyhdistys käytti kaikki mahdolliset keinot metsän säilyttämiseksi. Luukas asui itse osan ajasta Pariisissa, mutta puolusti myös sieltä käsin tuhansien kilometrien päässä ollutta lähimetsäänsä. Yhdistys kirjelmöi metsän puolesta, keräsi adressin, kirjoitti mielipidekirjoituksia, järjesti konsertin ja näyttelyitä. Kun prosessi eteni, kaavasta tehtiin muistutuksia ja asia vietiin oikeuteen. Lopulta päätös metsän kohtalosta vietiin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen vetoamalla lähiluontoon ihmisoikeutena. Oikeudellista perustetta metsän säilyttämiseen ei kuitenkaan löytynyt, ja se sai mennä asuntojen tieltä.

– Oli aivan hirvittävää seurata oman lähimetsän tuhoutumista. Upea tykkitie räjäytettiin taivaan tuuliin. Sydäntäraastavaa oli myös upeiden kallioiden räjäytys ja monien metsän vanhojen osien hävitys. Nyt kun metsää on jäljellä vain lämpäreitä, siellä on surullista liikkua. Onneksi joitakin kauniita japanilaisvaikutteisia keitaita sammalineen on säästynyt, ja niissä fiilistelen!

Menetyksiä ja ilonaiheita

Metsän tilalle rakennettuun “puiseen kaupunkikylään” Luukas ei ole tutustunut, vaan näkee sen ahmaisseen lähes koko metsän.

– En lakkaa päivittelemästä menetystämme. Emme vastustaneet asuntoja, koska kaikkihan ymmärtävät, että niitä tarvitaan. Mutta pitikö ne sijoittaa juuri kauneimpaan luonnonmetsään? Näin uudetkin asukkaat menettivät hienoa metsää.

Metsän eteen uhrattua työtä Luukas ei kadu. Metsän puolustaminen myös antoi paljon.

– Oli mahtavaa nähdä, kuinka eri alojen asiantuntemus ja alueen asukkaiden hiljainen tieto ja paikallistuntemus olivat avainasemassa, kun alueen luontoarvoja tuotiin esiin. Saimme paljon kuraa niskaan, mutta sitkeinä luonnonsuojelijoina kestimme pikku pärskeet.

Kaupunkimetsäliikkeen video Myllypuron metsästä ja sen puolustajista.

Sanginjoen ulkoilumetsän puolesta on taisteltu jo 10 vuotta.

Sanginjoki – kansallispuisto vai avohakkuu?

Oulun kupeessa sijaitsevan Sanginjoen ulkometsän alue on upea, luonnoltaan eteläsuomalaisen kansallispuiston tasoinen alue. Se on myös lähiseudun asukkaiden suosima retkikohde, jonne pääsee kaupungista vaikka pyöräillen.

– Sanginjoessa parasta on sen laajuus ja yllättävyys. Kun poikkeaa polulta, ei tiedä tarkalleen, mitä vastaan tulee ja miten pitkä matka seuraavalle polulle on. Sellainen arvaamattomuus ja ajattomuus on luksusta arjen keskellä, sanoo oululainen Henni Ylänne.

Sanginjoki on valitettavasti myös hyvä esimerkki siitä, miten hankalaa kaupungin omistamien metsien suojelu voi olla ja miten päätöntä niihin liittyvä päätöksenteko pahimmillaan on.

Alueen suojelun puolesta on kampanjoitu jo kymmenen vuoden ajan. Sanginjokea on muun muassa esitetty kansallispuistoksi, ja siellä aloitetut hakkuut pysäytettiin mielenosoituksin vuonna 2012. Ylänne on yksi monista pitkäaikaisista Sanginjoki-aktiiveista viiden vuoden kokemuksellaan. Tänä aikana hän on ollut esimerkiksi mukana kirjoittamassa lausuntoja ja vedonnut poliittisiin päättäjiin.

Kamppailu jatkuu

Vuosien väännön jälkeen hyvät uutiset olivat lähellä kesäkuussa 2014, kun Oulun kaupungin valtuusto käsitteli ehdotusta, jossa puolet metsistä suojeltaisiin. Aloite kuitenkin kaatui yhden äänen erolla sekavassa äänestyksessä.

– Äänestyksen aikana eräs valtuutettu ohjeisti toista muuttamaan ääntään suojelua vastaan, ja tämä hämmennyksen alla tapahtunut viimeinen painallus ratkaisi äänestyksen, Ylänne kertaa äänestyksen dramaattisia vaiheita.

