Suoran toiminnan valaanpelastusta maailman merillä

Teksti: Maria Rautio, Kuvat: Hanna Heikkilä & SSCS / Tim Watters, Eliza Muirhead

Suomalainen Sea Shepherd -aktivisti Sonja Hyppänen piipahti keväällä Suomessa, kun hän oli kiertänyt maailman meriä lähestulkoon kaksi vuotta mertensuojelujärjestön aluksella.

Merten villielämää ja elinympäristöjä suojelevan Sea Shepherd -järjestön alukset Steve Irwin, Bob Barker ja Sam Simon palasivat maaliskuun lopulla Melbournen satamaan valaanpyyntikampanjan loputtua. Siihen mennessä Sonja Hyppänen oli ollut yhtämittaisesti merillä viisi kuukautta. Kahden vuoden aikana hän on seilannut Espanjasta Färsaarille, Euroopasta Australiaan ja sieltä Eteläiselle jäämerelle, jonne viimeisin kampanja sijoittui. Suomeen pariksi viikoksi tullut Hyppänen oli kampanjan päätyttyä helpottunut.

– Olihan nuo aika rankat viisi kuukautta. Varsinkin loppuvaiheen tapahtumat olivat aika hurjaa touhua. Estimme kolmella aluksellamme japanilaisten valaanpyytäjien tehdaslaivan tankkaamisen. Japanilainen alus törmäsi kaikkiin aluksiimme, ja tilanne oli päällä viikon ajan. Nukuimmekin vaatteet päällä jatkuvassa valmiustilassa, Steve Irwin -aluksella kansiosastolla työskennellyt Hyppänen muistelee.

Alusten kapteenit pitivät pintansa, eikä japanilaisaluksen tankkaus onnistunut.

– Lommoille menneet alukset ovat pieni hinta siitä, että saimme todennäköisesti pelastettua 900 valasta.

Flaijerien jakamisesta suoraan toimintaan 

Sonja haki vapaaehtoistyöhön Sea Shepherdin miehistön jäseneksi keväällä 2011, kun hän oli seurannut yhdistyksen toimintaa internetissä muutaman vuoden. Hyppänen valmistui ammattikorkeakoulusta toimittajaksi, jonka jälkeen hän halusi harjoittaa suoraa, väkivallatonta toimintaa rikollisen toiminnan pysäyttämiseksi maailman merillä.

– Valmistuttuani en ollut kovin innoissani palkkatöihin menemisestä tai elämisestä systeemissä, jossa suurin osa teoistamme vähintään vahingoittaa planeettaamme ja sen asukkeja. Olen ollut puolivillainen aktivisti suuren osan elämästäni, mutta flaijereiden jakaminen ja mielenosoitukset ovat kohdallani tuntuneet lähinnä pettymyksiltä. Sea Shepherdin kautta koin pystyväni elämään aktivistina laivalla ja puuttumaan oikeasti asioihin.

Pääosin vapaaehtoistyöntekijöistä koostuva miehistö pysäyttää valaita pyytäviä harppuunalaivoja myös pudottamalla pitkiä köysiä veteen alusten eteen. Mikäli liike onnistuu, köydet päätyvät harppuunalaivan potkuriin ja pysäyttävät sen. Mikäli Sea Shepherd -alus ei ole tekemisissä harppuunalaivojen kanssa, tehdään laivalla perustöitä, kuten siivoamista ja huoltotöitä noin aamukahdeksasta viiteen. Vapaa-aikaakin työntekijöille jää.

– Vapaa-ajan viettotapoja on monia. Laivan messi on hengauksen keskittymä, jonka täyttävät välillä shakkimatsit ja välillä pokeriturnaukset. Lukeminen ja elokuvien katselu ovat aina suosittuja ajantappometodeja. Laivan kuntopyörässä taitaa olla kilometrejä toista tuhatta. Kun kelit kylmenevät, laivan pieni sauna on kovassa käytössä.

Valaan viimeinen näky 

Sonjan työhön on mahtunut paljon ikimuistoisia hetkiä, mutta hienoin niistä on ollut ryhävalaiden näkeminen Australian rannikolla Kimberleyssä viime kesänä.

– Paikallisen energiayhtiön mukaan alueella ei ole merkittäviä määriä ryhävalaita. Näimme kuitenkin alueella yli sata ryhävalasta vuorokaudessa, äitejä, poikasia ja niiden pienten pyrstöjen loisketta. Pääsin seuraamaan valaita ihan muutaman metrin etäisyydeltä.

Ikävimmät hetket taas liittyivät Japanin valaanpyyntilaivaston kohtaamiseen Eteläisellä jäämerellä.

– Venekuskimme ajoi kumiveneen aivan harppuunalaivan keulan ali hyytävässä tuulessa, jäälauttojen seassa. Katsoin ylös harppuunalaivan keulaan ja näin yläpuolellani laivan harppuunan. Tämä on viimeinen näky jonka valas näkee ennen kuin räjähtävä harppuuna iskeytyy sen selkään, muistan ajatelleeni.

Jäämereltä toiselle

Kun Sonja lähti ensimmäistä kertaa merille vuonna 2008 purjelaiva Estellen viemänä, hänelle aukeni merillä tapahtuvan tuhon laajuus. Selvästi suurin osa merten huippupedoista, kuten tonnikalasta ja haista, on ryöstökalastettu kantojen romahtamisen partaalle.

– Noin puolet maailman kalakannoista arvioidaan olevan siinä pisteessä, että ne eivät enää toivu entiselleen, ellei kalastusta vähennetä. Jos samanlaista ryöstökalastusta harjoitettaisiin
 maalla, kansa nousisi kapinaan. Rikokset merten villielämää ja elinympäristöjä kohtaan ovat veden pinnan alla, poissa näkyvistä.

Sonja aikoo jatkaa mukana yhdistyksen toiminnassa, mutta ihan heti paluu merille ei ole suunnitelmissa.

– Voi mennä hetki, ennen kuin Sea Shepherdin laivat taas liikkuvat ja yhdistys saa kerättyä tarpeeksi lahjoituksia. Tein nyt sen päätöksen, etten jää satamaan odottamaan ja nakuttelemaan ruostetta pois laivoista. Tuntuu, että minusta on enemmän apua maissa, esimerkiksi puhumalla mertensuojelusta, Sonja perustelee.

Sonjalla on seuraavaksi suunnitelmissa mertensuojelua käsittelevän kirjan kirjoittaminen.

– Lähden Jäämeren rannalle Norjaan kirjoittamaan rauhassa mertensuojelua käsittelevää suomenkielistä  perustietoteosta. Siellä on pieni kylä, jossa ystäväni pyörittää majataloa. Toivottavasti saisin sinne kodin, josta olisi helppo lähteä laivoille ja maailmalle. En ole ollenkaan kaupunki-ihminen, Sonja hymyilee.

Mitä Sea Shepherdin valaanpelastajalta vaaditaan?

• – Sea Shepherdin miehistön jäsenen täytyy olla yli 18-vuotias.
• – Uintitaito on ehdottoman tärkeää.
• – Hyvä englannin kielen taito.
• – Hyvät sosiaaliset taidot. Merillä ollaan pitkiä aikoja samassa laivassa, jossa tilaa on vähän
• – Kaikki työntekijät koulutetaan, suurin osa ei ole välttämättä ennen ollut merillä.
• – Intohimo, oikea asenne, ja työtä pelkäämätön luonne tärkeintä.
• – Maissa on tärkeää puhua aiheesta kavereiden kanssa.

