Nuorten Luonto

Osuuskunnat – yhteisölliset yritykset

Osuuskunnissa tehdään yhdessä asioita, joihin ihmisten omat voimat eivät yksin riitä. Kirjava jäsenistö on niiden rikkaus.

Osuustoimintaliike syntyi 1800-luvulla. Liikkeen myötä muodostui yhteistyötä ja yhteisöllisyyttä korostava yritysmuoto, osuuskunta. Se on jäsentensä omistama itsenäinen yhteisyritys, jonka tarkoituksena on jäsenten talouden tukeminen eikä suinkaan yrityksen voitto. Osuuskunta voi olla myös yritys, jonka päämäärä on aatteellisen tarkoituksen toteuttaminen.

Osuuskunnan hallinto perustuu tasa-arvoiseen päätäntävaltaan jäsen ja ääni -periaatteella. Se on yritysmuotona erittäin joustava, sen osuuspääomaa ja jäsenmäärää ei ole ennalta määritelty. Näin ollen sen on helppo ottaa uusia jäseniä ja siitä on myös helppo erota. Myös perustamiskynnys on matala, kun minimipääomaa ei ole laissa määritelty. Osuuskuntamuotoista yritystoimintaa voi soveltaa monenlaisilla toimialoilla aina vesihuollon järjestämisestä käsi- ja taideteollisten tuotteiden markkinointiin.

Ihmisen näköistä ja kokoista markkinataloutta

Osuustoiminta perustuu yhteisvastuuseen ja paikalliseen omatoimisuuteen. Tarkoituksena on yhteistoiminnan avulla saada aikaan asioita, joihin ihmisten voimat eivät yksin riitä. Osuustoiminta voi olla myös kansainvälistä, jolloin toimipisteitä voi olla useassakin maassa.

Osuuskunta on sekä liikeyritys että yhteisö, jossa on mahdollista ottaa huomioon myös jäsenten sosiaaliset ja kulttuuriset tarpeet. Vaikka valtaosa osuuskunnista onkin olemassa jäsentensä talouden tukemista varten, tulevaisuudessa yksi sen tärkeimmistä tehtävistä saattaa olla paremman kulttuurisen, älyllisen ja henkisen elämän turvaaminen.

Osuuskunnat tuottavat hyötyä jäsenilleen ja tukevat yhteisöjään. Eettiset arvot – rehellisyys, avoimuus, yhteiskunnallinen vastuu ja muista ihmisistä välittäminen – olivat erityisen tärkeitä osuustoimintaliikkeen syntyessä 1800-luvulla. Ne ovat vaikuttaneet sen jälkeen moniin liikkeen kasvusta vastuussa olleisiin henkilöihin ja ovat osuuskuntatoiminnassa merkittäviä tänäkin päivänä.

Osuuskuntatoiminnan perusarvoja ovat muun muassa tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja solidaarisuus. Osuuskunnat ovat – toisin kuin useimmat pääomayritykset – ihmiskeskeisiä ja pyrkivät jäsentensä oikeudenmukaiseen kohteluun. Toisaalta arvojen toteutus jää jäsenten omalle vastuulle, eivätkä ne toteudu jokaisessa osuuskunnassa. Arvojen vaaliminen olisi kuitenkin tärkeää, sillä juuri nämä tekijät erottavat osuuskunnat muista taloudellisen järjestäytymisen muodoista.

Taidosto

Taidosto on vuonna 2004 perustettu yrittäjyyden oppimisyhteisönä toimiva osuuskunta. Mukana on monen alan taitajia: jäseniä on yhteensä 130 ja he edustavat 17 eri ammattialaa.

Tekstiiliartenomi Saija Vilhula ja kuva-artesaani Mariliina Valkama ovat käyttäneet tätä ponnahduslautaa edetäkseen urallaan. Molemmat käyttävät töissään kierrätettyä materiaalia. Saija tekee messuilla käytetyistä matoista rasioita, kasseja ja käyntikorttikoteloita. Yleensä käytetyt matot heitetään messujen jälkeen roskiin. Mariliina tekee keijukaisia ja sorminukkeja, joiden materiaalin hän saa muun muassa käytetyistä villahousuista ja silkkipaidoista.

Sekä Vilhula että Valkama liittyivät aikoinaan Taidostoon voidakseen myydä tuotteitaan tätä kautta. Nyt heillä on yhdessä yhdeksän alan ammattilaisen kanssa oma osuuskunta, Aktivaattori.

– Taidoston tarkoitushan onkin, että se on semmoinen hautomo, eli toivotaan että ihmiset liittyisivät yhteen, perustaisivat omia yrityksiä, Vilhula kertoo.

Taidostossa arvostetaan yhteisöllisyyttä ja yhdessä oppimista käytännön kautta. Vertaistuki ja kontaktit muihin oman alan toimijoihin ovat ensiarvoisen tärkeitä käsityöläisen arjessa.

– Käsityöalan yrittäjiä kun ollaan, niin kyllä sieltä tämmöiset pehmeät arvot löytyvät, ihmisistä ja ympäristöstä välittäminen, Valkama korostaa.

Taidosto on osuuskuntana sekä jäsenilleen taloudellista etua tavoitteleva että aatteellinen yhteisö. Valkaman ja Vilhulan mukaan aatteellisuus ja taloudellisuus painottuvat Taidostossa suurin piirtein yhtä paljon. Se on kuitenkin näkökulmakysymys.

– Ei sitäkään poissuljeta, että käyttää Taidostoa vain laskutusväylänä, Valkama toteaa.

Kuinka aatteellisuus sitten näkyy Taidostossa?

– Yhdessä yrittämisenä ja tiedon jakamisena, Vilhula summaa.

– Ja mahdollisuuksien antamisena, Valkama lisää.

Lumimuutos

Lumimuutos Osuuskunta perustettiin syksyllä 2005. Lumimuutos on yhteisö, jossa harjoitetaan luontaiselinkeinoihin, paikalliskulttuureihin ja kansanperinteeseen liittyvien tietojen, taitojen ja palveluiden tuottamista. Sen tavoitteena on ylläpitää tervettä luontosuhdetta käytännön keinoin.