Kamppailu alueen suojelemiseksi siis jatkuu yhä. Sanginjoen suojelun taakse on kymmenen vuoden aikana muodostunut suuri kansanliike. Suojeluesityksen on allekirjoittanut 14 järjestöä ja sillä on laaja kannatus oululaisten keskuudessa. Miksi sitten päättäjät ovat vastustaneet suojelua?

– Pääargumentti on ollut hakkuutulojen menetys. Siitä on ollut myös paljon väärää tietoa, ja taloudellista merkitystä on tahalleen tai tahattomasti liioiteltu. Suojelu tuo pitkällä aikavälillä paljon suuremmat taloudelliset voitot kuin hakkuutulot, kun turismi ja terveyshyödyt kasvavat. Nämä argumentit on kuitenkin sivuutettu ”hömpötyksenä”, ja osittain metsien hakkuuta pidetään lähes kansallisena velvoitteena kansanomaisuuden hyödyntämisessä. Lisäksi esillä on ollut harhaluuloja, joiden mukaan teiden käyttö, liikkuminen metsässä ja marjastaminen kävisi suojelun myötä mahdottomaksi.

Toimi rohkeasti metsien puolesta

Ilman suojelijoiden sitkeää työtä iso osa Sanginjoen metsistä olisi luultavasti jo hakattu tällaisiin virheellisiin käsityksiin vetoamalla. Ylänne kannustaakin kaikkia lähimetsistään huolestuneita ihmisiä toimimaan rohkeasti metsän puolesta.

– Päätöksistä ja kaavoista valittamista pidetään usein vastahankaisena tekona ja meitä valittajia keskimääräistä hankalimpina tyyppeinä. Mikään ei kuitenkaan muutu, jos ei edes yritetä ottaa kantaa ja osallistua keskusteluun. Pienetkin positiiviset saavutukset tuntuvat hyvältä, ja samalla oppii hyödyllisiä taitoja. Mitä useampi meistä yrittää vaikuttaa, sitä helpommaksi se muuttuu muillekin.

Tampereen kaupunki on suojelemassa yli 500 hehtaaria metsää Kintulammin hienolla, erämaisena säilyneellä alueella.

Suojeltuja lähimetsiä

Entäs ne voitetut taistelut? On niitäkin onneksi. Esimerkiksi Espoo kunnostautui 550-vuotisjuhlavuotenaan vuonna 2008 ja suojeli kerralla teeman mukaisesti 550 hehtaaria metsää. Vantaalla metsien suojelun tilanne on yleisesti ottaen melko hyvä ja usealle arvokkaalle kohteelle on viime vuosina saatu lakisääteinen suojelu vuoden 2007 yleiskaavan toteutuksessa. Lisäksi Vantaa suojeli 300 hehtaaria lähimetsää inkoolaisillekin, kun kaupungin omistama arvokas luontoalue Inkoon Bjursissa myytiin valtiolle METSO-ohjelmassa 2013.

Suurista kaupungeista myös Tampere on viime vuosina aktivoitunut metsiensä suojelussa kaupungin tekemän luonnonsuojeluohjelman ansiosta, ja löytyypä kaupungin strategiasta varsin kunnianhimoinen kirjaus vuodelle 2025: ”Tampere on johtava luonnonsuojelukaupunki”. Villilän saari, Halimasjärvi, Holman metsä Teiskossa, ja Makkarajärven-Viitasenperän alue Hervannassa, siinä esimerkkejä Tampereella viime vuosina suojelluista kohteista. Valmisteilla on myös muun muassa harvinaisen laajan, 555 hehtaarin, Kintulammin alueen suojelu.

Metsät tarvitsevat meitä

Helsingissä ei suuria voittoja lähimetsäkiistoissa ole valitettavasti vielä saatu. Kaupunki haluaa pitää ilmeisen tiukasti kiinni mahdollisuudesta kaavoittaa metsät asuinalueiksi, ja uudessa yleiskaavaluonnoksessa metsiä ollaankin kohtelemassa kovalla kädellä. Kaavaehdotus hävittää pahimmassa tapauksessa jopa kolmasosan Helsingin metsistä. Helsingin strategiaohjelmassa näkyy kuitenkin myös pieni toivon pilkahdus lähimetsille, kun ohjelmaan on kirjattu tavoite metsäisen suojeluverkoston perustamiseksi osana yleiskaavatyötä.

Useimmat tässä mainitut suojelupäätökset ovat luontojärjestöjen ja asukkaiden pitkän työn ja äänekkäiden vaatimusten tulosta. Lähimetsät ympäri maata tarvitsevat kipeästi sinnikkäitä puolustajia, jotka eivät pelkää kyseenalaistaa poliitikkojen ja virkamiesten näkemyksiä metsistä vain potentiaalisina tonttimaina tai hakkuutuloina.