Lisää Sea Shepherdin toiminnasta osoitteessa www.seashepherd.org

Sonjan blogi osoitteessa fifi.voima.fi/blogit/tekija/sonja-hyppanen

Sinä, minä ja pari miljoonaa muuta

Teksti: Aino Saarenmaa, Kuvitus: Eero Astala

Kansainvälisyys alkaa monessa asiassa olla jo itsestäänselvyys. Ympäristönsuojelussa se on erityisen tärkeää, sillä ympäristöongelmat eivät tottele valtioiden rajoja, ja yksi asia vaikuttaa aina toiseen. Kun koralliriutat katoavat, vaikutukset eivät jää pelkästään meriin, ja metsien katoamisesta kärsivät muutkin kuin metsän asukit.

Tapoja vaikuttaa löytyy joka lähtöön. Kiireiset voivat kirjoittaa vetoomuksen netissä, ja lomailijoille on tarjolla ekomatkoja. Seikkailunhaluiset voivat viettää vaikka kokonaisen vuoden vapaaehtoistöissä ulkomailla.

Kansainvälinen toiminta antaa paljon myös tekijälleen, tapahtui se sitten järjestössä, lomamatkalla tai työleirillä. Odotettavissa on ainakin ikimuistoisia kokemuksia, tuoreita näkökulmia, ja toivottavasti myös uusia ystäviä. Etenkin järjestötoiminnassa kansainvälisyys on suunnaton voimavara, kun saman asian ympärillä toimivat voivat jakaa ideoitaan ja kokemuksiaan.

Hyviä esimerkkejä kansainvälisestä joukkovoimasta ovat internetyhteisöt Avaaz ja Causes. Palvelun avulla ihmiset ympäri maailman voivat esimerkiksi vetoomuksien ja lobbauksen avulla vaikuttaa siihen, että heidän mielipiteensä otetaan huomioon päätöksenteossa. Kansainvälisen näkyvyyden ansiosta paikallisetkin asiat voivat hyvässä lykyssä saada nopeasti kollektiivista voimaa taakseen.

Tällä hetkellä jo yli 2,5 miljoonaa ihmistä eri puolilta maailmaa on vaatinut Euroopan unionia kieltämään mehiläisille vaaralliset hyönteismyrkyt. Suomessa asiaa pitävät esillä Luonto-Liitto ja Suomen luonnonsuojeluliitto. Pidetään peukkuja pölyttäjien puolesta.

Muutokset eivät tapahdu yhdessä yössä, eikä tavoitteisiin välttämättä päästä heti. Tärkeintä on kuitenkin pitää asioita esillä, sillä tietoisuuden kasvattaminen on ensimmäinen askel kohti toimintaa.

Kirjoittaja on Luonto-Liiton toimitus- ja viestintäharjoittelija.

Kiinalaista ympäristönsuojelua

Teksti: Aura Yliselä, kuva: April Xiaoyi Xu

Kiinaa ei pidetä ympäristön- tai eläinsuojelun mallimaana, mutta myös siellä on innokkaita ympäristön- ja eläintensuojelijoita. 

April Xiaoyi Xu on 16-vuotias Pekingin kansainvälisen koulun oppilas. Hän perusti kaksi vuotta sitten ystäviensä kanssa Roots & Shoots -ympäristöryhmän kouluunsa.

– Sain tietää järjestöstä jo neljännellä luokalla, mutta silloisessa koulussani ei ollut Roots & Shoots -ryhmää. Luin järjestön perustajan Jane Goodallin kirjoja ja kerroin niistä ystävilleni. Koulua vaihdettuani huomasin, että uudessa koulussani oli järjestön toimisto. Sain toimistosta tietoa eri kampanjoista, ja päätimme ystävieni kanssa perustaa ryhmän.

Aluksi ryhmään kuului 12 henkilöä, eikä se kuulunut koulun viralliseen iltapäivätoimintaan.

– Kun saimme ryhmän osaksi virallista toimintaa, odotimme tusinan verran osallistujia. Yllätyin iloisesti, kun ilmoittautuneita olikin 28! Olemme lukumäärältämme suurin koulun iltapäiväkerho.

Kuuluisan perustajan vierailu

Viime syksynä Aprililla ja muilla ryhmän jäsenillä oli tilaisuus tavata järjestön perustaja, tohtori Jane Goodall, kun hän tuli vierailulle heidän kouluunsa.

– Tapasimme koulun kirjastossa, joka on lempipaikkani. Olin niin innoissani! Sain haastatella häntä ja koulun valokuvaaja otti kuvia ryhmästä.

Janen esimerkki motivoi Aprilia.

– Hän sanoo aina, ettei kukaan ole liian merkityksetön muuttaakseen maailmaa. Ajattelen sitä usein, niin koulussa kuin sen ulkopuolellakin. Jokainen yksilö on merkityksellinen ja pystyy tekemään paljon!

Kiina ei ole kovin vihreä maa, mutta Aprilin mukaan kaikki voivat yhdessä vaikuttaa kouluihin, vanhempiin ja yhteiskuntaan.

– Nyt aiomme perustaa Roots & Shoots  -ryhmän alakoululaisille, jotta voimme kertoa ympäristöasioista nuoremmille oppilaille. Teemme myös yhteistyötä yhden yhdysvaltalaisen Roots & Shoots -ryhmän kanssa.

Luomuvihanneksia ja haiden suojelua

Pekingin kansainvälisen koulun Roots & Shoots -ryhmän tärkeimpiä projekteja ovat luomuvihannesten viljely koulun pihalle perustetussa puutarhassa sekä haiden suojelu haineväkeiton vastaisen kampanjan avulla.

Suomen näkökulmasta kaukaiselta vaikuttava haineväkeitto on Kiinassa iso asia. No Shark Fin -kampanja tähtää Kiinassa arvostettuna herkkuna pidetyn haineväkeiton kulutuksen loppumiseen. Haineväkeiton kulutuksen kasvun takia joka vuosi tapetaan yli 73 miljoonaa haita julmalla tavalla. Sen vuoksi monista hailajeista on tullut uhanalaisia.

– No Shark Fin -kampanja on minusta todella tärkeä, koska kun saamme ihmiset luopumaan haineväkeitosta, me todella näemme työmme jäljen.

Aprilin mielestä eläinten suojelu on Kiinassa iso kysymys.

– En voi syödä kalaa, joka tapetaan ostajan edessä kaupassa, minusta se on julmaa. Kiinassa uskotaan, että sillä tavalla kala on tuoretta. Lisäksi uhanalaisten lajien, kuten pandan suojelu on todella tärkeää. Jos pandat häviävät, samalla häviää iso osa kiinalaista kulttuuria. Esimerkiksi metsien hävittäminen uhkaa pandojen suojelua. Tietoisuuden lisääminen eläinsuojelusta ja uhanalaisten lajien suojelu ovat Kiinassa todella tärkeitä asioita.

