Nuorten Luonto

Noora Shingler: ”Maailmaa ei voi muuttaa suututtamatta ketään”

TEKSTI JA KUVAT: TAIJA RINNE

Noora Shingler on yksi Suomen suosituimmista bloggaajista sekä ekon, luomun ja kemikaalittoman elämän puolestapuhuja. Eli siis varsinainen esikuva.

Noora Shinglerin lapsuuteen kuuluivat luonto ja varsinkin meri. Shinglerillä onkin pieni kesäsiirtolamökki meren rannalla Helsingin Lauttasaaressa. Mökin rakensi hänen isoisänsä 1950-luvulla.

– Meri ja rannat ovat minulle erityisen läheisiä. Isoisäni oli merimies ja perheemme vietti aina kesät Turun saaristossa sekä Lauttasaaren mökillä. Tykkään samoilla metsissä ja luonnossa, mutta hakeudun erityisesti aina meren äärelle. Eniten mulla on sellaista saaristorakkautta.

Noora Shingler antoi Nuorten Luonnolle haastattelun viimeksi vuonna 2008, kun hän oli juuri perustanut Kemikaalicocktail- bloginsa. Sen jälkeen on tapahtunut paljon.

– Kemikaalicocktailin pohjalta perustettiin Uusi musta -sivusto, jota Yle pyöritti ja jonka tuottajana työskentelin. Nykyisin sekä Kemppari että Uusi musta ovat itsenäisiä sivustoja. Sitten kirjoitin kirjan Marjoja ja maskaraa. Ne ovat olleet isoimmat muutokset.

Pelastaudu kemikaalitulvasta

Viime vuonna ilmestyneen Marjoja ja maskaraa kirjan viimeiset sivut Shingler kirjoitti ollessaan viimeisillään raskaana. Nyt hänen elämäänsä kuuluu myös lapsi.

– Olen minimoinut muovin määrän, etenkin lapseni huoneessa.

Lapsen kasvattaminen tekemään oikeita valintoja tulee Shinglerin mukaan luonnostaan. Kyse on siitä, mihin lapsen totuttaa.

– Toisenlaisissa perheissä on toisenlaiset valinnat. Esimerkiksi mun skidi tykkää syödä ruusukaalia ja avokadoa. Mä uskon siihen, että hän on jo sikiöaikana tottunut erilaisiin makuihin. Ne ovat hänelle luontaisia juttuja.

Nuorilla voi olla vaikeuksia valita ”oikein”, koska tarjonta ylittää kysynnän. Jotta välttäisi kemikaalitulvan ulkoisesti ja sisäisesti, kaupassa tulee olla tarkkana. Tuoteselosteiden tihrustaminen ei ehkä tule ensimmäisenä mieleen meikkiostoksilla.

– Ruuassa ihan kaikkien kannattaa lähteä siitä, että suosii tuotteita, joissa ei ole tuoteselostetta. Valitsee perusruoka-aineita: hedelmiä, vihanneksia, pähkinöitä, kalaa, lihaa, siemeniä. Ja tietenkin luomua! Silloin ei tarvitse kuluttaa aikaa tuoteselosteiden lukemiseen. Kosmetiikkaostoksilla kannattaa ihan kysyä myyjältä, että missä teillä on luonnonkosmetiikkaa. Kannattaa myös etsiä luonnonkosmetiikan sertifikaattia, se on helpointa ainakin aluksi. Myös Marjoja ja maskaraa -kirja auttaa kosmetiikan valinnassa.

Pehmeä sabotaasi!

Ruotsissa toimii Kackerlacka-, eli Torakkaliike, joka haluaa herätellä ihmisiä ajattelemaan. Liikkeen jäsenet liimailevat ruokakaupoissa huonoihin tuotteisiin torakkatarroja. Miksi luomu pitää merkitä, mutta huonoja tuotteita ei? Miksi huono tuote on se ”normaali”? Noora Shingler kehottaa blogissaan ihmisiä Torakkaliikkeen hengessä pehmeään sabotaasiin, kääntämään jonkin huonon tuotteen kaupassa väärinpäin. Idea on aiheuttanut ihastusta, mutta myös suunnatonta närästystä.

– Jotkut ihmiset suuttuivat ihan kamalasti. Ehkä se ärsytti, ajateltiin kauppiaan joutuvan näkemään vaivaa. Mutta musta onkin hienoa se, että ihmiset funtsii, mitä he haluavat tehdä. Ajatellaan, että mikä on oikein ja mikä väärin. Asioihin on hankala saada muutosta niin, ettei kukaan ikinä suutu. Maailmassa ei tapahdu muutosta, jos kaikilla on aina kivaa. On hyvä ravistella ihmisiä ja katsoa, mitä he tekevät. Palautteen myötä mietin kyllä, teinkö tyhmästi. Mutta lopputulos oli se, että sekä ihmiset, että mut pantiin ajattelemaan. Osaan kyllä erottaa itseni ja työni ja ottaa toimittajan roolissa kritiikin vastaan. Ja ehkäpä nyt joku menee antamaan palautetta suoraan myyjälle.

Sisustajakin voi olla eko

MTV3-kanavalla pyörivä sisutusohjelma Tyylivarkaat aloitti juuri toisen tuotantokautensa. Tyylivarkaissa napataan sisustusideoita persoonallisista kodeista ja julkisista tiloista ja tuodaan ne asiakkaan muutoskohteeseen. Sisustusvalinnat ovat ekologisia aina kun mahdollista.

– Kompromisseja ei ole oikeastaan tarvinnut tehdä. Lähdemme kuitenkin liikkeelle kunkin viikon asiakkaan maun mukaan. Asukkaiden vanhoja tavaroita uudistetaan enemmän kuin käytetään kierrätettyä, mutta joskus käydään myös kirpputoreilla. Suunnittelijat funtsivat tosi hienosti, mitä vanhaa voidaan vielä käyttää ja mitä muokata niin, että se miellyttäisi enemmän. Siitä olen todella ilahtunut.

– Hankin itsekin kotiimme melkein kaiken kirppareilta. Viime viikonloppuna sain juuri ahaa-elämyksen, kun löysin pitkään etsimäni vanhan liikuntasalin pukuhuoneen kaapin. Asumme vanhassa kirkossa, joten sisustaminen on tosi haasteellista. Teetämme hyllyt mittatilauksena, kaikki muut huonekalut hankimme huokealla kirpparilta. Vaatetuksessa voi soveltaa samaa. Jos haluaa suosia ekologista muotia, voi panostaa vaikka hyvään laukkuun tai kenkiin ja hakea kirpparilta muita juttuja, Shingler neuvoo.

Luontokuvaaja hidastaa

TEKSTI: HANNA AHO

HEIKKI WILLAMON POTRETTI: KIKKA NIITTYNEN

LUONTOKUVAT: HEIKKI WILLAMO

Luontokuvaaja Heikki Willamolla on takanaan 30-vuotinen ura ja ansioluettelossaan parikymmentä valokuvateosta. Maaliskuussa ilmestyi hänen uutuuskirjansa Vuosi metsässä / Skogsåret.