Osuuskunnan puheenjohtajana toimiva Saija Lehtonen toteuttaa ajatusta tekemällä käsitöitä luonnonmateriaaleista, muun muassa luusta, sarvesta ja puusta. Osuuskuntalaiset toimivat paljon kalastuksen parissa ja tekevät tilauksesta muun muassa nuottausta, joka on ikivanha kalastusmenetelmä. Luontosuhdetta pidetään yllä myös tutustumalla vanhoihin yrtti- ja lääkekasveihin, opettelemalla vanhoja nimiä ja perinteistä runoutta.

– Lumimuutos on selvästi aatteellinen ja yleishyödyllinen osuuskunta. Se voi kuitenkin tuottaa jäsenilleen myös rahallista etua, Lehtonen kertoo.

Saija itse tekee töitä Lumimuutoksen kautta. Hän myy käsitöitään ja pitää näyttelyitä. Työn virallinen puoli, kuten kirjanpito, hoituu kätevästi osuuskunnan oman kirjanpitäjän kautta, mutta työn kannalta tärkeintä antia ovat kuitenkin kontaktit muihin ihmisiin.

Lumimuutoksessa on mukana tutkijoita, käsityöläisiä, kalastajia, taiteilijoita, kirjailijoita ja luontokuvaajia. Osuuskunnan rikkaus on sen kirjavassa jäsenistössä. Yhdessä puuhatessa iän tuoma kokemus ja opitut perinteet siirtyvät nuoremmille. Jokainen jäsen tuo oman vahvuutensa esille ja jokainen voi oppia toisiltaan.

– Yhteisöllisyys on pääasia. Porukalla on tosi hyvä henki ja syvempiäkin ystävyyssuhteita syntyy. Päätökset tehdään muinaissuomalaiseen käräjäpiirityyppiseen tapaan, kaikki ovat yhdenvertaisia, Lehtonen tähdentää.

Osuuskunnalla on paljon kontakteja ulkomaille, etenkin pohjoisen alkuperäiskansoihin. Töitä tehdään esimerkiksi saamelaiskulttuurin parissa Suomen, Norjan ja Venäjän alueilla. Saijan mukaan yhteistyö muotoutuu aina vastapuolen toiveiden ja tarpeiden mukaan. Myös kansainvälisessä toiminnassa on tavoitteena perinteiden säilyttäminen ja toinen toisiltaan oppiminen. Ulkomailla toimimisesta saadaan pohjaa myös Suomen toiminnalle.

– Ne tiedot ja ongelmat, jotka ovat tällä hetkellä käsillä, ovat hyvin pitkälti samanlaisia, oltiin sitten Suomessa saamelaisten parissa tai vaikka maorien luona, Lehtonen pohtii.

Nimi Lumimuutos-Snowchange viittaa vahvasti ilmastonmuutokseen.

– Muutos, joka nyt on tapahtumassa, tulisi kaikkien tunnustaa, ja muutokseen olisi hyvä osata varautua. Alkuperäiskansoilla on sellaista tietoa, joka on elintärkeää tässä ajassa – ne ovat avain siihen, että täällä pärjätään.

Paikallisyhteisöjen perinteinen tieto perustuu ihmisten ja ympäristön läheiseen, jopa tuhansia vuosia kestäneeseen vuorovaikutukseen.

– Se tulisi ottaa yhtä suureksi tekijäksi päätöksiä tehtäessä, kuin nyt ovat esimerkiksi raha ja tieteelliset tutkimustulokset, Lehtonen tähdentää.

Teksti ja kuva Vuokko Kurki

Valjasta verkko käyttöösi

Ruudun äärellä kyyhöttävästä nörtistä tulee helposti epäsosiaalinen ja yksinäinen mielikuva. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet ja uusia yhteisöjä luodaan nykyään juuri ruudun äärellä, internetin välityksellä. Verkko ja pääte mahdollistavat uudenlaisia keinoja työskennellä ja tehdä porukalla.

Jos paikallisryhmäsi kokoaminen samaan paikkaan, samaan aikaan alkaa välillä tuskastuttaa tai yhteistä esitelmää kirjoittaessa menee lukuisat versiot sekaisin, niin on oikea hetki valjastaa teknologia käyttöösi. Uusista verkkotyökaluista voi olla apua tapaamisten sopimisessa, tiedon jakamisessa, yhteisten materiaalien tekemisessä tai vaikka vain tunnelmien vaihtamisessa. Siis monissa aktivistin arkisissa asioissa.

Tässä muutamia vinkkejä virtuaaliseen yhteistyöhön. Mainitut verkkotyökalut ovat ilmaisia, kaikkien käytettävissä ja tarjoavat vain esimakua monista mahdollisuuksista.

Koska tavataan?

www.doodle.com tai www.sumpli.com

Luo tapahtuma, listaa mahdolliset eri ajankohdat ja kutsu kaverit merkkaamaan, mitkä ajankohdat heille sopivat. Syntyneestä taulukosta paras ajankohta löytyy helposti. Doodlessa voit samalla periaatteella myös äänestää tapaamispaikan tai vaikka illan leffan.

Kirjoita ja muokkaa

http://docs.google.com

Voit säilyttää dokumentteja verkossa ja muokata niitä tekstinkäsittelyohjelmien tapaan sekä jakaa dokumentit haluamasi ihmisten kanssa. Viimeisin versio ja muutokset ovat samantien kaikkien saatavilla.

Kalvot kiertoon

www.slideshare.net

Slideshareen voit ladata slideshow-esityksiä ja katsella muiden lataamia esityksiä suoraan verkkoselaimella. Mukava tapa laittaa talteen ja kaikkien saataville esimerkiksi yhteisen tilaisuuden esitelmät.

Yhteiset tiedostot

www.getdropbox.com

Enää ei tarvitse miettiä, kenellä se viimeisin muistio oli, sillä se on kaikilla. Dropboxilla voit viedä haluamasi tiedostot koneeltasi verkkoon ja jakaa ne valitsemiesi käyttäjien kanssa. Kun päivität tiedostoja omalla koneellasi, ne päivittyvät muidenkin Dropbox-kavereidesi koneella.

Virtuaalinen nakkilista

www.scrumy.com

Scrumyn avulla pidät pienet projektit hallinnassa. Voit listata tehtäviä, muuttaa niiden statusta edistymisen mukaan ja merkata niitä eri henkilöille. Kaikki löytyy yhden verkko-osoitteen alta.

Aivomyrskyä

www.mindmeister.com

Virtuaalinen mind map jota voit rakentaa porukalla verkossa. Uudet ideat ovat taattuja!