Suomalaisille ympäristönsuojelijoille April haluaa kertoa terveisiä:

– Kiina ja Suomi ovat hyvin erilaisia maita, mutta kun toimimme yhdessä samojen asioiden puolesta, voimme kaikki vaikuttaa siihen, että tulevaisuus on vihreämpi ja parempi meille kaikille.

Jane Goodall’s Roots & Shoots

Jane Goodall’s Roots & Shoots on kansainvälinen ympäristöjärjestö lapsille ja nuorille alakoululaisista yliopistoikäisiin. Järjestön perusti vuonna 1991 tunnettu kädellisten tutkija Jane Goodall yhdessä tansanialaisten yläkouluikäisten nuorten kanssa. Nyt Roots & Shoots -ryhmiä on 132 maassa. Pelkästään Kiinassa ryhmiä on yli 600. Suomessa ryhmiä ei vielä ole.

Roots & Shoots -ryhmät työskentelevät ympäristönsuojelun, eläinsuojelun ja erilaisten yhteisöprojektien parissa. Ne järjestävät esimerkiksi kierrätyspisteitä kouluihin, käyvät auttamassa paikallisissa eläinsuojissa, viljelevät luomuvihanneksia koulujen pihoilla ja keräävät nimiä vetoomuksiin.

http://rootsandshoots.org/

Rhythms of Resistance – Vastarinnan rytmit

Teksti: Hemi Malkki, kuvat: Hemi Malkki, Hanna Heikkilä

RoR-ryhmät rummuttavat hyväksikäyttöä ja sortoa vastaan ympäri maailman. 

Rhythms of Resistance -verkoston alkujuuret ovat Brasilian köyhässä Bahian maakunnassa. Seitsemänkymmentäluvun puolivälistä alkaen paikalliset rumpuryhmät alkoivat sekoittaa perinteisiä sambarytmejä reggae-, salsa- ja merengue-vaikutteisiin ja loivat samba reggae -tyylin. Ryhmät nostattivat alueen vapautetuista orjista koostuvan mustan väestön yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja vastustivat maassa vallinnutta sotilasdiktatuuria. Monet tuolloin perustetuista ryhmistä kamppailevat yhä rasismia ja sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta vastaan, vapauden ja ihmisoikeuksien puolesta.

Vuonna 2000 perustetun Lontoon RoR-ryhmän juuret ovat Reclaim the Streets -liikkeessä. Hopeaan ja vaaleanpunaiseen sonnustautunut ”karnevaaliblokki” onnistui yhdessä mustan blokin ja Ya Basta -liikkeen kanssa sulkemaan Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) vuosikokouksen Prahassa. Sen jälkeen RoR-ryhmiä on perustettu ympäri maailmaa. Kaikki rytmiryhmät soittavat samoja rytmejä ja pyrkivät käyttämään myös samanlaisia käsimerkkejä. Niinpä eri ryhmät eri paikkakunnilta ja jopa eri maista voivat liittyä yhteen suuriksi yhtyeiksi.

Ryhmien sisällä päätökset tehdään konsensusperiaatteella. Kaikilla ryhmän jäsenillä on yhtäläinen oikeus päättää ryhmän asioista, eikä yhtyeillä ei ole virallista johtajaa. Kuka tahansa voi ottaa mestren roolin harjoituksissa. Kukin ryhmä toimii itsenäisesti, ja tukevat haluamiaan kampanjoita ja mielenosoituksia, mutta kaikki ryhmät ympäri maailman ovat sitoutuneet vastustamaan kaikenlaista hyväksikäyttöä, syrjintää ja sortoa.

Ensimmäistä kertaa rumputreeneissä 

Suuntaan Lontoon RoR-ryhmä harjoituksiin perhoset vatsanpohjassa lehahdellen; kokemukseni rytmisoittimista rajoittuu yläasteen musiikkituntien klassikkoon, rytmimunaan. Ensikertalaisena pyydän mahdollisimman helppoa soitinta ja saan bassorummun eli surdon roikkumaan olaltani. Surdon soittajia on onneksi useampia, joten en ole yksin vastuussa pohjarytmistä. Soitantaa johtava mestre näyttää meille miten rytmi menee, ja siirtyy sitten ohjaamaan muita. Sama rytmi toistuu koko kappaleen läpi, joten alkuun pääsee helposti.

Oman rytmin soittamisen lisäksi on kuitenkin muistettava tarkkailla mestreä. Välillä mestre hiljentää osan ryhmästä tai antaa merkkejä, jotka ilmaisevat rytmin muutoksesta. Huomaan nopeasti, etten osaa tehdä montaa asiaa yhtä aikaa. Rummutus sujuu, mutta jos yritän samaan aikaan liikkua rennosti musiikin tahtiin ja vielä kiinnittää huomiota mestreen ja muihin soittajiin, aluksi yksinkertaiselta tuntuva rytmi alkaakin tuntua vaikealta.

Päätän pitää mieleni rytmissä. Soitinten päällekkäin kerrostuvat rytmit muodostavat hypnotisoivan kudelman. Alan ymmärtää, miksi rummutusta on käytetty kautta aikain transsiin pääsemisessä. Rytmeihin on helppo unohtua. Puolentoista tunnin soitannan jälkeen olen virkistynyt ja täynnä energiaa.

Marianna Riddle, 22, johtaa rumpuryhmää.

“Ryhmä on minulle kuin perhe!” 

Marianna Riddle on soittanut rumpuja Lontoon Rhythm of Resistancessa kolme vuotta.

– Näin rumpuryhmän eräässä mielenosoituksessa, ja pian sen jälkeen yliopistooni perustettiin sisarbändi. Aloin soittaa siellä ihan vain huvin vuoksi, mutta kun lukukausimaksuja nostettiin, meistä tuli poliittisempia ja aloimme liittyä mukaan mielenosoituksiin.

Marianna ei ollut aikaisemmin soittanut mitään instrumenttia.

– Aluksi treeneihin meno jännitti kyllä ja olin vähän epävarma, mutta treeneissä oli niin hauskaa, että unohdin jännittämisen. Itse soittaminen ei lopulta ollut vaikeaa.

Mariannan suosikkisoitin on Surdo.

– Ison bassorummun soittaminen on puhdistavaa. Kun soitan, keskityn täydellisesti vain rytmiin ja unohdan kaiken muun. Treenit ovat todella innostavia, ja ryhmä on minulle kuin perhe!

Into soittamiseen musikaalisuutta tärkeämpää 

Kolme vuotta toimineessa Helsingin RoR-ryhmässä pitkään mukana ollut Niklas toivottaa kaikki kiinnostuneet tervetulleiksi.

– Aiempaa kokemusta tai musikaalisuutta ei vaadita. Kenen tahansa on mahdollista oppia soittamaan, tärkeintä on innostus ja halu oppia. Ryhmällä on yhteisiä soittimia, joten mukaan voi tulla, vaikkei omistaisikaan soitinta.

Ryhmän kaikilla osallistujilla on yhtäläinen oikeus vaikuttaa esimerkiksi siihen, millaisiin tapahtumiin ryhmä osallistuu.

