Nuorten Luonto

Pyörällä pääsee – ainakin Alankomaissa!

Alankomaita pidetään usein pyöräilyn mallimaana – eikä syyttä. Maassa on enemmän polkupyöriä kuin asukkaita, ja yksi viidestä työmatkapyöräilee lähes päivittäin.

Pyörä on oletusarvoinen kulkuväline kaikilla lyhyemmillä matkoilla, ja maassa pyöräilevät kaikki iästä ja tulotasosta riippumatta. Toisin kuin Suomessa, auto ei ole statusesineen asemassa, ja monet sijoittavatkin rahansa pyhän peltilehmän sijasta mieluummin johonkin muuhun.

Pyöräily on tehty helpoksi: pyöräkaistoja löytyy lähes kaikkialta, eikä autojen sekaan useinkaan joudu seikkailemaan, toisin kuin esimerkiksi Helsingissä ja Tampereella. Pyöräilijä on myös maanteiden kuningas: vain ratikkaa on väistettävä!

Autoilijat malttavat antaa kevyelle liikenteelle kiitettävästi tilaa, ja pyörien etuajo-oikeutta kunnioitetaan lähes kaikissa tilanteissa. Useimmista muista maista poiketen myös jalankulkijan on väistettävä pyöräilijää, ja pyöräkaistalle harhautunut jalankulkija (useimmiten turisti) saakin välittömästi osakseen närkästynyttä kellonsoittoa sekä paheksuvia katseita.

Pyöräileminen luontuu alankomaalaisilta yhtä helposti kuin hengittäminen, eikä ole lainkaan harvinaista nähdä pyöräilijän puhuvan puhelimeen tai näpyttelevän tekstiviestiä. Turvallisuuden suhteen ei muutenkaan olla turhantarkkoja: pyöräilykypärää ei käytä kukaan, eivät edes lapset.

Turvavarusteiksi saavat riittää heijastimet sekä etu- ja takavalo, jotka on löydyttävä jokaisesta pyörästä. Valoitta pimeällä ajamisen seurauksena on todella helposti sakko, ja paikalliset pilkkaavatkin marras-joulukuisia valoratsioita budjettivajeen paikkaamisena. Sen sijaan poliisia ei lainkaan kiinnosta pikkuhiprakassa baarista kotiin ajavat, eikä myöskään se, jos pyörän kyydissä on useampi kuin yksi: kaikki matkustavat tarakalla, pikkulapsista mummoihin.

Pysäköintiongelmia ja pyörävarkaita

Tyypillinen hollantilaispyörä on vaihteeton, ”pappamallinen” rumilus, joka Suomessa kelpaisi useimmille korkeintaan mökkipyöräksi. Vaihteilla ei pannukakkumaassa juuri mitään teekään, ja säänkestävyys on lyhyillä matkoilla ajo-ergonomiaa tärkeämpää.

Pyöriin suhtaudutaan kulutustavarana ja ne myös käytetään säntillisesti loppuun asti: ajokelvottomastakin pyörästä otetaan osat talteen ja moni käsistään kätevä hankkii lisätuloja kokoamalla pyöränraatojen käyttökelpoisista osista uusia ajokkeja.

Koska Hollanti on paitsi pyöräilijöiden, myös pyörävarkaiden paratiisi, useimmat ostavat pyöränsä mieluiten käytettynä ja jo valmiiksi hieman elämää nähneenä – tuliterä pyörä kun sattuu herkästi varkaiden silmään. Varkailta suojaudutaan myös järeillä ketjulukoilla, joita Suomessa näkee ehkä lähinnä metsäaktivistien käytössä.

Pyörävarkaudet ovat varsinkin Amsterdamissa melkoinen riesa, sillä pyörien varastaminen ja eteenpäin myyminen on elinkeino erityisesti huumeriippuvaisille. Valtio koettaa kitkeä laitonta pyöräkauppaa sakottamalla niin pimeän pyörän ostajaa kuin myyjääkin, mutta silti polkupyöriä varastetaan lähes miljoona kappaletta vuodessa.

Pyörien runsaudesta seuraa joskus myös yllättäviä ongelmia. Ensinnäkin joskus on kerta kaikkiaan lähes mahdotonta löytää parkkitilaa pyörällekään! Varkaiden vuoksi pyörä on aina syytä kahlita johonkin kiinteään, mutta vilkkaimpaan aikaan ovat keskusta-alueilla täynnä pyörätelineiden lisäksi myös liikennepylväät, puut ja kanavien kaiteet – ja jos pyöränsä onnistuukin johonkin parkkeeraamaan, voi oman pyörän löytäminen useiden samanmallisten seasta voi joskus tuottaa päänvaivaa.

Ehkä tästäkin syystä monet tuunaavat pyöränsä joko maalaamalla tai esimerkiksi kietomalla ohjaustankoon keinokukkaköynnöksiä. Todellisia hippipyöriä!

Työ- ja koulumatkapyöräilyn luvattu maa

Aamuisin kadut täyttyvät työmatkapyöräilijöistä: jakkupukuiset naiset pyöräilevät sujuvasti korkokengissään, liituraitapukumiehet salkku pyörän sangassa keikkuen. Pitempien matkojen liityntäliikenne hoituu kätevästi junassa ilmaiseksi kuljetettavilla taitettavilla pyörillä tai juna-asemalle jätettävällä kakkospyörällä.

Pyöräilystä tekee houkuttavan liikkumismuodon sen suoman vapauden lisäksi myös sen edullisuus niin autoiluun kuin julkiseen liikenteeseenkin verrattuna. Tyypillinen, käytettynä ostettu kaupunkipyörä maksaa satakunta euroa – sillä hinnalla ei matkusta julkisessa liikenteessä kahta kuukauttakaan. Pyörä taas kestää hyvin hoidettuna vuosia – ainakin jos malttaa lukita pyöränsä huolella!

Myös yhteiskunta ja työnantajat suhtautuvat suopeasti työmatkapyöräilyn tukemiseen. Pyörän ja siitä aiheutuvien kulujen laajan verovähennysoikeuden lisäksi työnantajat ja koulut tukevat pyöräilyä myös esimerkiksi tarjoamalla valvottua ja sateelta suojattua parkkitilaa.

Itsekin tapaan jättää pyöräni lomien ajaksi yliopistolle –  tiiviisti rakennetun keskustan harvoihin huonoihin puoliin kuuluu se, ettei asiallisia tiloja pyörien säilytykseen löydy. Sama koskee muuten jätteitä, jotka poimitaan vielä tänäkin päivänä suoraan kadulta.

Työmatkapyöräily on Suomessa vielä melko harvinaista, vaikka maassa sataa huomattavasti Hollantia vähemmän. Myöskään kylmyys ei yksinään voi selittää kulttuurieroa, sillä jo Tukholmassa työmatkapyöräily on selvästi yleisempää, ja meno muistuttaa paljon Hollantia pyöräkaistoineen ja -ruuhkineenkin –  joskin Ruotsissa toki käytetään kypärää.