Teksti Sini Eräjää

Tee vähemmän!

Mikset ottaisi elämää haltuusi jo nyt ja jättäisi tulevaisuuden uraputkessa väijyvän työuupumuksen kokonaan väliin? Yhä useampia motivoi nykyään letkeämpi uraputki tai ohjien ottaminen omiin käsiin.

Infoähky, stressi, deadline, dynaamisuus, burnout, ajanhallinta… Termit kuvaavat suhdettamme aikaan ja työhön. Kello on usein se, jota katsomme ensimmäiseksi aamulla ja viimeiseksi illalla. Ajanhallinnasta on tullut yksi suorittamisen laji ja useimpien vapaa-aikakin on tarkasti ohjelmoitu harrastusten, ihmisten tapaamisen sekä kotitöiden palapeli.

Ilmiö ei koske vain uraohjuksia, vaan kiire on tuttu seuralainen jo alakoulusta asti. Koulussa täytyy yhä tarkemmin valita suuntautumisensa eri aineisiin. Tuntuu siltä, että meistä yritetään jalostaa alusta asti tuotteita, joilla harrastukset, opiskelut ja myöhemmin työ muodostavat hyvin suunnitellun ja treenatun kokonaisuuden. Kiireeltä ei tunnu välttyvän järjestön vapaaehtoistoimijakaan.

Ajan haltuunotosta, hidastamisesta ja leppoistamisesta on alettu puhua joka puolella. Aikakauslehdet pursuilevat kertomuksia siitä, kuinka se ja se julkkis on muuttanut maalle ja vähentänyt töitään, ministeri luopunut tehtävistään suodakseen enemmän aikaa perheelleen tai tavallinen tallaaja jäänyt vuorotteluvapaalle työstään. Hyvä niin; ongelma on ainakin huomattu ja siitä keskustellaan. Mutta miksi asioihin puututaan vasta, kun burnout on jo puhjennut? Tarvittaisiinko slow-liikettä tai leppoistamisen tekniikoita, jos turhaa kiirettä ei alun perin olisikaan?

Kehitys ei ole kesyttänyt kiirettä

Ei kai sinänsä ole paha asia olla aikaansaava ja puuhakas, ja nimenomaan niissä asioissa, jotka itseä kiinnostavat. Yleensä tuppaamme saamaan parastamme aikaan rennossa ilmapiirissä inspiroivien asioiden ja ihmisten keskellä. Eikö arki voisi olla juuri sellaista? Tunnistaaksemme kiireen ja aika-ahdistuksen olemuksen on kurkistettava päiviämme raamittavien rakenteiden taakse. Miksi työ ja vapaa-aika nähdään toisilleen vastakkaisina, ja miksi vapaa-aikana tulisi ”toipua” työstä?

Tuntuu hassulta, että kaiken valinnanvapauden ja tietotulvan keskellä ahdistumme usein pahemmin, kun emme ehdi tehdä kaikkia meille mahdollisia asioita. Aurinko kuitenkin nousee ja laskee meille samaan tahtiin kuin kivikaudenkin ihmisille. Keräilijä-metsästäjä -kansojen on laskettu käyttävän vain neljä tuntia päivässä ravinnonhankintaan, jota voisi kutsua tämän ajan mittapuulla työksi. Kuinka kaikki tekniikka, joka meitä ympäröi, ei ole auttanut työpäivien lyhentämisessä ja kiireen kesyttämisessä, vaan päinvastoin?

Talouden rattaat ja turhuuksien markkinat vaativat useimmilta työn orjilta vähintään 40 tunnin viikkosuoritusta, usein enemmänkin. Vaikka kaikkien ei ehkä ole realistista palata keräilijä-metsästäjiksi, olisi niin itsellemme kuin planeetalle terveellistä hidastaa tahtia ja miettiä, tulisimmeko vähemmälläkin toimeen. Tarvitaan toimia niin päättäjien kuin työnantajienkin taholta, mutta suuri joukkovoima on kaikissa meissä, jotka voimme yksinkertaisesti kieltäytyä hyppäämästä nykyiseen työelämän tahtiin. Käytännön ratkaisuja on helppo keksiä alkaen työpäivän puolittamisesta, mutta on myös hyvä miettiä, mikä työ on sellaista, jolla emme vahingoita toisiamme ja ympäristöämme.

Systeemin haastajat

Työttömyys ja toimettomuus rinnastetaan usein, ikään kuin ne olisivat sama asia. Sen, että ei ole palkkatöissä ainakaan kokopäiväisesti, ei tarvitse tarkoittaa toimettomuutta. Monet hoitavat lapsia tai vanhempiaan, pitävät kasvimaata, tekevät vapaaehtoistyötä tai perustavat erilaisia omaehtoisen toiminnan ryhmiä.

On olemassa yhä enemmän vaihtopiirejä, joiden kautta ihmiset tekevät työhön verrattavia palveluksia ja vaihtavat hyödykkeitä. Tällainen toiminta voi haastaa yhä enemmän nykyistä taloussysteemiä, ja auttaa meitä ottamaan elämämme ja aikamme omaan haltuumme. Olisiko sellainen maailma mahdollinen, jossa vapaa-ajan ei tarvitsisi merkitä työstä toipumista ja sen aktiivista unohtamista?

Olen elänyt koko aikuisikäni ajan ilman vakiduunia tai pyrkimystäkään siihen. Välillä pätkätöitä tehden, välillä yhteiskunnan tukia enemmän tai vähemmän nostaen ja yhä enemmän rahatalouden ulkopuolelle pyrkien. Tämä on ollut yhdistelmä osa-aikaisia ”paskaduuneja”, oman alan pätkätöitä, dyykkausta, kasvien, marjojen ja sienten keräilyä, vaihtotaloutta kaveripiirissä sekä pienimuotoista viljelyä.

Vuokranmaksu on ollut välillä tiukassa, mutta toisaalta en vaihtaisi päivääkään pois. Koen suurena etuoikeutena, että saan määrittää ajankäyttöni itse. On ollut yllättävää huomata, kuinka aineellisesti rikasta ja hyvää elämää voi viettää selvästi suomalaisen mittapuun köyhyysrajan alapuolella. Väheksymättä tukien turvaverkkoa, jonka olemassaolo antaa perusturvaa vähemmällä sinnittelyyn. Ja toimettomana ei tarvitse olla koskaan, vaikka välillä ”työtön” olisikin!

