Nuorten Luonto 1/2021


Taidehaukka: Mitä katson, kun katson valokuvaa karhun naamasta?

Perinteisellä luontovalokuvalla on ollut voimaa suojelutyössä. Valokuvalla on tehty etenkin kuvauksellisista eläimistä suojelun arvoisia. Ekokriittinen valokuvataide voi kuitenkin opettaa toisenlaisiakin katsomistapoja ihmiselle, joka on ahnas luontovalokuvaelämyksille. Teksti: Kaisa Illukka  Kuva: Suvi Suitiala Ekokriittisestä näkökulmasta valokuvaa
[Lue lisää]

Taidehaukka: Mitä katson, kun katson valokuvaa karhun naamasta?

×

Perinteisellä luontovalokuvalla on ollut voimaa suojelutyössä. Valokuvalla on tehty etenkin kuvauksellisista eläimistä suojelun arvoisia. Ekokriittinen valokuvataide voi kuitenkin opettaa toisenlaisiakin katsomistapoja ihmiselle, joka on ahnas luontovalokuvaelämyksille.

Teksti: Kaisa Illukka  Kuva: Suvi Suitiala

Ekokriittisestä näkökulmasta valokuvaa on moitittu luontotodellisuuden vääristelystä ja toisaalta kännykkäkameran ja Instagramin myötä kuvankulutuskulttuurin voimistumisesta. Vaikka älypuhelin ja sosiaalinen media ovat demokratisoineet kameran ja valokuvan lähes kaikkien saataville, siitä on samalla tullut osa kaiken kulutuksen kiihtymisen ilmiötä.

Valokuvataiteen tutkija Juha Suonpää on kirjoittanut erityisesti petoeläinten piilokojukuvauksen keinotekoisuudesta. Nämä kuvat eivät paljasta tai käsittele omaa lavastusmaisuuttaan tai ihmisen luontosuhteen omituisuuksia, vaan ne herättävät helposti katsojissaan turvallisuuden tunteen siitä, millaista luonnossa (vielä) on. Toisaalta koko valokuvauksen historia on paljolti jännitettä totuudenmukaisuuden ja leikittelevän manipuloinnin välillä. Yhä 2020-luvullakin voimakkaasta mediakriittisestä kasvatuksesta huolimatta valokuva tulkitaan usein dokumentiksi.

Villieläinvalokuvauksen itsekritiikki ja toisinnäkeminen ovat olleet ymmärrettävä reaktio eläinkuvapaljouteen. Brittiläisen Nick Brandtin Inherit the Dust -teoksessa eläinvalokuvat uudelleenkuvattiin luontaisessa, mutta ihmisen muuttamassa elinympäristössä. Näyttely oli esillä myös Suomen Kansallismuseossa vuonna 2019. Kuvien valmistusprosessin hiilijalanjälki lentoineen lienee kuitenkin ollut aikamoinen, eikä kuvissa toistuva länsimainen ekokatse Afrikan kurjuuteen ole aivan ongelmaton. Samalla Brandtin kuvat ovat alleviivatusti eläinkuvalavasteita ja kysyvät, miten käy elämyshakuisille wau-luontokuville ja niiden kulutukselle, kun villieläinpopulaatiot häviävät luontokadon myötä. Siirrymmekö vielä voimakkaammin digitaalisesti rakennettujen luontokuvien aikaan?

Esimakua tulevasta voisivat antaa valokuvataiteilija Ilkka Halson voimakkaasti käsitellyt kuvat, joiden luontomaisemat ovat spektaakkelimaisia näyttämöitä tai ulkoilmamuseoita ja toisaalta täysin kontrolloituja. Puu on saanut ympärilleen restaurointitelineet ja jokialue on katettu. Halso rinnastaa ihmisen ristiriitaisen luontosuhteen ja valokuvakatseen: luonto on täysin ihmisen haltuun ottama, manipuloima ja rajaama elämystuote.