Lähimetsät haltuun! on Luonto-Liiton valtakunnallinen kampanja, jonka tavoitteena on muun muassa lisätä tietoisuutta metsien ekologisesta ja kulttuurisesta merkityksestä ja edistää lähimetsien suojelua.

 

www.lahimetsat.fi
facebook.com/lahimetsat
twitter.com/lahimetsat
#lähimetsäthaltuun

Haluatko lukea lisää Nuorten Luontoa? Tilaa lehti täältä itsellesi tai lahjaksi!

Maailman suurimmat puut kasvavat Amerikassa

Yhdysvaltain länsirannikolla kasvaa kaksi maailman suurinta puulajia, korkeusennätykseen kurottava punapuu ja tilavuusennätyksellä mahtaileva mammuttipetäjä. 

Amerikassa kaikki on suurempaa. Sanontaa on tavattu käyttää puhuttaessa kulutuskulttuurin tuotoksista, kuten autoista tai ruoka-annoksista. Se pitää paikkansa myös luonnossa, ainakin mitä puihin tulee. Maailman suurimpien puiden elinalueet kattavat kuitenkin vain hyvin pienen osan Pohjois-Amerikan mantereesta.

Kaksi parhaimmillaan jättimäiseksi kasvavaa sypressikasvien heimoon kuuluvaa havupuulajia, punapuu ja mammuttipetäjä, elävät melko kapealla vyöhykkeellä Yhdysvaltain länsirannikolla. Luontaisesti niitä ei juuri tavata keskenään samoissa paikoissa, vaan punapuumetsät ovat lähempänä Tyynenmeren rannikkoa ja mammuttipetäjä viihtyy hieman idempänä sisämaassa.

Dinosaurusten aikalaisia

Näillä suurilla Sequoioidae-alaheimon havupuilla sukupuuttoon kuolleine sukulaisineen oli oma kulta-aikansa, joka ajoittuu samoihin aikoihin dinosaurusten valtakauden kanssa. Jurakauden loppupuolella, 150 miljoonaa vuotta sitten, ja tätä seuranneella hyvin lämpimällä liitukaudella suuressa osassa pohjoisen pallonpuoliskon metsiä eli punapuita sukulaisineen.

Ilmaston viilentyminen kutisti Sequoioidae-puiden elinalueen viimeistään eoseeni-epookin loppupuolella noin 35 miljoonaa vuotta sitten huomattavasti aiempaa pienemmäksi. Nykyään alaheimosta on jäljellä vielä kolmas laji, kiinanpunapuu (Metasequoia glyptostroboides). Se ei ole Amerikan-serkkujensa tapainen jättiläinen.

Nimi intiaanilta

Vaikka Sequoiodae-puut menestyivät mainiosti lämpimämmällä ja nykyistä selvästi hiilidioksidipitoisemman ilmakehän kaudella, emme voi tietää, onko nykyisestä ilmastonmuutoksesta niille juuri hyötyä. Myös kosteusolojen kehittyminen vaikuttaa niiden pärjäämiseen, mutta ennen kaikkea tietysti se, annetaanko puiden kasvaa rauhassa. Suurin osa punapuista ja mammuttipetäjistä elää suojelluilla alueilla. Vuonna 1890 perustetut Yosemiten ja Sequoian kansallispuistot, joista ensimmäisessä elää mammuttipetäjiä ja jälkimmäisessä punapuita, ovat Yhdysvaltain kolmanneksi ja neljänneksi vanhimmat kansallispuistot.

Nimi Sequoiodae ja sitä muistuttavat puusukujen nimet kunnioittavat 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa eläneen cherokee-intiaani Sequoyahin muistoa. Vuonna 1821 hän sai valmiiksi cherokeen kirjakielen perusteet, jonka jälkeen kieltä on voinut lukea ja kirjoittaa.

Punapuu (Sequoia sempervirens)

Punapuiden luontainen kasvualue on Tyynenmeren rannikolla Kalifornian pohjoisemmalla puolikkaalla ja Oregonin eteläosissa. Puulajin nimi tulee tunnusomaisesta punaisesta kaarnasta, minkä puolestaan aiheuttaa kaarnan sisältämä tanniinihappo. Tieteellinen lajinimi sempervirens viittaa lajin elinvoimaisuuteen, kykyyn lisääntyä myös suvuttomasti niin, että esimerkiksi kaatuneen jättipuun oksa jatkaa kasvuaan uudeksi suureksi puunrungoksi.