Bakfiets ja muita paikallisia erikoisuuksia

Pyörä kelpaa erinomaisesti myös tavaroiden kuljetukseen. Bakfiets eli laatikkopyörä, jossa pyörän eteen on kiinnitetty pyörällinen, suuri laatikko, on paikallisten suosiossa. Siinä kulkevat kätevästi isommatkin tavarat.

Vanhemmat vievät lapset tarhaan milläpä muullakaan kuin pyörällä. Joskus saattaa nähdä varsinaisia koulukyytejä, joissa laatikkopyörän kyytiin on mahdutettu viisikin lasta! Myös koirien voi usein nähdä matkustavan laatikkopyörässä tai pyörän etuhaarukkaan kiinnitetyssä korissa.

Itse olen huomannut, että polkupyörä pääasiallisena liikkumisvälineenä pistää miettimään, haluaako rahdata kaupasta kotiin ylimääräistä pakkausmateriaalia tai tarpeettomia tuotteita. Limsat, sipsit ja mäyräkoirat jäävät useimmiten kauppaan, pyörällä kun kulkee helposti se tarpeellinen, muttei välttämättä juuri enempää. Yhdistettynä pyöräilystä saatavaan hyötyliikuntaan tarvehankinta näkyy myös vyötäröllä ja katukuvassa: jenkkakahvat ja kaljamahat ovat harvassa.

Pyöräilevät poliisit ovat hollantilaisissa kaupungeissa tuttu näky. Viime vuonna Utrechtissa lanseerattiin myös maailman ensimmäinen polkupyörä-ambulanssi, vanhan kaupungin kapeilla kaduilla perinteisen ambulanssin kun on vaikea pujotella. Amsterdamissa puolestaan voi bongata pyörillä kulkevan baarin: asiakkaat istuvat pöydän ääressä polkien ja samalla juomia nauttien, ja polkuvoima ohjataan kuskin käyttöön.

Turistien iloksi polkupyörän vuokraaminen on Alankomaissa helppoa ja edullista. Useimpien isojen juna-asemien yhteydessä on yhdistetty pyöräkauppa, -vuokraamo ja -korjaamo, josta pyörä irtoaa takuuta vastaan noin viiden euron päivähintaan. Amsterdamissa vuokra-ajokista joutuu tosin kovan kysynnän vuoksi pulittamaan enemmän.

Turistien useimmiten käyttämät, punaisesta väristä tunnistettavat MacBiket ovatkin jo käsite – eivätkä kaikkia miellyttävä sellainen. Täysin toisenlaiseen pyöräilykulttuuriin tottuneet eivät aina osaa kunnioittaa pyöräilijöitä kuhisevan kaupungin kirjoitettuja ja kirjoittamattomia sääntöjä.

Teksti Hemi Malkki

Kirjoittaja asuu Amsterdamissa ja pyöräilee sata kilometriä viikossa.

Lämmintä ja pehmeää

Huovutettu villa suojaa kylmältä, eristää lämpöä ja imee kosteutta. Huovuttamisessa rajana on vain mielikuvitus.

Huovuttaminen on ikivanha työtapa, jolla villakuidusta valmistetaan huopaa. Menetelmällä voi valmistaa vaikkapa hattuja, huopatossuja, vaatteita, lapasia, koristeita, laukkuja, mattoja tai leluja lemmikeille.

Huovuttuminen eli vanuminen kuuluu villan luontaisiin ominaisuuksiin. Huovuttamalla villa muuttuu rakenteeltaan tiiviimmäksi ja samalla kestävämmäksi. Vanumattomaksi käsiteltyä villaa ei voi huovuttaa, sen sijaan värjättyä villaa voi.

Käytetty villa vaikuttaa hieman lopputulokseen. Esimerkiksi merinolampaan villa sopii pehmeänä ja laskeutuvana vaatteiden huovuttamiseen. Suomenlampaan villa on rakenteeltaan jäykempää ja sopii etenkin kolmiulotteisien tuotteiden, kuten koristeiden, valmistamiseen.

Paljussa tai pesukoneessa

Villakuitu on rakenteeltaan suomupintaista, ja huovutus perustuu suomujen takertumiseen toisiinsa. Huovuttamiseen tarvitaan lämmintä vettä ja saippuaa. Kun märkää villakuitua hangataan ja hierotaan käsin saippuavedessä, villan suomut aukeavat ja tarttuvat pysyvästi toisiin suomuihin.

Saippuana voi käyttää esimerkiksi mäntysuopaa tai marseille-saippuaa. Veden lämpötilan tulisi olla noin 40 astetta, liian kuuma vesi saa villan huovuttumaan liian nopeasti. Työ on valmis, kun villa on riittävän tiivistä. Sen jälkeen huovuttunutta materiaalia huuhdellaan vielä useita kertoja lämpimällä ja kylmällä vedellä.

Villaa voi huovuttaa tasomaiseksi levyksi tai suoraan haluttuun muotoon. Huovutetutusta levystä voi leikata ja ommella tuotteita.

Huovuttaa voi myös neulan avulla. Neulahuovutus on työläs menetelmä, ja sitä kannattaakin käyttää esimerkiksi koristeisiin tai valmiin työn kuviointiin. Huovutusneulassa on teräviä väkäsiä, jotka saavat kuivan villan kuidut sotkeutumaan toisiinsa. Varo pistämästä itseäsi, neula on erittäin terävä!

Huovuttaa voi myös pesukoneessa 40 asteessa, jolloin työ kutistuu jonkin verran. Pesukoneessa huovuttaen voi valmistaa esimerkiksi villasukat tai lapaset.

Villa huopuu moneksi

Olen harrastellut huovuttamista lapsesta asti, ja uusi huovutusbuumi on saanut meikäläisenkin palaamaan vanhojen harrastusten pariin. Yhdistelemällä eri käsityötekniikoita on rajana oikeastaan vain mielikuvitus. Monet töistäni ovat kehittyneet yrityksen ja erehdyksen kautta.

Kirpputorilta löytynyt musta takki sai uutta ilmettä neulahuovutetun koristekuvion ansiosta. Tekeminen oli todella helppoa: vuori irti päällikankaasta, tyyny väliin ja ei kun tökkimään eri värisiä villanhaituvia kiinni. En ilmeisesti kuitenkaan jaksanut neulata villaa tarpeeksi huolella, sillä seuraavana talvena uudistin rispaantunutta koristekuviota villalankakirjonnalla.

Ensimmäinen huopalankatyöni oli hattu. Huopahatut ovat lämpöisiä ja tuulenpitäviä, mutta usein myös löyhkäävät lampaalta vähän kostuttuaan. Huopuvasta langasta neulotuissa ja pyykkikoneessa huovutetuissa hatuissa ei tätä ilmiötä ole.

Hattuni piti olla kissa, mutta pyykkikoneesta ilmestyikin karhu. Onneksi ystäväpiiriini kuuluu Kristiina Karhu, jolle hattu oli aivan omiaan. Kristiina suostui malliksi myös toisen huopahattuni esittelyyn, jonka epäsymmetriseen lieriin ompelin nappeja vanhoista vaatteista.