– Tahdoin tehdä kirjan ilman tarkkoja suunnitelmia. Ainut rajaus oli se, että halusin kirjan kertovan vuoden tapahtumista kotini lähellä sijaitsevassa metsässä, josta kaikki kuvat, tarinat ja ajatukset ovat peräisin.

Kirjan tekoa voi kutsua downshiftingiksi eli hidastamiseksi, sillä toisin kuin monien muiden teostensa kohdalla, Willamo sai innoituksensa kaipuusta perusasioiden äärelle. Taiteilija esitti itselleen kysymyksen: ”Löydänkö yhä metsän sisältäni? ”

Kahdensadan hehtaarin kokoisella luonnonsuojelualueella Karjalohjalla eteläsuomalainen metsäluonto näyttäytyi karuna: kalliorantoja ja -männiköitä. Vuoden aikana metsä tuli kuvaajalleen tutuksi. Willamo oppi suunnistamaan maamerkkien avulla niin, että tiesi aina täsmälleen, missä oli. Hänellä oli aikaa vain istuskella leirissä, keitellä kahvia ja tarkkailla ympärillä hyöriviä pikkulintuja eli aikaa keskittyä metsään.

– Nuorempana en ymmärtänyt, miten isäni saattoi istua tuntikausia tuijottamassa tunturia, mutta nyt olen huomannut, että aika kuluu kuluttamattakin.

Vuosikymmenien aikana Willamon suhde metsään on muuttunut:

– Olen ehkä oppinut katsomaan tarkemmin, ilahtumaan pienemmistä asioista. Ihmisen luontosuhde on kiinnostanut Willamoa pitkään, sillä se on jokaisella erilainen, henkilökohtainen, eikä sitä voi opettaa.

– Hyvähän se on sanoa, että istu tuossa ja ole, jos toinen ei viihdy. Itse kaipaan yksinäisyyttä ja viihdyn metsässä, sillä metsässä on oma tunnelmansa, josta nautin.

Uusia uria valokuvauksessa

Vuosi metsässä -teoksen kuvat ovat mustavalkoisia. Alunperin Willamo aloitti kirjan teon mielessään värikuvat, mutta suunnitelmat muuttuivat muutamassa viikossa. Vuoden 2010 talvi oli kylmä eikä pikkulinnuille riittänyt ravintoa, joten Willamo seurasi tiais- ja hippiäisparvien kutistumista päivä päivältä.

– Värit eivät sopineetkaan kuoleman talven teemaan ja siihen, mitä metsässä koin, ne vain sotkivat kokonaisuutta.

Willamo on aiemminkin suosinut valokuvissaan vähävärisyyttä ja etsinyt omaa ilmaisuaan myös mustavalkokuvauksen kautta. Vuosi metsässä on kuitenkin hänen ensimmäinen täysin mustavalkoinen teoksensa.

– Yllätyin kirjan teon aikana eniten siitä, miten mustavalkokuvaus sopii juuri tähän kirjaan, hän naurahtaa.

Mustavalkokuvauksessa valo, kontrasti, muoto ja sommittelu pääsevät oikeuksiinsa. Se korostaa myös sitä, miten keskitalven kaamosmainen tunnelma ja hämärän rajamaasto ovat innoittaneet kuvaajaa.

– Paras hetki metsässä on juuri kun alkaa pimetä ja yksityiskohdat sulavat hiljalleen. Silloin huomaan miten riippuvainen olen näköaististani. Mutta pian muut aistit terästyvät ja niiden avulla voi havainnoida, mitä ympärillä tapahtuu.

Willamo kertoo viettävänsä usein öitä metsässä, joko kulkien ja kuvaten tai maaten lämpimässä makuupussissa laavussa tai tähtitaivaan alla.

– Monet pelkäävät pimeää, jos he eivät ole tottuneet siihen. Mutta itse tykkään kulkea metsässä ja kuvata juuri yöllä. Öisen metsän salaperäisyys ja varjot ovat kiehtovia.

Kohtaamisia ja kuvitelmia

Luontokuvaaja pyrkii lähestymään kuvauskohteitaan häiritsemättä niiden eloa. Tarkkailija on myös tarkkailun kohde, vaikka sydäntalvella metsä vaikuttaisikin autiolta.

– Metsässä minulla on aina tunne, etten ole yksin, kertoo Willamo.

Vuoden aikana Willamo kohtasi metsässään niin pikkulintuja, varpuspöllön, valkohäntäkauriin kuin hirvenkin. Metsojen soitimen parissa hän vietti viikon päivät, sitten oli jatkettava eteenpäin telkkien pariin.

– Myös ilves oli koko vuoden seuranani. Näin sen jälkiä ja muutaman kauriin haaskan.

Mutta ilves ei kuitenkaan kertaakaan antanut yllättää itseään ja niinpä haave sen kuvaamisesta jäi toteutumatta.

Matkan varrella kirjan keskushahmoksi nousi töyhtötiainen. Se on ollut toistuva aihe Willamon aiemmassakin tuotannossa. Pieni metsänhenki onkin tullut kuvaajalleen läheiseksi.

– Halusin tehdä siitä tavallaan portfolion, keskittyä sen olemukseen. No, metsätontultahan se näyttää, toteaa Willamo.

Metsä ja sen eläimet innoittavatkin kuvittelemaan. Ihmisen suhdetta luontoon on aina värittänyt juuri mielikuvitus ja eläytyminen.

“Vapautuminen totuudessa pysymisestä”, kuten Willamo asiaa kuvailee, antaa tilaa luonnon kokemiselle ja omille tulkinnoille. Ja niin realistikin rentoutuu metsän keskellä.

Riikka Karppinen taistelee Viiankiaavan puolesta

TEKSTI JA KUVA: KATI TIITOLA

”Nuoret eivät voi vaikuttaa asioihin.” Väitteen kuulee usein, ja niin kuuli kaksi vuotta sitten myös Riikka Karppinen, tuolloin 15-vuotias ympäristöasioista huolestunut koululainen. Riikka päätti kuitenkin tarttua tuumasta toimeen, kun kaivossuunnitelmat uhkasivat hänelle rakasta Viiankiaavan suota.

Sodankylässä, Kersilön kylän liepeillä aukeaa Keski-Lapin upein suoalue, Viiankiaapa. Viiankiaavan linnuston määrä on maassamme ainutlaatuinen ja alueen suoyhdistelmätyypit ovat poikkeuksellisen kattavia. Natura-suojeltu alue sai olla viime vuosiin saakka rauhassa, kunnes alueelta löytyi mineraaliesiintymiä. Merkittävin niistä on brittiläisen kaivosyhtiö Anglo Americanin kairauksissaan viime syksynä löytämä suuri nikkeliesiintymä.

Mahdollinen kaivostoiminta on herättänyt paljon keskustelua Kersilön kylässä. Monet uskovat, että kaivostoiminta pitää syrjäisen alueen elinvoimaisena. Kaivoksen avoin vastustaminen vaatiikin pienessä yhteisössä rohkeutta. Seudulla vallitsevasta pelon ilmapiiristä kertoo se, että kaivoshanketta vastustavassa aktiiviporukassa on mukana vain muutama ihminen siitä huolimatta, että nimettömässä gallupissa yli puolet paikallisista vastusti hanketta. Yksi aktiiviporukan kantavista voimista on paikallinen lukiolainen Riikka Karppinen.