Ehkä slow-liikettä ja asiaa käsitteleviä kirjoja tarvitaan, että alamme ottaa ensimmäisiä askeleita elämämme leppoistamiseksi ja että alamme nähdä, mikä kaikki onkaan mahdollista matkalla kiireettömämpään elämään.

Sitoutuminen lähtee sydämestä

– Vapaaehtoistyöni ei ole harrastus niin kuin vaikka pianonsoitto. Mielipiteen kirjoittaminen tai kurssin järjestäminen on työtä sekin, toteaa eläinten oikeuksien puolesta Faunassa toimiva Eveliina Lundqvist.

– Ikävältä tuntuviakin juttuja pitää joskus tehdä. Olisi myös tärkeä tajuta, että vapaaehtoistyössäkin on yleensä aikataulut. Jos jättää noudattamatta niitä, kärsivät ryhmän muut jäsenet.

Lundqvistista on ongelma, että työntekijän palkkaaminen muuttaa järjestön vapaaehtoiset monesti passiivisiksi. Ei palkattu henkilö kuitenkaan ehdi kaikkea tehdä. Toisaalta ulkopuoliset tai esimerkiksi vanhemmat eivät useinkaan arvosta vapaaehtoistyöntekijöitä.
– Etenkään ei ymmärretä, jos tekee täyspäiväisesti aktivismia ja saa työttömyyskorvausta. Mitä eroa sillä on verrattuna sairaanhoitajaan, joka hänkin ottaa valtiolta rahaa?

Nykyisessä palkkatyössään koulutusvastaavana Lundqvist pystyy vaikuttamaan esimerkiksi ympäristökasvatusta opettaessaan. Motivoitunein hän kertoo olevansa silti nimenomaan omaehtoiseen vapaaehtoistyöhön.

”Onni että sain jatkaa palkallisena”

– Eniten työtä teettää tällä hetkellä meidän pieni lapsi. Tulojakin tarvitaan lapsen takia, kertoo Oranssi ry:lle taloja remontoiva Otso Lapila.

Ennen palkkatyösuhdettaan Lapila oli pitkään mukana yhdistyksessä vapaaehtoisena. Työnsä ohella hän järjestää edelleen klubeja sekä toimii hallituksessa.

– Koen, että palkkatyön pitää olla sellaista, ettei harmita olla töissä. Muualla mulle ehkä maksettaisiin enemmän, mutta kuuluu ihmisen perusluonteeseen, että asioita tehdään muutenkin kuin rahasta.

Lapila kummastelee palkkatyön pyhää asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa:

– Miksi keskustelut aina aloitetaan kysymällä mitä teet työksesi. Miksei kysytä, elätkö hyvää elämää?

Lapila on ylpeä työnantajastaan, mutta kannustaa myös uutta talonvaltaajasukupolvea:

– Sosiaalikeskuksen tyyppien mielestä Oranssi on jämähtänyt organisaatio. Ymmärrän mielipiteen. Me katotaan uutta toimintaa sivusta ja autetaan tarvittaessa.

Teksti Kirsi Eskelinen

Isona minusta tulee…

Mitä tekisit isona? Jos olet kiinnostunut työskentelystä ympäristöasioiden parissa, mahdollisuuksia on monia. Esittelemme tässä muutaman.

Töissä retkikunnassa

Suomen Etelämanner-tutkimuksen pysyvä Etelämanner-logistiikka (FINNARP) toimii Ilmatieteen laitoksen yhteydessä. Yksikkö vastaa Etelämantereen tutkimusretkien järjestelyistä ja tutkimusasema Aboan ylläpitoon liittyvistä tehtävistä. FINNARPin logistiikkapäällikkö Mika Kalakoski kertoo työhönsä kuuluvan niin tutkimusmatkojen suunnittelua kuin järjestämistäkin.

Logistiikkaryhmä toimii Etelämanner-tutkimuksen tukena ja mahdollistaa tutkijoiden työn Etelämantereella. Tutkimusmatkoilla ollaan joka vuosi muutaman kuukauden ajan marras- ja helmikuun välisenä aikana, jolloin Etelämantereella on kesä. Se tarkoittaa noin 0–15 astetta pakkasta.

Etelämantereella tutkitaan meteorologiaa, ilmakehän hiukkasia sekä lunta ja jäätä. Tutkimus keskittyy globaaleihin ilmiöihin: tarkoitus ei niinkään ole tutkia Etelämanteretta itsessään, vaan sieltä saadut tutkimustulokset kertovat koko maapallon ympäristön tilasta.

– Etelämanner on pääosin koskematonta seutua, jossa ihmisen vaikutus ympäristöön ei näy. Se onkin eräänlainen luonnon oma laboratorio, Kalakoski kertoo.

Mikä tässä työssä motivoi?

– Olen aina ollut kiinnostunut luonnosta ja ympäristöstä. Tykkään organisoida asioita ja voin työskennellä aitiopaikalla monien tutkijoiden kanssa. Parasta työssä on se, että pääsee tutkimusmatkoille Etelämantereelle! 
Huonoja puoliakin löytyy. Suomessa työaikaa menee paljon hallinnollisiin asioihin ja byrokratian pyörittämiseen. Ja jos on tutkimusmatkalla, niin joutuu olemaan joulun pois Suomesta.

Minkälaista on viettää kuukausia Etelämantereella, kaukana muusta maailmasta?

– Henkilön sopivuutta tutkimusmatkalle arvioidaan ensin psykologisella testillä. Harjoittelijoita tai vastavalmistuneita ei voida ottaa mukaan. Tutkimusryhmässä on mukana myös muun muassa kokki ja lääkäri.

Tutkimusasema Aboa rakennettiin vuonna 1988, jonka jälkeen sitä on peruskorjattu ja laajennettu. Aboa tarjoaa työ- ja asuintilat 12 hengen retkikunnille. Naapurista löytyy Ruotsin tutkimusasema Wasa.

Etelämantereella ei näy televisio, eikä siellä toimi internet tai puhelin. Satelliittijärjestelmän välityksellä voi lähettää ja vastaanottaa sähköpostiviestejä, mutta sekin on hidasta. Vettä suihkuihin ja juomavedeksi saadaan lunta sulattamalla.