Toisinaan valokuvan merkityssiirtymät voivat olla yhtä aikaa pieniä ja suuria. Luontovalokuvaaja Heikki Willamo on tullut tunnetuksi pitkäjänteisestä elinympäristöihin ja niiden eliöihin sitoutumisesta. Erityisesti Willamon eläinmuotokuvat hätkähdyttävät. Eliöt eivät ole niissä enää vain lajinsa edustajia, ”karhuja” tai ”töyhtötiaisia”, vaan yksilöitä. Willamo auttaa katsojaa kokemaan eri tavalla kuin perinteinen eläintä katsova kulttuuri on opettanut. Tämän karhun katse on aivan erilainen kuin tuon ‒ ehkä se on ihan erilainen tyyppi? Valokuvausobjekti muuttuu subjektiksi, eikä valokuvaamistapahtuman ainoa tietävä katse kuulu enää ihmiselle kameran takana.

Kuvataiteilija Tuula Närhisen teos Animal Cam pyrkii näyttämään maiseman eläimen silmin. Närhinen on tutkinut, kuinka eri eläimet erilaisine näköelimineen havaitsevat maailman. Välineenä taiteilija on käyttänyt itse rakentamaansa neulanreikäkameraa. Närhinen on valinnut teoksen kuvauspaikoiksi kunkin lajin luontaisen elinympäristön, ja ikään kuin leikkisästi laajentaa kuvamaailmaamme muun muassa myyräkameran kolokuvilla ja kalan vedenalaisella näkökulmalla. Mitä jos maailmankuvamme koostuisi muidenkin kuin ihmisten valokuvista ja katseista?

Myös riistakameratallenteita on tuotu taiteeseen, jotta yksinomaan ihminen ei hallitsisi kuvaa. Eläimet tulevat ja menevät, näyttäytyvät ja nuuhkivat kameraa kultaisesta leikkauksesta tai muista säännöistä välittämättä. Kuva on suttuinen ja harmaasävyinen, eikä jokainen sulka tai silmä kiillä terävänä. Posthumanistinen ajattelu pyrkii nostamaan ei-inhimillisen luonnon toimijuutta ja osallisuutta, jotta ihminen ei kuvittelisi olevansa ainoa toimijasubjekti maailmassa. Ennemminkin kiinnitetään huomio yhteistoimijuuteen: kuinka ihmiskulttuuri on ei-inhimillisen läpäisemä ja mahdollistama.

Valokuvausta ajatellen itse kamera-apparaatti on tietysti materiaalinen itsessään, mutta kuvan muodostumisen mahdollistaa myös valofysiikka. Luonnonvalossa kuvatessa voi siis ajatella auringon olevan kuvien kanssatekijä. Ylipäänsä nykyvalokuvataide ei niinkään havainnoi luontoa itsessään, vaan ennemminkin ihmisten luontosuhteita, joiden muotoutumisessa myös valokuvalla on suuri merkitys. Ekokriittiset teokset nostavat esille paitsi ympäristönäkökulmia, myös kuvaajan katseen, välineen sekä kuvan manipuloinnin mediakritiikin. Ajatusta luontokuvasta voidaan kiepauttaa vielä lisää miettimällä, milloin ihmisvalokuva on myös luontokuva. 

Kirjoittaja on kuva- ja esitystaiteilija sekä taide- ja ympäristökasvattaja.


Linkki artikkelin sivulle

Maskin matka mereen

Maahan heitetyt ja roskiksista tuulen mukana ympäristöön leviävät kasvomaskit päätyvät ennen pitkää meriin. Millaisia ongelmia yleistynyt roska aiheuttaa? Teksti: Salla Rajala Kuvat: Maria Leskinen Kuvitellaan seuraavanlainen tilanne. Hyppäät aamulla bussista pois. Vastuullisena kansalaisena olet bussimatkan
[Lue lisää]

Maskin matka mereen

×

Maahan heitetyt ja roskiksista tuulen mukana ympäristöön leviävät kasvomaskit päätyvät ennen pitkää meriin. Millaisia ongelmia yleistynyt roska aiheuttaa?