Eräelämä opetti omatoimisuutta

Ylioppilaskirjoitusten parissa parhaillaan ahertavalla 17-vuotiaalla Riikalla on ikäänsä nähden paljon kokemusta yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Pienessä kylässä asuva Riikka on kasvanut aktiiviseksi ja tiedostavaksi nuoreksi, joka ei tyydy vain surkuttelemaan asioiden huonoa tilaa. Riikan kertoman mukaan eräelämä ja luonto ovat opettaneet hänelle omatoimisuutta.

– Olen kalastanut ja retkeillyt paljon aivan pienestä lapsesta saakka. Luonto harrastukset ovat kasvattaneet minut oma-aloitteiseen toimintaan. Vaikuttaminen on Riikalla geeneissä: Karppisten perhe on poliittisesti aktiivinen eikä perheessä pelätä lausua ääneen eriäviäkään mielipiteitä.

Riikan periaate on, että valittamisen sijaan täytyy tarttua toimeen ja pyrkiä aktiivisesti muuttamaan asioita. 15-vuotiaana hän havahtui siihen tosiasiaan, että jos kukaan ei tee mitään, kaivoksen tulo Viiankiaavalle olisi väistämätöntä.

– Ihmettelin, miksi kukaan ei puutu asiaan, ja huomasin, että siinä olisi minun paikkani toimia. Otin ensi töikseni yhteyttä kansanedustajiin.

Riikan yllätykseksi poliitikot suhtautuivat asiaan positiivisesti. Hän pääsi jopa keskustelemaan silloisen ympäristöministeri Paula Lehtomäen kanssa Viiankiaavan tulevaisuudesta.

– Minut ja asiani otettiin valtakunnan tasolla vakavasti siitä huolimatta, että olin alaikäinen koululainen, Riikka hämmästelee.

Sittemmin Riikka on antanut mediassa Viiankiaapa-liikkeelle kasvot, ja jopa kaivostoimintaa kannattavat kyläläiset ovat suhtautuneet häneen pääasiassa kannustavasti.

– Nekin, jotka ovat eri mieltä, pitävät hyvänä asiana sitä, että asiasta puhutaan. Ihmiset vaikuttavat ilahtuneen siitä, että kaltaiseni nuori nainen ottaa näin voimakkaasti kantaa.

Alaikäinenkin voi muuttaa maailmaa

Riikan esimerkki osoittaa, että vaikka alaikäisellä nuorella ei ole äänioikeutta, lannistua ei kannata, sillä vaikuttaa voi silti. Vaikuttamiselle ei ole alaikärajaa. Riikka kannustaakin jokaista ympäristöstään huolestunutta nuorta omaksumaan aktiivisen otteen asioiden muuttamiseksi.

– Kannattaa ottaa kantaa ja toimia. Silloin on kantanut kortensa kekoon ja eikä tarvitse potea huonoa omantuntoa siitä, että jätti toimimatta, kävi miten kävi.

Viiankiaavan kohtalo ei ole vielä ratkennut, mutta haastatteluhetkellä tilanne näytti Riikan mukaan valoisammalta. Hän aikoo jatkaa valitsemallaan polulla myös tulevaisuudessa.

– Ympäristöasiat ja politiikka ovat asioita, joiden parissa aion jatkossakin tehdä töitä. Lukion jälkeen suunnitelmissani on käydä armeija ja suunnata sen jälkeen yliopistoon opiskelemaan joko ympäristöpolittiikkaa tai valtiotieteitä.

Riikka Karppinen

• 17-vuotias lukiolainen
• asuu Sodankylässä Kersilön kylässä
• Viiankiaapa-liikkeen aktiivi
• harrastaa urheilua, kalastusta ja retkeilyä
• Suomen Nuorisovaltuustojen Liiton ja Suomen Lukiolaisten Liiton hallituksen jäsen

Meri hädässä

Itämeren suojelu on haastavaa työtä.

Lannoitetehtaan alueella virtaavan puron vesi on värjäytynyt valkoiseksi rehevöittävästä kipsijätteestä.

TEKSTI: EKATERINA LAUKKONEN, KIM WESTERLING, HEIDI BLOM, TÄHTI POHJANMIES, SINI TOLONEN JA AINO PELTONEN • KUVAT: EKATERINA LAUKKONEN

Sanotaan, että Itämeri on maailman saastunein meri ja Suomenlahti sen likaantunein osa. Itämeren suurin ympäristöongelma on rehevöityminen, joka johtuu mereen kulkeutuvista ravinteista, erityisesti fosforista ja typestä. Itämeren suojelutyö tuntui ottavan monta askelta taaksepäin, kun tammikuussa uutisoitiin uudesta suomalais-venäläisen tutkijaryhmän löytämästä ravinnepäästölähteestä. Venäjällä Luga-joen rannalla sijaitsevasta lannoitetehtaasta arvioitiin valuvan Suomenlahteen saman verran rehevöittävää fosforia kuin koko Suomen alueelta yhteensä.

Itämeren, ja erityisesti Suomenlahden, tilan parantaminen on haastavaa. Meriallas on matala, joten vettä on vähän suhteessa maa-alueilta kulkeutuviin haitallisiin aineisiin. Suomenlahden vesi vaihtuu hitaasti, joten ihmisen aiheuttamat päästöt vaikuttavat meren elinympäristöihin pitkään. Itämeren haavoittuvainen luonto on vaarassa vahingoittua ihmisen aiheuttaman voimakkaan ravinnekuormituksen vuoksi.

Uuden päästölähteen löytyminen ei kuitenkaan ole yhtä toivoton käänne kuin miltä se ensi kuulemalta vaikuttaa. Kyseessä on yksittäinen tehdas, joten sen päästöihin on helpompi puuttua kuin laajoilta alueilta huuhtoutuviin maatalouden ravinnepäästöihin. Suomen ympäristökeskuksen erikoistutkija Seppo Knuuttila huomauttaa, että fosforipäästön alkuperän löytyminen on olennaista rehevöitymisen seurausten, kuten leväkasvustojen ja happikadon, hillitsemiseksi.

– Toimenpiteisiin Suomenlahtea ja koko Itämerta rehevöittävän fosforivuodon tukkimiseksi voidaan nyt ryhtyä, Knuuttila painottaa.

Yhteistyö on voimaa

Järjestöillä on tärkeä rooli ympäristöongelmiin puuttumisessa. Järjestöjen perimmäinen tehtävähän on havaita puutteita yhteiskunnassa, tuoda niitä esiin ja tarjota ratkaisuja puutteiden korjaamiseksi. Edellytyksenä tälle on, että järjestöjen toimintaa tuetaan ja viestejä kuunnellaan. On tärkeää, että järjestöt voivat toimia vapaasti ja päästä käsiksi tarvitsemaansa tietoon, jotta ne pystyvät tehokkaasti puuttumaan ympäristöä pilaaviin ongelmiin.