– Vapaa-ajalla voi esimerkiksi opiskella kieliä, ulkoilla ja bongailla lintuja ja pilviä. Etelämantereella ei voi shoppailla, joten rahaa ei tule kulutettua, Kalakoski kertoo.

Teksti Tuuli Turtola

Kuva Mika Kalakoski / FINNARP

Kierrätystekniikan asiantuntija

Lauri Rahikainen (30) on töissä materiaalinkierrätys- ja soranjalostuslaitteita maahantuovassa Vimelco oy:ssä. Itse hän työskentelee kierrätys- ja jätteenkäsittelykoneiden teknisen myynnin parissa.

– Tyypillinen konttorityöpäivä on samankaltainen kuin monissa muissa hommissa: puheluita ja sähköpostiliikennettä asiakkaiden ja päämiesten kanssa, dokumenttien laatimista ja niin edelleen, Rahikainen kertoo.

Lisäksi työhön kuuluu välillä matkustamista niin kotimaassa kuin ulkomailla, koska Rahikainen toimii linkkinä suomalaisten asiakkaiden ja ulkomaisten jätteenkäsittelykoneita valmistavien yritysten välillä. Tyypillisimpiä tuotteita ovat jätemurskaimet ja -seulat sekä vaikkapa magneettierottimet, joilla voidaan erotella metalleja muun jätteen joukosta.

Taustana Rahikaisella on diplomi-insinöörin koulutus Teknillisen korkeakoulun materiaalitekniikan osastolta.

– Työssäkin oppii kuitenkin jatkuvasti uutta, kun tutustuu esimerkiksi jätelinjastojen teknisiin ratkaisuihin eri maissa. Jätelainsäädännön kehityksestä on myös oltava jatkuvasti erittäin hyvin perillä.

Lainsäädäntöä Rahikainen pitääkin jätteidenkäsittelyalalla poikkeuksellisen vaikuttavana tekijänä.

– Jollei olisi mitään säädöksiä, ehkä juuri mitään ei suurissa määrin kierrätettäisi, paitsi metalleja, koska se on niin kiistattoman taloudellista. Sekalainen jäte on kuitenkin arvaamattoman koostumuksensa vuoksi yleensä vaikeasti hyödynnettävää materiaalia.

Erityisesti biojäte sekajätteen joukossa aiheuttaa epäpuhtautena hankaluuksia erotteluprosesseille ja vaikeuttaa muiden materiaalien hyödyntämistä.

– Esimerkiksi eri muovilajeja voitaisiin erotella toisistaan infrapunaan perustuvan tekniikan avulla. Muovien kierrätyksen paranemiseen on mielestäni mahdollisuuksia, jos biojäte lajiteltaisiin jo alkuvaiheessa erilleen.

– Olen laajasti kiinnostunut ympäristöasioista, mutta ammatillisesti jätteenkäsittelyala on jatkuvasti kehittyvänä alana erityisen mielenkiintoinen, Rahikainen kertoo.

Omista vaikutusmahdollisuuksista kysyttäessä hän toteaa:

– Työssäni on hyvät mahdollisuudet välittää tietoa paremmasta jätteenkierrätyksestä jätealan toimijoille. Koen olevani mukana parempien kierrätysjärjestelmien kehittämisessä koko Suomeen. Toki asioita pitää yleensä perustella asiakkaille myös taloudellisesta eikä vain ympäristönäkökulmasta.

Teksti Sofia Virtanen

Että elämästä tulisi taidetta

– Taiteen lähtökohta on vilpittömyys ja kommunikaatio. Ihmiset ovat taiteen äärellä vastaanottavaisia. Asiat, joista puhuu, on mietittävä tarkkaan, tuumii 23-vuotias kuvataiteilija Saara Piispa.

Saara Piispan viimeaikaiset työt käsittelevät ihmisten luontosuhdetta teollisen yhteiskunnan kulttuurimaisemien kautta. Perhosia kuhisevien lammaslaidunten sijaan maalauksiin on voimakkain värein ikuistettu kultakaivoksia ja tärveltyneitä jokia.

– Jos kuvassa on tehdas, taivas on synkkä eikä siellä kasva mitään, niin veikkaisin että kritiikki tulee esiin.

Teosten nimetkin saattavat johdatella, kuten työssä ”Maailman isoin kone”. Sillä Piispa viittaa teknologian ja koneiden maailmanvalloitukseen.

Aihevalinnat eivät tarkoita, että hän tavoittelisi rumuutta, päinvastoin. Moottoritiesolmu tai kaatopaikka voi taiteilijan silmissä olla kaunis. Nimenomaan estetiikan kautta teokset ja aiheet luultavasti puhuttelevat katsojia, ja saavat heidät katsomaan oman elinympäristönsä maisemia uudella tavalla.

– Teoksissa on mun nimi, mutta minäkeskeisiä ne eivät ole, Piispa sanoo ja tuhahtaa taidekentässä yleiselle yksilöllisyyden korostukselle.

Rajaton mutta rahaton

Taiteilijoille sallitaan helpommin vapauksia kuin muille ihmisille. Pidetään asiaan kuuluvana, ettei luovan työn tekijällä ole pomoa, joka vaatisi taiteilijaa vilauttamaan kellokorttia työhuoneen ovenpielustaan.

Palkkatöiden orjuuttamat saattavat luulla, että maalari vetäisee silloin tällöin pari viivaa kankaalle ja pääosin laiskottelee. Piispa kuittaa, että edetäkseen taiteilijan on työskenneltävä siinä missä muidenkin. Töiden äärellä vierähtää usea tunti päivässä.

Henkisessä vapaudessa on toki perää ja sen Saara Piispa soisi jokaiselle.

– Meidän kaikkien elämästä saisi tulla taidetta, niin että olisimme leikkisiä ja tutkivia. Jos jotkut ovat taidenäyttelyssä käydessään sitä mieltä, että kyllä mäkin olisin tuollaisen työn osannut tehdä, niin siitä vaan, rohkaisen kokeilemaan!

Taiteilijat elävät yleensä kerskakulutuksen ulkopuolella. Kahdestakin eri syystä: siihen ei ole tarvetta, mutta ei varaakaan.

– Mitään rahapalkkaahan tästä työstä ei juuri tule. Apurahoja saavat onnekkaimmat ja pätevimmän oloisia hakemuksia kirjoittavat. Joillakin on opetushommia. Suomen taidemarkkinat eivät ole laajat, joten töitä myymällä ei pitkälle pötki, Piispa selittää. Monet kuvataiteilijat elävät ”valtion apurahalla” eli Kelan tuilla.