Teksti: Salla Rajala
Kuvat: Maria Leskinen

Kuvitellaan seuraavanlainen tilanne. Hyppäät aamulla bussista pois. Vastuullisena kansalaisena olet bussimatkan ajan käyttänyt kertakäyttöistä kasvomaskia. Bussipysäkin roskis pursuaa jo melkein yli, mutta jätät käytetyn kasvomaskin silti roskikseen.

Näin tekee myös seuraava ja sitä seuraava matkustaja. Iltapäivällä alkaa tuulla. Tuulenpuuska puhaltaa roskiksesta pursuavat maskit kadulle. Mitä näille kaduille ja luontoon päätyneille maskeille lopulta tapahtuu?

Olettaen, ettei kukaan poimi maskeja pois maasta, ne päätyvät sadevesien ja tuulen mukana ennen pitkää meriin.

Maskiroskan vaikutuksia

Suomen ympäristökeskuksen väitöskirjatutkija Pinja Näkki tutkii mikromuoveja: mitä mikromuoveille tapahtuu, kun ne päätyvät merenpohjaan ja minkälaisia vaikutuksia niillä on pohjaeläimille.

– Tällaiset kertakäyttöiset suu- ja nenäsuojukset tai kirurginmaskit ovat muovia. Oletettavasti myös niiden vaikutukset ympäristössä ovat samankaltaisia kuin muillakin muoviroskilla, Näkki selittää.

Luontoon päätyneiden kasvomaskien ympäristövaikutukset voidaan jakaa kolmeen eri osa-alueeseen, joita ovat ekologiset, taloudelliset ja sosiaaliset vaikutukset. Ekologiset vaikutukset liittyvät siihen, että eläimet voivat sotkeutua kasvomaskeihin tai syödä niitä. Lisäksi kelluva muoviroska voi kuljettaa mukanaan vieraslajeja.

– Upotessaan maskit voivat aiheuttaa ongelmia myös merenpohjassa. Kasvomaskit ovat muodoltaan litteitä, jolloin ne merenpohjaa peittäessään saattavat estää kaasujenvaihtoa sedimentin ja yläpuolisen veden välillä. Tällöin merenpohjaan voi aiheutua paikallisesti hapettomia kohtia, mistä voi olla haittaa pohjan eliöstölle, Näkki kertoo.

Maskien siivoaminen rannoilta ja meristä aiheuttaa taloudellisia kustannuksia. Luonnossa oleva roska puolestaan aiheuttaa sosiaalista haittaa ulkoilijoille.

Tonneittain kasvomaskeja meriin

Kertakäyttöisistä kasvomaskeista syntyy tällä hetkellä maailmanlaajuisesti valtavia määriä jätettä. Suomessa ei ole tehty arviota maskiroskan määrästä, mutta aasialainen järjestö Oceans Asia on laskenut, kuinka paljon kasvomaskeja meriin voisi vuodessa päätyä.

Järjestön mukaan kolme prosenttia kaikista tuotetuista maskeista päätyisi lopulta meriin. Lukuna se vastaa 1,5 miljardia maskia eli noin 5000 tonnia muoviroskaa vuodessa.

– Toki tässä voi olla paljon epävarmuutta. Todella iso osa maskeista käytetään sairaaloissa, sillä siellä niitä joudutaan jatkuvasti vaihtamaan. Sairaaloissa ympäri maailmaa on kuitenkin aika tarkkaa, mitä tällaiselle infektiovaaralliselle jätteelle tapahtuu. Se pitää tarkasti polttaa ja tuhota, Näkki kertoo.

Hän pitääkin hyvin epätodennäköisenä, että sairaalajätettä voisi päätyä meriin.

– Siinä mielessä tuo kolmen prosentin arvio saattaa olla vähän yläkanttiin. Mutta kyllähän kaikki ihmiset tällä hetkellä käyttävät maskeja, niin kyllä siitä täytyy valtava kuormitus tulla.

Meduusa vai maski?