Nämä vaatimukset eivät aina täyty Venäjän järjestösektorilla. Viranomaiset suhtautuvat järjestöihin usein kielteisesti, ja pääsy virallisille tiedonlähteille on äärimmäisen vaikeaa. Nykyisin venäläisillä ympäristöjärjestöillä ei ole toimivia keinoja puuttua esimerkiksi teollisuuden aiheuttamiin haitallisiin päästöihin. Ehka Luga-joen varrella sijaitsevan lannoitetehtaan päästöt olisivat olleet tiedossa jo aikaisemmin, jos alueen ympäristöjärjestöillä olisi paremmat edellytykset toimintaan.

Luonto-Liiton Itämeriryhmän venäläinen yhteistyöjärjestö Friends of the Baltic toimii aktiivisesti Luga-joen päästöjen vähentämiseksi. Puheenjohtaja Olga Senova kertoo, että järjestön tavoitteena on päästä tekemään itsenäistä tutkimusta ja hankkia uutta tietoa ilman välikäsiä. Nyt järjestöllä ei ole siihen voimavaroja, koska se ei saa lainkaan rahoitusta valtiolta.

– Me taistelemme jatkuvasti päästäksemme mukaan päätöksentekoprosessiin, Senova kertoo.

Luga-joen lannoitetehtaan tapauksessa järjestöt yrittävät saada äänensä kuuluviin lausuntojen ja sosiaalisen median avulla. Järjestöt vaativat viranomaisilta avoimuutta ja ongelmien pikaista korjaamista. Myös ravinnepäästöä selvittävät tutkijat ovat kohdanneet suuria ongelmia vesinäytteenottojen järjestämisessä. Yhteistyö viranomaisten kanssa vaikeutui suomalaistutkijan pidätyksen myötä.

Maailman tutkituin meri

Vaikka Itämeri olisikin maailman saastunein meri, se on myös ainutkertainen. Meren puhdistamisessa on saavutettu useita suuria tavoitteita: rakennettu jätevedenpuhdistamoita, kielletty kuormittavimpien pesuaineiden valmistus ja sallittu ainoastaan kaksoispohjaiset öljytankkerit. Nämä saavutukset ovat ympäristöjärjestöjen sinnikkään työn ansiota.

Kansainvälinen yhteistyö on poikinut tuloksia jo uuden päästölähteenkin suhteen. Suomalaiset tutkijat selvittävät yhdessä venäläisten yhteistyökumppaneiden kanssa Luga-joen ja siihen laskevien purojen ravinnepitoisuuksia tämän kevään aikana. Yhteistyön jatkuminen vaatii kuitenkin molemminpuoleista luottamusta. Sen rakentaminen voi muodostua haastavaksi, jos työn jatkuvuutta ja turvallisuutta ei pystytä takaamaan. Ravinnepäästöseurannan toteutuminen edellyttää niitä.

– Seurannan avulla pyritään löytämään fosforin tarkka vuotokohta, jotta toimenpiteet päästön lopettamiseksi voidaan heti kohdistaa oikeaan paikkaan, Knuuttila toteaa.

Ennen kuin ongelmat voidaan ratkaista, ne täytyy havaita. Uuden päästölähteen löytyminen ei tarkoita takapakkia Itämeren suojelulle tai tee tyhjäksi tähän mennessä saavutettuja suojelutavoitteita. Se on päinvastoin välttämätön edistysaskel Itämeren pelastamiseksi.

Suomalais-venäläinen tutkijaryhmä ottaa näytteitä Luga-joesta.

Lannoitteiden käyttö maataloudessa:

• Maataloudessa typpeä ja fosforia lisätään pelloille lannoitteina, jotta saataisiin mahdollisimman suuria satoja.

• Ennen keinolannoitteiden käyttöä kasvien ravitsemus maataloudessa perustui tehokkaaseen viljelykiertoon, erityisesti apilanurmien sitomaan typpeen sekä karjanlannan käyttöön.

• 1950-luvulla maatalouden rakennemuutos johti tuotannon kasvuun. Keinolannoitteiden käyttö ja teollinen valmistus lisääntyi dramaattisesti.

• Luonnonmukainen maatalous perustuu viljelykiertoon ja eloperäisiin lannoitteisiin. Kemiallisia lannoitteita ei käytetä.

Rehevöitymisen seurauksia:

• Monille lajeille tärkeät rakkolevät katoavat ja haitalliset rihmalevät yleistyvät.

• Syksyllä levät vajoavat merenpohjaan ja aiheuttavat hajotessaan happikatoa.

• Hapettomuus johtaa pohjan sedimentteihin sitoutuneiden ravinteiden vapautumiseen. Tätä kutsutaan sisäiseksi kuormitukseksi.

• Rehevöityminen näkyy myös veden samentumisena ja sinilevien lisääntymisenä.

Tutustu maailman metsätyyppeihin

Tunnetko eri metsätyypit? Nuorten Luonto esittelee niistä kuusi!

TEKSTI: TITTA LASSILA

Lauhkean vyöhykkeen sademetsä

Sademetsiä muualla kuin tropiikissa? Ei ole ihme, jos et edes tiennyt tästä metsätyypistä, sillä lauhkean vyöhykkeen sademetsät ovat lähes kokonaan hävinneet ihmisten tieltä. Niistä on enää pikku rippeitä jäljellä Yhdysvalloissa, Kanadassa, Uudessa-Seelannissa, Tasmaniassa, Chilessä ja Norjassa.

Lauhkean vyöhykkeen sademetsät sijaitsevat yleensä rannikolla, meren ja vuoriston välissä, missä pilvet roikkuvat raskaina vuorten rinteitä vasten. Suuret sademäärät kasvattavat puut korkeiksi ja saavat ne peittymään sammalilla ja muulla pintakasvustolla.

Kalifornian rannikkosademetsät sisältävät eniten sekä elävää että kuollutta puumassaa koko maailmassa. Näillä seuduilla kasvavatkin jättimäiset punapuut, joista vanhimmat ovat yli 2000-vuotiaita. Ne lähentelevät sadan metrin korkeutta. Valtaosa vanhoista punapuista on jo kaadettu metsäteollisuuden käyttöön.

Yksi erikoisimmista lauhkean vyöhykkeen sademetsistä löytyy Uudesta-Seelannista, missä Itävallan keisarin Franz Josefin mukaan nimetty jäätikkö laskeutuu sademetsän keskeltä ainoastaan 250 metriä merenpinnasta.

Mangrovemetsä

Mangrovemetsä on elintärkeä suojavyöhyke meren ja maan välillä. Se hidastaa tulvia, estää maaperän kulumista ja suodattaa maalta tulevia ravinteita ja saasteita. Se on elinympäristö, jossa viihtyvät esimerkiksi lukemattomat kalat, ravut, linnut ja matelijat.

Mangrovemetsän, jota voisi kutsua myös mangrovekosteikoksi, tunnistaa ilmajuurien villistä verkostosta. Se saa metsän näyttämään siltä kuin puut seisoisivat vedessä varpaillaan.