Pöllökäsinukke oli alunperin tarkoitettu pikkuisen teepannun lämmikkeeksi. Eläin on virkattu huopuvasta langasta, silmät kirjottu kiinni linnunraakileeseen ja koko komeus sen jälkeen viskattu pyykkikoneeseen vanuttumaan. Lopputulos oli yllätys, sillä villa kutistui hiukan aiottua enemmän. Se ei kuitenkaan haittaa, käsinukellahan saa leikkiä oikein luvan kanssa! Pöllöä on jälkikäteen koristeltu kirjomalla nokka ja silmien keskustat villalangalla.

Teksti Tuuli Turtola

Kaupungista maalle – ja takaisin

Moni haaveilee maaseudun rauhasta. Tämä näkyy jo siinä, kuinka paljon suomalaiset omistavat loma-asuntoja, joille körötellään kesäisin ja viikonloppuisin. Jotkut ovat ympäristöystävällisyys ja luonnonrauha tähtäimessään valinneet maaseudun ympärivuotiseksi asuinpaikakseen. Maalle muuttaminen ei ole kuitenkaan aina ollut silkkaa unelmien täyttymistä, vaan maaseudun todellisuus pitkine välimatkoineen on tullut vastaan.

Luonto korvaa kaupungin riennot

Hanna Savisaari, 29, Viljakkala.

– Maalla asujalta jäävät bändit näkemättä ja joogatunnit käymättä, mutta niiden sijaan saa paljon muita hyviä kokemuksia. Elän lähempänä metsiä ja kuulen helmipöllön huussireissullani. Järjestettyä jumppaa en tarvitse, sillä puiden pilkkominen ja veden kantaminen ovat hyvää liikuntaa, Hanna Savisaari tuumaa.

Marraskuussa löytyi useamman vuoden ajan etsitty sopiva paikka, joten hän muutti Joensuusta takaisin kotiseudulleen Pirkanmaalle.

Savisaari oli jo aiemmin asunut reilun vuoden maalla, Pohjois-Karjalan Pyhäselässä. Paikka oli kuitenkin huonojen bussiyhteyksien päässä, eikä opiskelujen ja maalla asumisen yhdistäminen onnistunut.

– Ajoin yliopistolle omalla autolla aivan liian usein. Ekologisista syistä päätin silloin muuttaa takaisin kaupunkiin. Maalla asuminen sinänsä ei riitä ekologisuuteen, jos ei halua luopua kaupungin tarjonnasta vaan ajaa rientoihin autolla, Savisaari sanoo.

– Nyt opiskelen pääasiassa verkko-opintoja, joten opiskelun takia ei enää tarvitse lähteä kotoa kuin satunnaisesti. Maaseudulla yhteistyö olisi tärkeää, mutta tuntuu, ettei kimppakyytejä käytetä. Jokaisella on oma auto, kuten minullakin.

Lähimpään kauppaan on vain kolmen kilometrin matka, ja se taittuu polkupyörällä. Rakennusrestauroijan työ edellyttää jonkin verran autolla liikkumista maakunnassa, mutta osittain työskentely onnistuu myös kotona.

– Yksi huoneeni on nyt verstaana, jossa korjaan ikkunoita. Tavoitteenani on rakentaa paremmat verstastilat ja hakea töitä mahdollisimman läheltä kotia, Savisaari kertoo.

Yhteisöllisyyden kaipuu

Savisaari asuu pääasiassa yksin, ja hän toteaa yksin olemisen helppouden yllättäneen.

– Silloin tällöin sitä toki kaipaa samaan taloon muitakin, mutta onneksi ystävät käyvät kylässä. Välillä kaipaan myös yhteisön voimaa, ja ajatukset suuntautuvat yhteisökylään tai kommuunielämään. Samanhenkisen väen lähellä olo on tärkeää. Jo nyt olen törmännyt arvoristiriitoihin mönkijöillä ajelevien loma-asukasnaapureitteni kanssa.

– Pyhäselässä kaipasin naapurien välistä yhteisöllisyyttä ja itseltäni riittävää pontevuutta sopeutua julkisen liikenteen aikatauluihin. Täällä Viljakkalassa kylän toiminta tuntuu olevan aktiivista. Lähellä asuvien ystävien kanssa on myös yhteistyöviritelmiä, Savisaari kertoo.

Jääkaapittomuus ekoratkaisuna

Talossa oli toimiva vesivessa, jonka Savisaari poisti käytöstä ja rakensi huussin. Muitakin ratkaisuja hän on tehnyt parantaakseen asumisensa ympäristöystävällisyyttä.

– Biojätteen voin laittaa kompostoivaan käymälään, sillä huussi on lämpöeristetty ja jyrsijöiltä suojattu. Siitä saan myös multaa kasvimaahan. Veden kannan omasta kaivosta. Talo lämpiää leivinuunilla ja pystyuuneilla, ruoat puuhellalla. Puuta saan omasta pienestä metsästä. Esimerkiksi jääkaappia en tarvitse, koska minulla on kellari.

Hidasta elämää Vaara-Karjalassa

Marja Miettinen, 35, Ilomantsi/Simpele

– Olen asunut nyt 13 vuotta puulämmitteisissä taloissa eri puolilla Suomea ja Eurooppaa, kertoo Helsingistä alun perin kotoisin oleva Marja Miettinen.

Nykyään hänellä on oma vanhan ajan hirsitalo Pohjois-Karjalassa Ilomantsissa – ”vaaralla”, kuten hän itse sanoo. Taloon ei tule juoksevaa vettä, vaan vesi haetaan lähteestä. Lähin kauppa on 35 kilometrin päässä.

– Maalle muutto oli pitkä prosessi. Opiskelin Suomessa viljelyä Snellman-korkeakoulussa ja Ruotsissa kävin omavaraisuuskurssin. Halusin pois kaupungin hälystä, Miettinen sanoo. Tällä hetkellä hän asuu Simpeleellä aivan Suomen itärajalla yhden ihmisen ja kissojen kanssa. Ilomantsin-talo odottaa puilla lämpiävän uunin remonttia, joten siellä ei voi talvella asua.

Mielikuvat ja todellisuus

Maalla asuminen on Miettisen mukaan paljon rankempaa kuin mitä hän viljelyä opiskellessaan ajatteli. Palvelut ovat kaukana ja toimeentulo on mietittävä tarkkaan, jotta tupa olisi lämmin ja kaapissa ruokaa.

– Vaaralla on ollut välillä todella yksinäistä, mutta onneksi siellä on käynyt paljon ulkomaalaisia vieraita. Ovet ovat aina auki vieraille ja vaikkapa nuoret voivat tulla luokseni kokeilemaan maalla asumista. Omanikäisen seuran puute on toisinaan ahdistavaa. Naapurustossa on lähinnä vanhoja ihmisiä, eikä sopeutuminen ole aina helppoa, Miettinen kertoo yksin asumisen huonoista puolista.

Ekoyhteisössä hän ei haluaisi asua, sillä oman rauhan tarve on sen verran suuri.