Yhteinen Hirvitalo

Saara Piispa saa toimeentulonsa tällä hetkellä työelämävalmennuksesta, jota hän tekee Pispalan nykytaiteenkeskus Hirvitalolla. Perinteisen galleriatoiminnan lisäksi siellä on järjestetty muun muassa permakulttuurikursseja ja talolla kokoontuu lukupiiri. Paikka pyrkii edistämään taiteen lisäksi lähiympäristön yhteisöllisyyttä sekä ympäristöasioita.

– On hienoa olla pyörittämässä oikeasti elävää, epäkaupallista taidetoimintaa. Siitä saa yhtä paljon kuin maalaamisesta ja saa pidettyä oman näyttelyn. Taide ei ole vain individualistinen juttu, vaan sitä voi tehdä yhdessä muiden kanssa.

Piispa vierastaa karsinointeja eri elämänsektoreiden välillä.

– Rajat taiteen ja aktivismin, taiteen ja puutarhanhoidon tai taiteen ja vaikka lattianpesun välillä ovat ainakin Hirvitalolla monesti häilyviä. Esimerkiksi galleriaa ei haluta eristää yhteisistä hengailutiloista.

Tuore esimerkki Hirvitalon voimasta on muutamien talon aktiivien osallistuminen toimintaan Ylä-Lapissa tapahtuvien hakkuiden lopettamiseksi, ikimetsien ja perinteisen poronhoidon puolesta. Taiteilijapohjalta ponnistavassa toiminnassa näkyy tietysti kulttuuriulottuvuus. Ensimmäisessä tempauksessa lentolehtisiä jaettiin ikään kuin lehtiroskiksesta ja seuraavan kerran ryhmä levitti banderollin näkyviin kaupungin elokuvafestivaaleille.

Teksti Päivi Mattila

saamenmetsa.wordpress.com

Party for the Animals – Eläinoikeuspuolue

Puolue, joka pitää tärkeimpänä prioriteettinaan eläinten hyvinvointia ja haluaa valtion edistävän kasvissyöntiä? Puolue, joka haluaa kieltää huvimetsästyksen ja lopettaa kaikki eläinkokeet? Kuulostaako utopialta? Hollannissa se on jo totta.

Hollantilainen eläinoikeuspuolue Partij voor de Dieren (PvdD) saavutti monien yllätykseksi kaksi paikkaa maan viimeisimmissä, vuonna 2006 järjestetyissä parlamenttivaaleissa. Puolue määrittelee tärkeimmäksi tavoitteekseen luoda yhteiskunta, jossa eläimiä kohdellaan kunnioittavasti.

Vuonna 2002 perustetun PvdD:n mukaan eläimille tulisi taata mahdollisuus elää lajityypillisellä tavalla, vailla kipua ja stressiä. Puolueen tärkeimpiä teemoja on tuotantoeläinten aseman parantaminen; esimerkiksi häkkikasvatuksesta tulisi luopua ja karjan tulisi voida valita, oleskelevatko ne ulkona vai sisällä.

Loppu eläinten taloudelliselle hyväksikäytölle

Puolue haluaa lopettaa asteittain kaiken koe-eläintoiminnan ja sen asenne biotekniikkaa kohtaan on hyvin kriittinen: sekä kasvien että eläinten geenimuuntelu ja patentit halutaan kieltää. Eläinten taloudelliseen hyväksikäyttöön viihteen nimissä, kuten eläinten esiintymiseen sirkuksissa ja delfinaarioissa, puolue suhtautuu jyrkästi – se halutaan lopettaa kokonaan.

Puolueen ohjelmaa on moitittu siitä, että se uhkaa joitakin elinkeinonharjoittajia.

Esimerkiksi turkistuotantoa sekä laahusnuottien ja ajoverkkojen käyttöä kalastuksessa ehdotetaan kiellettäväksi. Monet vaatimuksista tuskin menisivät helposti läpi Suomessakaan; esimerkiksi metsästys esitetään rajoitettavaksi vain tapauksiin, joissa eläimet aiheuttavat merkittävää vahinkoa sadoille tai karjalle, tai vaarantavat yleistä turvallisuutta. Myös virkistyskalastusta, erityisesti kalastuskilpailuja, pidetään epäsuotavana.

PvdD:n puolueohjelma keskittyy lähes yksinomaan eläinten oikeuksiin ja sitä onkin kritisoitu yhden asian puolueeksi. Puolue on vastannut kritiikkiin kertomalla, ettei se ole ”yhden asian puolue, vaan ison asian puolue”.

Luomutuotteet ja lihankorvikkeet arvonlisäverottomiksi

Tiukkojen vaatimusten vastapainoksi PvdD haluaa tarjota hollantilaisille myös porkkanaa – mieluiten luomutuotettua sellaista. Luomuruoan käyttöä ehdotetaan lisättäväksi poistamalla luomuruoan arvonlisävero sekä suosimalla luomuruokaa valtion virastoissa ja laitoksissa.

Yhdeksi keinoksi kasvissyönnin edistämiseen puolue ehdottaa verohelpotuksia. Lihaa korvaaville valmisteille ehdotetaan samaa nollan prosentin arvonlisäveroa kuin luomutuotteille. Lisäksi lihaa korvaavien valmisteiden tuotantoon siirtyvän ruokateollisuuden pitäisi saada verohelpotuksia investointien kattamiseksi.

Luonnonvarojen säästämiseen voitaisiin kannustaa verotuksen avulla. Puolue ehdottaa, että esimerkiksi veden ja energian kulutusta voitaisiin verottaa progressiivisesti. Kuumassa suihkussa viihtyvät joutuisivat siis maksamaan vesikuutiostaan rutkasti nuukia enemmän!

Perinteisen puolueen ja kansalaisjärjestön välimaastossa

Puoluepoliittisen toiminnan lisäksi PvdD on muun muassa tuottanut tehotuotantokriittisiä filmejä sekä järjestänyt keskustelutilaisuuksia ja mielenosoituksia – se siis toimii saralla, jolla Suomessa ovat perinteisesti toimineet riippumattomat kansalaisjärjestöt, kuten Animalia tai Oikeutta Eläimille. Puolueella on myös 14–27-vuotiaille tarkoitettu nuorisojärjestö PINK.