Mangrovemetsiä esiintyy päiväntasaajan molemmin puolin. Erityisen monet lajit asustavat sen suojissa esimerkiksi Intian ja Bangladeshin rannikoilla sekä Väli-Amerikassa. Vain parissa vuosikymmenessä mangrovemetsistä on kuitenkin hävinnyt yli kolmannes. Tuhoa aiheuttavat muun muassa hakkuut, maatalous, satamateollisuus ja rantarakentaminen. Myrskytulvien pahenevat vaikutukset ovat onneksi herättäneet ihmiset suojelemaan mangroveja, sillä ne suojelevat vastavuoroisesti ihmisiä.

Trooppinen havumetsä

Havumetsiä löytyy myös trooppisesta etelästä sieltä, missä sademäärät pysyvät sademetsiä alhaisemmalla tasolla. Uhanalaisia mäntymetsiä on esimerkiksi Kuubassa, Haitissa ja Filippiineillä, kun taas koko Afrikan tai Etelä-Amerikan mantereilta ei löydy yhtäkään alkuperäistä havupuulajia.

Eksoottiset, puuplantaaseilla suositut havupuut saattavatkin syrjäyttää kotoperäisiä lajeja, sillä suora- ja nopeakasvuinen mänty on eukalyptuksen ohella yksi suosituimpia plantaasipuita.

Luonnontilaisia mäntymetsiä uhkaavat tropiikissa samat uhat kuin sademetsiä: laajat tai laittomat hakkuut, kontrolloimattomat metsäpalot ja laajeneva kaivostoiminta.

Piikkimetsä

Piikkimetsät ovat eriskummallisia ekosysteemejä, joita löytyy vain Madagaskarin saarelta Intian valtamerestä. Niiden kasvit ovat joutuneet sopeutumaan äärimmäisen kuumiin ja kuiviin oloihin. Puut ja pensaat selviytyvät eri pituisten suojapiikkien, pitkien juurten ja pullomaisten, vettä varastoivien runkojensa avulla. Monet kasvit eivät kuivuuden takia edes kasvata lehtiä.

Piikkimetsien lajisto on yksi ainutlaa- tuisimmista koko maailmassa, sillä se muodostuu lähes yksinomaan lajeista, joita ei esiinny missään muualla. Valtavat apinanleipäpuut, omalaatuiset maki-puoliapinat ja monet kameleonttilajit kuitenkin viihtyvät piikkimetsissä, sillä Madagaskarin eliölajeilla on ollut kymmeniä miljoonia vuosia aikaa sopeutua ja kehittyä.

Suosademetsä

Nimikin sen kertoo: puoliksi suo, puoliksi metsä. Tropiikin suosademetsistä yli 60 prosenttia löytyy Kaakkois-Aasiasta, suurin osa Indonesiasta ja Malesiasta. Suosademetsän alustana voi olla 20 metriä turvetta eli hapettomissa oloissa hajoavaa eloperäistä ainesta, kuten ikivanhoja kuolleita lehtiä.

Suosademetsien hävittäminen ja kuivaaminen maatalousmaaksi ja erityisesti öljypalmuviljelmiksi ajaa ahtaalle esimerkiksi orankeja, sarvikuonoja ja tiikereitä. Suosademetsien tuhoaminen aiheuttaa myös suuremmat hiilidioksidipäästöt kuin muiden metsien kaataminen, sillä niiden turvevarastoissa on valtavat määrät hiiltä. Suosademetsiä tulisikin suojella ilmastonmuutoksen torjumiseksi.

Puuplantaasi

Mitä, onko sekin muka metsätyyppi? No, jollei aito metsätyyppi niin ainakin runsain kaikista. Esimerkiksi lähes kaikki Suomen metsät ovat talousmetsiä, eivätkä monet niistä enää täytä luonnonmetsän kriteereitä: puuston eri-ikäisyys, monilajisuus tai riittävä lahoavan puuaineksen osuus.

Puuplantaasien ongelma on, että ne saatetaan usein laskea mukaan metsäpinta-alaan, vaikka ne eivät ole niin monimuotoisia kuin luonnonmetsät eivätkä ne pysty sitomaan hiiltä yhtä tehokkaasti. Tämä vääristää käsitystä metsien laajuudesta. Puupeltojen tieltä raivataan sekä metsiä että niistä elantonsa saavia ihmisiä, mistä on lukuisia esimerkkejä ympäri maailmaa.

Useimmiten puuplantaasi on vain puita vieri vieressä.

Katse kohti kesäleirejä

TEKSTI: VARPU MÄÄTTÄNEN
KUVAT: HANNA HYVÖNEN

Viime kesänä Luonto-Liiton piirit järjestivät yhteensä yli neljäkymmentä leiriä. Olin vetämässä niistä yhtä: Uudenmaan piirin 13–17-vuotiaiden nuorten luontoleiriä. Leiri järjestettiin Bengtsårissa eli Benkussa, Hangon lähellä sijaitsevassa saaressa, jonka seitsemää leirialuetta Helsingin nuorisoasiankeskus tarjoaa järjestöjen käyttöön.

Leirillä oli tavallista vähemmän osanottajia, koska osa viime vuosien leiriläiskonkareista oli juuri täyttänyt 18 vuotta. Tunnelma sen sijaan oli sitäkin tiiviimpi. Onneksi mukana oli kuitenkin myös uusia kasvoja. Nuortenleiri voikin olla hyvä paikka aloittaa tutustuminen Luonto-Liittoon. Viikossa muihin leiriläisiin ehtii tutustua sen verran hyvin, että kasassa on porukka, jolla voi lähteä yhdessä mukaan muuhunkin toimintaan tai keksiä jotakin ihan omaa.

Henkimaailman asioita

Vesibussi karahti Bengtsårin laituriin puolilta päivin heinäkuisena lauantaina. Saimme heittää rinkkamme ja kassimme peräkärrytraktorin kyytiin. Itse patikoimme jalan vajaan kilometrin matkan LUP:n vakioleiripaikkaan Sofianlehtoon, joka sijaitsee suojellussa tammilehdossa.

Alkupäivä kului toisiimme ja leirialueeseen tutustuessa. Päivällisen jälkeen löysimme mystisen kirjeen Benkun hengeltä, joka oli järjestänyt leirillemme tehtäväradan. Viimeisellä rastilla oli kori, josta löytyi puuhelmiä ja eri värisiä kangassuikaleita sekä iltasatu jokaiselle leiri-illalle. Luimme iltanuotiolla ensimmäisen värisadun ja kirjoitimme kangassuikaleille, mikä oli parasta päivässä. Kankaat ripustettiin liehumaan nuotiopaikan viereiseen pihlajaan. Puuhelmistä muodostui päivien mittaan värikäs rannekoru muistoksi leiristä.
Oman päiväni paras kohtaaminen tapahtui kuitenkin vasta muiden mentyä nukkumaan. Törmäsin Sofianlehdon reunalla hyvin pieneen ja hyvin pörheään kettuun, joka tuijotti minua uteliaasti.