– Keskeisenä periaatteena kuitenkin on, että tuemme hierarkiattomia järjestäytymisen muotoja ja kamppailemme luonnon, ihmisten ja eläinten riistoa sekä kapitalismia vastaan. Haluamme ensisijaisesti tukea ruohonjuuritasoa, emmekä osallistu esimerkiksi puoluepoliittisiin tapahtumiin. Tähän mennessä olemme soittaneet muun muassa rasismin- ja turkistarhauksen vastaisissa mielenosoituksissa sekä protestissa Talvivaaraa vastaan.

Suomessa ei tällä hetkellä ole muita RoR-ryhmiä, mutta Helsingin ryhmä auttaa mielellään uusia ryhmiä toiminnan aloittamisessa.

– Uusien ryhmien perustaminen olisi erittäin toivottavaa! Jos haluat perustaa paikkakunnallesi rumpuryhmän, kannattaa tutustua kansainvälisen verkoston nettisivuihin ja ottaa yhteyttä Helsingin ryhmään.

Lisätietoa:

Kansainvälisiltä Rhythms of Resistance -verkkosivuilta löytyy muun muassa ääninäytteitä soitettavista rytmeistä, ohjeita omatekoisten sambasoitinten valmistukseen sekä vinkkejä tanssikoreografioihin: http://www.rhythmsofresistance.org/.

Lontoon RoR-ryhmän informatiiviset sivut kertovat mm. verkoston historiasta: http://www.rhythmsofresistance.co.uk/.

Helsingin rumpuryhmä harjoittelee viikoittain. Ryhmällä ei toistaiseksi ole verkkosivuja, mutta kiinnostuneet voivat ottaa yhteyttä osoitteeseen: rorhelsinki[ät]riseup.net.

Luonto-Liitto 70 vuotta – osa 2: Ympäristöneuvos Tapio Heikkilä ja ikimuistoiset viikot lintusaarella

Keskipäivän lepohetki Skogsgaddenilta. Kameroiden kanssa poseeraavat Harri ”Turri” Tukia, Antti Pouttu, Antero ”Äyry” Tammisto sekä Jouni Suoheimo.

Teksti: Kati Tiitola, kuva: Tapio Heikkilä

1970-luvun luontoliittolainen ja Helsingin Normaalilyseon Luonto-Seuran aktiivinen jäsen muistelee mieleenpainuvia nuoruuden luontoelämyksiään Tammisaaren saaristossa Jussarön Skogsgaddenilla. 

Toukokuun puolessavälissä, arktisten ranta- ja vesilintujen muuton ollessa parhaimmillaan, kourallinen nuoria luontoharrastuskipinän saaneita poikia suuntasi maa- ja metsätalousministeriön luonnonvarainhoitotoimiston lähettäminä lintusaarelle. Siellä he seurasivat lintujen paluuta ja kirjasivat havaintoja ylös. Elettiin 1970-luvun puoltaväliä.

– Merivartioston vene kuskasi meidät Baggön satamasta. Toukokuun lopussa, muutama päivä ennen koulun loppua tuli paluukyyti. Kerralla piti kaikki eväät viedä mukanaan. Tonkkavesi riitti vain osaksi aikaa, ja ruoka keitettiin meriveteen. Vakuutuksista ja muista pikkuseikoista ei ollut ikinä mitään puhetta, Tapio Heikkilä muistelee keväisiä tunnelmia.

 Mehiläishaukan mulkaisu painui mieleen 

Tapion ja hänen kollegoidensa päivät Skugilla kuluivat lintuhavaintoja tehden aamuvarhaisesta iltamyöhään. Ainoastaan keskipäivän tunteina, kun lintujen muutto oli vähäistä, oli aikaa muille aktiviteeteille ja mielenvirkistykselle. 1970-luvun luontoliittolaisten keskuudessa valokuvaus oli varsin suosittu harrastus, ja linturetkiltä onkin jäänyt muistoksi riemastuttavaa kuvamateriaalia.

Vaikuttavimpina retkiin liittyvinä elämyksinä Tapio mainitsee vesilintujen runsaat parvet aamuyön tunteina, kuikkien parvet ja erikoisen kohtaamisen mehiläishaukan kanssa. Matalalla lentänyt uupunut haukka saapui Viron suunnalta sateisena päivänä, ja ohitti lintuharrastajat hyvin läheltä.

– Mieleeni on jäänyt elävästi haukan katse, kun se mulkaisi meitä ja jatkoi matkaansa.

Viikot lintusaarella kuluivat nopeasti, ja lopulta pojat palasivat mantereelle ja koulun kevätjuhlaan hienoa luontoelämystä rikkaampina.

– Me Skugin kävijät olimme aika ruskeita veikkoja, varsinkin luokkatovereihimme verrattuna.  Taisimme jopa aiheuttaa muissa jonkinasteisia kateuden reaktioitakin, Tapio muistelee.

Luonto-Liitto täyttää tänä vuonna 70 vuotta. Järjestön perustava kokous pidettiin 16. lokakuuta vuonna 1943.

Lisää Luonto-Liiton historiasta: Kaaro & Heimonen (toim.): Luonto-Liiton historia 1943–1998.

Jääpuikkoja viiksissä ja muita syitä rakastua Suomeen

Teksti: Erika Weckström, kuva: Jorge Machado

Eräopas Jorge Machado tuli Suomeen pohjoisen luonnon houkuttelemana – eikä halua enää lähteä pois. 

Näin pohjoisesta näkökulmasta voi olla hankala ymmärtää jonkun kokevan vetoa meidän

leveysasteillemme, mutta portugalilainen Jorge Machado on tästä elävä esimerkki. Hän vaihtoi

kotiseutujensa kumpuilevat tasangot ja lämpimän ilmaston Jyväskylän pakkasiin ja pimeään.

– Suomessa neljä vuotta asunut ystäväni houkutteli minut käymään ja sanoi, että viihtyisin täällä. Eikä hän ollut väärässä. Suomi on aivan mahtava paikka, rakastuin maahan heti!

Suomen hienoina puolina hän mainitsee monipuolisen luonnon, selvästi vaihtuvat vuodenajat ja pikantin erikoisuuden.

– En ole missään muualla kokenut sitä, että viiksistä roikkuu jääkokkareita.

Kiintymyksen Suomeen sinetöi Lapissa vietetty joulukuu, jota hän kuvailee toteutuneeksi unelmaksi. Laajat metsät ja villin luonnon monimuotoisuus jättivät moisiin maisemiin tottumattomaan mieheen lähtemättömän jäljen. Edes talven pimeät päivät eivät hetken totuttelun jälkeen tuntuneet raskailta.

Rakkaus luontoon syntyi jo lapsena

Nyt kolmekymppinen Jorge vietti lapsuutensa Barreiron kaupungissa, lähellä Lissabonia. Omimmakseen hän kuitenkin tuntee vanhempiensa kotiseudun Alentejon.

– Rakkauteni luontoon on syntynyt siellä.

Alentejolainen maisema on tyypillisesti tasankomaista, korkkitammien ja havupuitten kirjomaa maastoa.

– Keväisin luonto siellä on todella kaunista, kun lukuisat kasvit ovat kukassa. Muina aikoina väriskaala rajoittuu vihreään ja ruskeaan kuivan ilmanalan vuoksi.