Rahaa kuluu maalla vähemmän kuin kaupungissa. Miettinen arvioi omavaraisuutensa asteeksi ruoan suhteen 50 prosenttia. Hän marjastaa, sienestää ja viljelee kasvimaata. Kahden vuoden ajan hänellä oli ankkoja, kanoja ja lampaita, joita hän teurasti osin omassa taloudessa käytettäväksi. Mehiläiset tuottivat hunajaa. Osan tarvitsemastaan hän saa vaihtokauppojen avulla.

– Eläimien pito kävi lopulta liian vaativaksi, kun ei ollut autoa, jolla olisin voinut kuljettaa rehua. Rehun hinta myös nousi ja aina jos oli poissa kotoa, täytyi hankkia renki pitämään eläimistä huolta, Miettinen sanoo.

Kauppaan ei tule lähdettyä noin vain. Sinne pääsee naapurin kyydillä tai polkemalla pyörällä kahdeksan kilometrin matkan bussipysäkille. Autoa Miettinen ei omista, mutta liikkuu välillä skootterilla. Kiirettä ei ole.

– Suosin tällaista hidasta elämäntapaa. Minulle ei myöskään tule lehtiä eikä ole nettiä, joten elän mukavasti kaupallisuuden ja hälinän ulkopuolella, hän hymyilee.

Paluumuuttajat haaveilevat edelleen

Jarkko ja Milla Hintsala + lapset, Helsinki/Porvoo

– Pian maalle muutettuamme huomasimme Helsingin hyvät puolet, naurahtaa Jarkko Hintsala. Hän muutti vaimonsa Millan ja heidän esikoisensa kanssa Porvoon Gäddragiin, josta löytyi sopiva paikka läheltä merta ja Helsinkiä.

– Aluksi maalla asuminen vastasi juuri niitä odotuksia, mitä meillä oli ollut. Olimme haaveilleet maalla asumisesta ja kyllästyneitä kaupunkielämään. Tykkäämme liikkua luonnossa ja ajattelimme, että ensimmäisen lapsen olisi mukavampaa kasvaa maalla, Hintsala kertoo.

Maaseudun todellisuus tuli pian vastaan, kun äitiyslomalla oleva ja toista lasta odottava vaimo oli kaiket päivät yksin talossa, ja epäsosiaalisuus alkoi harmittaa. Hintsala kävi töissä Helsingissä. Työmatkoihin meni aikaa, kun hän ensin ajoi autolla Porvooseen ja jatkoi siitä bussilla.

– Jouduimme ostamaan elämämme ensimmäisen auton, koska busseja meni niin huonosti. Haluaisinkin sanoa kaikille maalle muutosta haaveileville, että logistiikka kannattaa suunnitella tarkasti. Jos on tottunut pääkaupunkiseudun toimivaan joukkoliikenteeseen, maaseudun harvat bussivuorot saattavat tulla yllätyksenä, Hintsala toteaa.

– Viihdymme maalla hyvin. Merestä tulee kalaa ja pihassa on kasvimaa. Naapurit ottivat meidät lämmöllä vastaan, vaikka tulimme uusina keskelle symbioottiselta vaikuttavaa yhteisöä. Tietyt yleiset oletukset maaseudusta pitävät toki paikkansa: kaikki tuntuvat tietävän toistensa asiat, eikä maalla voi pysytellä yhtä anonyyminä kuin Helsingissä. Toisaalta se luo tietynlaista turvaverkkoa, kun ihmiset pitävät toisistaan huolta, Hintsala pohtii.

Kahden paikan välillä

Pariskunta päätti kuitenkin hankkia Helsingistä kaksion, jossa he viettävät nyt viikosta neljä päivää. Loput kolme he ovat maaseudulla.

– Jos talo olisi löytynyt lähempää, voisimme asua siellä vieläkin. Gäddrag oli sitten kuitenkin liian kaukana Helsingistä. Olemme nyt oikeastaan melko tyytyväisiä tilanteeseemme, vaikka onhan tämä tällaista arpomista kahden paikan välillä. Jokin pysyvämpi päätös on tehtävä puolentoista vuoden kuluttua, kun esikoisemme menee kouluun, Hintsala kertoo.

Tulevaisuutta ajatellen hän kokee maaseudulla asumisen edelleen ongelmalliseksi juuri liikkumisen kannalta. Koska Hintsalat eivät haluaisi käyttää autoa, olisi lasten vaikea päästä harrastuksiin. Viimeinen bussi Gäddragin ja Porvoon välillä menee neljän maissa.

– Voi olla, että joukkoliikenne paranee alueen vilkkaan uudisrakentamisen myötä. Tällä hetkellä vaikuttaa kuitenkin siltä, että pysymme Helsingissä. Maalle voisimme muuttaa takaisin ehkä sitten, kun lapset ovat teini-iässä.

Teksti Annika Kettunen

Lampaat töissä perinnemaisemassa

Jos perinnemaisemia halutaan säilyttää, niitä on hoidettava perinteisillä menetelmillä, vaikka laiduntaen.

– Lampaat etsivät suupaloikseen erilaisia makuja ja vaihtelevaa syötävää. Ne liikkuvat eteenpäin syödessään, eivätkä tunnu pysähtyvän ennen kuin pitävät taukoa ruokailusta. Kohta ne taas jatkavat ruokavaellustaan, kertoo Heljä Halme, jonka lampaat laiduntavat useilla laitumilla Länsi-Uudellamaalla.

Perinnebiotooppien lajisto on sopeutunut laidunnukseen, ja myös vaatii sitä säilyäkseen. Lampaat ovat erinomaisia perinnemaisemien hoitajia ja tuovat piristystä maisemakuvaan.

Lampaat ovat perinteisesti olleet yhtä lailla tärkeitä laiduntajia luonnonlaitumilla kuin naudatkin. Lampaiden määrä on välillä pudonnut aika vähäiseksi, mutta on nousemassa jälleen. Esimerkiksi Varsinais-Suomen arvokkaaksi inventoiduista kohteista yli 50 kohdetta laidunnetaan nykyisin lampailla.

– Käytän maisemanhoitotyössä lampaita, pässejä laumana ja Itä-Suomen karjaa lampaitten kanssa tai omana ryhmänään. Nyt viimeksi on tullut rohkeutta laittaa ponit ja lampaat samalle laitumelle. Minulla on kainuunharmaita ja saaristolaislampaita, Halme kertoo.

Vaeltavat herkkusuut

Lampaat valikoivat syömänsä yleensä tarkemmin kuin naudat. Ensisijaisesti lampaat syövät ruohoa ja muita nurmikasveja.

– Lampaat syövät monipuolisesti useampaa kasvilajia. Siirtelen lampaita laidunkaudella, että vaihtelua riittää. Usein lampolasta ulos tullessaan ne aloittavat lehtikasveilla, esimerkiksi voikukan- ja ohdakkeenlehdillä sekä pensaiden- ja puidenlehdillä ja siirtyvät sitten heinään. Erikoisempia kasveja kuten pujoja ja saunakukkaa lampaat nappaavat suupalan mausteeksi, Halme kertoo.

Lampailla laidunnettaessa on tärkeää, että laidunnuspaine on riittävä ja laidunnuksen aloitus riittävän varhain, ettei alue pääse heinittymään ja heinä korsittumaan, jolloin se ei oikein enää maistu lampaille.