Seuraavan leiripäivän suosikkiohjelmaksi muodostui korsujen etsintä kartan ja kompassin avulla. Korsukuopat ja juoksuhaudat ovat Bengtsårissa muistona Hankoniemen luovuttamisesta Neuvostoliitolle vuonna 1940. Saarelta löytyy rakennuksia ja raunioita myös sotaa edeltävältä ajalta, jolloin Bengtsårissa oli poikien koulukoti. Korsunetsintäkilpailussamme poikien joukkue voitti tytöt 7–5, mutta myönnettäköön, että yksi poikien löytämistä korsuista saattoi olla vain ihan tavallinen kuoppa. Korsujen etsinnän jälkeen metsässä hikoilleet leiriläisemme pääsivät saunaan ja uimaan.

Retkeilyä ja melomista

Maanantai-iltana teimme retken saaren länsirannalla sijaitsevalle kodalle. Kuuntelimme kodan kattoon harvakseltaan putoilevia sadepisaroita ja paistoimme lettuja.
Onneksi retkemme alussa vaivannut sää selkeni yöksi, joten ne, jotka eivät halunneet nukkua kodassa, saivat kävellä paluumatkan Sofianlehtoon kuivin jaloin. Sade jatkui tiistaiaamuna. Kulutimme aamupäivän veistelemällä katoksen turvissa. Iltapäivällä aurinko pilkisti pilvien välistä, joten suuntasimme toimintarantaan, jossa saaren työntekijät opastivat leiriläisiä kanoottien ja polkuveneiden käsittelyssä.

Geokätköjen aarteiden jäljillä

Teimme toisen pidemmän retken keskiviikkona. Suuntasimme päivällisen jälkeen kohti saaren pohjoispään laavua muistiinpanovälineet ja tunnistusoppaat kourassa. Aurinko porotti ja hikoilutti meitä, kun kumartelimme arvuuttelemaan, oliko edessämme punatorvijäkälä vai ehkä tesmaperhonen. Havaintolistaan kertyi kiitettävästi merkintöjä. Lepäsimme hetken saaren korkeimmalla kohdalla, jossa lintuja harrastava ohjaaja Hanna opasti meitä katsomaan, mitä kaikkea korkeuksissa liiteli.

Ennen iltapalaa pohjoislaavulla kävimme vielä pulahtamassa ruovikoituneen salmen taakse muodostuneessa tyynessä lahdessa. Uimahaluttomat maistelivat kallionkoloissa kasvavia ahomansikoita.

Paistoimme laavulla iltapalaksi tikkupullaa ja suuntasimme takaisin Sofianlehtoon. Paluumatkalla tarkoitus oli etsiä saarelle piilotettua geokätköä mukanamme olleen gps-laitteen avulla. Tarvoimme unisina johtajaparini Ilmarin perässä jonossa kuin pienet ankanpoikaset kätköä löytämättä. Ensin sen koordinaattien piti olla edessämme, mutta äkkiä olimmekin menneet monta sataa metriä harhaan. Kätkö löytyi vasta hyvin nukutun yön jäl- keen seuraavana aamuna. Leiriläisemme saivat myös jakautua kahteen ryhmään ja tehdä omat geokätkönsä toisiaan varten.

Geokätköilystä tykättiin, mutta torstain paras ohjelmanumero oli silti keskiaikatansseja harrastavan ohjaajan Mia-Pian tanssitunti.

Iltatunnelmointia

Illalla ilmassa oli jo viimeisen illan tunnelmaa. Makoilimme kasassa päät toistemme mahoilla ja seurasimme katseillamme paria lehtokurppaa ja harmaahaikaraa, jotka lensivät ylitsemme. Varaslähtö viimeiseen iltaan olikin tarpeen, koska kun perjantai-ilta koitti, saapuivat myös sadepilvet.

”Puista vain tippuu vähän vettä”, huutelimme sitkeästi, vaikka nuotiopaikan ympärillä ei ollut ainuttakaan puuta. Kun lettupannuun kaadettu taikina ei enää paistunut, vaan alkoi muistuttaa enemmän ja enemmän ohutta velliä, jouduimme luovuttamaan ja siirtymään katokseen, jossa meidän lisäksemme piti sadetta joukko omaa leiriään valmistelevia perheleiriläisiä.

Huolimatta siitä, että viimeinen ilta ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan, leiristä jäi hyvä mieli.

– Tulisin taas ensi vuonna, mutta olen jo liian vanha, sanoi yksi leiriläisistämme Aino, kun tapasin hänet leirin jälkeen syksyllä. Onneksi leirikaipuuta voi lievittää myös siirtymällä ohjaajaksi!

APPOSTA ja huikopalaa

Perinneruokasarjassamme leivotaan tällä kertaa piirakoita.

TEKSTI JA KUVA: EMILIA RAUNIO

Yhtä monenlaista on ollut piirakkaa kuin pitäjääkin. On rönttösiä, porkkanateoksia, ryynikukkoja ja karjalanpiirakoita. Mutta olipa piiraan nimi tai muoto mikä tahansa, se komisti pitopöytiä. Piiraiden leivonta alkoi sydämen eli sisuksen valmistamisesta. Sydämenä käytettiin ryynipuuroja tai imellettyjä marjatai vihannessoseita. Kuoritaikina valmistettiin yleensä ruisleipätaikinan jäänteistä. Piirakat saatettiin rypyttää avonaisiksi tai sulkea kokonaan. Täytön jälkeen leipomukset paistettiin. Illalla piirakoita oli tuvan täydeltä: leipälaudoilla, penkeillä, pöydillä ja lankuilla.

Kainuun rönttöset

Sydän eli täyte

300 g perunaa
0,5 dl ruisjauhoja
1 dl puolukoita
ripaus suolaa

Keitä ja soseuta perunat. Lisää ruisjauhot, suola ja puolukat joukkoon ja jätä imeltymään huoneenlämpöön muutamaksi tunniksi.

Kuoritaikina

1,5 dl vettä
3,5 dl ruisjauhoja
0,5 tl suolaa

Sekoita vesi, jauhot ja suola yhdeksi massaksi. Vaivaa taikina pötköksi, josta voi leikata sopivankokoisia paloja. Kauli paloista reilun kämmenen kokoisia ohuita kuoria. Täytä piirakat levittämällä täyte kuorelle. Jätä reunoille noin sentin verran tilaa rypyttämiselle. Aloita rypyttäminen taittamalla itsesi puoleiset reunat osittain täytteen päälle V-kirjaimen muotoon. Rypytä etusormilla itsestäsi päin. Paista piirakat 250 asteessa noin 15 minuutin ajan. Nauti lauantai-illan iloksi tai ota evääksi retkelle.

Puolukka
Sisältää esimerkiksi A-, E-, C- sekä B-ryhmän vitamiineja ja kuituja. Puolukka edistää vatsan, sapen ja maksan toi- mintaa. Sen on todettu ehkäisevän virtsatietulehduksia.

Tiesitkö?
Kainuun rönttöset ja karjalanpiirakat ovat saaneet EU:n nimisuojan. Nimisuojaa voi hakea elintarvikkeille tai maataloustuotteille, jotka on tuotettu perinteisesti joko tietyllä alueella tai valmistusmenetelmällä.