Parhaiten punapuut menestyvät kukkuloilla 30–750 metrin korkeudella merenpinnasta, missä valtameren kosteutta tiivistyy riittävästi janoisten puiden tarpeisiin. Kaikkein suurimmiksi ne pääsevät kasvamaan laaksoissa ja rotkoissa, joissa on usein sumuista ja vesi virtaa ympäri vuoden.

Maailman korkeimman puun titteliä pitää hallussaan Redwoodin kansallispuistossa Pohjois-Kaliforniassa kasvava Hyperion-punapuu, joka löydettiin elokuussa 2006. Sen korkeudeksi on mitattu 115,6 metriä. Se sisältää  530 kuutiometriä puumassaa ja on 700–800 vuoden ikäinen – varsin “hoikka nuorukainen” suurimpiin mammuttipetäjiin verrattuna. Puun tarkkaa sijaintia ei ole kerrottu suurelle yleisölle, jotta Hyperion ja sen elinympäristön muut eliöt eivät häiriintyisi massaturismista.

Mammuttipetäjä (Sequoiadendron giganteum)

Mammuttipetäjiä kasvaa luontaisesti ainoastaan Sierra Nevada -vuoriston länsirinteiden metsäalueilla Kaliforniassa. Niitä on kuitenkin istutettu koristepuiksi niin muualle Pohjois-Amerikkaan kuin Australiaan, Uuteen-Seelantiin ja useisiin Euroopan maihin, ei kuitenkaan tiettävästi Suomeen.

Tilavuudeltaan maailman suurin puu, 1487-kuutiometrinen mammuttipetäjä Kenraali Sherman, kasvaa  Sequoian kansallispuistossa Keski-Kaliforniassa. Sen puutavaralla voisi täyttää vaikkapa kolmekymmentä 20-neliöistä opiskelijayksiötä, joissa on tavanomainen 2,5 metrin huonekorkeus. Puun ympärysmitta tyvellä on yli 31 metriä. Tarvittaisiin ainakin 21 jutun kirjoittajan kokoista puunhalaajaa muodostamaan sen ympärille yhtenäinen halauspiiri. Puun iäksi on arvioitu 2300–2700 vuotta. Pelkästään kenraali Shermanin suurimman oksan halkaisija on 2,1 metriä, samaa luokkaa kuin Suomen suurimpien puiden halkaisija.

• Stadion torni, Helsinki, 72 m.
• Punapuu Hyperion, maailman korkein puu, Kalifornia, 115,6 m.
• Näsinneula, Tampere, 124 m.

Seikkailuja, jännitystä ja luontoelämyksiä nuortenleirillä

Luonto-Liiton kesään kuuluvat ehdottomasti suositut luontoleirit, joita järjestetään ympäri Suomen. Mitä leireillä sitten tapahtuu? Hauskanpitoa ja muuta jännää tekemistä ei ainakaan Benkun leiriltä viime kesänä puuttunut. 

Benkkua ja erityisesti Luonto-Liiton leirialuetta Sofianlehtoa parempaa paikka luontoleireille on vaikea keksiä. Hangossa sijaitsevalta Bengtsårin eli Benkun muutaman neliökilometrin kokoiselta saarelta löytyy suojeltuja lehtoja, monenlaista muuta metsää, niittyjä, soita, komeita kallioita ja pieni hiekkarantakin. Polkuja pitkin tai melomalla pääsee retkeilemään ympäri saarta, mutta nuortenleireillä on poistuttu monesti polultakin kokeilemaan suota paljain varpain, poimimaan sieniä ja marjoja tai etsimään geokätköjä ja joskus jopa aikamatkustajien viestejä, kuten viime kesän nuortenleirillä.

Lastenleiriläisestä ohjaajaksi

Luonto-Liiton leirit ovat kuuluneet erottamattomasti kesänviettooni vuodesta 2002, kun heti ensimmäiseltä luokalta päästyäni uskaltauduin isosiskon jalanjäljissä ensimmäiselle leirilleni. Sen jälkeen olen ollut mukana niin leiriläisenä, ohjaajana, kokkina kuin johtajanakin. Kesällä 2014 olin jälleen uudenlaisessa roolissa, kun lähdin ensimmäistä kertaa ohjaajaksi nuortenleirille.

Muistan, miten aikanaan tuntui pelottavalta siirtyä jo tutuksi käyneiltä lastenleireiltä nuortenleirille leiriläiseksi. Epäilin, voisivatko ne mitenkään olla yhtä hauskoja kuin lastenleirit, ja kysyin joltakulta viimeisen lastenleirini ohjaajista, millaista nuortenleireillä oikein on. ”Vielä sata kertaa hauskempaa kuin lastenleireillä”, hän lupasi.