– Lampaat jättävät paljon korsia syömättä ja etsivät heinän ”lehdet”. Odelma eli heinänkorjuun toinen sato olisi parasta syötävää. Se ei ole korsittunut vaan pehmeää herkkua, jota lampaat ahmivat suun täydeltä, Halme mainitsee.

Vesakko pysyy kurissa vuosia

Perinnemaiseman kunnostusvaiheessa ja rehevillä kohteilla olisi laidunnuksen lisäksi tehtävä niittämistä, eli niittää loppukesästä lampailta syömättä jäänyttä kasvustoa, joka on usein heinää ja nokkosia. Niitetty nokkonenkin kelpaa lampaille, mutta vasta muutaman päivän päästä niitosta.

Lampaat syövät myös hyvin nuorta pensaikkoa ja nuorta vesakkoa, mikä vähentää ihmistyötä perinnemaiseman kunnostusvaiheessa.

– Alueet muuttuvat parin vuoden päästä kauniiksi ja avariksi, sillä risut on hoidettu, eivätkä ne jaksa kasvaa uudestaan. Päästän lampaat myöskin laitumille siivoamaan eli syömään ongelmakasvit jotka hevoset ovat jättäneet, Halme kertoo.

Laidunnuksessa eläimet syövät kasvillisuutta vähitellen, epätasaisesti ja valikoiden. Luonnon monimuotoisuudelle on eduksi, jos aluetta ei laidunneta kauttaaltaan samalla tehokkuudella.

Lampaiden kannalta olisi mukavaa päästä ulos myös talvella, kun laidunnustyöstä on lomaa.

– Minulla on yksi kahdenkymmenen lampaan ja yhden pässin ryhmä suojaisassa kopissa tallin edustalla. Siellä asustava ryhmä on selväsi iloisin ja nauttii talvesta.

Teksti Tuuli Turtola

Kuva Katja Torkko

Katse pellolle ja pientareelle!

Perinnemaiset tarjoavat runsaslajisimpina elinympäristöinämme elinpaikan myös lukuisille kevään airueille.

Varsinaiset perinnebiotoopit ovat maatalouden koneellistumisen vuoksi uhanalaistuneet, mutta teeman lajeja voi etsiä muualtakin. Pellon- ja jopa teidenpientareet ja liikennevihreät tarjoavat turvapaikkoja niitty- ja ketolajistolle.

Vanhalla ratapenkoilla tai -pihoilla viihtyvät erityisesti paahteisempiin ja kuivempiin oloihin sopeutuneet lajit. Voimalinjojen alustoja pidetään myös nykyään jo eräänlaisena uusperinnebiotooppina. Ja kukapa estää tekemästä tutkimusretkeä omaan tai tuttavan pihapiiriin.

Viiden alla esiteltävän teemalajin lisäksi myös vakiolajeista moni liittyy teemaan: haarapääsky, kiuru, kottarainen, kullero, nokkosperhonen, sitruunaperhonen, tuulihaukka ja työhtöhyyppä esiintyvät kaikki myös perinnemaisemissa.

Isokuovi (Numenius arquata)

Sananlasku sanoo: ”Kun sä kuulet kuovin äänen, älä mene järven jäälle.” Isokuovi onkin on varhain, jo huhtikuun jälkipuoliskolla palaava muuttolintu. Isokuovi kuuluttaa reviiriään viheltävällä surumielisellä huiluäänellään: kuui-kuui-kuui. Isokuovi on helppo tunnistaa muutenkin. Se on suuri pitkäjalkainen kahlaaja, jolla on vaatimaton ruskeapilkkuinen höyhenpuku ja pitkä sapelimaisesti alaspäin kaartuva nokka.

Isokuovin elinympäristöänä mieluisia ovat avo-ojitetut pellot, viherkesannot, laitumet sekä kosteat ja avarat rantaniityt. Tehomaatalous on vähentänyt ehkä tunnetuimman maatalousmaisemiemme linnun elinympäristöjä etenkin eteläisessä Suomessa ja paikoin kuovikannat ovat hyvinkin taantuneet.

Keto-orvokki (Viola tricolor) kukkii

Keto-orvokin tieteellinen nimi tricolor, kolmivärinen, viittaa kukkaan. Vaikka kukkien väri vaihtelee suuresti, useimmiten kuitenkin kaksi ylintä terälehteä ovat tumman sinipunaisia, sivuttaiset kaksi vaalean violetteja ja alin kellertävän valkoinen. Keto-orvokki on ahkera kukkija. Se aloittaa kukintansa toukokuussa ja jatkaa sitä pitkälle syksyyn.

Keto-orvokin luontaiset kasvupaikat ovat kuivia ja karuja. Se viihtyy niin kalliojäkälikössä kuin nimensä mukaisesti kedoillakin. Sen voi löytää myös pellolta tai pientareelta. Kauniin keto-orvokin kukat sopivat erinomaisesti vihersalaatin koristeiksi. Keto-orvokin versoista tehtyä rohtoa on ennen vanhaan käytetty erityisesti lasten ihottumien hoidossa.

Omenapuu kukkii

Omenapuut verhoutuvat eteläisessä Suomessa alkukesällä, toukokuun lopulla ja kesäkuun alussa valkoiseen tai vaaleanpunaiseen huntuun. Omenapuut ovat kukkineet Suomessa jo vuosisatojen ajan, sillä ensimmäinen omenaviljelmämme perustettiin Paraisille vuonna 1539.

Omenapuita tapaa useimmiten kotipuutarhoissa. Tällöin kyse on viljellystä Malus domestica -omenasta, jonka lajikevalikoima on lukematon aina tutummista Huvituksesta ja Punakanelista sellaisiin hiukan tuntemattomampiin kotimaisiin kuin Sariola tai Jaspi. Aivan lounaisrannikolla ja Ahvenanmaalla tavataan myös villiä metsäomenapuuta Malus sylvestris, joka valitettavasti on suojelusta huolimatta kovasti harvinaistunut. Aivan pohjoisimmassa Suomessa eivät viljellytkään omenapuut pärjää.

Lampaat laitumella

Emolampaat eli uuhet pikkuisine karitsoineen pääsevät laitumelle pian sen jälkeen,kun ruohotupsut vihertävät. Erityisesti leikkisien karitsoiden laitumelle pääsemistä on hauskaa seurata. Pikkuiset villaturkit kun intoutuvat helposti riemastuksissaan juoksentelemaan porukalla ristiin rastiin ja hyppelemään valtavia tasajalkaloikkia.

Lampaat laiduntavat viljeltyjen nurmipeltojen lisäksi kuivilla niityillä ja harvapuustoisilla hakamailla. Kovin kosteilla pelloilla tai rantaniityillä ne eivät viihdy. Erityisen hyvin lampaat soveltuvat pusikoiden raivaajiksi, sillä vesaikot maistuvat niille erinomaisesti. Laumaeläiminä lampaat laiduntavat ja märehtivät tarkassa vuorokausirytmissä koko katras samanaikaisesti.