Lähteet:

Pirkki Sallinen-Gimpl: Karjalainen keittokirja (Tammi 2009)
Irja Seppänen-Pora: Apposkaalista mantsikkamöllöön: Karjalan kannaksen kansanruoka (Otava 1979)
Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen elintarvikkeiden koostumustietopankki Fineli www.fineli.fi
www.evira.fi

Salaperäinen metsä -kirjoituskilpailu on ratkennut

Ada, Camilla ja Kasperi voittivat tiukan kisan.

TEKSTI: KATI TIITOLA • KUVAT: VOITTAJIEN KOTIALBUMIT

”Kasvit ovat älykkäitä”

Salaperäinen metsä -kirjoituskilpailun 7.–8.-luokkalaisten sarjan voittajatyöksi valikoitui Keuruun yhteiskoulun kahdeksannen luokan oppilaan Kasperi Riihimäen tarina Runopuut. Kilpailun tuomari, kirjailija Kirsti Manninen kuvaili Kasperin työtä ”omaperäiseksi, kieleltään, rytmiltään ja tunnelmaltaan väkeväksi ja silti hyvin suomalaiseksi tarinaksi metsästä ja kirjaimellisesti metsän peittoon joutumisesta”. Kasperin tarinassa ihmiskunnan ja luonnon roolit ovat kääntyneet päälaelleen ja metsä näyttää uhkaavat, vallantahtoiset kasvonsa.

– Halusin tuoda esille erilaisen puolen metsistä ja niissä elävistä kasveista. Kasvien runollinen puhetapa symboloi niiden houkuttelevuutta ja älykkyyttä. Simon lumous on vain yksi rauduskoivujen yrityksistä valloittaa maailma ja hän on vain yksi niiden vallantahtoisuuden uhreista, Kasperi valaisee tarinansa taustoja.

Taitoluistelua ja viulunsoittoa harrastavan Kasperin oma suhde metsään on läheinen.

– Asun periaatteessa metsän keskellä, joten olen usein metsän kanssa tekemisissä, kesällä ja talvella. Metsiä on hauska tutkia, vaikka vain tuttuja kotimetsiä. Metsässä on aina kivaa, koska ne ovat niin jännittäviä. Niillä on myös pelottavat puolensa, lähinnä öisin, Kasperi kertoo.

”Lempimetsäni on havumetsä”

Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun seitsemättä luokkaa käyvän Ada Segerstamin työ Maailman valo sijoittui kilpailussa toiseksi. Maailmansyntymyyttien henkeen kirjoitetun tarinan tunnelma ja monitasoinen kuvailu tekivät tuomariin vaikutuksen.

– Kirjoituksessani tunnelma on tärkeä. Halusin, että tapahtumaympäristössä on pimeää, koska se luo salaperäisyyttä. Kirjoitin tarinan tunnepohjalta, Ada kertoo tekstin synnystä.

13-vuotias espoolainen Ada asustaa itse metsäisellä alueella ja vierailee myös säännöllisesti perheensä kesämökin lähimetsissä Iisalmessa.

– Tykkään metsän hiljaisuudesta, tuoksuista ja äänistä. Lempimetsäni on havumetsä.

”Auringonlasku on maaginen”

Kolmannen palkinnon kilpailussa voitti turkulainen Luostarivuoren koulun seitsemättä luokkaa käyvä Camilla Miettinen. Kirsti Manninen kuvailee Metsän valoa ”raikkaaksi ja elävästi metsän jäätymistä ja virkoamista kuvaavaksi tarinaksi, jossa elämästä huolehtivat voimat jatkuvat myös sukupolvien yli”. Taidekoulua ja lukemista harrastava Camilla mainitsee suosikkimetsikseen valoisat lehtimetsät, jotka ovat tyypillisiä hänen kotiseudulleen Varsinais-Suomessa. Camillalle metsä merkitsee ennen kaikkea pakopaikkaa kaupungin melulta ja saasteilta. Idean taikuriaiheiseen tarinaansa Camilla kertoo saaneensa eräänä taianomaisena hetkenä katsoessaan ulos kotinsa ikkunasta:

– Idea tuli, kun aurinko oli laskemassa. Auringonlasku sai minut ajattelemaan taikuutta, Camilla kertoo.

Suo kutsuu kulkemaan

TEKSTI JA KUVAT: TEEMU SALORIUTTA

Suot ovat maamme ainutlaatuisimpia luontokohteita. Ne tarjoavat retkeilijälle unohtumattomia hetkiä kevään kiihkeästä lintukonsertista utuisiin kesäöihin ja alkutalven hiljaisuuteen.

Laskeudun alas kalliolta, kun huhtikuinen ilta alkaa jo hämärtää. Kuusikon varjostamassa notkossa on vielä lähes polveen asti lunta. Lotistelen väsynein askelin viimeiset metrit nevan laitaan. Istun mättäälle kuuntelemaan ympäristöä. Suon yllä leijuu kostean päivän jäljiltä hentoa usvaa. Kaukaa kantautuu tuttu trumpettiääni; hetken päästä kurkipari lehahtaa suon toiselle laidalle. Jatkan kulkuani niemenkärkeen, josta avautuu esteetön näkymä suon keskiosiin. Levitän makuualustan avokalliolle. Kelmeä kuutamo valaisee tihenevää usvamattoa. Nukahdan töyhtöhyyppien soidinääniin ja niittykirvisten sirautteluun. Unen läpi kuulen vielä muutaman telkän lentävän suon yli. Taivasalla on hyvä nukkua.

Murra ennakkoluuloja

– Eihän suolle voi mennä, sinnehän uppoaa! Erään lähisukulaiseni lausahdus kuvastaa hyvin monen suomalaisen näkemystä suosta. Vaikka Suomi on maailman soisin maa, täällä voi nykyään varttua aikuiseksi käymättä koskaan kunnon avosuolla. Luonnosta vieraantuneiden mielikuvissa suo on vain hyttysiä kuhiseva märkä läntti.

Soita on kautta aikain pidetty joutomaina ja pelottavina hallan tyyssijoina, jotka olisi syytä raivata pelloiksi. Metsätalouden ojitukset ovat tuhonneet miljoonia hehtaareja maamme alkuperäisestä suoalasta. Lisäksi Euroopan mahtavin suo, 30 000 hehtaarin laajuinen Posoaapa, hukutettiin Lokan tekojärven alle. Nykyään soiden suurin uhka on turvetuotanto. Suoluonnon tila onkin erityisesti Etelä-Suomessa synkkä: peräti 96 prosenttia suotyypeistä on uhanalaisia tai silmälläpidettäviä. Lisäksi lukuisat eliölajit ovat riippuvaisia suoekosysteemeistä ja siksi vaarassa hävitä kokonaan maastamme. Vaikka soiden arvo on viime vuosikymmeninä tunnustettu, eivät nykyiset suojelualueet riitä turvaamaan suoluontomme tulevaisuutta.