Jorgen isovanhemmilla oli maatila, joten hän sai aikaisin läheisen kontaktin maatilan töihin ja sen eläimiin. Hän muistelee lämpimästi isoisänsä hevoskärryn keinuntaa ja isän kanssa tehtyjä metsästysretkiä.

– En kuitenkaan koskaan oppinut pitämään metsästyksestä, joten opettelin suunnistamaan ja aloin tehdä itsenäisiä retkiä.

Hän tutustui kasveihin ja nautti luonnossa liikkumisesta.

– Kerran ulkoillessani yksin törmäsin yhtäkkiä pesueeseen kullanruskeita villisian poikasia. Ne makasivat hiljaa ja liikkumatta kylki kyljessä. Olin aivan haltioissani.

Vasta kun hän kertoi kokemuksestaan vanhemmilleen, hän ymmärsi tilanteen kääntöpuolen.

– Isä kertoi, että jos emakko olisi ollut lähellä, se olisi voinut käydä päälleni.

Harrastuksesta ammattiin

Luonnonvara-alalle hakeutuminen tuntui Jorgesta selvältä valinnalta. Hän kouluttautui luonto-oppaaksi Cercadillan vuoristokylässä Espanjassa. Koulutus pätevöitti hänet ohjaamaan ratsastus-, maastopyöräily- ja vaellusretkiä. Kun Jorge valmistui, hän työskenteli jonkin aikaa cercadillalaisessa seikkailumatkoja tarjoavassa yrityksessä ja kesäleirioppaana. Työssä häntä miellyttää tietenkin läheinen kontakti luontoon.

Retkeily Portugalissa on kovin erilaista kuin Suomessa, koska jokamiehenoikeudet ovat siellä tuntematon käsite.

– Käytännössä kaikki maat, joita ei ole suojeltu, ovat yksityisessä omistuksessa. Ulkopuolisia karkottavat aidat ovat myös tavallinen näky.

Retkeilyä varten on mentävä merkityille poluille tai kansallispuistojen reiteille.

– Tosin joinain kesinä ei edes kansallispuistoissa saa retkeillä metsäpalovaaran vuoksi.

Hän ihasteleekin jokamiehenoikeuksien antamia lähes rajattomia mahdollisuuksia luonnossa liikkumiseen.

Tähtäimessä tulevaisuus Suomessa

Jorgen vastaus tulee epäröimättä, kun puhe kääntyy tulevaisuuteen.

– Haluan rakentaa elämäni tänne. Olen jo alkanut opetella suomea.

Haavekuvissa on vaatimaton talo maaseudulta. Pihamaalle hän laittaisi ilman muuta kasvimaan yrteille ja kasviksille. Yrtit, varsinkin niiden lääkinnällinen käyttö, ovat hänelle erityisen kiinnostuksen kohde. Kuusenkerkkäsiirappi tai muut suomalaiset yrttirohdot eivät ole vielä ehtineet tulla tutuiksi.

– Suomalaisiin lääkekasveihin tutustuminen on tehtävien asioiden listallani.

Yrttilääkinnän taitoja ei ole onneksi vielä koskaan tarvittu maastossa, mutta kotioloissa hän on valmistanut yrttipohjaisia voiteita ja hauteita.

Ennen kuin nämä haaveet voivat toteutua, on opittava suomen kieli. Se kun on edellytys

eräoppaana työskentelemiselle. Jorge toivoo myös voivansa pian osallistua Lapissa järjestettävälle eräopaskurssille, jolla hän saisi päivitettyä osaamisensa suomalaisiin olosuhteisiin sopivaksi. Toistaiseksi hän hankkii elantonsa työskentelemällä baarissa.

Matka suomalaiseksi eräoppaaksi ei siis ole nopea tai yksioikoinen, mutta Jorge on päättäväinen suuren elämänmuutoksen keskellä. Onnea matkaan – toivottavasti metsissämme samoilee, pyöräilee tai ratsastaa pian eräopas Machado!

Vastuutonta vastuullisuutta

Teksti: Tomi Koivukoski, kuvat: Olli Manninen

Kansainvälinen huonekalujätti Ikea esiintyy mielellään vastuullisena, mutta yhtiön tekemiset Venäjän Karjalassa näyttävät asian toisen puolen.

Vielä suojelemattomat Karjalan ikimetsät eivät ole säästyneet hakkuilta, kun Ikea vaatii lisää raaka-ainetta kalusteidensa valmistamiseen. Nettisivuillaan yhtiö sanoo rakastavansa puita ja metsiä, mutta aarniometsien hakkaaminen kertoo jostain aivan muusta. Rakkauden puuhun voi toki ymmärtää, koska se tarkoittaa heille taloudellista tuottoa. Ikimetsien hakkaaminen kertoo kuitenkin siitä, että rakkaus jää vain puihin, eikä metsää kokonaisuudessaan oteta huomioon.

Vuonna 1999 tehty lupaus ikimetsien hakkuiden lopettamisesta ei paljon lämmitä, kun arvokasta biodiversiteettiä tuhotaan. Muun muassa Luonto-Liiton metsäryhmä, ruotsalainen Skydda Skogen ja venäläinen SPOK ovat tuoneet Ikean törkeyksiä esille.

Kartoittamalla suojeluun? 

Viime vuoden alkusyksyllä Luonto-Liiton metsäryhmä oli kartoittamassa Venäjän Karjalassa Maksimjärvensalon metsämassiivin luontoarvoja. Petroskoissa EVS-vapaaehtoisena ollut Hanna Jauhiainen liittyi noin kymmenhenkisen kartoitusjoukon mukaan ja tutustui samalla metsäryhmän toimintaan.

– Reissun tarkoituksena oli tehdä kartoitusta, joka tukisi alueesta tehtyä suojeluesitystä. Paikan päällä selvisi, että luontoarvoiltaan todella arvokasta metsää parturoidaan kiihtyvää tahtia.

Tällä hetkellä alueella on moratoriosopimus, eli firmat ovat sitoutuneet olemaan toistaiseksi hakkaamatta suojeluun esitetyllä alueella. Alue olisi kuitenkin tärkeää saada pian viralliseen suojeluun, sillä moratorio ei ole lopullinen. Venäjällä on myös tapauksia, joissa yhtiöt ovat rikkoneet moratoriosopimuksia yllättäen. Kartoitusryhmä vieraili myös luontoarvoiltaan moratoriota vastaavalla alueella, josta Ikean tytäryhtiö Swedwood ostaa puuta.

– Alueella työskentelevät metsurit juttelivat aluksi iloisesti ja kertoivat myös, mille firmalle he tekevät töitä. Myöhemmin he olivat hiljaisempia, kun heille oli ilmeisesti selvinnyt, millä asialla olemme.

Sertifikaatti ei pelasta ikimetsää

Ikea ei käytä omaa nimeään ikimetsien hakkuissa, vaan sen tytäryhtiö Swedwood hoitaa likaiset työt. Erityisen ristiriitaista on se, että Swedwood väittää omilla nettisivuillaan, ettei se hyväksy korkean suojeluarvon metsistä hakattua puuta. Nettisivujen kauniit sanat vastuullisuudesta eivät kuitenkaan kerro, miten asiat todellisuudessa ovat. Ikea ei ole ottanut minkäänlaista vastuuta metsien tuhoamisesta, vaan kertoo hakkaavansa kansainvälisten standardien mukaan, joita se on itse ollut mukana kehittämässä. FSC-sertifikaatti onkin käytännöllinen viherpesun väline, sillä sen standardit vaihtelevat maakohtaisesti. Esimerkiksi Venäjällä se mahdollistaa myös ikimetsistä hakatun puun sertifioinnin. Ikea mainitseekin omilla nettisivuillaan, että puu saa olla peräisin koskemattomista luonnonmetsistä, kunhan ne on sertifioitu vastuullisesti hoidetuiksi. Yhtiön tavoitteena ei siis ole viimeisten ikimetsien säästäminen hakkuilta.