Suomen suurimman eläinoikeusjärjestön Animalian tiedottajan Eeva Suhosen mukaan Alankomaiden eläinasioihin keskittynyt puolue on ainutlaatuinen koko maailmassa. Poliittinen eläinoikeustoiminta ei kuitenkaan tee kansalaisjärjestöjä tarpeettomiksi.

– Kansalaisjärjestöjen tehtävä on olla kriittinen ääni ja vedota poliitikkoihin ja tavallisiin kuluttajiin. Puolue taas vaikuttaa eläinten asioihin järjestelmän sisällä.

Animalia on puolueeton järjestö ja haluaa pysyäkin sellaisena:

– Suuri osa työstämme on poliittista vaikuttamista ja puolueeton asemamme on erittäin tärkeä tällaisissa poliittisissa neuvotteluissa, Suhonen toteaa.

Vaikka kotimaisten puolueiden eläinoikeuslinjauksia ei varmasti aivan heti olla päivittämässä yhtä radikaalille tasolle kuin PvdD:n, voi puolueen toiminta tietyllä viiveellä näkyä myös Suomessa. Monet puolueen tavoitteista koskevat Euroopan unionin lainsäädännön muuttamista: se ajaa esimerkiksi eläinkokeilla testatun kosmetiikan maahantuonnin kieltämistä sekä turkistarhauksen täyskieltoa unionin tasolla.

Puolue Suomeen?

Animalian jäsenmäärä on noin 6000 liepeillä ja pienemmissä järjestöissä toimii aktiivisesti satoja ihmisiä. Puolueen perustamiseksi vaaditaan 5000 kannattajakorttia. Syntyykö Suomeen tulevaisuudessa eläinoikeuspuolue ja miten perinteisemmät puolueet mahtaisivat ottaa tulokkaan vastaan?

Suhonen ei usko eläinoikeuspuolueen toteutumiseen lähitulevaisuudessa.

– Suomessa voisi aluksi olla haasteena saada tarpeeksi äänestäjiä, että puolue saisi ollenkaan paikkoja eduskuntaan. Varmaankin realistisempi tavoite olisi, jos Suomeen saataisiin ensin esimerkiksi valtakunnallinen eläinasiavaltuutetun virka.

Ongelmia voisi aiheuttaa myös yhteistoiminta vanhoista kannoistaan kiinni pitävien suurten puolueiden kanssa.

– Erityinen haaste on esimerkiksi turkistarhauksen jatkaminen, jota monissa puolueissa tällä hetkellä puolustetaan. Suomi on viime aikoina myös vastustanut esimerkiksi ehdotusta hyljeturkkien myyntikiellosta EU:ssa, Suhonen harmittelee.

(lisää…)

Pidä silmät auki metsässä

Nyt on aika lähteä kulkemaan lähimetsiin. Etelä-Suomessa on satojatuhansia hehtaareja suojelematonta, arvokasta luontoa!

Retkeiletpä missä päin Suomea tahansa tulet melkeinpä väistämättä nähneeksi hienoja luontokohteita. Saatat kulkea pienipiirteisessä soiden ja kangasmetsien muodostamassa verkostossa. Kipuat yli kallionypäreen ja bongaat harvinaisen kääpälajin lahonneen männyn kyljestä. Jatkat matkaasi notkelmaan, jossa rämemännikön varvustosta leijailee vahva suopursun tuoksu. Jos olet oikein tarkkaavainen, voit nähdä jonkin hopeatäplän lehahtavan lentoon. Rämeen päästä alkava puro virtaa pienen suolammen rantaan, johon on kaatunut muutama muhkurainen koivupökkelö.

Tällaiset maisemat ovat jatkuvan uhan alla eri puolilla maatamme. Kun kuljet metsissä, pidä silmäsi auki, sillä tällaisia paikkoja on vielä jäljellä paljon. Niiden suojeluun on vihdoin alettu kiinnittää huomiota. Etelä-Suomen metsiensuojeluohjelma METSO:ssa on määritelty kymmenen arvokasta elinympäristöä, joiden katsotaan olevan tärkeitä monimuotoisuuden kannalta. Näille elinympäristöille on laadittu luonnonsuojelubiologiset kriteerit, joiden avulla ne on tunnistettavissa ja, joiden perusteella alueet voidaan valita mukaan suojeluohjelmaan. METSO-ohjelman avulla pyritään saamaan erityisesti yksityisten metsänomistajien arvokkaita alueita suojelun piiriin.

Elinympäristöjen ominaisuuksilla on merkitystä. Uusien kriteerien mukaan riittää, että metsä täyttää yhden luonnontieteellisesti määritellyn valintaperusteen. Esimerkiksi runsaslahopuustoisten kangasmetsien osalta tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että metsästä löytyy jonkin verran lahopuuta, vaikka metsä olisikin iältään nuorta. Toisaalta metsästä ei tarvitse löytyä lahopuuta juuri ollenkaan, mikäli elävän puuston rakenne on monipuolinen. Hallinnollisesti talousmetsiksi luokitelluissa metsissä on runsaasti tällaisia piirteitä, jotka ovat arvokkaita eri eliöille tai kiinnostavia ja viihtyisiä retkeilijälle. Suojeluun voidaan valita myös luontoarvoiltaan heikompia kohteita, mikäli ne sijaitsevat olemassa olevien suojelualueiden läheisyydessä. Arvokkaiksi metsiksi ei siis enää lueta pelkästään aarniomaisia, vanhoja metsiä.

Puustoiset korvet ja rämeet luovat mosaiikkimaisen kudelman kangasmetsien kanssa. Monet suot on aiemmin ojitettu, mutta mikäli niissä on vielä jäljellä soisia piirteitä, on ne mahdollista palauttaa entiseen tilaansa. Toisaalta, mikäli suo on päässyt kuivahtamaan ja puusto varttumaan, on puita saattanut alkaa kuolla. Muodostunut lahopuu on äärimmäisen tärkeä kasvualusta isolle osalle metsälajistoa. Avosoiden laidoilta löytää monipuoliselle lajistolle sopivia elinympäristöjä suon ja metsän vaihettumisvyöhykkeeltä. Metsien ja soiden muodostamaa elinympäristöverkostoa voivat täydentää pienvedet, kuten lammet ja purot, joissa on omaleimaista lajistoaan.