Lehmät laitumella

Ammuu! Kesälaitumille pääsevät lehmät ottavat ilon irti elämästään kirmailemalla hetken ympäriinsä hassua lehmänlaukkaa. Pian ne kuitenkin rauhoittuvat ja käyvät herkullisen vihreiden ruohotuppaiden kimppuun. Lehmien laitumelle päästäminen ajoittuu kevään etenemisestä riippuen toukokuun loppuun tai kesäkuun alkuun.

Lypsylehmät laiduntavat useimmiten viljelynurmilla, mutta emolehmiä vasikoineen sekä nuoria lehmiä eli hiehoja, näkee yhä useammin myös vähätuottoisimmilla luonnonniityillä, ranta- ja metsälaitumilla. Lehmät ovatkin erinomaisia maisemanhoitajia, erityisesti puustoislla kohteilla ammut ovat korvaamattomia apulaisia.

Teksti Katja Torkko

Kirjoittaja työskentelee Suomen luonnonsuojeluliiton ja VR:n yhteisessä perinnemaisemahankkeessa.

Viime vuonna keväällä oli myös malttia matkassa

Kevätseurantahavaintojen mukaan kevät 2008 kiiruhti Etelä-Suomessa, mutta muualla se palasi isottelustaan ruotuun ja antoi talvellekin sijaa.

Ennen kuin uusi kevät pääsee vauhtiin, muistellaan hetki edellistä kevättä. Omiin muistikuviin on tässä tapauksessa turha luottaa. Itsestäni ainakin tuntuu, että viime vuoden talvi oli täällä etelässä olematon ja kevät vain epämääräinen jatke sen perässä.

Parempi siis kääntyä luotettavamman tahon puoleen ja kurkistaa, millaisen kevään Kevätseurantaan osallistuneet olivat havainneet. Heidän tietonsa perustuvat todellisten asiantuntijoiden seuraamiseen eli kevätseurantalajien näkemyksiin siitä, milloin kevät todella alkaa.

Ruuhka-Suomen varaslähtö kevääseen

Kevät saapui tapojaan noudattaen ensin etelään. Keväänseuraajat saivat kuitenkin edellisvuotta kiihkeämmän varaslähdön Lounais-Suomessa. Leskenlehdet putkahtelivat maasta jo maaliskuulla ja pikkuruiset senttimetrin kokoiset hiirenkorvat pyrkivät peittämään koivujen talvisen alastomuuden Satakunnassa ja Varsinais-Suomessa.

Samoihin aikoihin nähtiin ensimmäisten mantukimalaisten pöristävän kohmeet siivistään. Työntäyteisten kimalaisten lisäksi kevätvirkuiksi olivat ryhtyneet sitruuna- ja nokkosperhoset, jotka loivat väriä maaliskuiselle taivaalle.

Kaikki eivät etelässä olleet samaa mieltä. Rantakäärmeiden mielestä ei joka kevät kuulunut herätä toinen toistaan aiemmin, pitihän sitä välillä ottaa horroksessa rennosti ilman kiireitä. Niinpä rantakäärmeitä nähtiin Etelä- ja Lounais-Suomessa vasta huhtikuulla jonkin verran edellisvuotta myöhemmin.

Mitä lähemmäksi kesää tultiin, sitä hajanaisemmaksi mielipiteet kesän alkamisesta etelässä tulivat. Uudenmaan ja Itä-Uudenmaan haarapääskyt näyttäytyivät kevään ja kesän odottajille edellisvuotista paikoin huomattavasti myöhemmin, lähempänä toukokuuta.

Hiirenkorvaksi pyrkineet koivut hidastivat myös hiukan vauhtiaan, mutta ottivat viimein loppukirin huhti–toukokuun vaihteessa. Käkien lausunnot keväästä kuultiin toukokuun alkupuoliskolla, kun edellisenä keväänä kukkumista havaittiin jo huhtikuulla.

Kohti pohjoista, kohti itää

Kevät lipui hidastuvalla tahdilla itään, koilliseen ja pohjoiseen. Kymenlaaksossa ja Etelä-Karjalassa osa kevään asiantuntijoista oli sitä mieltä, että täsmällisyys oli vastaus kevään 2008 haasteisiin. Linnuista haarapääsky, kirjosieppo, kiuru, tervapääsky, töyhtöhyyppä ja västäräkki päättivätkin kevään alkukohdan osuneen edellisvuonna nappiin ja noudattivat vanhaa kalenteriaan. Rentukka ja käenkaali pitivät tätä järjestelyä myös varsin hyvänä.

Vain harva oli edellisvuotta aikaisemman kevään puolella. Pikemmin pieni takaisinotto oli paikallaan. Ainakin matelijat – kyy ja sisilisko – olivat myöhäisemmän kevään kannalla ja siilikin oli asettanut herätyskellonsa myöhäisemmäksi, tukevammin huhtikuun puolelle. Huhtikuu olikin Kaakkois-Suomessa kevään kuukausi.

Mitä mieltä oli kevätseurannan uusi laji, seitsenpistepirkko? Tämä kirvojen painajainen kömpi huhtikuun puolessavälissä kevättä ihastelemaan.

Uusi tai ei, huhtikuu tuntui monesta muustakin lajista kohtuulliselta kevään aloituskuukaudelta Hämeessä ja Pirkanmaalla. Eriäviä mielipiteitäkin saatiin. Muun muassa naurulokki, peippo ja punakylkirastas olivat sitä mieltä, että kevät alkoi viimevuotista aikaisemmin, maaliskuun puolessa välissä.

Näiden kiireelle viittasivat kintaalla kekomuurahaiset. Työt Hämeessä saivat alkaa parikin viikkoa vuotta 2007 myöhemmin eli huhtikuulla maaliskuun sijasta. Vieläkin viluisemmaksi itsensä tunsivat vaskitsat. Itsenäisesti ajattelevien kuparikylkien mielestä huhtikuu sai vaihtua toukokuuksi, vaikka yleinen mielipide kertoi kevään saapuneen huhtikuulla Hämeeseen.

Ehkä peltojen asukki töyhtöhyyppä oli saanut vihiä sulista lakeuksista, sillä tälle linnulle ei kevätseuranta alkanut tarpeeksi aikaisin. Sen mielestä kevät alkoi Pohjanmaalla, Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla jo maaliskuulla. Kurjista, kottaraisista ja kiuruista kevättalvi oli myös sopiva, eikä toukokuulla kuten koivujen mielestä.

Koivut kuuluivat niihin, jotka olivat vaihtaneet edellisen kevään kiireen malttiin. Lehtien puhkeaminen siirtyi liki pari viikkoa myöhäisemmäksi. Päätös oli nähtävästi tehty yhteistyössä valkovuokkojen kanssa, jotka aloittivat kukintansa huhtikuun alun sijasta sen lopulla.

Muuten lakeuksien kevätseurantalajit olivat varsin erimielisiä siitä, milloin kevät alkoi viime vuonna. Haarukka venyi aikaisesta maaliskuusta toukokuun alkupuoliskolle.

Oravanmarjalla on asiaa

Entäpä milloin kevät tuli Keski-Suomeen? Jos oravanmarjaa on uskominen, kevät tuli myöhemmin kuin edellisenä vuonna – vasta toukokuulla. Oravanmarja toki on tunnetusti huono kertomaan alkukeväästä, kun kasvilla on tapana herätä vasta ennen kesää.