– Sertifiointeihin pitäisi saada järkeä. Niiden käyttö pelkkään viherpesuun on mieletöntä. Ikean toiminnasta erityisen härskiä tekee mielikuvamainonnan ja toiminnan välinen räikeä ristiriita. Se on jo suorastaan asiakkaan aliarviointia, Jauhiainen sanoo.

Enemmän mahdollisuuksia elämälle

Kaiken logiikan mukaan ikimetsästä hakatun puun pitäisi olla paljon arvokkaampaa kuin talousmetsästä hakatun. Ainakin jos asiaa ajatellaan siltä kannalta, paljonko elämää aarniometsien hakkuut tuhoavat. Ikealle ei kuitenkaan näytä olevan mitään merkitystä, minkälaisesta metsästä puu tulee. Alueelta onkin löydetty yli 500 vuotta vanhojen puiden runkoja hakattuina, ja hakkuujälki on ollut rumaa. Puu näyttää olevan huonekaluyhtiölle vain puuta, oli se sitten talousmetsästä tai aarniometsästä hakattua.

– Näiden ikimetsien puu on halpaa, ja rahan ehdoillahan tässä näytetään menevän, valitettavasti.

Maksimjärvensalolla on ikimetsää yli satatuhatta hehtaaria, kun Pohjoismaissa ne ovat usein pieniä ja pirstaloituneita. Ikimetsien säästäminen onkin elinehto monille tuhansille uhanalaisille lajeille. Esimerkiksi Suomen metsäisistä luontotyypeistä yli kaksi kolmasosaa on uhanalaisia pitkälti metsätalouden seurauksena.

– Maksimjärvensalolla oli ainoastaan hyvin pienimuotoisia merkkejä ihmistoiminnasta kaskeamisen ja pihkanvalutuksen muodossa. Metsä on siis todella hyvin säilynyt.

Mitä asian hyväksi voi sitten tehdä?

– Viimeiset ikimetsät tulisi suojella, ja meidän pitäisi tiedostaa, mistä huonekaluissa käytetty puu on peräisin. Tälle asialle on tärkeää saada huomiota.

Lähteet:

http://metsablogi.wordpress.com/2012/12/13/ikea-hakkaa-ikimetsia-karjalassa/
http://www.ikea.com/ms/fi_FI/about_ikea/people_and_planet/energy-and-resource.html#
http://www.swedwood.com/sustainability/forest/

Valloita maailma vapaaehtoistöillä

Teksti: Aino Saarenmaa, kuvat: Ljudmila Beldiman, Elina Hirvonen, Anna Krigalaja, Karol Sprawka

Mitäpä jo viettäisit seuraavan kesälomasi työleirillä? Niinpä, palkaton työnteko ei ainakaan ensi alkuun kuulosta rentouttavalta lomalta. 

Nuorille suunnatut kansainväliset vapaaehtoistyöt ja työleirit ovat kuitenkin paljon muutakin kuin raskasta puurtamista. Ohjelmat kestävät muutamasta viikosta jopa vuoteen. Useimmille leireille on 18 vuoden ikäraja, mutta myös nuorempien kannattaa ottaa selvää eri mahdollisuuksista. Joillekin leireille voi lähteä koko perhe.

Erilaisia ohjelmia löytyy joka lähtöön. Kaikki maanosat ovat edustettuina, ja monenlaisia teemoja löytyy niin kulttuuriin, ympäristöön kuin sosiaalialaan liittyen. Kolme nuorta seikkailijaa kertoo omista kokemuksistaan kansainvälisessä vapaaehtoistyössä.

Kaksi Kuterevon asukkia aitauksessaan.

Karhujen kanssa Kroatiassa

– Lukion jälkeen oli hyvä tilaisuus lähteä reissuun, kun tulevaisuudensuunnitelmat olivat avoinna. Vapaaehtoistöihin lähdin, sillä halusin olla apuna jossain hyvässä projektissa, Elina Hirvonen kertoo.

Aiempaa matkakokemusta 19-vuotiaalla Elinalla ei juuri ollut, kun hän viime syksynä pakkasi rinkkansa. Suuntana oli Kroatia, jossa hän tällä hetkellä viettää vapaaehtoisvuottaan orpojen karhujen parissa.

– Täällä Kuterevon suojassa elävät karhut ovat useimmiten jääneet pentuina orvoiksi ja eksyneet ihmisten pihoille etsimään ruokaa. Kun ihmiset ruokkivat pentuja, ne eivät opi elämään luonnossa. Osa tällaisista karhuista lopetetaan, toiset pääsevät Kuterevon suojaan. Karhujen hoitamisen lisäksi on tärkeää kouluttaa myös ihmisiä siihen, miten karhujen kanssa tulee toimia.

Elinan työtehtäviin kuuluu muun muassa nuorten karhujen ruokkiminen. Karhujen lisäksi vapaaehtoisten työhön kuuluu muitakin tärkeitä teemoja. Yhdessä kylän asukkaiden kanssa pidetään yllä paikallisia perinteitä. Myös elämä sopusoinnussa ympäröivän luonnon kanssa on tärkeä osa vapaaehtoisten ja kyläläisten arkea.

Elämä pienessä 600 asukkaan Kuterevossa on rauhallista. Kylässä eletään pitkälti vuodenaikojen mukaan. Keväällä ja kesällä hoidetaan istutuksia ja puutarhoja, syksyllä korjataan satoa. Talvella nautitaan syksyllä säilöttyä ruokaa ja autetaan paikallisia, etenkin vanhuksia lumitöissä. Vieraat otetaan sydämellisesti vastaan, ja vapaaehtoiset vierailevat usein paikallisten luona.

– Mitään isoja tapahtumia täällä ei ole. Huippuhetkiä ovat arkiset asiat, se miten pienillä asioilla voi tehdä ihmiset iloisiksi. Kuten Suomessa, myös Kroatiassa vanhukset ovat yksinäisiä. Vierailut merkitsevät heille hyvin paljon.

Suurempia vastoinkäymisiä ei eteen ole tullut. Aluksi edessä tosin oli kielimuuri. Pomon kanssa ei ollut yhteistä kieltä ja paikallisetkin puhuvat lähinnä vain kroatiaa. Kielikurssin ja sinnikkään opiskelun jälkeen Elina puhuu ja ymmärtää jo sen verran kroatiaa, että selviää arjessa.

Muutaman kerran on jo koti-ikäväkin ehtinyt iskeä. Harmi kestää kuitenkin vain hetken, ja sitten taas helpottaa.

”Vapaaehtoistöissä olen myös oppinut paljon käytännön taitoja”, Elina kertoo.