Keveistä muovimateriaaleista valmistetut kertakäyttömaskit jäävät helposti kellumaan veden pinnalle, mikä voi aiheuttaa monia ongelmia. Kelluessaan maskit pääsevät leviämään pitkiä matkoja virtausten mukana ja voivat kulkeutua kauas alkulähteestään.

– Kelluvat maskit muistuttavat meduusoja, jotka ovat esimerkiksi monien merikilpikonnien ravintoa. Eläimet voivat siten päätyä syömään kasvomaskeja, Näkki sanoo.

Merikilpikonnien tiedetään syövän kelluvia muovipusseja, joita ne eivät osaa erottaa oikeasta ravinnosta. Merilinnut voivat puolestaan sotkeutua kasvomaskien korvalenkkeihin saalistaessaan tai uidessaan.

Meren pinnalla kelluvat kasvomaskit ovat alttiina erilaisille ympäristötekijöille, jotka haurastuttavat niitä ja muuttavat materiaalin ominaisuuksia. Haurastumisen seurauksena kasvomaskeista alkaa irrota pienenpientä mikromuovia.

Mikroskooppiset ongelmat

Mikromuovien vaikutukset meriekosysteemeissä riippuvat mikromuovien laadusta. Kasvomaskit valmistetaan pääosin nano- tai mikrokuiduista, jolloin niistä irtoaa ympäristössä mikroskooppisia kuituja.

Kuiduista on monenlaista haittaa merieliöille. Ne voivat takertua planktonäyriäisten uintiraajoihin. Yhteen solmiutuessaan kuidut voivat muodostaa sotkupalloja, jotka aiheuttavat tukoksia eläinten ruoansulatuskanavissa.

– Yleisesti ottaen kaikkiin mikromuoveihin liittyy se ongelma, että joutuessaan eläinten sisään ne voivat aiheuttaa nälkiintymistä, kun vatsalaukku täyttyy energiaa sisältämättömistä aineksista, Näkki kertoo.

Isoimmassa altistumisriskissä ovat suuria vesimassoja suodattavat eläimet, kuten sinisimpukka. Myös sedimenttiä eli meren pohja-ainesta syövät pohjaeläimet, esimerkiksi liejusimpukka, ovat toinen riskiryhmä mikromuovien haittavaikutuksille, sillä arvioiden mukaan mikromuovit uppoavat lopulta merenpohjaan.

– Ympäristössä on kaikenlaisia ympäristömyrkkyjä ja haitta-aineita, tosin melko laimeina pitoisuuksina. Tiedetään, että monet mikromuovit voivat kerätä vedestä näitä haitta-aineita pinnalleen moninkertaisina pitoisuuksina verrattuna ympäröivään veteen.

Näkin mukaan ei kuitenkaan ole vielä kovin tarkkaa tietoa siitä, kuinka iso ongelma mikromuovien pinnalle kerääntyvät haitta-aineet oikeastaan ovat niitä syöville eläimille. Tällä hetkellä tutkimus keskittyy enemmän muovityypeissä itsessään oleviin haitta-aineisiin, kuten muovinpehmentimiin ja palonestoaineisiin.

– Ehkä näiden aineiden merkitys eläimille on kuitenkin suurempi, kuin niiden, jotka imeytyvät muoviin ympäristöstä. Tämän aiheen tiimoilta tehdään nyt paljon tutkimusta, eli kuva tulee varmasti tarkentumaan lähivuosina, Näkki toteaa.

Ympäristöhaittojen ehkäisy

On selvää, että kertakäyttöiset kasvomaskit aiheuttavat ympäristöön päätyessään monenlaisia ongelmia. Koronaviruspandemian torjuminen on kuitenkin tällä hetkellä ensisijaisen tärkeää, ja kasvomaskeja tarvitaan.

Tärkeintä olisikin, että kertakäyttöiset kasvomaskit huolehdittaisiin asianmukaisesti sekajätteeseen. Suomessa jätehuolto on erinomaisesti kehittynyttä, ja jätteenpoltosta syntyy hyödynnettävää energiaa. Luontoon heitetty maski on siis myös hukkaan heitetty resurssi.