Etelä-Suomessa on runsaasti lehtoja, joita ei ole suojeltu missään suojeluohjelmassa. Lajistollisesti hienoimmat lehdot löytyvät aivan maan eteläisimmästä osasta, Lounais-Suomesta ja etelärannikolta. Lehdoissa saattaa olla jaloja lehtipuita, mutta niissä kasvaa hyvin tyypillisesti myös kuusia. Lehtoja kannattaa etsiskellä esimerkiksi purojen varsilta tai rantametsistä. Lehdoista on toistaiseksi suojeltu Etelä-Suomessa vasta 5 %.

Arvokkaiden luontokohteiden suojeluun päätynyt pinta-ala ei vielä ole järin huikea. METSO-ohjelmasta voi hakea korvausta luontoarvoiltaan hienon metsän suojelemiseen. Mikäli löydät sopivan oloisen kohteen, ota yhteyttä alueelliseen ympäristökeskukseen, tai vielä parempaa: kerro asiasta myös metsän omistajalle! Arvokkaita metsäkohteita löytyy useiden eri omistajien mailta, yksityishenkilöistä kuntiin sekä muihin yhteisöihin ja metsäyhtiöistä valtioon.

Luonto-Liiton metsäryhmä etsii tänäkin maastokautena suojelemattomia, arvokkaita metsiä eri puolilla Suomea. Kartoituksia tullaan tekemään mm. Pirkanmaalla, Etelä- ja Pohjois-Savossa, Etelä- ja Pohjois-Karjalassa sekä Kymenlaaksossa.

Teksti Mari Niemi
Kuva Harri Kuokkanen

Mikäli haluat mukaan kartoituksiin tai kaipaat lisätietoa metsiensuojelusta, ota yhteyttä mari.niemi_ät_luontoliitto.fi

(lisää…)

Poste restante Inari

Sade ropisee teltan kattoon. Sekoittelen kattilassa valmistuvaa ruokaa, kaasukeitin tohottaa. Olen tyytyväinen, että olen absidissa enkä sateessa. Vähän aikaa sitten istuimme kanootissa, pisarat valuivat hupusta nenälle ja poskille. Sadevarusteet tekivät olon kankeaksi ja pisaroiden harso peitti maiseman hentoiseen usvaan. Hiki liimasi vaatteet ihoon kiinni, kädet olivat kylmänmärät. Ote melasta kuitenkin piti. Rantautumisen hetki lähellä ja mielessä toive, että olisi joku, joka olisi pystyttänyt teltan valmiiksi, tai lämmin tupa odottamassa. Mutta sellaisia uria ajatusten ei passannut antaa kulkea kovin pitkälle.

Pieni epämukavuus palkittiin väsymyksellä ja unia näkemättömällä yöllä. Aamupäivällä kipuamme Mahlatin korkealle huipulle, Vuoriaiselle, jonka jyrkänteen päältä avautuu näkymä laajalle Inarinjärvelle. Sininen järvenselkä, vihreät saaret, valkoiset hahtuvapilvet seilaavat, paatti puksuttaa. Paluumatkalla pulahdan kesäkuun hyiseen lampeen. Kannatti.

Se oli sinä kesänä, kun ajoimme puolen Suomen halki Lappiin. Kuukauden verran kaikki tarvitsemamme kulki farmariautossa. Teltta, koira, kannettava tietokone ja invertteri.

Vuosien päästä toukokuun tarjotessa lämmintä kättä pitkäksi venähtäneelle kevättalvelle muistot tulvivat mieleen. Mieheni Jouni houkuttelee minut Seppo Saraspään pariin.

Eräkirjailija Saraspää tarjoilee novelleja, pieniä tarinoita metsästysreissuilta, kuvauksia lappilaisten elämästä. Ei tässä näin pitänyt käydä. Eräkirjallisuus on lähes puhtaasti miehinen laji. Mitä iloa voi metsästystä harrastamaton, kolmekymppinen akateeminen nainen saada näistä tarinoista? Ja mikä vielä pahempaa, minun pitäisi olla jopa hieman metsästyksenvastainen. Olen eläinoikeusaktivisti.

Pystykorvat kulkevat isäntiensä viittomaan suuntaan, haukkuvat. Pum-pum. Riekko tuiskahtaa maahan, veltto ruumis nostetaan sanomalehtipaperiin käärittynä reppuun. On muutakin. On tunnistamaton ikävä jonnekin, missä on tuntureita, metsää, suolta nouseva usva, loputon avaruus ja yksinäisyys. Saraspään Kalle tuumaa Urakka-novellissa, että Sevettijärvellä on semmoinen vilske, ettei siellä viitsi asua. On myös ystävyyttä ilman glitteriä, ystävyyttä joka ei kysele vastapalveluksia. Levoton kaupunkilaissielu voi vaeltaa viikon tiettömässä kairassa, ja silti jäädä paitsi sitä, mikä saa ihmisen luopumaan urasta ja muuttamaan kauas kaikesta, lähemmäs itseä.

Jounin kanssa olen harrastanut retkeilyä jo vuosia. Tuiskussa, kaamoksen kylmyydessä Vuontisjärven jäällä, hyttysten ininässä, Suolisjärven pohjaan ulottuvassa kirkkaudessa, sairauden väsyttämänä Hammaskurussa, kantavilla hangilla, upottavissa sohjoissa. Mikä vetää erämaihin? Omien rajojen ja taitojen koettelu, kiireettömyys, rauha, askeettisuus, luonto, kaveriporukka.

Rinkkojen, vaelluskenkien ja kuoriasujen ylipursuavasta maailmasta saa varmaankin innostusta ja kiksejä. Loputonta kairan kaipuuta ei myydä kaupassa. Niinpä Saraspää tarjoaa lohtua. Ajattelen, että maailmassa on ainakin yksi Lapin asuja, joka etsii maiseman eheää kohtaa, katsoo sinne ja tajuaa, että hänkin sulautuu maisemaan. Ja että tuon ihmisen haaveet ja toiveet ovat riittävän pieniä, maanläheisiä.

Elämä on parasta silloin, kun uskaltaa olla täyttämättä kalenteriaan tärkeyden tunteella. Juomuksilla talvipakkasella, kohmeisin sormin siikaa verkosta irroittaessa, autiotuvan hämärässä kiehisiä vuollessa, tunturin huipulla silmänkantamattomiin ulottuvan erämaan ympäröimänä.

Teksti Mervi Laaksonen