Samoilua Kuolan niemimaalla 

Toisenlaisen mahdollisuuden vapaaehtoistöihin tarjoavat työleirit. Anniina Heikkilä, 21, vietti viime kesänä kymmenen päivää Kuolan niemimaalla Hiipinässä Venäjällä. Hiipinän Anniina valitsi kiinnostuksesta ja rakkaudesta luontoon.

– Rakastan matkustelua. Vapaaehtoistyöt ovat hyvä ja edullinen tapa matkustaa ja nähdä eri kulttuureita. Venäjä on sellainen maa, jossa ei ehkä muuten tulisi reissattua, Anniina pohtii.

Varsinkin perhe vastusti aluksi ajatusta leiristä. Läheiset pelkäsivät reissun olevan uhkarohkea, varsinkin venäjää puhumattomalle.

Vaikka Anniina on aiemmin reissannut yli 20 maassa, rajan takana oleva Venäjä yllätti silti kokeneenkin matkaajan eksoottisuudellaan.

– Ongelmia ei kuitenkaan tullut. Venäjää osaavat auttoivat, ja opin myös itse perusilmaisuja. Suurin haaste reissussa olikin paikan päälle Hiipinään pääseminen.

Vapaaehtoisten tehtävänä oli paitsi rakentaa kansallispuistoa, myös tuoda aluetta median ja päättäjien tietoisuuteen.

– Siivosimme ympäristöä ja rakensimme nuotiopaikkoja. Lisäksi keräsimme GPS-koodeja harvinaisista kasveista ja kuvasimme niitä. Pidimme myös mediapäivän, ja paikalle saapuikin paljon median edustajia.

Yhtenä päivänä retkue kävi tutustumassa Kirovskin kaupunkiin, mutta suurin osa ajasta vietettiin luonnon keskellä. Vaikka vaelluskilometrejä kertyi useita kymmeniä, vankkaa vaelluskokemusta tai erämiestaitoja osallistujilta ei silti vaadittu.

– En itsekään ikinä ole ollut niin korvessa. Kaikki ruoat tehtiin leirinuotiolla, öisin saattoi olla kylmä, eikä kunnon suihkuun tietenkään päässyt.

Juha Ujula ja Attila Farkas istutuspuuhissa.

Yhteisöllisyyttä Livonsaaressa

Kansainvälisyys toimii toki myös toiseen suuntaan. Unkarilainen Attila Farkas, 24,  on viettänyt jo vuoden Turun lähellä Livonsaaren yhteisökylässä.

Virallinen vapaaehtoisohjelma loppui jo viime vuoden puolella, mutta Attila ei ole malttanut lähteä vielä kotiin. Suunnitelmissa on olla Suomessa ainakin kesän loppuun asti.

– Vapaaehtoistyö oli alun perin äitini idea. Ystäväni eivät tosin olleet innoissaan lähdöstäni, Attila kertoo.

Livonsaaressa vapaaehtoisten hommiin kuuluu muun muassa yhteisön puutarhan hoitaminen ja polttopuiden hakkaaminen. Taloja rakennetaan luonnonmateriaaleista yhdessä asukkaiden kanssa.

Viime kesänä Livonsaaren yhteisöä koeteltiin, kun kipinästä syttynyt tulipalo tuhosi rakenteilla olevan talon.

– Yhteisöllisyyden hyvät puolet tulivat esiin, kun koko yhteisö osallistui yhdessä raivaustöihin.

Attila Farkas ja Veikko Lappalainen rakentamassa lammasaitausta.

Rohkeasti kohti uusia seikkailuja

Kaikille kolmelle vapaaehtoistöistä on jäänyt hyviä muistoja. Kielivaikeuksistakin kaikki ovat selvinneet.

– Olen oppinut täällä hirveästi itsestäni. Omat rajat ovat tulleet tutuiksi. Tiedän mihin kaikkeen pystyn, ja toisaalta tiedän mikä on minulle liikaa. Lisäksi olen tietenkin oppinut paljon käytännöntaitoja, Elina miettii vuoden aikana oppimaansa.

– Opin arvostamaan pieniä, yksinkertaisia asioita. Iltaisin oli ihana palata leiriin nuotion ääreen ja peseytyä tai syödä valmiiksi tehtyä ruokaa, Anniina kertoo.

Nuoret ovat valmiita suosittelemaan vapaaehtoistöitä muillekin.

– Vapaaehtoistöitä voin suositella oikeastaan ihan kaikille. Etenkin jos on halua oppia ja auttaa, tai tahtoo vain heittäytyä uuteen. Parhaiten se onnistuu lähtemällä, Elina kannustaa.

– Ennakkoluuloton, sopeutuvainen ja suvaitsevainen asenne on tarpeen. Myös odottamattomia ohjelman muutoksia täytyy sietää, Annina muistuttaa.

­– Monet eurooppalaiset nuoret eivät tiedä mitä tehdä elämällään, vapaaehtoistyö on heille hyvä mahdollisuus, Attila täydentää.

Rinkka selässä liukkailla kivillä kaukana Venäjällä, lomaa voi viettää monella tavalla.

Kiinnostuitko? Käy tsekkaamassa:
Maailmanvaihto.fi
Kvtfinland.org

Jaettu retki on parempi retki

Teksti: Kirsi Eskelinen, kuvat: Antti Salovaara, Teemu Saloriutta

Retkenjärjestäjän opas inspiroi ja antaa käytännön eväitä monenlaisille retkille. 

Luontoliittolaiset retkeilijät ovat tehneet julkaisun, jollaista ei ihan samassa konseptissa vielä suomeksi löydykään. Tiiviissä, mutta aihettaan perusteellisesti esittelevässä Retkenjärjestäjän oppaassa käsitellään retkeilyä nimenomaan retkenjärjestäjän näkökulmasta. Keskiössä on ennen kaikkea luonnonharrastus, ei kovan luokan survival-retkeily.

On ilahduttavaa, miten kirjoittajat painottavat vanhoja kunnon retkeilytaitoja, kuten suunnistamista, eikä lukijaa lannisteta esimerkiksi uusimmilla hifistelyvarusteilla. Pikemminkin voi huomata, kuinka erilaisia retkiä niin järjestäjän kuin osallistujienkin taitotason mukaan voi järjestää, ja miten monia mahdollisuuksia eri vuodenajat ja paikat tarjoavat retkille. Antoisa reissu voi olla yhtä lailla muutaman tunnin mittainen syksyinen lepakkoretki kuin viikon mittainen hiihtovaelluskin. Tärkeintä on, että järjestäjä osaa ottaa huomioon kulloisenkin retken ja porukan erityispiirteet.

Kokemukset kansiin

Retkenjärjestäjän oppaan kirjoittajat Teemu Saloriutta ja Antti Salovaara ovat molemmat pitkän linjan retkeilijöitä Luonto-Liiton Uudenmaan piiristä.

– Idea tuli luontoliittolaisilta, jotka pyysivät tietoa hyvistä käytännöistä myös muiden piirien käyttöön, Teemu sanoo.

– Kun projekti eteni ja enimmät piiritoiminnan koukerot karsiutuivat tekstistä pois, huomasimme sisällön pääpiirteissään hyödyttävän myös Luonto-Liiton ulkopuolisia retkenjärjestäjiä, kertoo Antti.