– Ehdottomasti kertakäyttömaskeilla on aikansa ja paikkansa. Esimerkiksi sairaalaympäristössä ne ovat ehdottoman välttämättömiä. Mahdollisten ympäristöhaittojen rinnalla täytyy punnita tartuntojen ehkäisyä ja suodatustehoa. Nämä ovat monimutkaisia asioita, mutta kaikkein tärkeintä olisi, että kertakäyttömaskit laitettaisiin käytön jälkeen sinne roskikseen, minne ne kuuluvatkin, Näkki toteaa.

 

Kirjoittaja on luonnontieteiden kandidaatti ja ympäristömuutoksen maisteriopiskelija.

Kuvittaja on kuvataiteen ja psykologian opettaja, jonka taidetta voit ihailla myös Instagramissa: @maria.leskinen

 

Linkki artikkelin sivulle

Medialukutaidolla on merkitystä

Kohtaamme ennennäkemättömän tietotulvan päivittäin eri medioiden välityksellä, eikä media nuku koskaan. Kaikki vastaanottamamme informaatio ei kuitenkaan ole totta, ja omaa medialukutaitoa on syytä hioa. Teksti: Juuli Lehtinen Kuvitus: Siru Tirronen Ilmastonmuutoksesta puhutaan jatkuvasti. Tiedämme ‒
[Lue lisää]

Medialukutaidolla on merkitystä

×

Kohtaamme ennennäkemättömän tietotulvan päivittäin eri medioiden välityksellä, eikä media nuku koskaan. Kaikki vastaanottamamme informaatio ei kuitenkaan ole totta, ja omaa medialukutaitoa on syytä hioa.

Teksti: Juuli Lehtinen Kuvitus: Siru Tirronen

Ilmastonmuutoksesta puhutaan jatkuvasti. Tiedämme ‒ tai ainakin luemme  ‒ aiheesta paljon osittain sen takia, että media pursuaa julkaisuja siitä. Kaikkeen tietona esitettyyn ei kuitenkaan voi luottaa.

Internetin myötä saatavilla on nopeasti valtava määrä tietoa mistä tahansa aiheesta, mutta siitä huolimatta elämme niin sanottua “totuuden jälkeistä aikaa”. Termillä viitataan siihen, ettei tarjolla olevien mediajulkaisujen informaatio ole kohdillaan, vaan mielipiteet, tunteet ja agendat ajavat faktojen ohi. Sen myötä on tärkeää miettiä, mihin oikeastaan voi luottaa.

Karkeaa jakoa väärän tiedon lajien välille voidaan tehdä puhumalla mis- ja disinformaatiosta. Moni on törmännyt mis- ja disinformaatioon termeinä, mutta sisältö ja yhteiskunnallinen merkitys ovat voineet jäädä pimentoon. 

Misinformaatiolla tarkoitetaan väärää tietoa, joka on päätynyt levitykseen tahattomasti tai tahallisesti. Disinformaatio taas on aina tahallisesti vääristeltyä tietoa. Tällaista tahallisesti levitettyä ja vääristeltyä väärää tietoa edustavat muun muassa valeuutiset, jotka ovat taitavasti aidoiksi journalistisiksi teksteiksi naamioituja julkaisuja. 

Vääristelyn taustat

Väärän tiedon taustat voivat olla moninaiset. Joskus väärän tiedon julkaiseminen voi johtua tahattomasta virheestä, mutta yhtä hyvin se voi toimia myös vallankäytön välineenä agendoja tukemassa tai rahasampona taloudellista etua tavoiteltaessa. 

Maailmalla on nähty muun muassa tapauksia, joissa poliitikot ovat oman agendansa sokaisemina kieltäytyneet tunnustamasta ilmastonmuutoksen olemassaoloa, vaikka tiedeyhteisö sanoo ilmiön olevan totta. Toisenlaisen agendan edistämisessä voidaan taas hyödyntää huolta ympäristöstä lietsomalla kauhukuvia, joiden todennäköisyyttä on liioiteltu. 