Kielo tukeutui hengenheimolaiseensa oravanmarjaan, mutta keväästä muistiinpanoja tehneiltä ihmisiltä taasen puuttuvat edellisvuoden merkinnät, koska kielo on uutukainen jäsen kevätseurannan asiantuntijaraadissa. Tästä syystä ei siihenkään ole luottaminen.

Haarapääskyt, kirjosiepot, kiurut, rantasipit ja tuulihaukat kertovat myös kevään tulleen myöhemmin kuin 2007. Samaan kuoroon yhtyvät koivut ja valkovuokot.

Oravanmarja ei siis ole tyystin väärässä, sillä vain kurki, pajulintu ja tuomi olivat selvästi toista mieltä. Niiden äänet hukkuivat kuitenkin hitaamman kevään puolestapuhujien äänivyöryyn. Kuukaudeksi asiantuntijaraati ehdottanee kompromissina huhtikuuta.

Matka jatkuu idän kautta Lappiin

Itä-Suomeen kevät saapui huhti-toukokuulla. Etelä-Savon sinivuokot olivat löytäneet sopivan kukinta-ajankohdan huhtikuun puolesta välistä. Pohjois-Savon siniset kukkijat halusivat myös kukkia maaliskuun sijaan huhtikuulla. Kukinnan aloittamisen hidastaminen oli niin kova, että pysähtyi juuri ja juuri huhtikuun loppuun. Usko aikaiseen kevääseen oli mennyt myös sisiliskoilta ja sitruuna- ja nokkosperhosilta.

Liekö kevät tullut Savossa järkiinsä Lounais-Suomen yhä aikaisemmaksi pyrkimisen sijaan? Ainakin kevät oli palannut vuoden takaisesta isottelustaan ruotuun ja antanut talvellekin sijaa, mikäli kevätseurantalajeihin oli uskominen.

Kevään matka jatkui Pohjois-Karjalaan, Pohjois-Pohjanmaalle ja Kainuuseen. Maaliskuuhun ei pohjoisempana enää liitetty muodikkuuden hiventäkään ja kilpailu yhä aikaisemmasta keväästä oli unohtunut etelän serkkujen huoleksi. Kevään tuloa sai odottaa huhtikuun loppupuoliskolle ja paikoin toukokuulle.

Sammakot olivat päätyneet toukokuuhun hääyönsä järjestämisessä ja paikalliset kevään seuraajat saivat ihastella kuun alusta sammakonkutua. Yksi uusista seurattavista lajeista oli sitä mieltä, että toukokuukin oli liian aikaista – kesäkuu oli parempi. Kullero toki jäi ajatuksineen hieman yksinäiseksi. Kevät tuli sen pyrkimyksistä huolimatta toukokuun alkupuoliskolla.

Sääskien ininästä kevään seuraajat tekivät ensihavaintonsa huhtikuun lopulla. Se oli miltei kuukautta aikaisemmin kuin edellisenä vuonna Lapissa. Sääskistä ei silti tullut Pohjois-Suomen kevään suunnannäyttäjää, vaikka yritystä näiltä ötököiltä ei ole tainnut koskaan puuttua.

Todellisen kevään luonteen osoittivat muun muassa koivut, joiden lehdet aukesivat vasta toukokuun loppupuoliskolla, viikon myöhemmin kuin vuonna 2007. Jos koivuihin on uskominen, niin viime kevät alkoi pari kuukautta myöhemmin Lapissa kuin lounaassa. Matka pohjolaan olikin hitaampi kuin edellisenä vuonna. Mahdollisesti kevät käytti suuren osan tarmostaan lämmittämällä Lounais-Suomen ennätyslukemiin jo maaliskuulla.

Mustikka ja laulujoutsenet sooloilivat

Kuten asiantuntijoissa aina, myös kevätseurannan asiantuntijoissa eli kevätseurantalajeissa oli pari epäluotettavaa tahoa kertomaan kevään tai kesän alkamisesta. Ensimmäiseksi mainittakoon mustikka. Aivan pohjoista Suomea lukuun ottamatta mustikka oli päättänyt kukkia aivan toukokuun alussa, paikoin useita päiviä edellisvuotta 2007 aikaisemmin. Muistan selkeästi noituneeni muutaman yöhallan jälkeen mustuneita mustikan kukkia ja menetettyä satoa. Ei käynyt siis luottaminen mustikkaan.

Toinen ongelmatapaus oli vesien valkoiset valtiaat. Avantouinnista oli nimittäin tullut laulujoutsenten keskuudessa muoti-ilmiö. Tästä kertoi palautuneiden seurantalomakkeiden marginaaleihin kirjoitetut maininnat talvehtineista yksilöistä. Havaintoja oli ympäri eteläistä Suomea. Puhumattakaan siitä, että kevätseuranta itsessään alkoi, Pohjois-Karjalaa lukuun ottamatta, liian myöhään laulujoutsenta silmällä pitäen.

Ehkä muuttohaluttomuuden takana ei ollutkaan laiskuus vaan yritys kertoa, että avantouinti on mitä parhainta ajanvietettä ja ulkomaille lentely vain jonninjoutavaa kikkailua. Kaikesta huolimatta laulujoutsenen luotettavuus kevään alkamisesta kertovana asiantuntija kärsi moisen tempauksen takia.

Vaikea talvi lepakoille

Öiset taivaalla viilettäjät, lepakot, olivat vuoden 2008 kevätseurannan teemalaji. Havaintoja näistä siilin lentävistä kollegoista saapui jokaisesta maakunnasta. Mihinkä aikaan vuorokaudesta nahkasiivet suhisivat? No yöllä tietenkin, toki satunnaisia havaintoja tehtiin päivisinkin, lähinnä pihapiirissä.

Varmimmin lepakon bongasikin pihassa. Veden äärellä ja metsässä liikkuneita kevätseuraajia oli onnistanut oikein mainiosti. Varmin kuukausi lepakon havaitsemiseen ensimmäisen kerran oli huhtikuu, vaikka useita satunnaisia havaintojakin tehtiin.

Viime talvi oli vaikeaa aikaa lepakoille, jotka tykkäävät horrostaa oikeasti kylmässä. Lämmin ja kostea ilma saattaa herätellä nahkasiipiparkoja. Tällöin talven varalle kerätty rasvavaranto saattaa kulua liian nopeasti. Varsinkin, jos talvi yllättää uudelleen lämpimän jakson päätteeksi. Huono talvi saattanee selittää erikoisia havaintoja, joita tehtiin jo talvikuukausina, ja jotka jäivät siksi pois Kevätseurannan piiristä.

Toisaalta arvauksen varaan jää, onko havaituista lepakoista osa havaittu myös horrostamassa. Ovathan ne vekkulin näköisiä roikkujia kellarin katossa ja seinillä, mutta parempi jättää häiritsemättä. Kuka tahansa ärtyy, jos tullaan kesken kaiken herättelemään.