Opasta varten ei juuri tarvinnut hakea tietoa ulkopuolisista lähteistä.

– Lähinnä turvallisuusosioon on käytetty ensiavun asiantuntijan apua, ja lisäksi joitakin faktoja on tarkistettu, Teemu kertoo.

Suurin osa tekstistä, myös lukuisat tapausesimerkit, ovat peräisin retkiryhmän omista kokemuksista. Monet kinkkiset, mutta retkeilijälle varsin todennäköiset tilanteet ovat todella kirjoittajien itse kokemia. Juuri käytännön esimerkit ovat oppaan kenties parasta antia. On hyvä huomata, miten helposti vaikeassa maastossa suunnistettaessa tulee virheitä, tai kuinka tärkeää porukan kannalta on riittävä evästely ja lepo matkan varrella.

Vie kaveri metsään 

Niin Teemu kuin Anttikin kokevat antoisana sen, että retkelle voi viedä ihmisiä, joilla ei ole mahdollisuutta tai rohkeutta lähteä luontoon itsekseen. Heidän mielestään luontosuhteen kannalta on olennaista, että ihmiset ymmärtävät luonnon arvon ja saavat unohtumattomia retkikokemuksia.

– Olen osallistunut moniin hienoihin retkiin vuosien varrella. Nyt maksan ikään kuin velkaani takaisin, kun järjestän kokemukseni turvin uusia retkiä muille, Antti sanoo.

Molemmat kaipaavat kuitenkin välillä vain turistina oloa muiden järjestämillä retkillä. Tähän tarjoutuukin nykyään tilaisuus, kun uusia retkenjärjestäjiä on ilmaantunut.

– Toisinaan myös yksinolo metsässä on tärkeää, silloin myös luonnon havainnointi on helpompaa, sanoo Teemu.

Luonnonharrastajasta luonnonsuojelijaksi

Oppaasta henkii vahva luontoliittolaisuus. Luonnontarkkailu on tärkeämpää kuin armoton kuntoilu. Luontoa kunnioittavaa retkeilykulttuuria tulee vaalia, ja aina ei tarvitse mennä retkelle jo suojeltuun metsään.

– Jo ensimmäisillä retkillä, joille olen itse osallistunut, on käyty läpi muun muassa metsien suojeluarvoja. Retkemme ovatkin näyttäneet monille realistisen kuvan erityisesti Lapin eteläpuolisen Suomen metsäluonnon tilasta; jotta näkisit edes hieman oikeaa metsää, saat

kulkea läpi lukemattomien talousmänniköiden ja hakkuuaukeiden. Tarkoitus ei ole synnyttää pessimismiä vaan näyttää, mikä ero on esimerkiksi metsän ja runsaasti puita sisältävän alueen välillä, kertoo Antti.

Suojelualueiden ulkopuoleltakin voi löytää upeita paikkoja, ja oppaassa kerrotaan muun muassa ilmakuvien ja paikkatiedon hyödyntämisestä retken suunnittelussa.

Usein käy niin, että retkille osallistunut ajautuu pikkuhiljaa muuhun luonnonharrastus- ja suojelutoimintaan.

– Lupin vaelluskurssi vuonna 2006 oli minulle alkusysäys retkeilyn lisäksi myös piirin hallitukseen, ja pikkuhiljaa liiton valtakunnalliseenkin toimintaan päätymiselle, Antti kertoo.

Luonto-Liiton retkille osallistuminen ei velvoita muuhun aktivismiin. Taitaa tosin olla, että monille juuri ne huikeat retkikokemukset ja hienojen, usein uhattujen, paikkojen näkeminen sytyttävät halun toimia.

Retkenjärjestejän oppaan voit ladata osoitteesta:  http://luppi.fi/retkenjarjestajan_opas.html

Fennoskandian sudet ovat riippuvaisia toisistaan

Teksti: Christa Granroth

Jotta susikantamme olisi elinvoimainen, tarvitaan maiden välisiä yhteisiä päätöksiä ja tavoitteita. 

Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen mukaan Suomessa on susia enää 120–130 yksilöä.

Talvella paljastui useita susien salakaatoja eri puolilla maata. Jotkut tunsivat ymmärrystä salakaatajia kohtaan; sanottiin, että susia on paljon enemmän kuin mitä tutkijat antoivat ymmärtää.

Pienentynyt susikanta on myös koko Skandinavian ongelma. Koska susia ei vaella Ruotsiin, skandinaavinen susikanta on sisäsiittoinen. Suomen susikannan perimä on myös heikentynyt.

Suomen nykyisen sudenhoitosuunnitelman mukaan tarvitaan vähintään 20 lisääntyvää paria, jotta susikannan geneettinen monimuotoisuus olisi turvattu. Monien tutkijoiden mukaan luku on liian alhainen.

Susien liikkuminen Venäjän Karjalasta on vähentynyt. Alueen susikanta on pienentynyt noin puoleen, koska esimerkiksi hirviä on vähemmän. Venäjällä susista myös maksetaan tapporahaa, ja niitä saa metsästää ympäri vuoden.

Ruotsissa susien sallimisesta maksetaan

Ruotsissa oli  230–300 sutta talvella 2011–2012. Koska susikanta on sisäsiittoinen, sitä pyritään vahvistamaan eläintarhojen sudenpennuilla. Lisäksi sisäsiittoisia susia on metsästetty.

Ruotsiin vaeltaneita susia on siirretty poronhoitoalueelta etelämmäksi. Susien siirtäminen on osoittautunut hankalaksi, sillä ne ovat vaeltaneet takaisin satojen kilometrien päästä. Ongelmaan on mietitty Pohjois-Amerikassa toimivaa mallia, jossa sudet totutetaan uuteen ympäristöön isoissa aitauksissa.

Ruotsissa maksetaan susien liikkumisesta poronhoitoalueella reviiripohjaista korvausta, lisääntyvästä parista maksu on 500 000 kruunua. Käytännössä alueelle tulevat sudet kuitenkin ammutaan heti. Muiden petoeläinten kohdalla reviiripohjainen korvausjärjestelmä on toiminut hyvin.

Norjan ja Ruotsin rajalla elää useita toisiinsa yhteydessä olevia susilaumoja, jotka lasketaan Ruotsin kantaan. Norjassa susilla on kolme vyöhykettä, jossa ne voivat perustaa reviirin. Jos sudet poistuvat vyöhykkeeltä, ne voidaan ampua joko kannanhoidollisilla luvilla tai poikkeusluvilla. Vuonna 2012 maahan syntyi kolme susipentuetta.

Susikannat ovat siis riippuvaisia toisistaan. Ruotsin sudenhoitosuunnitelman tekoon osallistuneen kansainvälisen asiantuntijaryhmän mukaan Ruotsin ja Norjan susikanta voisi olla elinkelpoinen, jos se olisi 500 suden suuruinen. Lisäksi tarvitaan geenivaihtoa Suomen ja Karjalan susien kanssa. Tämä tarkoittaa sitä, että Suomessa ja Venäjän Karjalassa tulisi olla yhteensä vähintään 2500 sutta.

Käy lukemassa Susi-nimisen, neljä kertaa pakkosiirretyn suden tarina susiryhmän blogista.