Monenlaisia elinympäristöjä

Suot voidaan luokitella kasvillisuuden ja kasvupaikkatekijöiden mukaan jopa kymmeniin tyyppeihin. Puustoisimmat niistä muistuttavat erehdyttävästi metsää, kun taas märimmät avosuot lainehtivat kuin järvet. Suokokonaisuuksista puhuttaessa käytetään termiä suoyhdistymä. Oulu–Joensuu-linjan eteläpuoliset suot ovat yhdistymätyypiltään pääsääntöisesti keidas- eli kohosoita, joiden keskusta on reunoja korkeammalla ja siten kuivempi. Keidassoiden keskiosat ovat avointa nevaa ja niiden reunoilla esiintyy erilaisia rämeitä ja korpia. Vastaavasti pohjoisen aapasuot ovat keskeltä matalampia, jolloin vesi valuu kohti niiden keskustaa. Ne ovat tyypillisesti vaikeakulkuisia, laajoja avosoita, mutta niiden upottavien rimpien eli suonsilmien välissä kiemurtelee kantavia jänteitä, joita pitkin taitava suoretkeilijä saattaa päästä mahdottomalta näyttävän paikan yli. Pohjoisimmassa Lapissa on palsasoita, joiden erikoisuuksia ovat routaytimiset turvekummut, palsat.

Metsän kuningaskin viihtyy soilla

Etenkin pohjolan laajat aapasuot ovat todellisia lintuparatiiseja. Suoretkeilijän on syytä kunnioittaa lintujen pesimärauhaa ja välttää liikkumista niiden pesimäsoilla huhtikuun lopulta elokuulle. Onneksi merkittävimmät lintusuot ovat usein myös vaikeakulkuisia, joten niille retkeilijä ei muutenkaan suuntaisi. Kansallispuistoissa ja suojelualueilla voi yleensä ihailla soita pitkospuilta tai lintutorneista, jolloin linnuille ei juuri aiheudu häiriötä. Etelä-Suomen suoretkikohteiden parhaimmistoa edustaa Tammelassa sijaitseva 2500 hehtaarin laajuinen Torronsuon kansallispuisto. Myös useat muut kansallispuistot, kuten Valkmusa, Kurjenrahka ja Patvinsuo, on perustettu suojelemaan nimenomaan arvokasta suoluontoa. Avarissa suomaisemissa voi nähdä lintujen lisäksi myös nisäkkäitä, joita olisi mahdotonta havaita metsien kätköistä. Esimerkiksi karhun näkeminen lienee kaikkein todennäköisintä Itä-Suomen syrjäisillä suolakeuksilla. Soilla elää myös monimuotoinen hyönteis- ja kasvilajisto. Hyönteisistä näyttävimpiä ovat värikkäät päiväperhoset ja sudenkorennot. Onnekas retkeilijä voi törmätä suolammen rannalla vaikkapa maamme suurimpaan korentolajiin, isoukonkorentoon. Kasviston erikoisuuksiin kuuluvat kihokit, pikkuruiset lihansyöjäkasvit, jotka vangitsevat tahmeaan kitaansa pahaa-aavistamattomia hyönteisiä.

Marjasatoa ja hiljaisuutta

Loppukesällä aavat vellovat oranssina marjamerenä: tuhannet hillat odottavat poimijaansa. Myöhään syksyllä luonto hemmotelee marjastajaa kuuran kuorruttamilla karpaloilla. Syksyn hämärissä suoretkelle kannattaa suunnata myös vain etsimään hiljaisuutta ja erämaista tunnelmaa. Kun maa vetäytyy talvella routaan, upottavinkin jänkä muuttuu mitä parhaimmaksi kulkumaastoksi. Jos pakkaset tulevat ennen lumia, soilla pääsee seikkailemaan helposti jalkaisin. Lumen aikaan matka taittuu mukavasti suksilla: edessä ei ole hankalia ryteiköitä tai jyrkkiä mäkiä, niin kuin metsissä. Varsinkin kevättalven teräshangilla hiihtäminen on nautinnollisen kepeää. Suoretkeilijälle riittää nähtävää ja koettavaa kaikkina vuodenaikoina. Kumisaappaat jalkaan ja menoksi!

Aamu Teerinevalla

Herään aamuvarhaisella teeren soidinpulputukseen ja korppien raakkumiseen. On vielä hämärää ja neva lepää sankan usvan kätköissä. Kevätaamun kostea tuoksu houkuttelee kuitenkin kömpimään ylös makuupussista. Laulurastas lurittelee koivun latvassa, metsäsaarekkeen takaa kaikuu kurjen huuto. Sumun hälvettyä pääsen seuraamaan teerikukkojen taistoa. Puidenlatvojen tasalla kaartelee petolintu. Katson kiikarilla: kalasääski. Valkoviklot syöksähtelevät suon yllä kuin hävittäjälentokoneet; kuovi sen sijaan astelee arvokkaasti käkkärämäntyjen lomassa. Huhtikuinen neva on täynnä elämää.

Pedon määritelmä

TEKSTI: TAIJA RINNE

Mauri on ammuttu!” huutaa otsikko lehdessä. Kyynel nousee sudenpennun silmään, mutta hän ravistelee sen pois ennen kuin isä huomaa. Alfauros Mauri makaa kuvassa ja hänen samea katseensa kohdistuu loputtomaan tyhjyyteen. Maurin tappaminen oli kuulemma vahinko. Sudenpentu kääntää katseensa pois rumasta kuvasta. Hän tietää, ettei vahinkoja ole.

”Isä, miksi ihmisiä pitää tappaa? Mehän asumme täällä heidän maailmassaan, heidän vierainaan. Syömme heidän ruokaansa ja elämme heidän metsässään. Miksemme voisi elää sovussa?”, kysyy sudenpentu surullisin silmin.

”Senkin hippi!” huutaa isä. Ihmiset syövät meidän ruokamme ja käyttävät metsäämme surutta hyväkseen! Kaiken lisäksi ne raatelevat sinun kaltai- siasi pieniä susia huvikseen, koska ne ovat pahoja. Se on niiden luonne, itse piruja!”

”Mutta pitäähän niidenkin syödä, ne ovat villieläimiä!” yrittää sudenpentu.

”Niitä petoja on tuolla ainakin sata vapaana! Olen nähnyt, miten ihminen tappaa. Se on luonnotonta ja sairasta!” isäsusi jatkaa silmät tulikivenä.

Sudenpentu ei ymmärrä isänsä vihaa, mutta ymmärtää, koska on aika vetäytyä. Olenko väärässä? Onko ihminen luonteeltaan paha vai onko se vain eläin?

Yhtäkkiä puun takaa jolkottelee ihminen. Sudenpentu rientää ulos säikäyttääkseen ihmisen takaisin metsän suojaan. Pentu mekastaa minkä kerkeää ja kuulee samalla, että pesän suulla ladataan ase.

”Juokse jo!” huutaa pentu. Isä rynnii ulos pesästä sohien aseellaan ilmaa.

Pentu juoksee ja huutaa. Huutaa kovaa. Laukauksen ääni on vielä kovempi.

Pentu tekee vauhdissa kuperkeikan maahan asti samalla, kun pamaus kaikuu puista takaisin. Vatsaan sattuu ja se on lämmin. Ihminen on poissa, isä on siinä. Isä itkee ja sen kuono on ihan punainen. Kaukaa kuuluu ihmisen yksinäinen ulvonta, kun maa imee punaista sisäänsä.

> Kirjoittaja on susia symppaava Luonto-Liiton toimitusharjoittelija.