Lisätietoa Kevätseurannasta: www.luontoliitto.fi/kevatseuranta
Lisätietoa vuoden 2008 säästä: www.fmi.fi/saa/tilastot_185.html#2

Teksti Mikko Sorjanen

Kuva Kari Jussila

Kevätseurannassa ihaillaan tänä vuonna perinnemaisemia

Perinnemaisemat ovat maaseutumme helmiä. Paitsi että ne ovat silmiä hivelevän kauniita ympäristöjä, niihin sisältyy myös kulttuurihistorian lehtien havinaa sekä Suomen luonnossa muualla näkemätöntä lajirikkautta.

Perinnemaisemat ovat esi-isiemme perintö meille kaikille. Ne ovat muodostuneet vuosien saatossa, kun isovanhempamme ja heidän vanhempansa ja isovanhempansa laidunsivat karjaa, polttivat kaskea ja niittivät heinää eläimille talvirehuksi. Siinä samalla maisema pikkuhiljaa muovaantui.

Monipuolinen, luontoa kunnioittava maatalous loi suuren joukon erilaisia elinympäristöjä, joissa menestyvät myös eliölajien välisessä kilpailussa heikommin pärjäävät lajit. Niityt kukkivat värikylläisinä perhosparatiiseina ja harvapuustoisilla metsälaitumilla valoa tulvi myös kenttäkerroksen monilajisille ruohovartisille kasvustoille.

Maatalousmaisemaa rytmittivät peltotilkut, ladot, kiviaidat ja heinäseipäät. Perinnemaisema terminä kattaakin perinteisen maatalousympäristön kokonaisuudessaan, rakennuksineen ja rakennelmineen. Perinnebiotoopit puolestaan ovat perinteisten maankäyttötapojen muokkaamia elinympäristöjä, ketoja, hakamaita ja lehdesniittyjä.

Säiliörehu syrjäytti heinäseipäät

Ympäristöt, jotka maanviljelijävanhempamme parissa sadassa vuodessa loivat, ovat maatalouden nopean rakennemuutoksen vuoksi nyt kovaa vauhtia katoamassa. Maatilat eivät ole enää omavaraisia parin hehtaarin pikkutiloja, vaan teknologisia suuryksiköitä.

Koneet ovat korvanneet hevoset ja hartiavoimat. Keinolannoitteet ja torjunta-aineet ovat alkaneet näytellä viljelytyössä suurta osaa. Niittoniityt on liitetty viljeltyihin peltoihin ja nurmilaitumiin, eikä karja enää kirmaile vähätuottoisilla hakamailla tai jokivarsiniityillä. Siistit ja viehättävät heinäseiväsrivistötkin ovat korvautuneet muovikuorisilla ”traktorinmunilla”, säilörehupaaleilla.

Laiduntamattomien ja käytöstä poistuneiden perinnemaisemien tulevaisuus näyttää surulliselta. Kookkaat heinät ja ruohot valtaavat alaa matalilta niittykasveilta. Niityt rehevöityvät muun muassa keinolannoitteiden ja ilman typpilaskeuman tuomien ravinteiden vuoksi. Torjunta-aineet yksipuolistavat lajistoa.

Paljon valoa ja vähän ravinteita vaativat värikkäästi kukkivat niittylajit häviävät kasvupaikasta riippuen vuosikymmenen tai muutaman vuosikymmenen kuluessa. Maisema pusikoituu ja metsittyy.

Eliölajit kuilun partaalla

Perinnebiotoopeista onkin valitettavasti tullut uhanalaisimpia luontotyyppejämme. Kaikki ketojen, kosteiden niittyjen, lehtoniittyjen ja hakamaiden eri luontotyypit ovat äärimmäisen uhanalaisina pyyhkiytymässä kokonaan kartalta.

Erilaisista arvokkaista perinnebiotoopeista on enää jäljellä vajaa prosentti vuosisadan takaisesta puolestatoista miljoonasta hehtaarista. Tuosta vajaasta prosentistakin noin 95 % on vaarassa kadota.

Perinnebiotooppien taantuminen on äärimmäisen vakava uhka Suomen luonnolle. Vanhakantaisen maatalouden luomat elinpaikat ovat nimittäin luontomme eliittiä: ne ovat monimuotoisimpia luontotyyppejämme antaen asuinsijan neljäsosalle maamme kaikista eliölajeista.

Perinnebiotooppien uhanalaistuminen on vienyt kuilun partaalle suuret määrät niillä elävistä eliölajeista. Tällä hetkellä Suomen uhanalaisista lajeista noin 28 % on maatalouden perinneympäristöjen asukkeja.

Perinnemaisemien ja -biotooppien suojeleminen on toisenlaista luonnonsuojelutyötä kuin mihin olemme normaalisti tottuneet. Maaseudulla maiseman- ja luonnonsuojelun sijaan pitäisikin puhua ennemmin maiseman- ja luonnonhoidosta. Koskemattomuuden säilyttämisen sijaan alkutuotannon luomat ympäristöt suorastaan vaativat ihmisen niittovälineiden tai karjan laidunnuksen aiheuttamaa häirintää.

Taistelu pusikoita vastaan

Nykypäivänä maisemanhoitotyö jää yhä useammin luontoväen harteille, koska maatalouden toimintalinjoja säätelevä tukipolitiikka ei riittävästi kannusta viljelijöitä luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseen. Viljelijöiden on mahdollista pakollisten perusympäristötoimenpiteiden lisäksi sitoutua vapaaehtoisiin erityisympäristösopimuksiin ja hoitaa arvokkaita maisemia sekä perinnebiotooppeja, mutta työstä saatava korvaus on usein työmäärään nähden vaatimaton. Hektisyys ja kiire ovat maataloustöissäkin siinä määrin läsnä, että työt on pakko suunnata tilan toiminnan kannalta tärkeämpiin kohteisiin.

Uudenlaiset toimintatavat ovat siis tarpeen. Maisemanhoidon ympärille on rakennettu suuria työllistämishankkeita, joissa pitkäaikaistyöttömät hoitavat ympärivuotisesti arvokkaita luontokohteita.

Erilaisten luonnonsuojelu- ja kyläyhdistysten talkoot ja leirit ovat myös osoittautuneet erinomaisiksi keinoiksi taistelussa pusikoita vastaan. Näiden avulla meistä jokainen voi opastetusti tarttua viikatteeseen tai pokasahaan ja tutustua luonnonsuojelun ruohonjuuritason työhön sanan varsinaisessa merkityksessään.

Perinnemaisemien ja -biotooppien säilyminen hoidettuina on ensiarvoisen tärkeää. Hoidolla suojelemme paitsi uhanalaista eliölajistoa, myös turvaamme merkittävän osan kansamme historiaa, kulttuuria ja identiteettiä sekä perinteistä kaunista maalaismaisemaa monipuolisine lajistoineen tulevillekin polville ihailtavaksi ja vaalittavaksi. Luonnonarvoiltaan rikas maisema näyttää myös meidän silmissämme viehättävältä ja houkuttelevalta.

Katja Torkko

Kirjoittaja työskentelee Suomen luonnonsuojeluliiton ja VR:n yhteisessä perinnemaisemahankkeessa.