En heti ihan uskonut ohjaajan väitettä, mutta sittemmin hänen sanansa ovat kyllä palanneet monesti mieleeni, omalla tavallaan ohjaaja oli ihan oikeassa. Nuortenleireillä tarvitsee vahtia ja valvoa leiriläisiä paljon vähemmän kuin lastenleirillä, ja voidaan keskittyä niihin oikeasti kivoihin juttuihin, eli varsinaiseen leiriohjelmaan.

Retkeilyä, luonnon tutkimista ja erikoisempaakin ohjelmaa

Leirillä teimme kaksi isompaa retkeä. Meloimme illaksi laavulle, ja osa leiriläisistä jäi yöksikin tutun telttakylän ulkopuolelle. Melontaretkillä, kuten useimpina muinakin päivinä, säät olivat mukavat, ja viime vuonna leirillä olleet muistelivat edellisen vuoden kaatosateessa melomista jo hauskana juttuna.

Melomisen ja saarella samoilun lisäksi teimme päiväretken Hankoon. Pelkkää kaupunkimatkailua ja karkkivaraston täydennystä retki ei kuitenkaan ollut, vaan samoilimme myös ihan Hangon keskustan tuntumassa upeilla rantakallioilla ja kävimme uimassa Hangon mainiolla hiekkarannalla. Vedessä oli kuulemma hauskaa, mutta me uimavalvojiksi joutuneet ohjaajat värjöttelimme takit päällä, sillä tuuli on retkipäivänä todella navakka.

Ohjelmassa on joka vuosi retkiä, saunomista, leirileikkejä ja muita kestosuosikkeja, mutta leiriohjelma on aina myös ohjaajiensa näköistä. Viime vuonna ohjaajien harrastusten ja opintoalojen mukaan ohjelmasta löytyi muun muassa pieni pöllöretki, luonnonkosmetiikan valmistamista, ihmisoikeuksiin ja Aasian asioihin tutustumista ja historiallisia tansseja.

Aikamatkailua

Monella nuortenleirillä on vietetty koko päivän tai useammankin mittaisia seikkailuja, joissa leiriläiset ovat päässeet pohtimaan asioita vähän eri näkökulmista kuin yleensä, ja viime kesänä leiriläiset pääsivät tahdonvastaisen aikamatkustuksen makuun. Alkuleiristä leiripaikalle tupsahti useampikin eksyneen oloinen kulkija niin keskiajalta kuin lähitulevaisuudestakin, ja leiriläiset joutuivat yhteistyössä ratkomaan matkalaisten pulmia. Aikavääristymien syy paljastui, kun leiriläiset heräsivät eräänä aamuna leiripaikalta ilman ohjaajia. Paikalta löytyi vain kirje, joka kertoi ohjaajien joutuneen menneisyyteen aikakoneeksi paljastuneen okariinan hajottua. Leiriläisten tehtäväksi jäi etsiä eri puolille saarta joutuneet aikakoneen palaset pelastaakseen ohjaajat.

Kaikesta leiriohjelmasta ohjaajattoman päivän sujuminen hermostutti meitä ohjaajia kaikkein eniten, mutta kaikki sujui onneksi hyvin. Vapaus maistui leiriläisille, jotka ehtivät aikakoneen kokoamisen ohella ainakin leikkiä suosikkileikkejään ja kiivetä koko porukalla puuhun ottamaan yhteisvalokuvaa.

Nuortenleiri jäi mieleeni jälleen kerran hyvänä leirinä, ja leiriläisetkin näyttivät viihtyneen. Ohjaajana on mukava katsoa, kun leirin mittaan ensimmäisenä päivänä toisilleen vieraat leiriläiset tutustuvat ja ystävystyvätkin viikon mittaan. Vaikka varsinkin ohjaajia väsytti viimeisenä päivänä, tuntui kaikilla olevan mielessä sama asia: kuluipa leiriviikko nopeasti!

Ensimmäistä kertaa Benkussa olleidenkin oli loppuleiristä helppo yhtyä laulamaan muutama kesä sitten leirillä sanoitettua Benkkukärpänen-laulua:

”Benkkuun vaan, Benkkuun vaan /  joka kesä seilataan / ja kun kesä on ohi /niin takas kaivataan”

Tiesithän, että Luonto-Liiton leirit ovat jäsenille edullisempia? Lue lisää kesän nuortenleireistä ja ilmoittaudu.