Taloudellista hyötyä väärästä tiedosta voidaan saada esimerkiksi viherpesun avulla. Taloudelliset intressit näkyvät mediassa myös harhaanjohtavina klikkiotsikoina, jotka lähtevät herkästi leviämään sosiaalisessa mediassa. Jaetut otsikot jäävät mieleen, mutta harva lukee tekstejä otsikkoa pidemmälle, mikä on jo itsessään ongelmallista. Aina otsikoiden taakse kätkeytyvät tekstit eivät välttämättä ole suoraan valheellisia, mutta niiden taustalla oleva tieteellinen näyttö ja lähdemateriaali voivat olla kyseenalaisia. 

Ympäristöaiheista saa erinomaisia klikkiotsikoita, sillä valtaosa ihmisistä on huolissaan ympäristön tilasta ja juttu pääsee siten ihon alle. Taustalla vaikuttavat taloudelliset, poliittiset ja muunlaiset tekijät saattavat poikia myös valeuutisia eli journalistista tyyliä noudattavia mediatekstejä, joiden sisältö on vailla faktapohjaa. 

Valeuutisten tavoin näennäis- eli pseudotiede voidaan saada näyttämään pätevältä, ja toisaalta tieto vanhenee uuden tutkimuksen myötä. Esimerkiksi ilmastonmuutos on aihe, jota tutkitaan ilmiön samanaikaisesti edetessä. Osa vanhoista käsityksistä menee siis aiheesta riippuen nopeasti uusiksi, jolloin media voi jäädä tieteen aallonharjan jälkeen, mikä voi näkyä julkaisujen sisällössä.

Kriittinen tarkastelu

Medialukutaito sisältää kyvyn ymmärtää ja tarkastella mediatekstejä kriittisesti. Kriittisyys edellyttää sitä, että pyrkii lukemisen lisäksi pohtimaan lukemaansa ja arvioimaan jutun luotettavuutta. Itseään voi myös koulia tarkemmaksi median kuluttajaksi samaan tapaan kuin muitakin kulutustottumuksiaan voi muovata haluamaansa suuntaan.

‒ Asioihin perehtyminen ja niiden perinpohjainen selvittely itselle auttaa tunnistamaan käyttökelpoisen ja paikkansa pitävän tiedon, journalisti-kirjailija Juha Kauppinen painottaa. 

Perehtymisen ohella voi opetella kiinnittämään huomiota tekstin sävyyn, lähteisiin, tekijöihin ja muihin yksityiskohtiin esittämällä itselleen kysymyksiä lukemisen lomassa. Kun esimerkiksi kysyy itseltään, miksi juttu on julkaistu juuri siihen aikaan ja juuri sillä alustalla tai miksi sen tekijä ylipäänsä kirjoittaa aiheesta, vastaukset paljastavat usein jotakin julkaisun taustalla vaikuttavista tekijöistä ja siten myös luotettavuudesta.   

Jokainen ei voi olla joka alan asiantuntija, eivätkä kenenkään resurssit riitä jatkuvaan lähteiden penkomiseen, joten julkaisujen virheellisyys saattaa jäädä inhimillisistä syistä huomaamatta. Ei ole myöskään aina mielekästä tuottaa mediajulkaisuja, joiden sisältö on timanttia mutta joita on mahdoton ymmärtää ilman alan syvempää ymmärrystä ja sanastoa. 

Lisäksi, vaikka tilausta syvällisemmille ympäristöjutuille olisikin, niitä ei valtamediassa aina ole tarjolla. Kauppisen mukaan käsittelykulmaltaan syvällisemmän ympäristöjournalismin puute liittyy ympäristöalan perusteellisen erityisosaamisen puutteeseen toimituksissa.

Ympäristöön erikoistuneita toimittajia tarvittaisiin joukoittain lisää, samoin tarvittaisiin lisää politiikan ja talouden toimittajia, joilla on vankka osaaminen ilmasto- ja monimuotoisuusasioista, Kauppinen pohtii.

Populaaritiede lisää ymmärrystä

Osa ratkaisusta voi löytyä populaaritieteestä. Populaaritiede on ymmärrettäväksi ja kiinnostavaksi muotoiltua tiedettä, johon voi tutustua matalalla kynnyksellä koulutustaustaan tai ikään katsomatta. Sen avulla voi oppia uutta ja tulla tarkemmaksi lukijaksi. Tieto ei siis välttämättä lisääkään tuskaa, vaan ymmärrystä. 

Toimittajana erityisesti tutkivaan journalismiin sekä reportaaseihin keskittyneen Kauppisen mielestä tieteen popularisointi on välttämätöntä ja kuuluu journalismin tärkeimpiin tavoitteisiin.

Hyvä, totuuteen pyrkivä popularisointi ehdottomasti kasvattaa ihmisten medialukutaitoa ja ylipäänsä lisää ymmärrystä yhteiskunnasta, asioiden keskinäisistä riippuvuussuhteista, ja se tekee ihmisistä vaikeammin harhaanjohdettavia, hän muotoilee.

Lähteiden merkitys

Faktantarkistuksessa ongelmaksi muodostuu resurssien rajallisuuden ohella luotettavien lähteiden löytämisen vaikeus. On mahdotonta tehdä yksiselitteistä jakoa hyvien ja huonojen lähteiden välille, oli kyse sitten lehdistä tai tutkimuksista. Usein on kuitenkin mahdollista erottaa enemmän ja vähemmän luottamusta herättävät lähteet toisistaan.

Kauppinen korostaa lähteiden kohdalla journalismin prosessiluontoisuutta – tiedon tarkistus useaan otteeseen eri lähteistä prosessin mittaan tuottaa luotettavampia tuloksia. Tästä syystä laadukas journalismi ei yleensä ole kaikkein nopeinta. Siksi kannattaa ennemmin luottaa laajempiin journalistisiin teksteihin, kuten reportaaseihin, kuin nopeasti bulkkitavarana tuotettuihin julkaisuihin. 

Reportaasit ja laajaa kokonaisuutta käsittelevät jutut eivät luonnollisesti ilmesty juuri sillä sekunnilla, kun aihe on pinnalla. Niihin kannattaa silti tutustua, sillä vaikka suppeammat jutut olisi jo luettu, usein aika on tuonut mukanaan uutta tietoa aiheesta. Kun pitää vielä samalla mielessä kysymykset, joilla tarkastelee lukemansa luotettavuutta, pääsee jo pitkälle matkalla kriittiseen median kuluttamiseen.

Jos haluat perehtyä syvemmin väärään tietoon mediassa, voit vierailla esimerkiksi Tampereen yliopiston tutkimuskeskus Cometin Sisältösekaannus -verkkosivustolla osoitteessa www.sisaltosekaannus.fi. Sivustoa on käytetty lähteenä myös tätä juttua kirjoitettaessa.

Kirjoittaja on luonnontiedelinjan abiturientti ja kirjoittamista rakastava luontointoilija Tampereelta.
Instagram @vuorivaahtera

 

Juha Kauppinen

Biologi Juha Kauppinen on urallaan kirjoittanut artikkeleita esimerkiksi Suomen Luontoon, Suomen Kuvalehteen, Helsingin Sanomiin ja Apuun. Kirjailijana hän on tullut tunnetuksi Sampsa Oinaalan kanssa kirjoittamastaan teoksesta Talvivaaran vangit (Siltala 2016) sekä teoksestaan Monimuotoisuus – kertomuksia katoamisista (Siltala 2019). Hän on saanut työstään useita tunnustuksia, kuten Lumilapio-palkinnon (2013) sekä Valtion tiedonjulkistamispalkinnon (2020).

 

 

 

 

 

Linkki artikkelin sivulle